keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Mun koti ei oo täällä

Pomo soitti mulle eilen. Iso pomo kuulemma kaipailee tietoa hetimiten että olenko tulossa takaisin silloin kun on sovittu vai en. En nyt jaksanut alkaa saivartelemaan siitä kuinka mun ei tarvitse ilmoittaa varmaksi kuin vasta kaksi kuukautta ennen the dayta mutta olin nyt kiva ja sanoin että juu kyllä tullaan. Vaikka ei vieläkään olla saatu aikaiseksi sitä miehen hoitovapaan varmistusta. Sairastelut ja vauvan hammasvalvotukset jne. Mutta ihan kohta me se hoidetaan!

Jokatapauksessa tuntui aika hurjalta nähdä pomon numero kännykän näytössä. Kääk! Kamalan kivaa ja ahdistavan jännää. Kohta mä meen. Haluun jo ja en todellakaan haluu.

Herätin selvästi itsessäni pienen paniikin. Muutoksen edessä sitä jotenkin kai kuvittelee selviävänsä jos mylläisi saman tien ihan kaiken muunkin. Siis ihan kokonaan! Nimittäin työkuumeilun lisäksi mua vaivaa ihan kamala asuntokuume. Eikä ihan vaan asuntokuumekkaan vaan... talokuume. Tykkään meidän kodista mutta. No se ei vaan tunnu jostain syystä nyt meidän tarpeita vastaavalta kodilta. En hinkua vieläkään sitä omaa kotia loppuiäksi vaan pikemminkin olisi hinku päästä pois betonista. Pois ihmisten keskeltä. Ja vaikka mä olen ihan kaupunkilainen niin joku lahkolainen mussa haluaisi muuttaa maalle ja lisääntyä vaan. Elää osittain omavaraisena ja olla ihan metsäläisenä. Ei työaikoja, ei kaupungin sanelemaa oravanpyörää. Tykkään työstäni mutta jotenkin tuntuu että mun työ ei ole koskaan valmista. Mun työn tulokset on niin hankalasti nähtävissä eikä se mene niin että sen valmiin näkisi. Kaipaan hommaa missä käden jäljet näkyy ja tulee valmistakin. En välttämättä kaipaa hyppyä oravanpyörästä pois mutta haluaisin ehkä vähän toisenlaisen oravanpyörän. En tiedä kuinka paljon se tuleva oravanpyörä on se mitä oikeasti haluaa. Osittain ihan varmasti mutta kokonaisuutena... en tiedä. Se maistuu jo vähän vanhalle purkalle.
Lisäksi mua vähän ärsyttää se että jo nyt huomaan eläväni osittain työn kautta. Pitäisi hoitaa vauvan yöt kuntoon koska työ. Pitäisi kohta lopetella imetystä koska työ. Pitäisi sitä ja tätä kohta koska työ. Ei näin!

Mä olen ollut kotonani monessakin paikassa. Humppujen keskellä kantakaupungissa, viittä vaille maaseudulla keskellä peltoa, betoniviidakkolähiössä. Ja vaikka olenkin ison osan asunut kaupungissa ja elämä on rakentunut tänne niin jostain syystä mulla on kamala kaipuu pois. Kyse on ehkä enemminkin siitä että mä en ole kotonani näiden betonissa olevien ihmisten keskellä. En tunne oloani kotoisaksi tässä betonielämässä enää. Tietysti koti on siellä missä perhe mutta mä koen että mulle se ympäristökin vaikuttaa paljon.
En kaipaa meille välttämättä lisää tilaa neliöinä mutta kaipaan toisenlaista ympärille. Vähemmän asfalttia ja betonia. Ja että saataisiin olla niin kovaa tai hiljaa kuin halutaan. Tilaa ja tekemistä.

Tuijotan kaikkia mahdollisia ohjelmia missä ollaan ja eletään lasten kanssa landella ja haaveilen omista kanoista. Kissoja ja koiria. Paljaita jalkoja. Puulattia. Pirttipöytä. Leivinuuni. Kausiruokaa. Villivihanneksia ja lähiherkkuja. Hyvin pitkälle romantisoitua siis ja ei varmasti pätkän vertaa todellisuutta vastaavaa. Todennäköisesti itkisin takaisin kaupunkiin jo parin viikon päästä. Tultaisiin varmaan eri maitojunilla kotiin. Idylli on omien korvien välissä rakenneltua. Mutta se ei vaan häviä sieltä mihinkään!
Toki tiedostan senkin että maalla asuessa monesta omasta periaatteesta olisi joustettava, isostikin. Autokin olisi pakko olla.

Luen blogeja joissa rempataan vanhoja taloja. Vaihdoin body combat-tunnin lasilliseen Rieslingia ja Blogistanian jaksoon jossa rempattiin juna-asemaa kodiksi.
Meidän työt on täällä mutta mitä sitten. Eihän elämä voi olla vaan sitä työn sanelemaa? Mä tiedän että todellisuus on varmasti kaukana siitä mitä mä mietin ja on varmasti miljoonia seikkoja mitä mä en oo osannu ajatellakaan. Mutta silti, silti haluaisi uskaltaa. En muista törmänneeni vielä koskaan keneenkään joka olisi katunut sitä että on uskaltanut.

Ehkä isoin innostaja tähän on lapset. Ne kerrat kun ollaan oltu maalla ja poissa pidempi aika, on muutos muksuissa ihan mieletön. Kaksikko on joka kerta ollut paljon levänneempi ja rentoutuneempi. Pojat keksii maalla tekemistä ihan toisella tavalla, täällä ympyröissä se olisi aina ensisijaisesti jollain laitteella räplimistä. Kolmaskin on landella ihan toisenlainen. Tutkittavaa ja ihmeteltävää on niin paljon. Ajalla on ihan toisenlainen merkitys siellä. Meidän rutiinit on aina muodostunut landella ollessa ihmisten tarpeiden mukaan, kaupungissa tuntuu että se on aina sitä kellon kanssa pelittämistä.
Toki ne kerrat ja hetket siellä landella ei ole sitä varsinaista arkea ja ne on yksittäisiä ja varmasti olisi ihan eri juttu oikeasti asua maalla ja elää sitä arkea siellä. Mutta kuitenkin tuntuu että jos niitä hetkiä tulisi edes joskus niin se olisi sen arvoista.

Suht vakavaa on se että Siippakin vähän jakaa tämän haaveen. Kovin tosissaan tätä ei olla mietitty mutta vähän väliä se kuitenkin ilmoille heitetään. Ja vaikka tätä on viljelty jo se reilu vuosi niin ei tämä nyt kuitenkaan tunnu kovin ajankohtaiselta tai tehdään tää nyt-haaveelta. Asiaa on vähän vilauteltu lapsillekin ja yllättäen Kaksikko on ollut ihan kauhuissaan. Koulut ja kaverit on täällä.
Mä haluaisin niin lapsille muutakin kuin nyt tämän ympäristön. Missä siis ei ole mitään vikaa, oikeasti kaikki on hyvin. Mutta mä haluaisin että niiden elämää täyttäisi muukin kuin tämä nykyisen tyyppinen oravanpyörä. Ehkä me vielä joskus... Tai sitten mä vaan turrun muutamassa viikossa töiden alettua ja unohdan tämänkin hullutuksen.

Ps. Jennijeellä arvotaan!

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. :D ja mulla on ehkä hippasen liikaa aikaa miettiä kaikkea.... no se onneksi korjautuu sitten sillä työnteolla!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?