lauantai 28. syyskuuta 2013

Sun ja mun kaverit

Olin tupareissa. Ihan vaan käymässä. Olin justiinsa ollut pahasti kipeänä ja ei vaan jaksanut kovin kummoisia hippailuja mutta oli ihan mahtavaa nähdä ihmisiä! Mähän meinasin melkein itkeä kun näihin kekkereihin kutsuttiin, ihan vaan sentakia kun tiesin että sinne tulee niin mahtavia tyyppejä ketä en ole nähnyt tositosi pitkään aikaan. Ja kyllä meillä olikin hauskaa. Jotenkin aina yhtä mahtavaa iskeä samankaton alle henkilöitä joilla on keskenään ihan yhtä tyhmät jutut. Ja vaikka välissä olisi miten pitkä aika niin ei haittaa yhtään.

Tuparit oli siis pariskunnan, josta toinen osapuoli on mun kaveri. Mulla on tullut ennenkin eteen tilanne että ystävä on alkanut seurustelemaan ja mun on jotenkin hankala ystävystyä sen uuden kumppanin kanssa. Kaikkien kanssa ei vaan pelaa henkilökemiat. Eikä siinä, mä en sillälailla jaksa kovin isosti asialle antaa painoa koska kaikkien kanssa vaan ei tule juttuun. Kunhan se mun kaveri vaan on onnellinen sen tyyppinsä kanssa niin se riittää. Mutta joskus on sitten tilanteita, kun kuulee ettei tämän uuden kumppanin kanssa oikein tule toimeen ne muutkaan yhteiset ystävät. Ja tämän pariskunnan kohdalla on juurikin näin.

Nämä eivät olleet ensimmäiset tuparit joissa olin tämän pariskunnan kutsumana. Ja jokaisissa tupareissa on ollut sama homma. Kämpässä ollaan jakautuneena vähän kahteen leiriin, on ne toisen osapuolen kaverit ja sitten sen toisen kaverit. Osa kuuluu molempiin ja surffaa sujuvasti molemmissa.
Mun mielestä kotibileiden yksi paras juttu on aina se että siellä on yleensä edes yksi tyyppi jota et tunne. Tutustuminen on musta aina kivaa vaikka toki ne tilanteet on joskus hermostuttavia. Mutta kaikkien kanssa ei vaan lähde. Sitä jotenkin mielummin itsekin kaivautuu sinne tuttuun poteroon tuttujen ihmisten kanssa silloin harvoin kun jossain käy, kuin väenväkisin yrittää tutustua. Mutta jotenkin tuo kaksijakoisuus käy vähän risomaankin. Vaikka kuin yrittää itse notkua siinä toisen porukan huitamilla tai huudella että liitttykää hei tänne seuraan niin homma on sitten sellaista kyräilyä vaan. Kai sitä kavereidenkin kanssa sitten pätee se Vakka kantensä löytää?

Mulla ja Siipallakin on osittain sun ja mun kaverit. Ja musta se on toisalta vaan hyvä. Vaikka tässä nyt perhettä ollaankin niin ei se sitä tarkoita ettäkö haluaisin että Siippa on mun jokaisella elämän alueella yhtä isosti. Toki meillä on yhteisiäkin kavereita mutta kyllä mä haluan pitää osittain ne omanikin. Ketä voin nähdä ilman että oletuksena on että tullaan molemmat ja kelle voin murista ja ne on tarvittaessa täysin subjektiivisia.
Ja ehkä Siippakaan ei tule kaikkien mun kavereiden kanssa yhtä hyvin toimeen? En mäkään tule kaikkien sen kavereiden kanssa ja vaikka en sitä nyt sen naamaan menekkään hieromaan niin mä en edes tykkää kaikista sen kavereista. Vaikka niissä ei ole muuta vikaa kuin se että me ollaan vaan niin erilaisia että ei löydy muita yhdistäviä tekijöitä kuin Siippa. Ja tiedän että ei se homma ihan yksipuolista ole, ei nekään kaikki tykkää musta :P

En tiedä kuvittelenko vai onko se sitten vain omassa lähipiirissä jotenkin esiintyvää mutta musta jotenkin tuntuu että nykyään on vallalla pitkälti sellainen käsitys että aina pitäisi tehdä kaikki pariskuntana. Varsinkin lapsettomilla pariskunnilla esiintyy tätä. Musta se tuntuu vähän ahdistavalta. Ainakin tässä elämäntilanteessa mä melkein mielummin menenkin yksin kavereideni kanssa ja sitten jos Siipan kanssa mennään niin mielummin tehdään jotain sitten ihan vaan kahdestaan. On toki tilaisuuksia mihin automaattisesti mennään yhdessä mutta myös juttuja joihin mä kyllä automaattisesti menen yksin. Mistä ei edes neuvotella.

Siipallakin on toki omat juttunsa. Mä olen kyllä aina kovasti tervetullut mukaan mutta muutamaan otteeseen tietyissä kekkereissä mukana olleena totean että ei kiitos. Kun osasta tietää jo lähtökohtaisesti että ei vaan ole kivaa. Juhlimistavat ja muu on niin erilaista. Ja kun en koe että aina pitäisi yhdessä mennä niin miksipä tuota väkisin sitten menisi. Oon vanha ja väsynyt, ei jaksa enää pakkojuhlia.

Ps. Eka vaihtoi kännykkäänsä herätyksen soittoäänen. Nyt parin viikon jälkeen alkaa pikkuhiljaa vituttaa.

5 kommenttia:

  1. Just eilen mietin, että ennen mentiin aina yhdessä joka paikkaan mutta nyt menen aina yksin. Jonkun pitää olla lapsen kanssa eikä meillä ole kovin isoa turvaverkkoa. Tai on, mutta se on kaukana. Kaipaan kovasti puolison kanssa humputtelua, en näe sen kavereitakaan enää ikinä ja ikävöin niitäkin. No, ehkä me taas viidentoista vuoden kanssa ollaan joka paikassa kahdestaan. Ja tulihan tuota oltua ihan reilusti jo ennen lastakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on kanssa aika onneton turvaverkko ja sekin sanelee että miksi ei mennä yhdessä. Ja kyllä mä kaipaan sitä yhdessä menemistä ja yhdessä humputtelua. Mutta jotenkin tuntuu että jos nyt joskus jotenkin saadaankin vauva johonkin hoitoon niin sille pitäisi olla hoitaja myös toipumispäiväksi ja se on yleensä se ongelma. Mielummin sitten niin että toinen on varmasti kykeneväisenä muksujen kanssa ja toinen saa rauhassa potea jos podetuttaa :P Kavereita me nähdään kyllä paljon onneksi sitten muissa yhteyksissä, siihen ei tarvitse humputtelua.

      Poista
  2. Siis sä oot kuunnellu tota joka aamu 2 viikkoa ja nyt vasta menee hermo? Mä olisin kestäny max 2 aamua, sit olis vaihtunut aika vikkelään. Nimim. inhoan aamuherätyksiä ja herätyskelloja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa :D mä haluaisin myös olla muuta kuin aamuihminen ja inhota herätyksiä mutta tää perheen lukumäärä on pakottanut siihen että niitä aamuja ja herätyksiä on vaan kestettävä.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?