maanantai 30. syyskuuta 2013

Rikos ja rangaistus

Mä olen kauhean huono rankaisemaan lapsia. Tai en nyt huono mutta toivoisin että ei tarvisi rankaista. Mun ihanne olisi että asioista voitaisiin jutella puolin ja toisin ja sitten ne nuoremmat uskoisi kun selitetään ja perustellaan. Että ei tarvisi kokeilla kun se syyseuraus-suhde olisi jo niinkuin selitettynä. Opittaisiin juttelemalla. Noh, koska jälkikasvuni näkyy perineen mun kovan pään niin eihän se tietenkään mene noin. Rankkua irtoaa aina silloin tällöin, ne mokailee vaikka kuinka tietävät toimivansa väärin. Ja se siinä musta hassua onkin. Ne mokailee aina vain niissä jutuissa missä tietävät toimivansa väärin. Tietävät jo homman ollessa päällä että jos tästä jää kiinni niin varmasti rankaistaan.

Meillä oli jossain vaiheessa vähän käytössä sellainen systeemi että pojat sai itse miettiä sopivan rangaistuksen. Tyypit tietenkin hoiti homman niin että pääsivät mahdollisimman vähällä tai helpolla rangaistuksella. Eli ei toiminut meillä. Tätä nykyä aikuiset päättää rangaistuksen ja lapset sitten vikisee. Yhä edelleen kuitenkin yrittävät neuvotella niistä rangaistuksistaan. Että kävisikö kuitenkin mielummin niin että menis kuukausirahat.

Kaksikolle ei myöskään onnistu se että heitä rankaisisi samalla tavalla. Koska Ekan mielestä pahin mahdollinen rangaistus on se että esimerkiksi viikkoon ei saisi mennä kavereille tai nuorisotalolle ja taas Tokan mielestä pahin rangaistus on jos materia suljetaan pois. Eli kielletään koneelle meno tai otetaan kuukausiraha pois.

Valehtelu on yksi asia mistä meillä rankaistaan ihan aina. Kun jää kiinni. Vähän katsotaan toki että mistä seikasta on valehdeltu mutta yleisesti rankkua tulee, oli valehtelu isoa tai pientä. Koska nimenomaan rankaistaan siitä valehtelusta. Kaksikko myös tietää että se jos joku on asia josta ihan varmasti on seuraamuksia. Siitä huolimatta yrittävät aina aika ajoin.
Mä ymmärrän kyllä ne tilanteet ja asiat miksi lapsi on valehdellut. Mutta koen sen itseäni kohtaan tosi loukkaavana. Vaikka ymmärrän sen teon niin otan kuitenkin sen valehtelun aina henkilökohtaisesti. Muhun ei ole luotettu niin paljon että totuus olisi tuotu julki samantien. Ja vaikka aina käynkin siinä pientä henkistä jaakobin painia että voinko mä rankaista jos olen siinä aivan sokeutuneena siitä loukkaantumisesta niin kyllä mä silti aina rankaisen. Koska en halua opettaa lapsille että valehtelu on se keino millä jutut ratkotaan. Ekalla oli juurikin viikon Nuta-kielto rangaistuksena valehtelusta ja väitti ainakin että perille meni. Saapa nähdä...

Vaikka nämä syy-seuraus hommelit tässä on opettelun alla niin kyllä ne on vielä kaikkea muuta kuin hallinnassa. Kun rangaistus seuraa, on välitön reaktio meidän nuorisolla suuttuminen. Ymmärtävät kyllä että miksi ja mistä rankaistaan mutta siitä pitää silti mököttää ja jurottaa. Vaikka on itse mokannut. Ei vaan pystytä vielä näkemään sitä että homma olisi ollut vältettävissä, jos olisi itse toiminut toisin. Tämä se on sellainen homma joka kysyy multa ihan tosi paljon. Ärsyttää olla tollaisen turhan raivon kohteena. Mä kun koen etten oikein itse voi välttää sitä omaa kasvattajan asemaani siinä. Jos tarpeeksi mokaa niin kyllä sillä joku seuraus on. Se nuori siinä taas olisi voinut välttää sen tilanteen missä nyt sitten ollaan.

Mä olen ottanut muutaman periaatteen rangaistusten suhteen
  • älä rankaise silloin kun olet itse ihan totaalisen raivona. Silloin ei tule ajateltua asioita ihan loppuun asti ja kohtuuttomista rangaistuksista ei opi kukaan. Mieti myös onko syytä rankaista. Joskus se oppi menee parhaiten perille jo sen mokailun aiheuttamasta mielipahasta.
  • keskustele tilanne ensin läpi. Älä kuitenkaan jankkaa liikaa mitään jos olisit tehnyt näin ja näin-jargoneita koska tapahtunut on jo tapahtunut. Nyt selvitetään homma ja korjataan vahingot. Ja kyllä se tyyppi siinä tietää jo että olisi pitänyt toimia toisin.
  • Muista ihan aina sanoa että toinen on rakas ja tärkeä. Vaikka se nuori olisi siinä miten hiilenä ja miten mokannut niin se on hyvä sanoa. Varsinkin niinä hetkinä kun mokaa.
Ja ihan pahimpina hetkinä yritän muistella niitä omia teinivuosia ja miten paljon enemmän mä koettelin kuin mun lapset vielä koskaan. Ja vaikka ärsyttääkin besserwisseröinti niin nää konflikti-tilanteet omien nuorien kanssa on niitä joissa mä pyrin viimeiseen asti toimimaan täysin toisin kuin omat vanhemmat silloin joskus aikanaan... Ehkä Kaksikkokin aikanaan ajattelee ihan samoin.

Ps. Illalla edessä Saaran sponsoroimat treffit Siipan kanssa. Vähän jännittää että kestääkö molemmat hereillä..

lauantai 28. syyskuuta 2013

Sun ja mun kaverit

Olin tupareissa. Ihan vaan käymässä. Olin justiinsa ollut pahasti kipeänä ja ei vaan jaksanut kovin kummoisia hippailuja mutta oli ihan mahtavaa nähdä ihmisiä! Mähän meinasin melkein itkeä kun näihin kekkereihin kutsuttiin, ihan vaan sentakia kun tiesin että sinne tulee niin mahtavia tyyppejä ketä en ole nähnyt tositosi pitkään aikaan. Ja kyllä meillä olikin hauskaa. Jotenkin aina yhtä mahtavaa iskeä samankaton alle henkilöitä joilla on keskenään ihan yhtä tyhmät jutut. Ja vaikka välissä olisi miten pitkä aika niin ei haittaa yhtään.

Tuparit oli siis pariskunnan, josta toinen osapuoli on mun kaveri. Mulla on tullut ennenkin eteen tilanne että ystävä on alkanut seurustelemaan ja mun on jotenkin hankala ystävystyä sen uuden kumppanin kanssa. Kaikkien kanssa ei vaan pelaa henkilökemiat. Eikä siinä, mä en sillälailla jaksa kovin isosti asialle antaa painoa koska kaikkien kanssa vaan ei tule juttuun. Kunhan se mun kaveri vaan on onnellinen sen tyyppinsä kanssa niin se riittää. Mutta joskus on sitten tilanteita, kun kuulee ettei tämän uuden kumppanin kanssa oikein tule toimeen ne muutkaan yhteiset ystävät. Ja tämän pariskunnan kohdalla on juurikin näin.

Nämä eivät olleet ensimmäiset tuparit joissa olin tämän pariskunnan kutsumana. Ja jokaisissa tupareissa on ollut sama homma. Kämpässä ollaan jakautuneena vähän kahteen leiriin, on ne toisen osapuolen kaverit ja sitten sen toisen kaverit. Osa kuuluu molempiin ja surffaa sujuvasti molemmissa.
Mun mielestä kotibileiden yksi paras juttu on aina se että siellä on yleensä edes yksi tyyppi jota et tunne. Tutustuminen on musta aina kivaa vaikka toki ne tilanteet on joskus hermostuttavia. Mutta kaikkien kanssa ei vaan lähde. Sitä jotenkin mielummin itsekin kaivautuu sinne tuttuun poteroon tuttujen ihmisten kanssa silloin harvoin kun jossain käy, kuin väenväkisin yrittää tutustua. Mutta jotenkin tuo kaksijakoisuus käy vähän risomaankin. Vaikka kuin yrittää itse notkua siinä toisen porukan huitamilla tai huudella että liitttykää hei tänne seuraan niin homma on sitten sellaista kyräilyä vaan. Kai sitä kavereidenkin kanssa sitten pätee se Vakka kantensä löytää?

Mulla ja Siipallakin on osittain sun ja mun kaverit. Ja musta se on toisalta vaan hyvä. Vaikka tässä nyt perhettä ollaankin niin ei se sitä tarkoita ettäkö haluaisin että Siippa on mun jokaisella elämän alueella yhtä isosti. Toki meillä on yhteisiäkin kavereita mutta kyllä mä haluan pitää osittain ne omanikin. Ketä voin nähdä ilman että oletuksena on että tullaan molemmat ja kelle voin murista ja ne on tarvittaessa täysin subjektiivisia.
Ja ehkä Siippakaan ei tule kaikkien mun kavereiden kanssa yhtä hyvin toimeen? En mäkään tule kaikkien sen kavereiden kanssa ja vaikka en sitä nyt sen naamaan menekkään hieromaan niin mä en edes tykkää kaikista sen kavereista. Vaikka niissä ei ole muuta vikaa kuin se että me ollaan vaan niin erilaisia että ei löydy muita yhdistäviä tekijöitä kuin Siippa. Ja tiedän että ei se homma ihan yksipuolista ole, ei nekään kaikki tykkää musta :P

En tiedä kuvittelenko vai onko se sitten vain omassa lähipiirissä jotenkin esiintyvää mutta musta jotenkin tuntuu että nykyään on vallalla pitkälti sellainen käsitys että aina pitäisi tehdä kaikki pariskuntana. Varsinkin lapsettomilla pariskunnilla esiintyy tätä. Musta se tuntuu vähän ahdistavalta. Ainakin tässä elämäntilanteessa mä melkein mielummin menenkin yksin kavereideni kanssa ja sitten jos Siipan kanssa mennään niin mielummin tehdään jotain sitten ihan vaan kahdestaan. On toki tilaisuuksia mihin automaattisesti mennään yhdessä mutta myös juttuja joihin mä kyllä automaattisesti menen yksin. Mistä ei edes neuvotella.

Siipallakin on toki omat juttunsa. Mä olen kyllä aina kovasti tervetullut mukaan mutta muutamaan otteeseen tietyissä kekkereissä mukana olleena totean että ei kiitos. Kun osasta tietää jo lähtökohtaisesti että ei vaan ole kivaa. Juhlimistavat ja muu on niin erilaista. Ja kun en koe että aina pitäisi yhdessä mennä niin miksipä tuota väkisin sitten menisi. Oon vanha ja väsynyt, ei jaksa enää pakkojuhlia.

Ps. Eka vaihtoi kännykkäänsä herätyksen soittoäänen. Nyt parin viikon jälkeen alkaa pikkuhiljaa vituttaa.

torstai 26. syyskuuta 2013

Ruokapolitiikka

Nyt kun tässä on taas tuota liikuttelua harrastellut vähän enempi ja raskaammin niin huomaa että ei tohdi jaksaa. Ja syy on pitkälti ihan siinä mitä syö. Tai siinä että ei syö riittävästi. Tai riittävän usein.
Mulle iskee syksyisin aina ihan pakottava tarve leipoa ja vääntää entistä enemmän ties mitä. Meillä onkin monta viikkoa herkuteltu iltapalalla milloin milläkin lämpimäisellä. Kaupan leivät meinaa homehtua leipälaatikkoon kun nyt pitää saada omassa uunissa tehtyä! Jotenkin tuntuu että nyt ei vaan riitä se että istutaan päivällisellä samaan pöytään, varsinkin kun se ei edes kovin montaa kertaa viikossa onnistu. Pitää saada iltapalakin yhdessä ja on jotenkin kivaa laittaa kynttilöitä, keittää koko lössille teetä tai kaakaota ja kaivautua iltapala-lautasen kanssa viltin alle. Kaksikko ei ihan tahdo ymmärtää tätä mun pesiytymis- ja perheentymistarvetta ja vähän väliä saa kuullakkin että ai taasko meillä on yhteinen iltapala. Noh, voi voi. Tämmöstä se mun perheessä nyt vaan on.

Mä koen ihan suurinta maailmantuskaa ruokailujen suhteen siitä että syödäänkö meillä riittävän monipuolisesti. Mietin kyllä tosi paljon ruoan alkuperääkin mutta kun perheessä on näin monta suuta ja jokaisella omat makumieltymyksensä niin aina ei voi olla sellaista ruokaa mistä kaikki tykkää. Saa olla aika haukkana että huomaa nirsoileeko joku koko viikon. Ja sitä myötä saa olla tarkkana että jokainen saisi monipuolisesti kaikkea.
Paljon mä harrastan edelleen myös aiemminkin kertomaani piilottelua eli laittelen ruokaan marjoja tai kasviksia ja hämään. Vispipuuroon omenaa ja teeleipään porkkanaa. Muffinsseihin puolukoita ja lettuihin mustikoita. Patonkiin pinaattia ja yrttejä. Mutta kaikkea ei saa piiloon. Eikä tietysti tarvitsekaan saada.

Kukaan ei varmaan ole pystynyt välttämään uutisointia koskien Lihatonta Lokakuuta. Tämä kampanja tuli just oikeaan aikaan koska mä olen taas pikkuhiljaa miettinyt että meidän ruoat siirtyy kasvisvoittoisempaan. Mä voin itse yksinkertaisesti paremmin kun ruokavalio on enempi kasvispainotteinen plus yksinkertaisesti se on meidän perheelle pitkällä juoksulla edullisempi vaihtoehto. Liharuokiakin kyllä joo tehdään mutta kun mä olen tällä hetkellä vielä se soppakauhan päähämmentäjä niin meillä syödään mitä mä teen. Jokatapauksessa, lihattomalla lokakuulla sain markkinoitua perheen miesväelle (jotka yllättäen puputtaisivat vain sitä lihaa, ihan kaikessa) sen että nyt taas vähän skarpataan ja kokeillaan muutakin. Ihmeen vähän purnasivat vastaan.

Kesällä tottui siihen kun sai syödä paljon tuoretta. Oli jotenkin tosi helppoa kun tuoretta oli tarjolla niin paljon. Salaatteja, marjoja, vihanneksia. Ei mietityttänyt samalla tavalla se että mitä syö. Mutta nyt tällä hetkellä ne tuoreet ei vaan maistu yhtä hyvältä kuin kesällä. Eikä niitä ole tarjollakaan enää samoja määriä kaupan hyllyillä. Meillä muksut yrittää ihan selvästi nyt lintsailla noiden tuoreiden syömisten kanssa ja ottaisivat vitamiinit vaan purkista. Musta tuo ei ole yhtään hyvä malli. Parempi tietysti kuin ei mitään mutta noin lähtökohtaisesti ei hyvä.

Sinänsähän kasvisruoka ei vielä itsessään ole tae siitä monipuolisuudesta. Jännä homma että mulla oli vuosikausia kasvisruokaillessa suupielet vähän väliä auki ja homma ei korjaantunut vaikka kuinka veti b-vitamiinia purkista. Kun raskausaikana aloin syömään lihaa niin suupielet pysyi kiinni. No nyt sitten kun lihaa on syöty niin suupielet on taas auki. Mistälie puutostaa sitten. Jokatapauksessa, lihaa tai kasvista niin saa kyllä olla tarkkana että se ruoka olisi monipuolista. Varsinkin näille kasvaville haluaisi pystyä tarjoamaan parhaat mahdolliset raaka-aineet sille kasvulle ja kehitykselle. Kuten jo mainitsin, purkista meilläkin nappaillaan lisiä mutta toki sitä miellään tarjoaisi mahdollisimman pitkälle hommat tuoreeltaan lautaselta. Tosin entisenä nirsoilija-lapsena tiedän paremmin kuin hyvin että kaikesta ei vaan voi eikä tarvitse tykätä. Jollain ihmeellä ne vähäruokaisetkin lapset kasvaa.

Toinen ahaa-elämys minkä nyt olen hoksannut on se että kasvisruokaa ei tehdä samalla tavalla kuin liharuokaa. Sama maustaminen ei vaan toimi. Ja tämä aukesi mulle vasta nyt, vaikka vuosikausia kokkasin kasvisruokaa. Että sori vaan perhe! Nyt mä olen vasta huomannut miten kamalan makuista ruokaa mä olen täällä tarjonnut välillä. Lihassa itsessään on rasvaa joka antaa makua mutta kasvisruoasta se monesti puuttuu. Mä en ole koskaan ajatellut että esimerkiksi soijarouheessa ei oikeasti ole tippaakaan rasvaa ja siihen tarvitsee lisätä aika reippaasti voita (ja) tai öljyä että se ruoka maistuu hyvältä, pelkät mausteet ei riitä. Muutaman reseptin kanssa kokeiltu ja voin kertoa että itku on meinannut päästä kun on niin hyvää!

Kasvisruokahan ei myöskään välttämättä ole automaattisesti se terveellinen vaihtoehto. Meillä lotrataan sekä kerman että voin kanssa ihan tosi mielellään ja kaloripitoisuudet huitelee helposti pilvissä. Mä kulutan vielä imettämällä ja Kaksikko taas tarvitsee energiaa kasvamiseen ja olemiseen mutta Siipan kolesteroliarvot sai miettimään tätäkin. Siihen en haluaisi lähteä että meillä on kaapissa eri voit leivänpäälle ja maitoa montaa eri merkkiä. Ja vaikka näitä nyt kuinka muka pitäisi jo työn puolesta tietää niin kyllä sitä vaan vähän sormi suussa on ollut nyt kun näitä juttuja pitäisi ihan oikeasti huomioida ruoassa. Kevyempi ei välttämättä ole maultaan huonompi mutta kyllä se vähän soveltamista tahtoo tietyissä tapauksissa vaatia...

Tänään meillä syödään porkkanapihvejä tsatsikin ja patongin kanssa. Lähdenkin raastamaan niitä hiien porkkanoita. Litra porkkanaraastetta kun ei synny ihan hetkessä. Ja koska tänään on välipäivä liikassa niin päivän terapiahetket etsitään patonkitaikinan vaivaamisesta. Aina se ei ole niin että täydellä vatsalla mielikin on parempi. Vaan kyllä se joskus vaatii sitä että sen mielen tyhjentää ensin siihen ruokaan jolla sen vatsan sitten täyttää.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Mun koti ei oo täällä

Pomo soitti mulle eilen. Iso pomo kuulemma kaipailee tietoa hetimiten että olenko tulossa takaisin silloin kun on sovittu vai en. En nyt jaksanut alkaa saivartelemaan siitä kuinka mun ei tarvitse ilmoittaa varmaksi kuin vasta kaksi kuukautta ennen the dayta mutta olin nyt kiva ja sanoin että juu kyllä tullaan. Vaikka ei vieläkään olla saatu aikaiseksi sitä miehen hoitovapaan varmistusta. Sairastelut ja vauvan hammasvalvotukset jne. Mutta ihan kohta me se hoidetaan!

Jokatapauksessa tuntui aika hurjalta nähdä pomon numero kännykän näytössä. Kääk! Kamalan kivaa ja ahdistavan jännää. Kohta mä meen. Haluun jo ja en todellakaan haluu.

Herätin selvästi itsessäni pienen paniikin. Muutoksen edessä sitä jotenkin kai kuvittelee selviävänsä jos mylläisi saman tien ihan kaiken muunkin. Siis ihan kokonaan! Nimittäin työkuumeilun lisäksi mua vaivaa ihan kamala asuntokuume. Eikä ihan vaan asuntokuumekkaan vaan... talokuume. Tykkään meidän kodista mutta. No se ei vaan tunnu jostain syystä nyt meidän tarpeita vastaavalta kodilta. En hinkua vieläkään sitä omaa kotia loppuiäksi vaan pikemminkin olisi hinku päästä pois betonista. Pois ihmisten keskeltä. Ja vaikka mä olen ihan kaupunkilainen niin joku lahkolainen mussa haluaisi muuttaa maalle ja lisääntyä vaan. Elää osittain omavaraisena ja olla ihan metsäläisenä. Ei työaikoja, ei kaupungin sanelemaa oravanpyörää. Tykkään työstäni mutta jotenkin tuntuu että mun työ ei ole koskaan valmista. Mun työn tulokset on niin hankalasti nähtävissä eikä se mene niin että sen valmiin näkisi. Kaipaan hommaa missä käden jäljet näkyy ja tulee valmistakin. En välttämättä kaipaa hyppyä oravanpyörästä pois mutta haluaisin ehkä vähän toisenlaisen oravanpyörän. En tiedä kuinka paljon se tuleva oravanpyörä on se mitä oikeasti haluaa. Osittain ihan varmasti mutta kokonaisuutena... en tiedä. Se maistuu jo vähän vanhalle purkalle.
Lisäksi mua vähän ärsyttää se että jo nyt huomaan eläväni osittain työn kautta. Pitäisi hoitaa vauvan yöt kuntoon koska työ. Pitäisi kohta lopetella imetystä koska työ. Pitäisi sitä ja tätä kohta koska työ. Ei näin!

Mä olen ollut kotonani monessakin paikassa. Humppujen keskellä kantakaupungissa, viittä vaille maaseudulla keskellä peltoa, betoniviidakkolähiössä. Ja vaikka olenkin ison osan asunut kaupungissa ja elämä on rakentunut tänne niin jostain syystä mulla on kamala kaipuu pois. Kyse on ehkä enemminkin siitä että mä en ole kotonani näiden betonissa olevien ihmisten keskellä. En tunne oloani kotoisaksi tässä betonielämässä enää. Tietysti koti on siellä missä perhe mutta mä koen että mulle se ympäristökin vaikuttaa paljon.
En kaipaa meille välttämättä lisää tilaa neliöinä mutta kaipaan toisenlaista ympärille. Vähemmän asfalttia ja betonia. Ja että saataisiin olla niin kovaa tai hiljaa kuin halutaan. Tilaa ja tekemistä.

Tuijotan kaikkia mahdollisia ohjelmia missä ollaan ja eletään lasten kanssa landella ja haaveilen omista kanoista. Kissoja ja koiria. Paljaita jalkoja. Puulattia. Pirttipöytä. Leivinuuni. Kausiruokaa. Villivihanneksia ja lähiherkkuja. Hyvin pitkälle romantisoitua siis ja ei varmasti pätkän vertaa todellisuutta vastaavaa. Todennäköisesti itkisin takaisin kaupunkiin jo parin viikon päästä. Tultaisiin varmaan eri maitojunilla kotiin. Idylli on omien korvien välissä rakenneltua. Mutta se ei vaan häviä sieltä mihinkään!
Toki tiedostan senkin että maalla asuessa monesta omasta periaatteesta olisi joustettava, isostikin. Autokin olisi pakko olla.

Luen blogeja joissa rempataan vanhoja taloja. Vaihdoin body combat-tunnin lasilliseen Rieslingia ja Blogistanian jaksoon jossa rempattiin juna-asemaa kodiksi.
Meidän työt on täällä mutta mitä sitten. Eihän elämä voi olla vaan sitä työn sanelemaa? Mä tiedän että todellisuus on varmasti kaukana siitä mitä mä mietin ja on varmasti miljoonia seikkoja mitä mä en oo osannu ajatellakaan. Mutta silti, silti haluaisi uskaltaa. En muista törmänneeni vielä koskaan keneenkään joka olisi katunut sitä että on uskaltanut.

Ehkä isoin innostaja tähän on lapset. Ne kerrat kun ollaan oltu maalla ja poissa pidempi aika, on muutos muksuissa ihan mieletön. Kaksikko on joka kerta ollut paljon levänneempi ja rentoutuneempi. Pojat keksii maalla tekemistä ihan toisella tavalla, täällä ympyröissä se olisi aina ensisijaisesti jollain laitteella räplimistä. Kolmaskin on landella ihan toisenlainen. Tutkittavaa ja ihmeteltävää on niin paljon. Ajalla on ihan toisenlainen merkitys siellä. Meidän rutiinit on aina muodostunut landella ollessa ihmisten tarpeiden mukaan, kaupungissa tuntuu että se on aina sitä kellon kanssa pelittämistä.
Toki ne kerrat ja hetket siellä landella ei ole sitä varsinaista arkea ja ne on yksittäisiä ja varmasti olisi ihan eri juttu oikeasti asua maalla ja elää sitä arkea siellä. Mutta kuitenkin tuntuu että jos niitä hetkiä tulisi edes joskus niin se olisi sen arvoista.

Suht vakavaa on se että Siippakin vähän jakaa tämän haaveen. Kovin tosissaan tätä ei olla mietitty mutta vähän väliä se kuitenkin ilmoille heitetään. Ja vaikka tätä on viljelty jo se reilu vuosi niin ei tämä nyt kuitenkaan tunnu kovin ajankohtaiselta tai tehdään tää nyt-haaveelta. Asiaa on vähän vilauteltu lapsillekin ja yllättäen Kaksikko on ollut ihan kauhuissaan. Koulut ja kaverit on täällä.
Mä haluaisin niin lapsille muutakin kuin nyt tämän ympäristön. Missä siis ei ole mitään vikaa, oikeasti kaikki on hyvin. Mutta mä haluaisin että niiden elämää täyttäisi muukin kuin tämä nykyisen tyyppinen oravanpyörä. Ehkä me vielä joskus... Tai sitten mä vaan turrun muutamassa viikossa töiden alettua ja unohdan tämänkin hullutuksen.

Ps. Jennijeellä arvotaan!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää?




Entinen poikaystäväni meni naimisiin joku hetki sitten. Asia hyppäsi silmille facebookissa. Tiesin toki että hän on kihloissa ja odotettavaa oli että avioliittokin kutsuu. Tunsin puhtaasti iloa asiasta.
Samalla heräsin kuitenkin miettimään aikaa kun olimme yhdessä. Häntä ja minua. Ja sitä miten kamalaa meillä oli yhdessä. Ja miten me olemme nyt kumpikin onnellisia tahoillamme. 
Vaikka kaikesta on jo kauan niin silti ihmetyttää että mikä ihme meitä yhdisti että kuuna päivänä parisuhteeseen edes päädyttiin.

Iskin samoihin mietintäturnajaisiin pari muutakin parisuhdetta. Jotka tänä päivänä mietityttävät olemassaolollaan. Mitkä ovat olleet ne yhdistävät tekijät jotta alkuräjähdys on tapahtunut. 
Vastaus on helppo. Niitä ei ole. Ehkä juuri siksi nämä suhteet ovat päättyneet varsinaiseen supernovaan.

Taitaa olla aika ajoin ihan tervettäkin pysähtyä miettimään että miksi on kumppaninsa kanssa yhdessä. Että vieläkö meillä on se miksi ollaan vai onko se menetetty. Ja onko menetetty lopullisesti vai ehkä kenties se jokin on vain hetkellisesti vähän väsähtänyt. Nukuksissa mutta ei ikiunessa.
Toisaalta voisiko käydä niin, että sitten kun takana on tarpeeksi yhteisiä vuosia, ehkä jopa niin että on eletty yhdessä enemmän kuin erikseen. Niin parisuhde olisi niin ajan patinoima että sitä ei enää miettisi miksi ollaan yhdessä koska ei tarvitse. Ollaan kasvettu yhteen ja juuret kietoutuneita jossain syvällä. Ei vaan voi kuvitella muunlaista eloa. Elämä on se yhdistävä tekijä.

Minua on myös mietityttänyt paljon se että missä menee parisuhteen rajat. En tarkoita nyt ehkä niitä mitä perinteisesti miettisi kun puheeksi tulee parisuhteen rajat. Vaan sellaisia hieman veteen piirrettyjä viivoja. Arkipäiväisyyksiä. Juttuja joista ei välttämättä tule kumppanin kanssa edes juteltua että hei onko tämä sulle ok. Asioita jotka ehkä leijuvat ilmassa niin että kaikki osapuolet tietävät niistä. Tai sitten vastavuoroisesti toinen osapuoli ei tiedä mutta hänen oletetaan olevan tietoisena. Niitä rajoja joiden pitäisi mahdollistaa se että kumpikin saa olla oma itsensä vikoinensa kaikkinensa. Niitä rajoja jotka joskus suistaa pariskunnat eri planeetoille pysyvästi. Ne ovat niin pieniä kun kaikki rullaa hyvin mutta suurensuuria sitten kun ongelmat kasaantuvat.

Entäpä sitten rakkaus? Mihin asti se riittää? Onko se loputtomiin venyvää? Mikä on rakkauden massa? Riittääkö pelkkä kiintymys vai tarvitaanko ehdasti räiskyvää tunteiden paloa? Jaksaako aina rakastaa? Muistaako edes miten rakastettiin? Kestääkö fyysinen vetovoima vai heikkeneekö sen magneettisuus?

Tiedän parisuhteita joissa voi sujuvasti asioida vessassa toisen läsnäollessa. Ja tiedän parisuhteita joissa odotetaan että nainen on aina hieman laitettuna, huolitellun näköisenä. Tiedän parisuhteita joissa pariskunta ei voi viettää iltaa samassa ravintolassa koska jossain vaiheessa äidytään riitelemään. Ja tiedän parisuhteita joissa lomaillaan aina eri aikaan ja eri osoitteessa. Tuntuu ulkopuolisen silmin ehkä vähän oudoilta ratkaisuilta, mutta noissa mainituissa suhteissa nämä toimintamallit ovat oikein toimivia. Jokin siellä vaan yhdistää.

Mikä meitä sitten yhdistää? Tässä nykyisessä parisuhteessa. Kaikki ja ei mikään. Kihelmöityttää ja kutkuttaa vauvan valvottamien öidenkin jälkeen. Silmäpussipunttien ja takkutukan takaa. Vaikka toinen ärsyttää ja on joskus maailman isoin tyhmä niin silti haluaa olla yhdessä. On hyvä olla huonoinakin hetkinä. Tämä tuntuu kodilta.

Ps. Kyse on tästä.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Syntyneitä hajatuksia ja oma Neuvokas Perhe

Kirjoittelin tuossa viikko takaperin kuinka mua ärsytti koulusta tullut Neuvokas perhe-vihko. Mietin aluksi että kylläpä tuota taas tulee nillitettyä turhasta mutta loppupeleissä se olikin hyvä juttu koska kirjoitus poiki hyvää keskustelua ja palaute päätyi ihan oikeaan osoitteeseen.

Aloinkin tuon myötä miettimään ihan tosissaan seikkoja joihin olisi hyvä kiinnittää huomiota, vahvuuksia ja heikkouksia. Tuli mieleen aika paljon muutakin kuin liikkumiseen ja ruokavalioon liittyvää, mutta seikkoja jotka mutkan kautta liittyvät sitten niihinkin.
Alakoululaisella on mun mielestä tällä hetkellä pullat aika hyvin uunissa, mitä nyt samoihin juttuihin saa kiinnittää huomiota ajasta toiseen. Että lepoa tulee riittävästi ja ruokavalio olisi monipuolinen, Toka kun mielellään elelisi Myllärin myslillä ja voileivillä. Mutta noin muuten siis mitään ihmeempää en tällä haavaa keksi. Tyypillä menee aika kivasti.
Mutta yläkoululaisen kohdalla tulee sitten muutamakin seikka mihin mun mielestä ihan jokaisen yläkoululaisen vanhemman pitäisi kiinnittää huomiota... Osittain nämä on samaa vanhan jauhamista mitä olen pohtinut ennenkin mutta nämä nyt nousi tämän myötä uusiksi mieleen. Ja toki nämä samat jutut koskee alakoululaistakin mutta tällä hetkellä ne on meillä ajankohtaisempia yläkoululaisen kohdalla.

Ensimmäisenä tulee mieleen tietokonepelit. Ekan kavereista suurinosa saa pelata niin paljon kuin haluaa ja pitkälti mitä haluaa. Ihan sama mikä ikäraja pelikotelossa on tai mitä kello näyttää. Muutama vanhempi löytyy ketkä katsoo perään pelien suhteen mutta isolla osalla nuorista on aika vapaat kädet.  Mainittakoon nyt että tiedän kyllä että teini saattaa vähän värittää asioita. Ja liioitella. Mutta kun tässä seitsemättä vuotta noiden Ekan kavereiden ja heidän perheiden kanssa on tekemisissä niin tiedän valitettavasti itsekin että kyllä noissa Ekan jutuissa jutuissa joku totuudensiemen on.
Varmaan kukaan ei ole voinut välttyä siltä uutiselta että uusi GTA julkaistiin tällä viikolla. Kyseinen pelihän on k-18 luokiteltu ja mulle ainakin sattui parikin uutista silmiin pelin julkaisun yhteydessä jossa mainittiin että on laitonta luovuttaa ko. peli alaikäiselle. Että on laitonta myydä se alaikäiselle tai vanhemman laitonta ostaa se lapselleen. No kaskummaa, niin vaan parilta Ekan kaverilta se peli löytyy. Ja nää tyypit on hei oikeasti vasta kolmetoistavuotiaita. Mä olen aika tarkka noiden ikärajojen kanssa. Mutta en kuitenkaan ääriehdoton. En kuitenkaan jaksa uskoa että k-18 peli olisi yhdellekään 13veelle sopiva vaikka nuori olisi kuinka kypsä. Yksinkertaisesti tuonikäiset kasvavat aivot ei vielä kykene käsittelemään niitä juttuja mitä niissä peleissä käsitellään. Meidän nuoriso tietää miksi ne ei k-18 pelejä saa pelata. Ja miksi niitä ei niille hankita. Tämä on saatu monta kertaa perustella ja varmasti sitä samaa levyä saa veivata vielä jatkossakin mutta tästä mä en jousta. Ja poikkeuksellisesti en edes neuvottele. En mä koe että edes tarvisi. Toi lakipykälä on hyvä mihin vedota, sen ne ymmärtää.
Yksi Ekan kavereista on ollut tiistaista lähtien pois koulusta. Okei voi toki olla että tyyppi on ihan oikeasti kipeänä enkä halua olla maalailemassa selän takana mitään syytöksiä mutta musta tuntuu vähän jännältä että tyyppi sitten samalla, kotona kipeänä ollessaan, kykenee lesoilemaan kavereilleen siitä että GTAV löytyy. Ja että sairastuminen osui niin sopivasti yhteen pelin julkaisun kanssa. Tämä poika on kuulemma ostanut pelin itse netistä. Miksei sen äiti puutu asiaan?
Sen kummemmin ketään vanhempaa tuomitsematta ja sormea heristelemättä totean että musta on jotenkin tosi surullista että näiden pelien suhteen ei yhtään katsota perään. Eikä välitetä vai luotetaanko vain vai mistä se on kiinni? Omat tuntuu onneksi vielä toistaiseksi ymmärtävän miksi mä katson perään näiden pelien suhteen ja miksi mä välitän siitä mitä ne niillä koneilla ollessa tekee. En tietenkään jatkuvasti ole niskassa hengittämässä mutta aina sillon tällöin pyydän niitä näyttämään että mitä ne tekee ja millaisia pelejä ne pelaa. Ei muuten vie montaa minuuttia kenenkään ajasta!
Toki aina on olemassa se riski että mun lapset pelaa noita kavereillaan. Tai näyttävät mullekin jotain ihan muuta mitä oikeasti netissä tekevät, kun pyydän. Mutta kotona ollessa meillä on sekä peliajat että rajoituksia siihen mitä pelataan. Mä olen tehnyt sen valinnan että lähtökohtaisesti luotan (en sokeasti mutta kuitenkin luotan) ja sitten jos niitä juttuja mällätään ja mokataan niin sitten kiristetään sitä liekaa. En halua olla kyttäävä ja liian tiukka, pitää niillä tyypeillä olla se mahdollisuus mokatakin. Ja nähdä niitä syy-seurauksia.

Toinen seikka on nuorison rahankäyttö. Mainitaan nyt tässäkin yhteydessä että toki teini saattaa kertoessaan väritellä asioita. Mutta tässäkin tapauksessa tiedän että ihan tuulesta näitä juttuja ei revitä. Yläkoulun myötä Ekalle on auennut se vapaus että koulun alueelta saa poistua välitunneilla. Lähistöltä löytyy kauppaa, kiskaa että kahvilaa. Ja kovin ahkerasti siellä tunnutaan käyvän.
Eka saa kuukausirahaa. Jonka laitan tilille ja milloin tyyppi säästää johonkin juttuun ja milloin sitten haluaa vähän käyttörahaa. Pojalla ei ole vielä sellaista käyttöoikeutta tiliinsä että saisi itse rahaa nostettua tai kortilla maksettua, ihan juuri siksi että en vielä usko että tyyppi homman handlaisi. Eli mä olen aika tarkkaan perillä siitä että minkä verran sieltä tililtä rahaa koskakin lähtee. No Ekalla on kavereita ketkä saa rahaa kotitöistä ja oikeastaan pyydettäessäkin. Summat on musta aika päätähuimaavia tämän ikäisille; sängynpetauksesta saa 13 euroa jos sen on tehnyt viikon ajan joka päivä ja imuroinnista 20e. Mun mielestä noi tuntuu isoilta summilta, vaikka ei mummonmarkoiksi enää kääntäisikään. Ja nämä lapset on niitä joilla sitä rahaa on koulussa mukana ihan aina ja jotka jokaisella välitunnilla kaupassa käyvät. Kuka arvaa mitä teinit kaupasta ostaa? Voin kertoa että ei ainakaan salaattia ja kivennäisvettä.
Musta on tärkeää miettiä että mitä siellä kotona syödään ja syödäänkö yhdessä. Mutta maton alta koko hommalta vetää aika pitkälti se, jos nuori käy joka päivä ostamassa karkkia ja muita herkkuja. Mahdollisesti jopa useamman kerran päivässä. Todetaampa nyt sekin tässä että nämä kaupassa ravaavat lapseni kaverit ovat myös ylipainoisia. Musta tuntuu aika hurjalta se että ilmeisesti oletetaan että nämä tämänikäiset jotenkin ymmärtäisivät jo sitä rahan arvoa ja sitä miten ja mihin rahaa käytetään. Että kyllä niitä voi palkita rahalla kaikesta pienestäkin koska kyllä se sen rahankäytön hallitsee. En haluaisi uskoa että kyse olisi siitä että ei jaksettaisi välittää tai että omaa poissaoloa haluttaisiin ostaa. Pikkasen paha mun mielestä puuttua perheen ruokavalintojen minkään vihkosten ja muiden kautta jos sitten lapsella on kuitenkin mahdollisuus ja vapaus asioida kaupassa mielin määrin. "Rento" vanhempi ei tarkoita sitä että pitäisi olla välinpitämätön.

Omien nuorieni puolesta täytyy sanoa se että ainakin vielä ne tuntuvat olevan tyytyväisiä siihen että niille pidetään kuria ja niillä on rajoja. Toki on paljon tilanteita joissa ne kapinoi vastaan mutta pääsääntöisesti ne tuntee kokevan sen homman niin että niistä välitetään niin paljon että kiinnostaa mitä ne tekee. Että ei ole kyse mistään mun hallinnan tarpeesta vaan siitä että ne ei vielä voi osata olla kaikissa tilanteissa ja jutuissa ja siksi niitä sääntöjä ja muita niille on kotona laitettu. Ja tietysti nämä omatkin mokaa. Niin pitääkin. Jatkuvasti tulee tilanteita, joita on edeltänyt se että mä olen perustellut ja selittänyt että miksi näin ja näin ja silti ne tekee toisin ja mokaa. Se oppi on vaan joskus haettava kantapään kautta vaikka tasan kuinka olisi tiedossa että näin toimimalla mokaan. Monta kertaa. Ja kaikesta huolimatta mä yritän jättää niille sen tilan että uskaltavat mokata. Että tärkeitä ja rakkaita ovat silti vaikka sössivätkin. Eka on tänä aamuna viimeiksi jäänyt kiinni mulle valehtelusta ja mua jaksaa joka kerta ihmetyttää että miten se vaan ei mene jakeluun että se on se seikka mistä suutun eniten. Että se ei vaan pysty sillä valehtelemisella suojelemaan itseään. Että siitä jää kiinni ja loppupeleissä se alkuperäinen seikka ei mua suututa vaan se että mulle valehdellaan. Vielä pitää kasvaa ja mokata sama juttu monta kertaa ennenkuin se ymmärtää.

Mä en nyt mikään sormenheiluttelija halua olla kasvatuksen suhteen. Enkä halua pitää liian isoa kukkahattuakaan. Mikä mä nyt olen edes ketään neuvomaan? Enkä tietenkään voi tietää asioita kuin oman lapseni kannalta, enkä myöskään missään tapauksessa luulekuvittele että ei se minun mutta ne muut. Vaan lähinnä jotenkin itse kaipaisin jotain yhteistä linjaa ja yhteisiä sääntöjä näille nuorille. Se ei mun mielestä kuin palvelisi ihan kaikkia osapuolia. Helpottaisi kasvatusta. Mutta kyllä mua ihan oikeasti tietyissä tilanteissa ihmetyttää että eikö ne nuoret tosiaan kerro kotona mitään vai eikö vanhemmat vaan välitä? Miksei niiden nuorten, jotka on kuitenkin omia lapsia vaikka kasvavatkin, perään oikeasti jakseta katsoa? Ekan kaverit on kuitenkin hurjan fiksuja ja kivoja ja mun on tosi vaikea uskoa siihen että niiden vanhemmat olisi ihan tietämättömiä nuortensa hommista.
Kovasti mua myös mietityttää että kuinka paljon ja ennenkaikkea millä sävyllä näitä juttuja voisi nostaa esille ensi kuussa olevassa vanhempainillassa....

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

SSDD

Ja vielä se jaksaa tästä samasta, and the story goes on and on and...

Jos minä olen väsynyt syksystä ja meinaan jäädä vuodenajan jyräämäksi niin näkyy se syysväsymys näköjään muussakin perheessä. Vauva on alkanut öisin jopa nukkumaan, enkat taitaa olla seitsemän tuntia putkeen katkeamatonta unta. Ennenkuulumatonta! Tokan kouluterkkari infosi että poika valittelee päivittäistä väsymystä, että pitäisiköhän ottaa verikokeita. Ja Siippa taasen on ihan silmiinpistävän ja huolestuttavan väsyneen näköinen. Ihan tosi uupunut tapaus. Ainoa poikkeus taitaa olla Eka joka pyyhältää ja posottaa ja jaksaa. Ei valita aamuisin eikä ole koskaan oikein kunnolla väsynytkään. Jos ei oltaisi niin samannäköisiä niin olisin melko varma että nyt on laitoksella tarttunut väärä kaveri mukaan.

Tokan kohdalla väsymys ei yllätyksenä ole tullut, tyyppi on syksyisin ja talvisin ihan yhtä jumissa kuin minäkin. Eka fiilistelee jo lumipallokelejä ja muuta talvipuhdetta kun me vaan lähinnä murahdellaan sille ajatukselle että kohta taas pimeässä palellaan.

Ihan kaikista eniten olen kuitenkin huolissani Siipasta. En ole koskaan nähnyt sitä noin väsyneenä. Ja kun se pöljä ei älyä levätä. Jos sillä on monta tuntia aikaa ja saa olla vaikka yksin kotona niin sen sijaan että se nukkuisi tai edes olisi vaakatasossa niin se vaikka siivoaa koko kämpän. Jos sitä koittaa patistaa illalla lepäämään niin että mä hoitaisin iltahommat mitä on niin ei suostu. Tyyppiä ei pian enää valkoisen miehen lapseksi tunnista koska silmäpussit valtaa kohta koko naaman. Ja kaveri ei ole ollut vielä kuukauttakaan töissä kesäloman jälkeen. Ei hyvä!
Mulla leikkasi jo yhtenä iltana kiinni kun ei vaan älyä vähän hellittää. Onko se niin saatanan vaikeaa tajuta että jos sillä kroppa sanoo yhteistyön irti ihan kokonaan väsymyksen takia niin siitä kärsii ihan kaikki muutkin. Että ne perkeleen pyykit kyllä ihan oikeasti joutaa roikkumaan siinä narulla vähän aikaa vielä. Tai että ne tiskit ei juokse karkuun sieltä altaasta vaikka niitä ei ihan just tasan heti hoida. Saa olla väsynyt ja saa levätä jos väsyttää.

Mä harrastan itse rekkamiehen torkkuja. Eli levytän vartin verran vaakatasossa, jossain valveen ja unen rajamailla. Ne oikeasti virkistää vaikka joskus tuntuukin aika vesikidutukselta repiä itsensä takaisin hereille. Mutta vähän aikaa jalkeilla niin sen eron huomaa. Ja kuitenkaan se ei häiritse yöunia.

Mä en jaksa holhota aikuisia ihmisiä. Mulla on kolme lasta ja olen niille vanhempi. En sille toiselle perheen aikuiselle. Mutta kieltämättä pikkasen vituttaa kun se toinen aikuinen ei tajua omaa parastaan ja sitä että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Myös se jos hän on yliväsynyt.

Musta on hienoa että tässä perheessä on kaksi aikuista. Että kaikki ei ole mun vastuulla tai mun hoidettavana. En todellakaan valita siitä että täällä toinen tekee liikaa kotitöitä vaan musta on ihanaa että mulla on niin aktiivinen mies. Mutta voisi se joskus ymmärtää sen omankin etunsa. Tuntuu että väsymys on hiipinyt jo Siipan luonteeseen. Se ei enää naura samalla tavalla ja on pääsääntöisesti hiljaa. Ei juttele lapsillekaan samalla tavalla pulputtaen kuin ennen. Kun ei jaksa. Ja se ei ole yhtään hyvä juttu. Tajuaisit nyt pahvi!

Ps. Glögikausi avattu. Ja ekat kaura-omena paistokset tehty. Ja eka oksennustauti ja/tai ruokamyrkytys tälle syksylle podettu. Ei siitä sen enempää. Hyi saatana.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Syksy on ruma sana. Kuinka siitä selvitään?

Mä en ole syksyihminen. En yhtään. En tykkää kun on pimeämpää, ruskan värit saa mut vain ärtymään ja viileys kolottaa selässä. Neljä vuodenaikaa my ass! Kesää ja kuumaa, kiitos. Pannaan samantien kaksi!

Mä olen syksyn tullen aina ihan loputtoman väsynyt. Hautoisin mieluusti vain kotona ja tuntuukin että skippailen kaikkea mahdollista mitä vaan voin. Lojuisin mielusti peiton alla vaan. Perhekin tietää että tämä on sitä aikaa kun ei vaan futaa. Syksyllä jos koska mä lohtuleivon ja tämä jos mikä hellii.

Banaani-pähkinäkakku

Mä en ole koskaan tykännyt leipomuksista jotka sisältää banaania. En ennenkuin maistoin tätä. Paranee vain päivä päivältä mutta on ihan tajunnanräjäyttävää tuoreenakin, kuorrutteen ollessa lämmintä. Mehukasta suussa ja tahmeaa sormissa! Tähän on hyvä puskea ne vanhenemaan päin olevat banaanit joita ei enää huvita syödä mutta mitä ei vielä poiskaan tarvitse heittää. Ja tätä voi tehdä mukuloitten kanssa kimpassa! Ja on muuten kahvin paras kaveri.
Itse teko on helppoa ja suht nopeaa mutta uunissa menee oma aikansa ja jäähtymisessä myös eli mitään pikaista herkkua tämä ei ole. Ennakoi, ennakoi!

tarvitset:

200g huoneenlämpöistä voita
2 dl fariinisokeria (tavallinenkin käy)
3 huoneenlämpöistä kananmunaa
3 kypsää banaania
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl pehmeitä toffeekarkkeja kuutioituna (esim. Omar)
kuorrutukseen
1 dl fariinisokeria tai juoksevaa hunajaa (parasta fariinisokerilla mutta hätätilanteessa hunajakin menee)
75g voita
150g rouhittuja pähkinöitä (parasta tulee kun laittaa pelkkiä manteleita mutta mikä vaan käy mitä löytyy)

Pistäppä aluksi uuni lämpenemään 175 asteeseen. Sitten voitele ja jauhottele yksi vuoka. Käy renkaanmallinen tai suorakaiteen mallinen, kunhan vetoisuus olisi sellainen n. litra.

Kuori banaanit ja soseuta ne. Jos haluat oikein tasaista sössöä niin sauvasekoittimella, sattumia himottaessa haarukka riittää.

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää munaskut joukkoon yksitellen vatkaten. Odota aina että se edellinen muna ehtii hyvin vatkautua sinne taikinaan ennenkuin lisäät seuraavan! Ja muuten hei jos et muista ottaa kananmunia lämpenemään ajoissa niin ne saa huoneenlämpöiseksi upottamalla ne hetkeksi lämpöiseen veteen! Opin Ullan Unelmakakusta, ei ole hukkaan mennyt tämäkään kotonaolo!
Ja kun ne munat on siellä taikinassa niin kippaa sinne vieläne sössötyt banaanit.

Sekoita jauhot, leivinjauhe ja karkkipalat keskenään. Ne karkkipalat pitää siis olla nyt kuutioituna. Kääntele seos puuhaarukalla tai vastaavalla nopeasti sinne munabanaanihösellyksen joukkoon. Kaada taikina vuokaan.

Paista kakkua uunin alatasossa n. 50 min. Ota kakku uunista (daa...) ja anna levätä n. 15 min. Irrota kakku (kumoa tai irrota irtopohjasta) mutta jätä vuoka päälle, ettei kakusta irtoava kosteus haihdu. Anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi (mulla siinä on mennyt n. puolitoista tuntia).

Tee kuorrutus. Siis vasta kun kakku on jäähtynyt huoneenlämpöiseksi. Mittaa sokeri tai hunaja ja voi pieneen kattilaan. Anna kiehahtaa ja sekoittele kunnes sokeri on sulanut ja seos hieman paksuuntunut. Alkuperäisessä ohjeessa lukee että n. 1 minuutti mutta menee todellakin pidempään. Sokeri jää muuten narskuvaksi ja sen pitää olla sulanutta, vähän sellaista kinuskimaista.
Ota kattila liedeltä ja lisää joukkoon pienityt pähkinät. Anna jäähtyä kunnes seos on entisestään paksuuntunut. Lusikoi kakun pinnalle ja anna vähän jäähtyä.


tältä se sitten näyttää

alkuperäinen ohje Glorian ruoka & viini-lehdestä 7/2012

perjantai 13. syyskuuta 2013

Verenpaineet koholle puumerkein

Mainitsin joku aika sitten kun kirjoittelin ekasta kouluviikosta että Kaksikon kouluihin on papereita täytetty ja paljon. Kumpikin on tunnollisesti raahannut kotiin pienen metsän verran aanelosia jotka on pitänyt täytellä ja allekirjoittaa.

Moni papereista on ihan oikeasti tärkeä ja haluan tottakai koulun tietoon lasteni perussairaudet ja niiden lääkitykset. Perustietokaavakkeiden kohdalla puhisen vuodesta toiseen kun sinne ei vaan saada korjattua niitä tietoja jotka olen sinne vuosi toisensa jälkeen korjannut. Mutta on tässä tullut muutamaan kertaan pyöriteltyä myös silmiäkin. Toka kantoi kotiin vihkosen nimeltä Neuvokas perhe - Perheen liikunta- ja ruokatottumukset. Jota olisi tarkoitus täyttää koko ala-asteen ajan. Koko perheen. Tasaisin väliajoin. Ja joka pitäisi palauttaa koulun terveydenhoitajalle. Tässä vaiheessa voin kertoa että meni tällä äidillä kuppi nurin. Nyt vittu oikeesti!

Selailin läpyskän läpi samalla päivitellen että miksi ihmeessä pitää tämmöinenkin täyttää. Onko nyt ollut muutama suojatyöpaikka liian vähällä tuloksella? Opuksesta löytyi muutama ihan hyväkin kysymys mitä pohtia mutta suurinosa oli ihan liibalaabaa. Kamalaa paperin hukkaa ja ennenkaikkea ajan. Takakannesta löytyi Suomen Sydänliiton logo mutta missään ei ollut sen kummempaa selitystä tai alkujargonia mistä löytyisi konkreettinen syy sille että miksi tätä tietoa kerätään. Ja mihin sitä muka jalostetaan? Jaksaisin väittää että sillä koulun terkkarillakin on ehkä vähän pikkaisen parempaa tekemistä kuin tuottaa jotain keskiarvomarginaalia paperintäytteeksi.

Läpyskässä on oma osio sekä vanhemmille että koululaiselle joka täytetään ruksimalla. Kysytään mm. : "Perheessämme kiinnitetään huomiota elintarvikkeiden suolan määrään"
"Liikkuuko perhe yhdessä?"
"Perheemme arkirutiinit hoidetaan niin että perheenjäsenillä on mahdollisuus säännölliseen liikuntaan"
"Käytetäänkö öljyä sisältävää salaatinkatiketta"
"Syön makeaa 0-1 annosta päivässä"

Ja viimeisellä sivulla on vielä muutama kysymys johon voi vastata lauseilla, kuten "Miten kehittäisimme ruokatottumuksiamme käytännössä? sekä Miten kehittäisimme liikuntatottumuksiamme käytännössä?

Todetaan nyt heti alkuun disclaimerina että joo kyllä on tärkeää liputtaa terveellisten elämäntapojen puolesta. Ja joo on tärkeää että se terveyskasvatus aloitetaan jo lapsena. Mutta miksi se maalaisjärki pitää aina tiputtaa kelkasta pois? Ihan tosissaanko lasten pitää jo pienestä pitäen alkaa pitämään kirjaa sekä ravitsemuksesta että liikunnasta. Onko tämä se tervein lähestyminen näihin juttuihin? Että ihan pitää ylös laittaa, vuosien ajan. Ja siitä sitten seurata että katsopas nyt Anna-Petteri, tuossa noin vielä toisella luokalla olet hirveän tunnollisesti käyttänyt terveellisempää vaihtoehtoa salaattisi kanssa mutta sitten jo kolmannella luokalla se onkin lipsahtanut majoneesin puolelle. Ei vittu!
Myönnän että mäkin saatan näitä ravintohommia ottaa hieman herkästi itseeni. En tiedä miksi mutta musta vaan välillä tuntuu että hommaa ei lähestytä lapsen ikää soveltuvalla tavalla. Ainakaan nyt tässä nimenomaisessa asiassa. Ja voi olla huonoa yleistämistä ja asioiden maalailua mutta musta tämä tämmöinen on oikein osuva alkusoitto juuri niille ongelmille mitä Ekankin luokan tytöillä on.

Suomalaiset lapset on lihavia. Ja lihavuus altistaa erilaisille sairauksille. Mutta mitä on tapahtunut sille yksinkertaisuudelle että syötäisiin tasaisin väliajoin vähän kerrallaan, hyötyliikuttaisiin ja harrastettaisiin, ihan ilman että tarvitsee pitää asioista sen ihmeemmin kirjaa koska ne on elämäntapoja. Mitä on tapahtunut esimerkin voimalle? Että lapsi näkee että vanhemmatkin liikkuu siitä liikkumisen ilosta ja syö elääkseen? Missä vaiheessa tämä homma on kääntynyt näin kieroon?
Voitaisiinko mielummin keskittyä miettimään esimerkiksi sitä että onko se tarpeellista että jo kolmevuotiaalle isketään tabletti kouraan? Tai pleikkarin ohjain. Tai joku muu vastaava. Moni tuntuu käyttävän noita konsoleita esimerkiksi palkitsemisena jostakin. Pienillä siis. Onko se tarpeellista? Voisiko sitä futista mennä pelaamaan vaikka ihan oikeasti? Missä menee raja?
Samaten mun mielestä voitaisiin mielummin miettiä sitä että onko se ihan tarpeellista että lapsi/nuori tarvitsee älypuhelimen. Joka toimii käytännössä pienenä tietokoneena joka sulla on aina mukanasi. Voit koska vaan pelata tai surffata netissä tai katsella videoita. Soittaminen, joka kuitenkin toimii sen puhelimen perimmäisenä ideana, tapahtuu aina vain harvemmin ja harvemmin.

Myönnän kyllä senkin että koulun puolesta ei nykyään ole ihan helppoa olla terveyskasvattaja. Terveellisyys kun tuntuu olevan nykyään melko häilyvä käsite ja ihmiset mieltää sen niin erilailla. Ja mä ainakin olen ennenkin näiden ravintohommien kanssa nähnyt vähän punaisia vaatteita. Hyvänä esimerkkinä, muutama vuosi sitten kun kotona syötiin vain kasvisruokaa (lapset siis on sekasyöjiä mutta mä en kokkaile monia ruokia joten kotona syötiin vain kasvisruokaa) ja Tokalta oli jossain terkkarin tarkastuksessa kysytty että syötkö kasviksia. Poika oli spontaanisti vastannut ei koska ei meillä kasviksia syöty niinkuin terkkari esitti kysymyksen. Salaatteja tehtiin harvemmin mutta ne rehut oli siellä ruoassa. Ne kasvikset toimi pohjana mistä koko ateria rakennettiin. Terkkari puskikin pojan mukana kotiin helvetinmoisen läjän paperia kasviksien tärkeydestä. Voin kertoa että vitutti.

Musta on myös tärkeää että nähdään vaivaa siellä arjessa että liikutaan yhdessä että erikseen. Mutta eikö siitä saa rutiinia millään muulla kuin sillä että sitä pitää vuosikausia seurata kirjallisesti koulun puolelta. Mitä on myös tapahtunut sille seikalle että joskus ihan vaan oltaisiin perheen kesken. Tekemättä mitään. Yhdessä möllötettäisiin ilman että pitää varsinaisesti suorittaa mitään.
Jos nuorilla on tänä päivänä ihan riittävästi paineita kasvamisessa ja kehittymisessä niin niin on kyllä nykyajan vanhemmallakin selvitä siitä vanhempana olemisesta. Ja joskus tuntuu että sitä ei kyllä erinäisten instanssien puolelta ainakaan lähtökohtaisesti helpoteta. Toki aina löytyy myös niitä rajatapauksia, ihan aina. Mutta ihan tosissaanko koko porukan pitää sitten olla samassa seurannassa kuin rajatapausten?

Ps. Ei täytetty. Eikä täytetä.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Muurahainen

Kuten varmaan selväksi on tullut niin mä olen vuorotyöläinen. Saan itse onneksi vaikuttaa pitkälti työvuoroihini ja viime hetkinä on tullut jo mietittyäkin että miten sitä aikanaan sitten taas niitä vuorojaan kannattaisi räätälöidä että olisi kaikista tehokkaimmillaan, sekä töissä että kotona.

Alunperin visioin tekeväni paljon yövuoroja. Varsinkin viikonloppuisin. Niistä sitä rahaa saa ja enemmän vapaata. Saisi aikaa kotona enemmän. Sitten piti alkaa miettiä hommaa ihan käytännön toteutuksen kannalta. Mä olen ihan älyttömän huono nukkumaan yövuorojen välissä. Sekä korvatulppien että silmälapun kanssa. Viikonloppujen yövuorot on tosi hankalia koska täällä on väkeä ketkä ei tasan varmana ole hiljaa. Voisin mennä äidille nukkumaan mutta jotenkin sekään ei houkuta. Järkevämpää siis ehkä panostaa ne yövuoronsa viikolle kun ainakin isot on koulussa. Ja nukkua niiden huoneessa.

Lisäksi pitää muistaa suunnitella ne vuorot sen mukaan että se kierto menee loogisesti eli aamu-ilta-yö-vapaa. Josko sitä ei sitten kuolisi. Musta ei ikinä olisi pelkkään "toimistokellonaikaan" mutta kylläpä tuo hyppiminenkin syö. Joskus paljonkin. Toisaalta viikkovapaat on ihania. Ja pitkät vapaat. Ja se kun saa nukkua pitkään (mitä se nyt sitten tulee tarkoittamaan) ennen ilta- ja yövuoroja.

Mitenhän lapset sopeutuu. Ja mitä jos ne ei sopeudu? Miksi ne ei sopeutuisi? Opinko mä tyhjäämään pääni jo työmatkoilla niin että jaksan sen että samantien kun kotiin pääsee ovesta sisälle niin se äitiäitiäiti-konekivääri alkaa tykittämään. Että ei hetken rauhaa. Voisin kehittää jonkun työmatka-joogan. Oooooommmmmm....

Heräsin tänään Siipan herätyskelloon ja totesin että joo vielä mun ei tarvitse nousta. Kolmas heräsi siinä vaiheessa kun kaikki muut oli jo lähteneet ja me pötköteltiin siinä ihan rauhassa. Kolmas ryömi kainaloon ja möllötti siinä pitkän tovin. Vaikka mulla on hinku töihin niin näitä hyviä aamuja mä tulen kaipaamaan. Ja aamuja kun vaan voidaan siinä tillistellä toisiamme. Kun täällä on ihan rauhallista ja ollaan kahdestaan vaan.

Ihan meidän suunnitelmien mukaan tuleva viestikapulan vaihto ei tule menemään. Siipan oli tarkoitus käydä opintonsa hoitovapaalla loppuun mutta työnantaja torppasi tämän. Koulu jää siis johonkin myöhempään ajankohtaan. Hoitovapaakaan ei ole vielä täysin varmaksi taputeltu ja olenkin miettinyt että mitä jos se ei toteudukaan. Mikä jos mä joudunkin olemaan vielä kotona? Siinä tullaan todennäköisesti käymään läpi joku jakomielinen päänräjähdys ja helpotuksen huokaus. Mulla on pakokauhuisen innostunut olo töihin paluusta. Mä haluan olla kotona mutta en halua olla. Mä haluan mennä töihin mutta en halua mennä. Arveluttaa ihan älyttömästi. Joskus niin paljon että on ihan hankala olla ja hengittää. Isot oli niin paljon isompia silloin aikanaan. Mutta haluan kyllä ehdottomasti sitäkin että tätä kotona oloa jaetaan. Vaikka koen paineita olla se ainoa elättäjä. Tosin olinhan sitä silloin yksinhuoltajanakin. Ja Siipalle tekee ihan älyttömän hyvää se toisenlainen oravanpyörä. Mun tekee vieläkin pahaa välillä se miten vähän se näkee lapsia joskus. Kun on oikein kiireitä viikkoja. Kai se siitä suttaantuu. Kaikki on hyvin niinkauan kun kukaan ei kuole.

Ps. Ota koppi! Mä aion ainakin yrittää.

Pps. Kyllä mä alan olemaan aika varma että Eka on ihastunut. Olin eilen sitä hakemassa koululta ja tyyppi ei halunnut tulla mun kyydillä koska mä meen nyt I:n kanssa sporalla. Lisäksi sain kuulla monen minuutin monologin siitä kuinka I haluaa että mä silitän sitä päästä vain tietyllä tavalla koska sen tukka menee muuten sekaisin. Kysyin että miksi sitä pitää silittää niin mulle vastattiin että koska sillä on joskus paha mieli ni mä lohdutan sitä.
En ehkä kestä tätä penturakkautta.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Terveyskasvatusta á la Kukkis

Voi että mä vihaan sanaa valistus. Ihan tosissani. Tulee mieleen vaan lähinnä joku kukkahattupaatos. Minkä pitäisin hyvin mielelläni kaukana kun kyseessä on näinkin tärkeät asiat. Mutta mitä isommaksi lapset kasvaa niin sen tärkeämmäksi se valistaminen nousee vanhemmuudessa.

Mun täytyy nyt heti ensialkuun todeta että mä kasvatan poikia. En siis ole miettinyt asioita kuin vain poikien näkövinkkelistä, yrittänyt miettiä poikien sielunmaisemaa. Samat jutut ei varmasti täysin pätisi tyttöjen kanssa. Sen on jotenkin huomannutkin kun on jutellut Kaksikon kanssa ja koittanut kysellä tiettyjä juttuja. Mitä muistaa omasta teini-iästä. Ei näillä ole mitään käryä siitä mitä mä yritän kysyä, tyttöjen näkövinkkelistä.

Ylipäätänsä asioista puhumisessa mun mielestä kaikista haasteellisinta on löytää oikea aika ja paikka. Nuoret kun ei jätä mieleensä asioita, jotka ei heitä koske. Jos puhuttavaan asiaan ei vielä ole kiinnostusta tai homma ei ole ajankohtainen niin keskustelu on turhaa. Siitä ei jää mieleen muistijälkiä. Ainakaan mitään kovin konkreettisia. Paikka on taas vaikea valita siksi että nuorella pitää olla turvallinen olo mutta ei kuitenkaan mahdollisuutta lähteä tilanteesta pois. Auto onkin mun suosikki.

Ajan ja paikan lisäksi toki keskustelun sisältökin on tärkeää. Että ei puhu toista ihan pyörryksiin. Ja yrittää kysellä mahdollisimman paljon että vähän saa selville sitä mitä jo tiedetään tai luullaan tietävänsä. Ja sitten sen mukaan lähtee rakentamaan sitä juttelua. Mä olenkin miettinyt aina vähän etukäteen että mistä jutellaan. Ei kaikkea kerralla.

Mulle on ollut ehdottoman tärkeää opettaa pojille ehkäisyyden vastuullisuudesta. Siitä että ehkäisy olisi myös poikien velvollisuus. Ja koska poikien ainoa ehkäisykeino on kondomi, niin se on se mistä meillä on puhuttu eniten ehkäisyä käsitellessä. Mä veikkaan että jokainen nainen, kenellä on ollut yhtään vilkkaampi seksielämä, on törmännyt mieheen joka toivoo että kondomia ei käytettäisi koska se ei tunnu hyvältä. No eihän se tunnukaan. Mutta se on silti paska syy jättää suojautumatta. Ja mä en ikinä halua että mun lapset päästää moista suustaan. Turvallisuuden on mentävä edelle. Enkä myöskään halua että mun lapset sysää sen vastuun ehkäisystä kumppanille.
Meillä on myös painotettu sitä seksuaalikasvatuksessa että niin kauan kuin ehkäisy tuntuu nololta asialta tai siltä että se ei tunnu tärkeältä niin niin kauan ei ole vielä valmis harrastamaan seksiä.

Kun meillä on puhuttu aina kaikesta niin miksei puhuttaisi seksistäkin? Ainoa minkä mä koen hankalaksi seksistä puhumisessa on se että se on niin yksilöllinen juttu. Vaikka nuoren kanssa juttelisi ja oltaisiin avoimia niin se itse kokemus on aina mysteeri. Mikään valistus ei valmista siihen itse kokemukseen. On ihan mahdotonta saada juteltua seksin ja seksuaalisuuden kaikista puolista. Mä olenkin yrittänyt muistaa jutella myös siitä että homma lähtisi käyntiin itseensä tutustumisesta. Ja yrittänyt jutella siitä että minä tai kukaan muukaan ei pysty kertomaan kaikkea. Koska jokainen on erilainen. Ja että sen homman kuuluukin tuntua vähän sellaiselta mysteerimäiseltä. Että aikuisetkin on joskus vähän hukassa niiden omien juttujensa kanssa ja se on ihan normaalia.

Seksi on yksi niistä harvoista asioista joita esiintyy läpi yhteiskuntaluokkien, sukupuoleen tai rahaan tai asemaan katsomatta. Lapsen kasvuun kuuluu se että kokee ajatuksen vanhemmistaan harrastamassa seksiä vastenmieliseksi. Sitä ei vaan voi välttää. Se vaihe vain pitää kasvaa ohi. Tästä vaiheesta huolimatta mä en ole koskaan lähtenyt mukaan siihen leikkiin ettäkö aikuisilla ei seksielämää olisi. Ei meillä kamasutraa läpi käydä lasten läsnäollessa mutta ihan normaalisti eletään ja ollaan, parisuhteessa. Mutta pidän ehdottoman tärkeänä sitä että lapset näkee vanhempien välillä sitä keskinäistä hellyyttä. Halimisia ja huomioimista. Se toimii tärkeänä pohjana sille kun lapsi alkaa muodostamaan sitä käsitystä pariutumisesta ja kaikesta mikä siihen liittyy. Toisen huomioiminen ja kunnioittaminen jne.

On muuten yllättävän vaikeaa jutella esim. alkoholista ilman että sitä hommaa hysterioi tai että sitä ei hehkuta. Mä itse käytän alkoholia siksi että ne mitä otan maistuu musta hyvältä. En osaa alkoholia ottaa rentoutuskeinona mutta joskus tekee mieli ottaa vaikka lasi viiniä ja silloin se maistuu hyvältä. Vähän hankala selittää teinille että ei se maistu hyvältä. Nyt kun on noista päihteistä juteltu niin olen unohtanut kokonaan siitä oikeastaan sen sellaisen "paatoksen". Pyrkinyt ehkä vähän tarkoituksella unohtamaan sieltä puheista niitä syitä että miksi sitä alkoholia käytetään. Puhunut kyllä joo että tässä maassa on olemassa lakikin joka kieltää alkoholin alaikäisenä. Jutellut kyllä että alkoholi ei kuulu vielä nuoren elimistöön ihan terveyssyistä ja että Eka ei voi vastata näissä jutuissa kuin omasta käytöksestään ja siitä miten itse toimii. Ja että itseään voi ja saa arvostaa niin paljon että miettii nämä hommat siltä omalta kantilta eikä muiden näkökulmasta. On juteltu ne perusjutut läpi. Mutta sen sijaan siihen olen käyttänyt aikaa ihan tosissaan että on juteltu miten humalaisten kanssa toimitaan. Mitä alkoholi tekee, miksi humalainen käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. En kuvittele hetkeäkään ettäkö joskus kaveripiirissä ei joku olisi kännissä, ehkä jopa se omakin nuori. Onhan meillä lapset nähneet kadulla sammuneita mutta muuten kosketuspinta humalaisiin on aika kaukainen. On juteltu siitä että jos kaveri sammuu niin pitää kääntää kyljelleen ja yksin ei saa jättää ketään. Että ne tilanteet voi olla vähän pelottaviakin mutta jos ei muuta keksi niin sitten pitää soittaa kotiin. On koitettu jutella jutuista myös sillon kun näkee tuolla ympäristössä niitä oikein humalaisia ihmisiä ja niitä joista näkee että on maistunut ja pitkään. Että nuorelle tulisi olo että se dokaaminen on enempi säälittävää kuin edellytys hauskanpidolle.

Kun oltiin tuossa Kaksikon kanssa kirjastossa ja odottelin että saavat lainauksensa mietittyä niin selailin odottaessa Jari Sinkkosen Nuoruuskirjaa. Jari the Suuri (ei laisinkaan sarkastinen kommentti vaan ihan puhtaasti tykkään tyypistä ja onhan se joku kolme metriä pitkä) kirjoitti että ihminen on aina jostakusta tai jostakin riippuvainen. En ehtinyt koko kirjaa tietenkään sillä istumalta lukemaan mutta selailin tiettyjä kappaleita tarkemmin ja nämä riippuvuushommat oli yksi.
Sinkkonen kirjoittaa että on tavattoman harvinaista että nuori käyttäisi mitään päihteitä yksin. Käytön ja kokeilun kohdalla voidaan aina puhua ryhmästä. Monien vanhempien suosikkiselitys oman kupeiden hedelmän edesottamuksissa onkin "huonoon seuraan joutuminen". Musta tuo ilmaisu on aina ollut tosi jännä. Miten sitä sillä lailla joutuu? Eiköhän tuota ole ihan itse sinne menty.

Nuoruuskirjasta jäi mieleen yksi juttu ihan erityisesti. Nimittäin Sinkkonen kirjoittaa että jokainen vuosi, jolla nuoren päihteiden kokeiluja saadaan siirrettyä, on merkityksellinen. Koska on todettua että mitä nuorempana alkaa juomaan, sen todennäköisempää on että humalassa "sattuu jotain". Sukupuolitauti, ei-toivottu raskaus, väkivaltaa, humalassa ajamista, kännikuskin kyydissä oloa, alkoholimyrkytys. Mitä vanhempana alkoholia kokeilee ja alkaa käyttämään, sen todennäköisempää on että alkoholin lieveilmiöt jäävät pienemmäksi. Mä en ollut tätä jotenkin koskaan edes ajatellut mutta tuohan on ihan hitsin merkityksellinen seikka!

Nyt kun näitä asioita olen tässä ennen höpöttelyjä vähän tutkinut niin aika monessa yhteydessä olen törmännyt siihen että nettiporno on myös yksi mistä pitää nuoria valistaa. Sen riippuvuus on nuorison keskuudessa kasvavana ongelmana. Taustalla hilluvat mekanismit jotka sen riippuvuuden aiheuttaa, on samoja kuin alkoholin ja muiden päihteiden kohdalla.
Mä en sinänsä koe päihteistä puhumista hankalaksi mutta nettipornon ja siitä aiheutuvien riippuvuuksien kohdalla mä olen vähän sormi suussa. Se on mulle itselleni vähän vieras kenttä. Pornoa on saatavilla jo ihan muutaman klikkauksen jälkeen netistä. Todennäköisesti paljon sellaista mistä mä en edes tiedä. Sinkkosen kirjassa oli siitäkin tosi hyvin kirjoitettu ja tarvitsee itse tehdä vähän lisää taustatutkimuksia ennenkuin asiasta juttelee isommin. Tähän asti on puhuttu lähinnä niin että pornon katselussa ei ole mitään pahaa mutta se on näyteltyä seksiä ja kuuluu aikuisten katseltavaksi, ei lasten. Sinänsä en kuvittele hetkeäkään ettäkö mun lapset ei alaikäisinä jossain pornoa näkisi tai katsoisi mutta lähinnä toivon että näkemyksiä ja ajatuksia niistä ei haettaisi. Ja tässä jos missä on noussut esille se että seksiä ei pysty opettelemaan mistään. Että ajan ja kokemusten kanssa se homma aukeaa. Mutta että sen ajan pitää olla kypsä niille kokemuksille.
Nuorilla on ihan tarpeeksi haastetta ilman pornoakin koittaa saada se koko paletti toimimaan; halut, tunteet, toisen lähelläolo ja kunnioitus.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Tahdikas

Mulla on juostessa aina ipod mukana musiikin takia. Mä en osaa liikkua ilman musiikkia. Uimaankin jos menen niin koitan tähdätä itseni samaan aikaan kun viereisessä altaassa vesijumpataan, kulkee uintikin paremmin musiikin tahdissa. Joogaamaan oon oppinut hiljaisuudessa mutta jos vähänkin pitäisi nostattaa pulssia niin tarvii tahditusta taustalle.

Nyt olisikinkin perään huudellut ja kysellyt teidän voimabiisejä. Mitkä laulut liikuttaa? Mitkä pistää verta liikkeelle ja lanteita lötkymään?  Mistä tulee sellainen olo että tää vaan on niiiiiin hyvä! Mulla on itsellä oikein toimiva soittolista mutta joskus olisi kiva saada sinne vähän uutta verta.
Tiedän että aika moni liikkuu äänikirjojen säestyksellä mutta mä en ole siihen ehkä vielä ihan valmis. Pitää joskus kokeilla mutta pieni epäilys on sen suhteen että pystyykö siihen aivot vapaalle-oloon yhtä vahvasti jos pitää keskittyä siihen mitä kuulee. Aion kyllä opetella äänikirjoihinkin, jos ei muuten niin vaikka bussimatkoilla koska tätä menoa mun aivoihin iskee joku jännetupintulehdus. Nimimerkillä 15 kirjastonkirjaa odottaa lukijaansa, oman hyllyn eepoksia en ala edes laskemaan...

Mutta hei, mikä teillä soi liikutellessa? Vinkatkaa! Mä vinkkaan takaisin.

1. Ehdottomasti yksi maailman parhaista livebändeistä. Gogol Bordello - Mala vida. Mustalaispunkkia, gogoleilla on keikalla lavalla varmaan kaikki maailman soittimet ja meno on sen mukaista. Tästä tulee vaan aina niiiiiiiin hyvälle tuulelle. Ja ikävä festareille...




2. 30 seconds to Mars - Closer to the edge. Tästä tulee kyllä eniten mieleen erään Body Pumpin kyykkäykset mutta kyllä tämä vaan potkii menemään eteenpäin. Tosin tämä pistää aina laulattamaan mikä ei välttämättä ole hyvä kesken liikkaamisen. Menee hengitys vituiksi.




3. Sick Puppies - You're going down. Yksi parhaista bändien nimistä ikinä. Kuten olen lätissyt niin liikunta on mulle paljolti angstien purkamista ja tämä jos mikä saa juoksemaan vielä vähän kovempaa.




4. Sweatmaster - Animal. Tämä kun pärähtää soimaan niin tekisi mieli alkaa jytäämään keskellä Vanhankaupunginlahtea. Hikimestari tarjoaa liikettä vähän kevyemmällä temmolla. Itseään voi samalla viihdyttää laskemalla kuinka monta kertaa Animal lauletaan biisin aikana.





5. Lady Gaga - The edge of Glory. Yksikään liikuntasuoritus ei ole mitään ilman Lady Gagaa. Niin se vaan on.




6. Michael Monroe - Superpowered Superfly. Tämäkin on sellainen että tekisi vaan mieli alkaa tanssimaan. Hyvän mielen biisi. Vaikka yhdistänkin tän aina siihen kun muutama päivä keskenmenon jälkeen uutena vuotena oltiin Maken keikalla tätä jammailemassa. Silti ihana!




7. Sparzanza - Temple of the red eyed pigs. Tässä vaan on ihan täydellinen juoksubiitti.




8. Hardcore Superstar - Hello Goodbye. Lempparibändit juoksuttaa aina. Huononakin päivänä.




9. The Sounds - Dance with the devil. Vähän hidastempoisampaa, täydellistä rytmin palauttelua spurttien jälkeen. Ja onhan Maja Ivarsson ihana.




10. Usher - More. Omasta laitteesta loppui puhti erään kerran juuri ennen lenkkeilyä ja nappasinkin Ekan vehkeen matkaani josta tarttui mukaan tämä ralli.



Nämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen. Aika äkkiä saisi kasaan varmaan toisetkin kymmenen.

torstai 5. syyskuuta 2013

Vanhempainilta vol. 4876348834628

Yläkoulun vanhempainiltakin on nyt käytynä ja Ekan opettajia tavattu. Sinänsä hassua että kummankin koululaisen oma opettaja on sellainen pitkätukkainen rehupartainen vanha hippi. Mahtavia persoonia mutta ennenkaikkea hauska yhteensattuma! Toisella vahva mieltymys ja osaaminen musiikkiin, toisella filosofiaan. Me tykätään! Nyt vasta itse vanhempana sitä huomaa miten tärkeää on että omat henkilökemiat kohtaa niiden opettajien kanssa, ketkä viettää päivisin paljon aikaa mun lasten kanssa. Ihan yhtälailla kuin se oli silloin joskus päiväkoti-aikanakin tärkeää.
Pää on nyt siis pyörällä opetussuunnitelmaa (joka muuten vaihtuu, oiskohan ollut 2015) ja valinnaisia kursseja ja ylipäätänsä uutta koulua. Hyvä kun löysin ulos sieltä luokasta mihin meidät vietiin! Hillitön sokkelo! Maltoin vielä mieleni olla hyökkimättä vanhempainyhdistykseen mutta josko vuoden päästä. Vieläkun saisin Ekan ylipuhuttua hakemaan oppilaskuntaan...

Poikalasten äitinä mulla ei ole mitään hajua mitä on olla tyttären äiti. Ja vaikka sitä kuulkaa kuinka sukupuolineutraalia yrittäisi olla niin kyllä niitä eroja tyttöjen ja poikien välissä vaan on. Varsinkin kun kasvavat. Vaikka kuinka haluaisi kiukutella että eipäs. Näitä tuli hyvin esiin vanhempainillassa.

Ekan kotiryhmässä on aika moni ketkä oli jo ala-asteella samalla luokalla Ekan kanssa. Eli me vanhemmatkin ollaan jotenkin tuttuja keskenämme. Siinäkun vähän vaihdeltiin näiden meidän nuortenlasten kuulumisia niin tyttöjen ja poikien väliset erot tuli hyvin esille. Esimerkiksi syömisten suhteen. Muutamalla tytöllä alkaa olemaan ihan hälyttävän huolestuttavaa syömättömyys, aamupaloja skippaillaan ja kouluruokailussa syödään vain näkkileipää. Pojat taas kyllä syövät kouluruokaa mutta juoksevat välitunneilla kaupasta ostamassa herkkuja. Koulupäivät ovat pitkiä ja tunnit intensiivisiä tehopaketteja eli syöminen ja lepo on tosi tärkeässä roolissa jaksamisen kannalta.
Erään tytön äiti oli sitä mieltä että hänen lapsensa alkaa olemaan niin hoikassa kunnossa että pitää alkaa käymään tiheämmin puntarilla. Eräs tytön äiti oli jopa sitä mieltä että kasvisruoat tulisi kieltää kouluista. En kehdannut kysyä perusteluja tälle, kun aikaakin oli vähän rajoitetusti ja en tiedä millaista tyttären kanssa on näiden syömisjuttujen kanssa mutta päähän se jäi pyörimään. Ja eräs toinen (tytön) vanhempi komppasi tätä ideaa. Eikai ruokavaihtoehtojen rajaaminen sentään toimi ratkaisuna vääristyneeseen kehonkuvaan ja painonhallintahaluihin?

Huomaan kyllä näissä omissanikin että aamupalan kanssa helposti laiskottelevat. Meillä on onneksi aikuinen tässä vielä vuoden päivät himassa ja vaikka ei joka aamu välttämättä pystyssä samaan aikaan olla niin ainakin aika useana kouluaamuna. Ja silloin katsotaan vähän perään että sinne suuhun menee jotain. Mä olen ollut aika joustamaton siinä että esimerkiksi yksi banaani tai pieni jogurtti ei ole vielä aamupala. Pitää mennä muutakin. Tyttöjen vanhemmat puhui vanhempainillassa että kun menisi aamulla edes se pieni jogurtti. Kun vanhempien kesken juteltiin niin oli hyvin selvää että tytöillä nämä syömisjutut sanelee oman ulkonäön hallinta ja pojilla taas on kyse enempi laiskuudesta. Jos ei huvita tai jaksa laittaa niin syö sitten mielummin vähän minimaalisemmin kuin näkisi vaivaa.

Ekan ryhmän tytöistä yksikään (jonka mä tiedän) ei ole ylipainoinen. On sellaista pitempää kuikeloa ja sitten lyhkäisempää vähän lapsenpyöreää. Mutta ei yhtäkään jonka kohdalla oikeasti olisi syytä miettiä terveellisiä elämäntapoja painonhallinnan vinkkelistä. Tuntuu hurjalta että miten tuohon edes puuttuisi, jos oman lapsen kohdalla olisi hankalaa? Ettei se huoli muutu liiaksi kyttäämiseksi. Että nuori ymmärtäisi.

Voi olla että olen vähän hakuteillä mutta mä lähtisin ruoan sijaan etsimään ratkaisuja liikunnasta. Toki se syöminenkin on tärkeää ja pelkällä näkkärillä ei elä. Mutta voisiko sitä onnistumisen tunteita ja oman arvon tuntoja nostaa endorfiineilla? Ehkä jotain joukkuelajia jossa pohjalla on me eikä minä. Jotain missä ei ainakaan olla peilien keskellä ja vähissä vaatteissa. Ehkä jotain missä olisi yhdessä sekä tytöt että pojat.
Lisäksi, mä en tiedä mitä ja miten tätä nykyä terveystiedon tunneilla opetetaan mutta olisikohan tässäkin yksi hyvä aihe. Ruokavalio. Kautta aikojenhan on yläasteikäiset tytöt pelailleet syömisten kanssa mutta taitaa se paine tätä nykyä kuitenkin olla kovempi sen ulkonäön suhteen kuin esimerkiksi omina teinivuosina. Uskaltaisin jopa huudella suht ääneen että varmaan jokaisella tytöllä on jossain vaiheessa murrosikää jonkun tason syömishäiriötä, eriasia on sitten kuinka moni oikeasti sairastuu.

Olisin itse ehkä vielä halunnut viritellä keskustelua kotiintulo- että nukkumaanmenoajoista mutta se puolitoistatuntinen vierähti niin äkkiä. Ja toisaalta nuo seikat ei ole (vielä) meillä ongelmana. Mutta mä kaipaisin tuohon jos johonkin juurikin sitä että kaikilla menisi suht samalla lailla. Niin ei tarvisi nutista siitä että kaikki muut saa mut mä en.
Jokatapauksessa oli hauska kuulla myös muiden vanhempien suusta että seiskat on ihan tohkeissaan koulusta ja on kieltämättä vanhempana jopa vähän hämmentävää kuulla teini-ikäisen suusta että koulussa on oikeasti kivaa!

Loppuun vielä pari ujellusta vuodenajasta. Mulle kevät ja syksy on vaikeita vuodenaikoja, en ymmärrä yhtään ihmisiä jotka hehkuttaa näiden vuodenaikojen ihanuutta. Musta syksy on pelkkää kusetusta, näyttää että ulkona on muka aurinkoista ja nättiä mutta paskanmarjat ja muut sekahedelmät, kylmää ja kosteaa ja ankeaa ja kylmää. Tykkään syksyisin käpertyä vähän itseeni ja erakoitua mutta nyt tuntuu että tässä elämäntilanteessa se entisestään erakoituminen pikemminkin ahdistaa. Aikuiskontaktit on muutenkin vähissä niin ei tunnu mielekkäältä vähentää niitä entisestään. Tuntuu että voimat on ihan hukassa ja energiaa ei riitä mihinkään. Ulos ei huvita mutta himassa kaatuu talo perustuksineen niskaan. Jonkun verran on helpottanut kun olen vain aamuisin yrittänyt päättää että tänään on hyvä päivä. Paitsi silloin kun putkia korjataan ja vedet on poikki koko päivän niin että vessaakaan ei voi vetää. Me suunnataan nyt siis johonkin (toimivien) saniteetti-tilojen läheisyyteen loppupäiväksi.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Aukko

Kaikista ennakkohuuteluista huolimatta mä olen löytänyt äitivauva-piirin itselleni. Ihan kodin vierestä. Kerran viikossa kokoonnutaan, ilman sen isompia teemoja tai agendoja. Ollaan vaan. Ja me viihdytään.

Muutama kerta on takana ja aina se parituntinen vierähtää kamalaa vauhtia. Ensi alkuun oli aina toki vähän hiljaisia hetkiä ja muutenkin on vähän hankalaa se alkuhöpöttely. Niinkuin olen muutamaan otteeseen sanonutkin niin en koe mitenkään helpoksi sitä että lapsen kautta tutustutaan. Vaikka nyt ympäristö olisikin tuollainen.
Jokatapauksessa, olen huomannut että ei se helppoa ole muillekaan. Aika samalla kaavallahan nuo tutustumiset menee, jos lapsen välityksellä tutustutaan. "Minkä ikäinen?" kysymys saa hyvin usein vastaukseksi "no tää on vähän pieni/isokokoinen". Jostain syystä ihmisillä on aina kamala tarve selitellä lapsensa kokoa. En tiedä muista mutta mä en ainakaan muista yhtään että minkäkokoinen minkäkin ikäisen vauvan "kuuluisi" olla. Ja loppupeleissä ne kokoerot on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin pieniä, olemattomia suorastaan jos nyt vertaa vaikka teini-ikäisiin jolloin kokoeroa parin viikon välein syntyneillä voi olla 20 senttiä ja 10 kiloa. Siinä puhutaan jo kokoeroista mikä on silmiinpistävää! Ja tuokin on vielä ihan normaalia.

A beautiful body-haasteen jälkeen olen ihan mielenkiinnosta tietoisesti koittanut tarkastella maailmaa siitä vinkkelistä, että kuinka paljon niihin pinnallisiin ja ulkoisiin seikkoihin kiinnitetään huomiota. Mä kun en itse tietoisesti ainakaan ole jaksanut kovin usein kiinnitellä. Joskus mutta en usein.
Jokatapauksessa nuo lasten kokojutut jäi mua ihan mietityttämään. Että miksi on tarve todeta että "no se nyt on vähän pieni/iso" siihen ikäkeskustelun perään. Tarvitseeko sen kokopähkäilyn alkaa jo vaippaikäisenä? Ja mikä on pientä tai isoa?

Muuten oon vähän yllättynyt että millaiseksi henkireiäksi nuo tapaamiset on mulle muodostuneet. Mä kun luulin että en vaan ole ihminen joka viihtyisi paikassa jossa meitä yhdistää vain se että ollaan kotona vauvan kanssa ja asutaan lähekkäin. Arkijutut kyllä on lähtenyt rullaamaan Siipan palattua töihin mutta joku aukko nyt on jossakin. Mä huomaan kaipaavani joko seuraa tai sitten vauvattomia juttuja. Tuntuu että vauvan kanssa on kivempaa jos mulla on muutakin seuraa, joku aikuinen jonka kanssa jutella. Mä tylsistyn vauvan kanssa ja sekin tylsistyy mun kanssa. Tänään tuntui pieneltä maailmanlopulta kun treffit kaverin kanssa peruuntui Tokan sairastuttua. Poika taisi haistaa tilanteen ja mun harmin koska ehdotti itse että voi mennä mummille sairastamaan tai jos kuitenkin yrittäisi mennä kouluun. No tietenkin kipeänä jäädään kotiin ja sairastetaan rauhassa. Mun korvien välissähän se vika on että en nyt kestä. Tuntuu nyt tosi vaikealta venyä myötätuntoiseksi muiden jutuille. Vauvan itkuille ja tarpeille. Tahdon puhua ja nurista muustakin kuin perheestä. Mä olen ihan älyttömän kateellinen Siipalle jolle satelee koko ajan kutsuja ties mihin keikoille ja kissanristiäisiin. Vaikkei se edes koskaan käy missään muuten kuin suurinpiirtein pakotettuna. Sillä olisi vaikka joka viikonlopulle jotain ohjelmaa jos niin haluaisi.
Samaten huomaan kaipaavani hetkiä kun saan lukea tai olla vaikka koneella rauhassa. Tehdä asioita omaa tahtia. Olla yksin kotona. Viettää omia hetkiä, muutenkin kuin urheillen. Tuntuu että mussa alkaa olemaan aukko joka kaipaisi vauvattoman täytön. Olisiko se jopa työn kokoinen aukko?

Ps. Jos lattialle on pudonnut yksi mustikka niin on 135% todennäköisyys että vauva löytää sen.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Vauva on..

..jo kymmenen kuukautta! Ihan kohta siis jo vuoden. Kuluneen kuukauden aikana vauva on mm.
  • ollut mukana hohtokeilaamassa kannustusjoukoissa
  • palannut vauvauimariksi
  • alkanut ottamaan askelia tukea pitkin
  • alkanut tanssimaan kuullessaan musiikkia

Viime aikoina kaiken lungisti ottavasta kuopuksestamme on kuoriutunut varsinainen ehdottomuuden raivopää. Omaa tahtoa ilmaistaan ihan tosissaan ja yleensä fyysisesti. Vauvan isää koristaa musta silmäkulma ja isot veljet ovat saaneet huuliin ylimääräistä turvotusta muutamaankin otteeseen. Kaikki peräisin Kolmosen takaraivosta ja raivareista sylissä.
Kiukut ulottuvat myös öihin, vauva nukkuu tällä hetkellä muuten suht hyvin mutta useamman kerran viikossa n. klo 3-4 väli pitää kiukuta ja heittäytyä pinnasängyn pinnoihin. Kysyy äidiltä hieman hermoja välillä nämä unissaan kiukuttelut...

Kolmas viihtyy ja leikkii suht pitkiäkin aikoja, tulee aina välillä äidin syliin tankkaamaan läheisyyttä ja silloin oikein painautuu kainaloon. Hetken aikaa siinä oltuaan taas mennään. Pieni tutkimusmatkailija etenee konttaamalla ja vauhti on jo kova. Kaappien sisältöjä tutkitaan ja ihmetellään Kaikkea vauvalta ei suinkaan ole kielletty, tutkia kyllä saa mutta jokainen soppi ei ole vauvaa varten. Kissanhiekkaa on käyty maistelemassa ja kissojen ruokakupit kiinnostaa. Nekin kerrat on nyt jo koettu kun Kaksikon huoneen ovi pamahtaa Kolmosen nenän edestä kiinni ja vauva jää läpsyttämään ovea. Paljon on tutkittu mutta paljon on vielä tutkittavaa!

Viime viikkoina syömishommia on höllätty melkolailla. Uusia ruoka-aineita ei ole testattu enää ihan niin isolla intensiivisyydellä kuin aiemmin vaan aika löysin rantein. Kaikki tuntuu aika mukavasti maistuvan ja annokset on ihan valtavia. Öisin syömiset on vähentyneet, hyvinä öinä vauva syö vain kerran ja huonoina kolme. Tämä on meidän historiaa katsoen hyvin. Nukkumisista en puhu mitään...

Kolmas osaa huudella jotain mamman ja äidin tapaista mutta edelleen mun mielestä ainoa oikea sana, joka tulee oikeassa asiayhteydessä on kissa. Kissan nähdessään vauva alkaa useimmiten huutelemaan kkkkssshhh, kkkssshhhhh. Sanoja sensijaan ymmärretään jo paljon. Anna, heihei, oma nimi ja perheenjäsenet on bongattu ainakin jo vauvan ymmärtämisrepertuaarista.

Vauva tutkii kaikkea etusormi ojossa mutta pinsettiote on vielä hakusessa. Pari kertaa on jo näyttänyt siltä että nyt se löytyi mutta sitten E.T tekee paluun.

Viime aikoina on ihan selvästi alkanut ilmaantumaan oikeaa leikkimistä. Vauvaa osaa mm. osallistua jo kurkistusleikkeihin ja vieritellä palloa. Kirjojakin on alettu lukemaan, joskus kiinnostaa ja toisinaan ei. Leluja löytyy vaikka kuinka mutta tällä hetkellä leikkimiseen kelpaa parhaiten sählypallo ja pään hieroja. Ihaninta on kaukosäätimet, jääkaappimagneetit ja muovikipot.

Jos muu perhe saa kolhuja vauvan kiukkukohtauksista niin mua vauva puree. Ja nipistelee. Ja raapii. Pureminen on kaikista inhottavinta. Enää sitä ei kuitenkaan esiinny imetyksen aikana ihan niin tiheään mutta vauva puree muuten mistä kiinni saa. Kielto saa aikaan vaan naurua ja sitten purraan uudestaan. On hetkiä kun lasken viikkoja töihin paluuseen.

Kolmas on ihan mielettömän ilmeikäs tyyppi, kekseliäs kujeilija ja vauvojen Jim Carrey jos naamanvääntelyssä pitäisi johonkin verrata. Kiukun seasta välillä hihitellään ja tyypin huumorintaju on alkanut ilmaantumaan päiviin. Nyt otetaan kaikki irti viimeisistä vauvaviikoista ja yhteisistä kotikuukausista.