keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Flunssan hidastamaa

Meillä on oltu aika terveenä. Noin kokonaisuutena ajateltuna kun meitä on kuitenkin viisi henkeä. Joku aika sitten epidemioitiin jotain vatsapöpöä ja nyt on iskenyt joku flunssan tapainen kulkutauti. Eli en oikeastaan voi juurikaan valittaa. Valitampa silti.
Silloinkun muu perhe sairastaa niin mä olen terveenä ja jos mä olen sairaana niin muu väki pysyy kunnossa. Siippa korkeintaan saattaa jotain vähän oireilla. Sairaat perheenjäsenet on tietysti ihan super-ressukoita. Mutta myös ihan helvetin rasittavia. Neljä miesflunssaajaa saman katon alla. Ja minä. Ainoana ihan kunnossa. Hear hear, Mr. Murphy!

Kouluikäiset lapset on kipeinä jo ihan oikeasti kipeitä ja ne joskus jopa hyytyy. Mutta seinät kaatuu niilläkin niskaan ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten ennemmin. Varsinkin jos Kaksikko on yhdessä kotona sairastamassa. Aika äkkiä veljekset saa keskenään kähyjä aikaiseksi ja tuntuu että toisen ärsyttäminen toimii pitkälti ajantappona. Mä en ehkä ihan hetkeen haluaisi kuulla kummankaan suusta sanoja älä ja lopeta.
Vauva on tietysti innoissaan kun veljet on kotona. Ei muakaan lasten sairastaminen varsinaisesti haittaa mutta se on jännä miten itsellä ne seinät kaatuu niskaan nopeammin kuin normaalisti. Vaikka ihan samalla tavalla liikkuisin tai olisin liikkumatta kodista pois. Kun täällä on tupa täynnä nuhaneniä niin se ei vaadi kuin puoli päivää kun musta tuntuu että kohta räjähtää pää.

Yleisin lause viime päivinä on ollut voitko niistää, haasteellisin homma on ollut laskea ja muistella kuka on saanut mitäkin lääkettä missä vaiheessa ja hokea väsyksiin asti että muistakaa juoda. Sormet haisee Vicks Vaporubille ja nenäliinoja löytyy kaikkialta. Vedenkeitin pauhaa jatkuvalla syötöllä flunssateetä ja pakuria varten. Yleinen kakofonia on täydentynyt jatkuvalla yskimisellä ja pärskinnällä.
Vauva on flunssansa myötä muuttanut taas tissiäiseksi ja yövieroitus on kaunis muisto vain. Tunnin kahden välein ollaan öisin tiukasti maidottumassa ja päivälläkin hyvin tiheästi. Ja mä kun jo kuvittelin että meidän imetystaival lähestyy loppuaan. On pitänyt taas opetella muistaa juomaan vettä vähän joka välissä. Ja sokerin himo on ihan järjetön! Vastaavaa oli silloin ensimmäisten vauvaviikkojen aikana. Eikä muuten todellakaan nukahdeta enää itsekseen. Siippa on kohta tunnin ollut Kolmosen kaverina.

Kaksikolla taas ei tahdo maltti riittää siihen että flunssa pitää vain sairastaa pois. Oireita voidaan helpottaa mutta lepo on se lääke. Isot lapset osaa onneksi jo ilmaista että mihin koskee ja miten. Että osaa vähän paremmin lääkitä oireita. Ja osaa arpoa että koska lääkärille ja koska vielä seurataan. No nyt huijasin. Ei todellakaan osaa. Kai me vielä seurataan.

Seinien kaatuessa niskaan pitäisi yrittää löytää jotain suht mielekästä tekemistä. Onkin katsottu leffoja aika hemmetisti muutaman päivän aikana. Vaikka en telkkarin tehotuijotusta kannatakkaan, on pakko myöntää että yksi kivoimmista asioista lasten kasvaessa on se että niiden kanssa ei enää tarvitse katsella vain animaatioita tai lasten ohjelmia. Vaan pikkuhiljaa vuosi vuodelta pystytään siirtymään koko perheen leffoihin ja k-alkuisiin. Ja sairaana saa katseluajat paukkua huoletta.
Meillä on katseltu klassikkoja kuten Arkajalat,  satuja kuten Red riding hood, oma teini-iän suosikki Tuntematon uhka ja perhehömppää kuten Villi Tusina 1 & 2. The Truman show, Ghostbusters 1 & 2, Sherlock Holmes ja monta muuta.
Mä olen muutenkin viime aikoina nauhotellut paljon leffoja ja katsellut niitä sitten kun vauva nukkuu. Paljon sellaisia joista en maksaisi leffalippua enkä edes vuokrausta mutta mitkä on olleet ihan ässähyviä iltapäivästä katseltuna kun lötkötyttää ja haluaa pyhittää vauvan unihetket muulle kuin kodin huoltelulle. Jack Reacher oli ihan järjettömän hyvä kaikessa kepeydessään. Albert Nobbs outo, surullinen ja ajatuksia herättävä mutta hyvä. Moonrise Kingdom yllättävä.

Leffojen lisäksi on pelattu lautapelejä ja luettu. Tehty kasvomaalauksia ja pötkötelty porukassa. Hypitty sängyllä ja leikitty. Vähän alkaa kuitenkin jo hajottaa koko Kolmikkoa. Mä olen repinyt itseni väkisin urheilemaan että pääsen vähän irti ja en pure himassa keltään päätä irti. Arki kuitenkin rullaa ympärillä vaikka miten sairastettaisiin. Onneksi ihan älyttömästi saa nykyään hoidettua asioita netin välityksellä. Lähtien neuvolan ajanvarauksesta koulun poissaoloilmoituksiin.

Sairastava perhe syö myös mun omia päivärutiineja. Ei toivoakaan että koneella saisi kovin rauhassa hengata Kolmosen koisiessa. Asiaa on äidille ja paljon, tietysti juuri silloin kun haluaisi hetkeksi kaivautua johonkin omaan poteroon. Kahvin joutaa juuri ja juuri juomaan, syöminen tahtoo jäädä. Välillä tuntuu että ei ehdi edes hengittämään. Toisaalta taas on kiva kun Kaksikko on kotona. Heitä näkee nykyään ihan tolkuttoman vähän arjessa. Mieluiten pitäisin kaikki kuitenkin suht terveenä ja toimintakykyisenä. Tai toivoisin itse potevani näinä hetkinä jotain äiti Teresan inkarnaatiota.

maanantai 28. lokakuuta 2013

"Mitä jos sä kuolet?"

Tokalla on aina ollut kova huoli siitä että mitä jos mä kuolen. Asioita käsitellään paljon siltä kantilta että mitäs jos mua ei olekkaan. Mä en oikein tiedä mistä tämä kumpuaa kun ei mulle ole lasten aikana sattunut mitään near death experience-juttuja. Jostain ne ajatukset kuitenkin nousee.

Aikanaan kun kerrottiin Kaksikolle siitä että saavat pikkuveljen, Tokan ensimmäinen reaktio oli että "mitä jos sä kuolet synnytyksessä?". Tai "mitä jos sä joudut keisarinleikkaukseen ja kuolet siihen? Ja vauvakin kuolee?". Mua hämmentää se että jätkä edes tietää jostain keisarinleikkauksesta. Meidän lähipiirissä on toki sitä kautta syntyneitä lapsia mutta ei yhtäkään lasta tai äitiä kenellä olisi ollut synnytyksessä hengenlähtö lähellä. Mistä se saa näitä ajatuksia?

Ilmottauduin joku aika sitten luuydin-rekisteriin. Toka oli kovasti kiinnostunut mitä se käytännössä tarkoittaa ja mitä siinä tapahtuu. Kerroin ja ensimmäinen reaktio oli "mitä jos sä kuolet siihen?". Hankala luvata mitään ja vaikka nukutuksessa omat riskinsä aina onkin niin en jaksa uskoa että luuytimen luovutukseen olisi kukaan kuollut. Voi olla että se marginaali on olemassa mutta kuinka paljon sitä marginaalia pitää pelätä? Ja jotenkin tuossa tilanteessa näkisin sen kuoleman todennäköisempänä sille osapuolelle, joka sitä luuydintä odottelee.

Näistä on ihan kamalan vaikea jutella lasten kanssa. Kuolema on kuitenkin ihan luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Mutta lapsi, joka tuntuu ihan tosissaan pelkäävän sitä vaihtoehtoa, on otettava huomioon ihan toisella tapaa. Joka pyörittelee sitä mielessään paljon, käsittelee asioita niin että ajattelee sitä kuolemankin mahdollisuutta ja ei vaan pysty suhtautumaan siihen luonnollisena asiana. Mä en voi luvata että ei mulle tai kenellekään satu mitään. Mutta en voi kuitenkaan jatkuvasti kaikissa keskusteluissa olla ihan sveitsinä ja väistellä kysymyksiä. Jotenkin se lapsenmieli pitäisi kuitenkin saada rauhoitettua. Jotain on kuitenkin tämän suhteen tehty oikein koska tuntuu että niin iso peikko tämä ei enää ole kuin joskus aiemmin. Nykyään voidaan jutellakin jo ilman että tulee itselle olo että helpottikohan yhtään vai tuliko vaan pahennettua tilannetta.

Tämä ei selvästikään myös ole mikään ikäsidonnainen juttu koska poika on kysellyt noita juttuja jo vuosia. Se vaan on siellä luonteessa ja mielessä asiana joka painaa ja mietityttää. Meidän lähipiirissä ei ole mitään kovin traumaattisia poismenoja tapahtunut ja kuolemasta on aina juteltu ihan luonnollisena juttuna. Silti se kuitenkin mietityttää. Ehkä siinä pelottaakin se, että Toka vasta muodostaa niitä ajatuksiaan asiasta. Kukaan ei voi oikein varmaksi kertoa mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jatkuuko elämä jotenkin toisenlaisessa muodossa, pääseekö sielu johonkin toiseen paikkaan vai onko kuolema ihan lopullinen juttu? Nämä asiat pitää jokaisen miettiä henkilökohtaisesti ja löytää se suuntaus mikä tuntuu eniten omimmalta.

Tätä voisi varmaan jalostaa vaikka miten pitkälle. Johtuuko pelko kenties siitä että me vanhemmat ollaan erottu, Toka kun on meidän lapsista se perhekeskeisin. Peilaako poika menettämisen pelkonsa sentakia aina sitä kautta että mitä jos joku kuolee? Valitettavasti eroille ja muille ei voi mitään, nyt on mentävä näillä eväillä mitä on. Vai johtuuko se siitä että kuolema on nykyään niin kaukaista? Laitoksiin ja sairaaloihin piilotettua. Vai mediasta? Meillä ei katsota uutisia lasten ollessa hereillä mutta lööppejä ei voi välttää mitenkään eikä esimerkiksi bussista saatavia ilmaislehtiä. Vai onko pojalla vain vilkas mielikuvitus?
Vaikka kuolema on luonnollinen osa elämää, ei sen osuminen kohdalle ole aina reilua. Ja sitä on hirvittävän hankala selittää ja perustella. Lapsen tai nuoren kuolemaa on hyvin hankala rinnastaa esimerkiksi vanhuksen kuolemaan. Joka useimmiten tuntuu enemmän armolliselta ja helpottavalta, ainakin loppupeleissä. Kuolema ei valitettavasti aina katso  ikää. Toka pyörittelee paljon myös sitä ajatusta että mitä jos hän kuolee, äiti olisitko sä ihan kamalan surullinen? Jos pojalle iskee flunssa tai joku muu normaali lastentauti, käy puheissa jossain välissä se että mitä jos mä kuolen tähän?

Välillä sitä miettii itsekin että mitäs sitten kun omia vanhempia ei enää ole. Miltä sitten tuntuu ja millaista sitten oikeasti on? Mutta ei sitä vaan pysty tietämään. Ei mitenkään. Senkin takia kuolemasta on vaikea keskustella lapsen kanssa. Ei pysty tarjoamaan mitään kovin konkreettisia vastauksia, joita toinen selvästi kuitenkin tuntuu odottavan. Kaikkiin kysymyksiin ei pysty vastaamaan kovin tyhjentävästi.

Ps. Hemmetin flunssa. Koko miesväki tyrskii ja täällä muuta tehdäkkään kuin keitetä pakurista teetä, täytetä lääkekaappia ja annostella lääkkeitä. Astianpesukone on täynnä lääkelusikoita ja ruiskuja ja läppäri näköjään hunajassa. Tällä viikolla olisi Kolmosen synttärit eli alkakaahan parantumaan!

lauantai 26. lokakuuta 2013

Sankari-isä vai vaan yleisurpo?

Mä olen ottanut tässä vuosien saatossa tavaksi nukkua yön yli. Jos joku asia mietityttää, nukun yön yli. Jos joku asia ärsyttää, nukun yön yli. Jos joku asia suututtaa, nukun yön yli. Aina suinkaan toi ei onnistu mutta useimmiten edes yritän.

Nukutun yön jälkeen asiat on monesti saaneet vähän mittasuhteita ja pienen etäisyyden ja kaikkea pystyy tarkastelemaan vähän toisesta vinkkelistä kun on pakottanut itsensä vähän hengittämään. Ei se mieli aina ole muuttunut siitä alkuperäisestä mutta ompahan ainakin antanut itsellensä aikaa ja mahdollisuuden.

Tällä kertaa sattui kuitenkin kohdille juttu, jonka yli en pysty nukkumaan. Enkä jaksa edes yrittää hengittää itseäni rauhallisemmaksi tai ymmärtäväisemmäksi. Enkä myöskään jaksa uskoa että mieli muuttuisi tasan yhtään miksikään muuksi.

PeNa kirjoitti osuvasti isukeista ja meillähän tämä on tosiaan myös pian ajankohtaista. Kaikenkaikkiaan suhtautuminen joka puolelta on ollut kannustavaa, miehen työnantajakin oli ihan tohkeissaan kun mies ilmoitti jäävänsä hoitovapaalle. Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen homma, joka mua ärsytti ihan helvetisti. Eräs isä kun kommentoi mun miehelle että hänestä siisteintä kotona ollessa oli huomata että ei se niin raskasta ollutkaan mitä äidit antaa ymmärtää. Että ei se ole niin raskasta vaan maata himassa ja katsella telkkaria. Ja että kenenkään ei pidä uskoa jos joku äiti näin väittää ja että hän ainakin nykyään korjaa asian jos joku kehtaa väittää että lapsen kanssa kotona on raskasta.

Nyt vittu oikeesti!!!

Noh. Voi toki olla että ei asiat oikeasti noin ole. Että koko homma nyt vaan oli heitto josta mä tein elefantin kokoisen. Mutta mun tuli kyllä ihan ensimmäiseksi aika sääli tuon tyypin vaimoa. Että jos miehen asenne on tuo niin mulla ei ehkä ainakaan olisi ihan olo että sitä mun kotona oloa arvostetaan. Musta olisi aika kamalaa jos olisi olo että ei saa valittaa siitä jos joskus on olo että on raskasta olla kotona. Mä ainakin koen että haluan olla ja elää suhteessa missä voi puhua kaikesta ja tarpeen tullen valittaa siitäkin jos nyt koen jonkun asian raskaaksi. Ilman että mut tuomitaan. Ja kyllä mä vaadin siltä toiselta silloin ymmärrystä vaikka itse saattaisinkin hetkellisesti olla kohtuuton. Se on yhtälailla myös mun rooli jos mun kumppani kokee tarvetta valittaa.
Toisekseen se on hirveän hankala lähteä ulkopuolisen määrittelemään että mikä on raskasta ja mikä ei ole. Mikä saa olla raskasta ja mikä ei saa. Mistä saa valittaa ja mistä ei saa. Ihan varmasti on vanhempia jotka valittavat kohtuuttomasti ja ns. ei mistään mutta siitä huolimatta mun mielestä ei ole kenenkään asia mennä tähdentämään että ei tuo nyt ole raskasta, kyllä minä tiedän. Ei isän taikka äidin.

Mä myös todella toivon että mun mies ei vaan makaa ja katsele telkkaria. En odota että täällä nyt koti kiiltää tai pyykkikorit on tyhjänä tai ruoka on aina heti valmis ja jääkaappi täynnä. Mutta jumalauta jos päivät maataan ja katsotaan vaan telkkaria niin onko se nyt sitten se hoitovapaan idea? Kuten Penakin pohti niin iseillä vaan ilmeisesti on enempi pokkaa. Mä en kehtaisi ääneen mennä sanomaan tollaisia ikinä. Saatika sitten korjailemaan kenellekkään että miten ne asiat siellä kotona oikeasti on, että ei sulla siellä oikeasti ole raskasta. Koska sekä vanhemmat että lapset on niin erilaisia että vähän on paha sanoa kuka kokee minkäkin raskaaksi. Ehdasti väsymyksestä tuli kirjoitettua jo täällä ja kuten kommenteista hyvin selvisikin, ne on niin erilaisia asioita joita kokee raskaaksi. Ei se aina ole väsymys tai muu. Vaan se kirjo on hyvin laaja.

Olen ennenkin huomannut sen että ei ne aina ole naiset ketkä pahimpia selkään puukottajia on. Kyllä miehetkin osaa ja hyvin osaavatkin. Vaikka naiset iskee sitä puukkoa enempi sieltä selän takaa niin miehiltä se tulee tietyissä tilanteissa ihan silmätysten. Tukemisesta ja yhteen hiileen puhaltamisesta ei tietoakaan! Jos nyt otetaan tämä yllä kerrottu (sekä Penan kirjoitus) niin kyllä mä ainakin koen että tällaisessa tilanteessa äidit on olleet enempi kannustavia ja solidaarisia kuin tuomitsevia. Aika monessa blogissa on viime aikoina kirjoitettu väsymyksestä, jokaisella se on ollut eri syistä johtuvaa. Kuitenkin kaikissa kommenteissa, jotka olen lukenut, on vain ja ainoastaan kehoitettu jaksamaan ja yritetty valaa uskoa siihen että kyllä se tilanne siitä ratkeaa. Saman olen kokenut itsekin kun olen tänne kirjoittanut väsymyksestä ja raskaista jutuista. Mua vähän ärsyttää vetää näitä minkään sukupuolen alle koska varmasti kummastakin leiristä löytyy poikkeuksia. Mutta tuntuu että äitien välillä kuitenkin on pääsääntöisesti sellainen hyvä me-henki, kaveria ei jätetä ja hädässä ystävä tutaan!
Ehkä ne kotiin jäävät isät on sankari-isiä mutta ei ne sankaritkaan loputtomiin yksin jaksa. Ja silloin tärkeänä hommana on vertaistuki. Jota on aika helvetin hankala löytää jos olet besserwisseröinyt itsesi muiden yläpuolelle.

Myönnän että saatoin provosoitua tästä nyt ihan kohtuuttomasti. Pahoittelut jos joku tunnisti itsensä.

torstai 24. lokakuuta 2013

Valinnaisaineet

Muistan miten itse yläasteella oli ihan sormi suussa sen suhteen että valitseeko koniksen vai atk:n. Metsiksen vai kansiksen. Ja mitä muita niitä nyt olikaan. Vaihtoehtoja ei kamalasti ollut.
Valinnaisaineita valkattiin kolme ja lähes aina pääsi sinne mihin halusi. Ekan koulussa valinnaisaineita valitaan 10-12, riippuen monta A-kieltä sulla on (Ekalla on kaksi eli hän valitsee 10 valinnaisainetta). Kaikki kurssit eivät välttämättä toteudu eli varakurssejakin pitää valita. Ja vaihtoehtoja on, Ekan luokkakaveri löysi 25 kurssia joihin haluaisi osallistua.

Harvoin olen tuntenut itseni niin muinaisjänteeksi kuin tutkiessani valinnaisaineiden kirjoa tänä päivänä. Sellaista oppiainetta ei enää olekkaan kuin ATK. Mutta tietokoneiden kanssa kyllä ollaan tekemisissä, ne vaan saattaa löytyä vähän outojen kurssien alta. Esimerkiksi yhdellä fysiikan kurssilla puretaan tietokone osiin. Yhdellä matematiikan kurssilla opetellaan ohjelmoimaan. Mä muistan miten innoissaan mun ATK:n opettaja esitteli meille internetiä. Että nyt on tässä tämmöinen World Wide Web.

Äidinkielen valinnaisissa näkyy olevan Teatteri-ilmaisun peruskurssi ja Elokuvakurssi. Kielistä löytyy kurssit ainakin ruotsille, englannille, espanjalle ja italialle. Tuossa alkuviikosta oli itseasiassa vanhempainilta koskien näitä valinnaisaineita. Pääsimme tutustumaan kurssien sisältöön ja opettajiin. Yritin kysellä espanjan opettajalta että jos lasta ei kiinnosta niin saisinko mä tulla. Ei huolinut.

Matikassa löytyy kurssi tosiaan jo mainitulle ohjelmoinnille mutta myös kurssi matematiikan ja luonnontieteiden historiasta. Bilsan alla näkyy olevan kurssit lemmikeistä, maatilan eläimistä, eliöistä tai hermo- ja aistibiologiasta. Paljon retkeilyä ja tutkimista.

Ehdottoman mielenkiintoisena ja kateudenkohteena mä koen uskonnon valinnaiskurssit. Esittelyssä lukee mm. "Mitä miettii elämästä nuori Wicca? Voiko uusnoidaksi kouluttautua? Miksi krishnalaiset tanssivat pitkin Espaa? Miltä näyttää helsinkiläinen huoneistomoskeija? Kuinka monta nunnaa ja munkkia Helsingistä löytyy? Mitä juutalaisnuoret oppivat luterilaisesta kirkosta omassa koulussaan Kampin synagogan yhteydessä? Miten netissä voi käydä kirkossa?"

Historian kursseista löytyy mm. Lakitieto jossa käsitellään yllätysyllätys, lakia. Ja poliisin työtä. Ja tuomioita Suomessa. Ja rikosten tutkimista. Kurssiin kuuluu opintokäynnit käräjäoikeuteen ja poliisitalolle.

Haasteena onkin nyt sitten kurssien valinta. Oikeastihan niitä on vielä hemmetisti enemmän mitä nyt tässä tuli ilmi. Kaikki kurssit ei välttämättä toteudu ja kun nämä seiskaluokkalaiset ovat vielä melko nuoria niin saa tässä kyllä hääriä takapiruna aikalailla. Ekahan oli omatoimisesti valinnut viisi puutyön kurssia, kolme fysiikan kurssia ja kaksi köksän kurssia. No ei siinä, tekeminen on kivaa mutta mä olisin sitä mieltä että sinne voisi ottaa vähän vaihteluakin. Omalta mukavuusalueelta ei välttämättä tarvitse poistua mutta vanhana ja viisaana olisin itse sillä kannalla että se haitari kannattaisi levittää aika leveälle että näkisi ja perehtyisi erilaisiin juttuihin. Ettei vain saman sektorin. Itse toivoisin yhdeksi valinnaiseksi sitä espanjaa, kielitaidosta ei koskaan ikinä voi olla haittaa. Mutta pojalla on jo kaksi A-kieltä plus kasilla ja ysillä mukaan tulee vielä ruotsi. Tosin espanjan kurssi on lyhyt eli tuskimpa liikaa pasmoja sotkisi. Marraskuun loppuun asti on aikaa painia näiden kanssa.

Mutta silti. Mä olen niin kateellinen!

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Lapsi ja hammaslääkäri

Mulla ei ole koskaan ollut sen isompia hammasongelmia. Joskus lapsena joku maitohammas paikattu. Nyt aikuisiällä ongelmana on vain hammaskivi jota kertyy hyvin mineraalipitoisen syljen takia ihan hemmetisti ja jota pitäisi käydä kerta vuodessa rapsimassa pois. Arvatkaa käynkö...

Ekalla on kauniit helmihampaat ja suora hammasrivistö. Poika on vähän huolimaton harjauksen suhteen, eli siitä saadaan hammastarkistuksissa aina satikutia. Mutta muuten ongelmia ei ole ja tyyppi on selvinnyt normaaleilla ikäänkuuluvilla purukaluston tarkastuksilla.

Toka sensijaan on se, jolle meidän perheessä on osunut vikaavikaa vähän kaikessa hampaisiin liittyvässä. Poika on äärimmäisen huolellinen hampaiden hoitaja, saa kehuja aina hyvin harjatuista hampaista. Hampaat ovat vaatineet paikkaamista lähinnä kiillevaurioiden takia jotka ovat syntyneet narskuttelusta. Oikomishoidot alkoivat alkuvuodesta ja jatkuvat hamaan tulevaisuuteen. Tuloksia on onneksi syntynyt ja kerta kerralta hampaiden asento on silmämääräisestikin oikeamman näköinen. Leukakin on ihan erinäköinen kun se on alkanut siirtymään sinne missä sen pitäisi olla.

Alkuviikosta käytiin jälleen hammaslääkärissä, tällä kertaa ihmettelemässä irronnutta paikkaa. Voin kertoa että mikään ei ole säälittävämpi kuin hammaslääkärin tuolissa makaava lapsi joka yrittää pysyä paikallaan vaikka koskee ihan kamalasti. Kyyneleet valuu ja rintakehä kohoaa tihentyneen hengityksen tahtiin. Ja mitään ei voi vieressä tehdä. Ne vielä nykyään pistää sen puudutteen ihan superhitaasti "jotta se ei tunnu niin epämiellyttävältä". Hei ihan oikeasti. Piikki ja miellyttävä ei mahdu samaan lauseeseen. Ei mitenkäänpäin, ei hitaasti tai nopeasti laitettuna.

Tokalla on muodostunut oikomisesta vastuussa olevaan hammaslääkäriin hyvin vahva luotto. Ja hän onkin aivan ihana lääkäri. En jaksa uskoa että vastaan tulisi ihmistä, joka ei pienen keskustelun jälkeen uskaltaisi heittäytyä siihen kidutuspenk hoitotuoliin avoimin mielin ja täynnä uskoa lääkäriä kohtaan. Siinä jos missä on henkilö oikeassa duunissa. Vien kyllä jotain ihanaa niille kahvihuoneeseen ennen joulua.
Mutta nyt kun välillä joudutaan käymään sitten muissa hammashommissa jonkun toisen vastaanotolla (tämä on muuten musta aina jotenkin yhtä hassu homma. Ymmärrän toki että oikomislääkäri hoitaa vain sen tontin asioita. Mutta noi tarkastuspuolet on musta kyllä niin sillisalaattia ja en yhtään ihmettele että ajanvaraukset on perseellään moneksi kuukaudeksi kun ihmisiä pomputellaan aivan väärien henkilöiden luona. ) niin huomaa että tästä vahvasta luottosuhteesta on haittaakin. Toka luottaa lähtökohtaisesti samalla tavalla jokaiseen hammaslääkäriin mutta eihän muut ole sama kuin tämä yksi lääkäri. Jokainen hoitaa vähän eri tavalla. Ihan joka kerta Tokalla tulee jossain kohtaa hoitoa itku. Kun jossain yllättävässä kohdassa sattuu. Näin ei käy koskaan oikomishoidoissa. Ei koskaan. Vaikka oikomishoidot oli juttu jota Toka on kaikista eniten pelännyt suunhoidon kohdalla. Mä koen hirveän hankalaksi pojan valmistelun hammaslääkäriin koska en osaa hänelle kertoa oikein mitään kun ei mulle ole tehty suuhun mitään. Muuta kuin sitä hammaskiven poistoa ja rutiinitarkastusta. Mä en tiedä poraamisista ja paikkaamisista yhtään mitään. En osaa vastata pojan kysymyksiin. En osaa auttaa häntä valmistautumaan. Koska en tiedä.

Huomasin tällä kertaa että potilastuolin kohdalle oli kattoon kiinnitetty kuva rannasta (yritin tottakai ottaa siitä valokuvan elävöittämään tätä tekstiä mutta koska ne suuhun kohdennettavat lamput häikäisi niin pahasti niin eihän se onnistunut. Enkä kehdannut mennä tuuppimaan sitä hammasihmistä kauemmaksi että "sori väistätkö vähän että saan kuvan tosta"). Vaaleaa hiekkaa, turkoosinvärinen vesi, palmuja. Ilmeisesti tarkoitettu rentouttamaan. Tai viemään ajatuksia muualle. Okei minä nyt olen jäävi sanomaan kun ei mun suuhun ole koskaan mitään isompaa remppaa tarvinnut tehdä mutta ihan oikeasti. Kuvitteleeko ne että siinä tuolissa pystyy rentoutumaan? Vaikka olisi millaisilla yksisarvisilla ja utuisalla horisontilla katto tapetoituna. Jos hammaslääkärissä oleminen ei koske niin on se vähintäänkin epämukavaa ja aikamoinen Gandhi saa olla että itsensä saa siitä henkisesti hommattua johonkin muualle.

Hammaslääkärit aina kehuu lapsia että olit tosi reipas kun vastaanotto on ohi. Miksei ne koskaan kehu vanhempia koska mun mielestä mäkin olen ollut joka kerta tosi reipas! Olen pysynyt tajuissani enkä ole käynyt käsiksi hammaslääkäriin vaikka mun lapsen silmät kirkuu apua (okei sillä on ne aurinkolasit päässä ja ei niistä näe läpi mutta mä tiedän että ne kirkuu siellä). Ja se on musta hyvin se! Tai vähintäänkin reipasta.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Teini-iän hokemia

Mä muistan että teini-iässä oli kaikenmaailman viljeltyjä hokemia. Osa oli tv-ohjelmista tai leffoista (äkkiseltään tulee mieleen ainakin Kummeli, Vintiöt ja Waynes World) ja osa sitten jostain tilanteesta tai sattumuksesta syntyneitä.

Sama homma on näillä nykyteineillä. En tiedä onko sitä itse vaan jo auttamattomasti liian vanha että ei ymmärrä mutta voi elämä miten rasittavia sloganeita noilla nykyään on. Kyllä tekis välillä mieli hakata päätä seinään ja kirkua että olkaa hiljaa tai puhukaa kunnolla!! Kehtaan väittää että ei meillä vaan noin rasittavia juttuja ollut...

Ärsykkeet top 3

Yolo SWAG!!! Tätä viljellään meillä koko ajan. Mulle ei ole missään vaiheessa saatu selvitettyä että mitä helvettiä nämä ihan konkreettisesti tarkoittavat mutta jotkut asiat ja jutut ovat siis swag ja sillä siis yritetään ilmentää kun joku on siistiä ja hienoa. Jaha. Eipä ole muuten laisinkaan typerän kuulosta kun teini kiekaisee YOLO SWAAAG jonkun jutun kohdalla. Ihan ensimmäisenä ei tule mieleen että no ompas muuten hieno juttu vaan kyllä sitä miettii lähinnä huolestuneena että saiko se nyt jonkun kohtauksen? Toivon todella että tämä villitys kuolee pian pois! Ja se todellakin pitää lausua venytettynä, swäääääg.
Siippa heittää yleensä vastapallona jotain molo-heittoa ja saa takaisin teineiltä voi elämä miten nolo tyyppi-mulkaisuja.

Rage. Mitä sä rageeet? Käytetään siis ilmaisemaan sanaa raivota, riehua. Ei tästä sen enempää. Tekisi mieli työntää tikkuja kynsien alle. Ei aina omien.

Läppä oli!! Tällä kuitataan kaikki. Siis aivan kaikki. Miksei mua kuitenkaan koskaan naurata?

Ja kun vauhtiin nyt päästiin niin heitetään kaupan päällisiksi vielä pari lisä-ärsykettä.

Bro. Kaikista miespuolisista, suht samanikäisistä henkilöistä käytetään nimikettä Bro. Komein bro, siistein bro, paras bro. Mikä helvetin bro??? Kiva on että tunnetaan yhtenäisyyttä ja on vahva me-henki mutta ihan oikeesti hei!! Bro??! Joskus vilahtaa suomenkielinen vastine helmiveli. Ei ole sen parempi.

OMG!! Ja tämä siis lausutaan ouämtziii. Olen löytänyt sisäisen silmienpyörittelijäni.
Ylipäätänsä nämä lyhenneheitot kuten LOL tai IHQ tuppaa nostamaan verenpainetta. Ainakin omien lasten suusta.

Ja lopuksi, jo omina teiniaikoina esiintynyt...

Ihan sama. Anteeksi äiti. Ymmärrän nyt että flegmaattiset hokemat voivat ajaa vanhemmat kohti mielenterveysongelmia.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Mitä tänään syötäisiin?



Keittiö on aina ollut minulle kodin sydän. Oikein kliseisen klassisesti. Valtaosa lapsuuden muistoistakin liittyy keittiöön. Mummolassa rieskaa leipomassa, kummitädillä omenamunkkeja ja äidin kanssa pimeetä pullaa eli mokkapaloja.

Ruoka jos mikä on varsinaista jokaisen aistin kuumottelua ja teroittelua. Miltä se näyttää, miltä se maistuu, miltä se tuoksuu? Ihmisen hajuaisti on aisteista se jonka antamat muistot pysyvät mielessämme kaikista pisimpään. Tuoksut pureutuvat muistoihimme kaikista vahvimmin. Minulla nousee mielestä muistoja kun nenään hiipii kirpeän omenan tuoksu jonka yhdistää märkiin vaahteranlehtiin. Kardemumma jonka tuoksu muistuttaa uunituoreesta pullasta kylmänä talvipäivänä. Mansikka jonka tuoksu muistuttaa kesästä. Toivon että omien lasten tuoksunystyröiden kautta välittyy hajumuistoja tuoreista sämpylöistä ja voista. Ja tuoreesta pullasta. Haluan välittää kaikille maailman lapsille itsestäni pullaisen hajumuiston. Kliseistä tämäkin.

Lapsuudenkodissani ei syöty eineksiä koskaan. Yksinhuoltajan perheessä raha oli tiukalla ja einekset kalliita. Eikä niitä siihen aikaan oikein kaupassa tainnut vielä ollakkaan. Söin ensimmäisen pikaruoka-hampurilaiseni kymmenenvuotiaana. Joka oli ikätovereihin nähden vanhana. Äidille kotiruoan valmistaminen oli selvästi omantunnon asia. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Muita vaihtoehtoja ei edes mietitty.
Joskus lapsena sitä roskaruokaa olisi kaivannutkin. Ei sitä hahmottanut piilorasvoista tai ravintorikkauksista mitään. Silloin kiinnosti se mitä muutkin syövät. Tv-mainonta alkoi pikkuhiljaa yleistymään ja sitä kautta pikaruoka herätti myös kiinnostusta. Pizza Hutin ja Carrolsin mainosjinglet siltä ajalta muistaa vieläkin. Vasta vanhemmiten kotiruokaa ja itsetehtyä on oppinut arvostamaan. Työvaiheita, valmistumista, onnistumista.

Toki varhaisaikuisuudesta löytyy sekin vaihe kun elettiin eineksillä. Kun oltiin itsenäistytty ja muutettu omaan asuntoon, pois äidin helmoista. Eines oli halvempaa ja nopeampaa. Ei ollut aikaa kokkaamiseen koska oli niin kiire elää sitä omaa itsenäistä elämää. Mutta pian se eineskin alkoi maistumaan puulta. Aika kauan meni ennenkuin tonnikala tai makaroni taas maistui. Kotiruokaan ei taas kyllästy koskaan.

Vaikka en itse tällä hetkellä eineksiä suosi, ajattelen kuitenkin että on hyvä kun niitä on saatavilla. On tilanteita jolloin ruoanvalmistus on mahdotonta. Sairastelut, hankalat työajat, väsymys. Koen kuitenkin että se suunta, mihin einesten myynti on mennyt, ei ole se suuntaus jota itse liputtaisin. En halua ymmärtää sitä miten kenelläkään voi muka olla niin kiire että että valitsee kaupan hyllyltä valmiiksi paistetun munakkaan. Tai valmiin jauhelihapihvi-taikinan. Tuntuu että joka kuukausi kaupan hyllyille päätyy mitä käsittämättömimpiä valmisvalintoja. Vieläköhän on myynnissä niitä suodatinpusseja joihin kahvi on annosteltu valmiiksi?

En tiedä voiko mutkat vetää ihan näin suoriksi mutta sanoisin että einekset ovat vieroittaneet nykyihmisen ruoasta. Siitä mitä ruoka ihan oikeasti on. Mitä se pitää sisällään. Sosiaalisen median kautta leviää jatkuvasti kuvia eläimistä joita viedään teuraalle, kauhistellaan kananugettien sisältöä tai tuomitaan toisten ruokailutottumuksia. Lähin kosketus ruoan alkuperään on se että kaupan hyllyllä miettii ottaisiko toisten äitien tekemää lihamakaronilaatikkoa vaiko toisen valmistajan vastaavaa jotta sen voi kotona laittaa kahdeksi minuutiksi mikroon. Työvaiheisiin kuuluu lähinnä muovin ja päällyspahvin hävittäminen sensijaan että ruokaa oikeasti käsiteltäisiin vaihe vaiheelta, ennenkuin se päätyy osaksi ruoansulatusta. Kyllähän se varmasti kauhistuttaakin jos sitä polkua alkaa kulkemaan askel askeleelta. Perehtymään ihan oikeasti koko prosessiin. Ihmisten herättely ja pieni shokeeraus ovat aina hyviä asioita, jos ne herättävät ajattelemaan. Mutta keinot tuntuvat olevan kovin hankalia ja joskus jopa kyseenalaisia. Joskus esimerkiksi valokuvat, joista välittyy teuraseläinten kaltoinkohtelu, saattavat herättää enempi puistatusta kuvan lähettäjää kohtaa kuin sitä kohtaan joka oikeasti kaltoinkohtelun takana on. Viestintuoja niinsanotusti ammutaan. Miksi haluat järkyttää näin, ei tämä ole sopivaa materiaalia herkimmille? Mielestäni on tärkeää miettiä myös sitä, millä herätellään itse organisaatioita eikä vain yksittäistä kuluttajaa.

Me täällä hyvinvointivaltiossamme tunnumme ajattelevan ruokaa yhä edelleenkin itsestäänselvyytenä. Vaikka meidänkin kotimaassa kasvavassa määrässä ovat ne perheet joilla ei ole varaa ruokaan. Omassa tuttavapiirissä ei kukaan ole ainakaan julkisesti tuonut itseään esille sen suhteen että ei olisi varaa syödä. Mutta en olisi laisinkaan yllättynyt vaikka heitä olisikin.
Painonhallinta on tärkeää mutta tuntuu että tässäkin suhteessa on olemassa vain ääripäitä. Joko puhutaan sairaalloisesta ylipainosta tai sitten painoindeksi on sairaalloisen matala. Mihin on kadonnut kultainen keskitie ja se että syödään monipuolisesti? Liikuntaa liikkumisen ilon vuoksi, ei vain laihtumista tavoitellen?
Sen lisäksi että ruokaa pidetään itsestäänselvyytenä, liittyy ruokaan mielestäni myös paikoin hyvinkin vääristyneitä mielleyhtymiä. Puhutaan paljon eettisyydestä, ruoan alkuperästä, lähiruoasta. Ja kyllä, ne ovatkin tärkeitä seikkoja. Syömisestä on kuitenkin tullut lähestulkoon kilpailuvarusteltu urheilusuoritus. Joskus mietityttää että onko yksittäisten valintojen takana kuitenkaan se eettisyys vai vaan mielihyvä, joka tulee siitä että saa tuotua esille sen että on nähnyt vaivaa.
Uusia dieetti- ja ruokailusuuntauksia tulee joka vuosi. En tiedä ovatko ihmiset vain niin tiedostavia vai onko heillä kenties vähän liikaa aikaa kun syömisestä ja ruoasta tehdään lähestulkoon uskonto. Ilman ravintoa emme kuitenkaan pärjää, se ei ole uskon asia. Ja samaan aikaan, ihan tässä lähellä ja meidän maamme rajojen sisällä on perheitä, jotka miettivät että mistä saadaan ruoka huomiseksi.

Onnenpotkujaiset eli Kakkubrunssille lähtee...

...Saara.

Laitatko mulle viestiä kukkavarvas@gmail.com niin sovitaan tarkemmin spekseistä. Jeee :)

lauantai 19. lokakuuta 2013

Suku on pahin, toinen näytös

Oli sitten ne mun isän synttärit. Mistä mulla oli kaiken aikaa olo että en haluaisi mennä. En oikein osaa edes selittää että miksi mutta mulla oli kaiken aikaan olo että ei tunnu hyvältä idealta. Vaikka oli olo että haluaisi nähdä sukulaisia. Tätejä ja serkkuja jotka asuu kaukana. Ja oikeastaan heidän takiaan sitten nielinkin oloni ja mentiin. Koskahan sitä kuitenkin oppisi luottamaan siihen intuitioonsa?

Paikka oli kiva ja ruoka oli ihan mahtavaa. Kolmikko oli ihan huippuja, isot söi kaikkea monta kertaa ja faijan kaverit ihmetteli että miten kukaan nuori poika syö noin paljon salaattia vapaaehtoisesti. Jaksoivat ihan mahtavasti. Mun lapset on parhaita ja ihania!
Kivaa oli siihen asti kunnes mun isän anoppi tuli selittämään mulle kuinka hän oli kymmenen vuotta sitten aivan järkyttynyt kuullessaan että mun isällä on lapsi ennestään. Mun isä on mennyt naimisiin kaksikymmentä vuotta sitten ja tästä liitosta on syntynyt kaksi lasta. Isäni anoppi on kuulemma joskus aikanaan kysynyt mun isältä että onko hänellä ennestään lapsia johon isä on vastannut että ei ole. Olisin kuulemma ollut isäni anopille ihan yhtä tervetullut lapsi kuin kaikki muutkin. Veti pikkasen hiljaiseksi. Onneksi oltiin jo lähtöä tekemässä koska voi olla että olisin pistänyt pystyyn pienehkön kohtauksen. En ehkä olisi tarvinnut ihan niin suoraan naamaan hierottua informaatiota siitä miten epätoivottu henkilö mä isälleni olen.

Mä olen niin raivona. Millainen ihminen sanoo noin? Millainen isä sanoo noin? Miksi kuka vaan saa tunnustaa isyytensä? Miksei vanhemmistaan voi ottaa eroa? Jollain tasolla itseasiassa tuntuu jopa vähän surkuhupaisalta koska ehkä tässä pikkuhiljaa alkaa löytymään syitä ja taustoja sille miksi mä olen tietyissä jutuissa niin kieroonkasvanut.

Ei mulle yllärinä tullut että mä olen aika tabu aihe isäni menneisyydessä. Mutta että mun olemassaolo on siis kielletty kokonaan. Sillälailla. En nyt oikein tiedä mitä teen mutta tuntuu että tämä ei jää tähän!
Musta tuntuu niin typerältä. Typerältä että edes mentiin koko juhliin, typerältä että näin edes vaivaa hankkiakseni lahjan ja saadakseni koko mun perheen paikalle. Typerältä että koen että kissa pitäisi varmaan nostaa pöydälle mutta todennäköisesti olen niin munaton että en tee mitään vaikka pitäisi oikeasti jo laittaa välit poikki. Tämä oli niin viimeinen pisara tolta ihmiseltä.

Vaikka tituleeraan itseäni aina ainoaksi lapseksi niin tämä nyt ei ihan täysin pidä paikkaansa. Mulla on siskopuoli ja velipuoli. Mutta mulla ei ole heihin muodostunut oikein koskaan kovin kummoista suhdetta juurikin sentakia kun en isäni kanssa ole tekemisissä. Mun siskopuoli on kuitenkin Kolmosen synnyttyä aktivoitunut ja haluaa olla täti pojille. Meillä on aika iso ikäero joten tämä on musta tosi hieno juttu että noin nuori (puhutaan alaikäisestä ihmisestä) haluaa ja tykkää pojista ihan vilpittömän paljon ja en missään nimessä halua lapsiltani riistää tätä suhdetta. Kaksikko toki ei nyt ihan niin vastaanottavaisena ole koska ovat jo niin isoja mutta kuitenkin. Vauva on siskosta ihana.
Mä en oikein tiedä millaista kuviota mun selän takana pyöritetään ja mitä asioita puhutaan mutta kuuntelin eilen pariinkin otteeseen kun mun serkku puhui mun siskolle miten hän olisi aina halunnut siskon ja että on niin kateellinen meille. Senverran tilannetajua löytyy multakin että olin hiljaa mutta teki mieli kysyä että niin kateellinen mistä? Ilmeisesti on olemassa joku perheidylli jonka osa mäkin muka olen. Tai ainakin tämmöistä illuusiota ylläpidetään. Empä vaan ole tähän mennessä moisesta tiennyt. Tai kokenut olevani osana sitä. Enkä kyllä koe vieläkään.

Olin huonopaska tytär enkä kiittänyt juhlista. Ja oli muuten viimiset mun isään liittyvät juhlat mihin mä menin. Tekisi mieli perua kutsu Kolmosen synttäreille.

Ps. Mulla olis ollu tänään kolme tanssituntia heti aamusta. Peruin ne kuitenkin ja jäin kotiin. Oli olo että haluan olla tänään lasten kanssa.

torstai 17. lokakuuta 2013

Discopallo

Katsoin tuossa sellaisen elokuvan kuin 28 hotel rooms. Leffa itsessään ei ollut mikään ihmeellinen mutta mulla jäi siitä mieleen discopallo joka vilahti eräässä kohtauksessa.

Muistan miten ala-asteella meillä oli aina discoja. Joita odotettiin, jos nyt ei viikkokausia, niin päiväkausia. Ja siellä oli aina discopallo. Ja discovalot. Ja savukone.
Kun discoilta sitten koitti, alkoi väkeä saapumaan paikalle pikkuhiljaa. Buffan kautta, mokkapalaa ja mehua. Sitten katsellaan että ketä on paikalla. Ai toi naapuripulpetin poika onkin ihan söpö kun se on laittanut itselleen tollaisen vesiletin ja ei vitsi, oikeastiko toi takapulpetin tyttö tuli lambada-hame päällä, sillä näkyy pikkarit! Muutaman tunnustelevan biisin jälkeen tanssilattialle tanssimaan Aira Samulinin tanssikoulussa opittuja kuvioita ja pikkuhiljaa sinne valuu kaikki. Ei vitsi toi meidän opettajakin tuli tanssimaan ja onko sen ihan pakko tanssia tässä meidän kanssa??? Illan vikat hitaat. Tuleeko ketään hakee? Ja joko tämä loppui, koska on seuraava?

Yläasteelle siirryttäessä discoja oli edelleenkin, tosin vähän erilaisempana. Buffa löytyi muistaakseni vieläkin. Nyt naurattaa omat yritelmät tehdä silmiin rajauksia kajalilla. Menthol-savukkeita ja varmaan niitä mokkapalojakin. Bodyn napit jotka oli aina yhtä ärsyttävät. Mulla on yhä edelleen muistikavalkadissa monta biisiä mitkä yhdistää ensimmäisenä automaattisesti yläasteen discoihin. Ja vieläkin oli aina ne illan vikat hitaat.. Pakoilua ettei kukaan ällö ainakaan tule hakemaan koska ei osaa kieltäytyä. Taisin muuten aikanaan saada ekan fritsun koulun discossa jonkun hitaan aikana.
Yläasteikäisenä homma tosin laajeni niin että käytiin välillä Lepakossa discossa. Siellä olen ensimmäiset humalatkin juonut aivan liian nuorena.

Mun lapsilla ei ole ollut koulussa yhtäkään discoa. En tiedä miksi. Eikä se ehkä nykyaikana olekaan enää niin iso juttu. Lapset ovat keskenään tekemisissä niin paljon ja eri tavalla kuin meidän aikana. Ehkä ei nähdä tarpeelliseksi järjestää tällaista koulunjälkeistä? Ja ehkä tänä päivänä ei koulun puolelta haluta sitoutua sellaiseen. Vastuuasiat ja muu. Ehkä muihin kulttuureihin ei discoilut kuulu, ehkä sellainen nuorten keskinäinen viaton kanssakäynti nähdään paheksuttavana? En halua uskoa siihen ettäkö nykynuoret ei tarvisi discoja, ne ei tiedä mitä ne menettää. Ehkäpä juuri pelätään että siellä toiset joutuu syrjityksi?
Meillä discoon tuli aina lähes kaikki. Eikä siellä ketään systemaattisesti syrjitty vaan se oli sitä sellaista kun sen oman teini-ikänsä kanssa paini ja yritti selvitä niin joskus viehätti toiset ihmiset ja sitten joskus toisenlaiset. Hyvin suvaitsevaa meillä kyllä oli. Aikana ennen kuin tanssittiin ympyrässä, käsilaukut keskellä, sulkien muut ulkopuolelle.
Mua vähän säälittää nykylapset, jos ne ei pääse discoihin. Mun on hyvin vaikea ymmärtää ja nähdä että miten lapsuudesta ja nuoruudesta voi selvitä ilman discoja? Ja miksei meillä ole discopalloa? Mä haluan discopallon!

Ps. Faijan synttärit on huomenna. Isot juhlat ravintolassa. Jokohan tuota kohtapuolin alkaisi tutkimaan löytyykö kaikille jotain juhlavaatetta. Ja kai sitä lahjaakin pikkuhiljaa voisi alkaa ideoimaan...

tiistai 15. lokakuuta 2013

Risteys

Mä olen aiemminkin pohtinut sitä että olen ainoa lapsi. Ja miten se ei lapsuudessa ole ehkä niinkään tuntunut mutta nyt aikuisiällä sitten senkin edestä.

Hyvänä esimerkkinä nyt kun äiti on sairastellut ja tarvitsee enemmän apua. Meillä on jonkun verran välimatkaa ja vaikka mä nyt kuinka olen tässä hoitovapaalla niin aina ei pysty irtoamaan avuksi. Varsinkin kun Siippa ei ole nyt kondiksessa ja ei voi laskea täysin sen varaan että se pystyy olemaan Kolmosen kanssa. Toki se hoitaa mutta välillä näkee että selkään oikeasti koskee niin paljon että hyvä kun ylös pääsee niin ihan ekana ei tule mieleen että sen jättäisi vauvan kanssa.
Mä olen yrittänyt delegoida apuun myös Kaksikkoa mutta äiti ei oikein tahdo niitä huolia. Mun mielestä äiti aliarvioi Kaksikon kykyjä ja osaamista. Joo, toki ne on vielä lapsia tai äitiäni lainatakseni keskenkasvuisia mutta pystyvät kyllä jo jeesimään. Sellaisissakin missä ei uskoisi. Sellaisissa missä mä olen kyllä jo ton ikäisenä joutunut auttamaan. Jos mä en olisi ainoa lapsi niin nää jutut ei lankeaisi aina automaattisesti mulle. Ja ei sillä, kyllä mä autan. Muttakun en pysty olemaan monessa paikassa samaan aikaan. Tuntuu vähän ahdistavalta joskus se että mä olen äidin ainoa tukiverkko. Mä olen tätä kirjoitellut muutaman päivän ja on hassua että Taikinanaamakin mietti samaan aikaan vähän samansuuntaisia.

Lapsena ilmeisesti mielikuvitus huolehti siitä että ei tuntunut yksinäiseltä. Aina keksi jotain puuhaa. Mutta kasvaessa se mielikuvituskin lähti vähän kuihtumaan ja elämässä tuli vastaan hetkiä ja asioita joiden myötä oli joskus vähän yksinäinen. Nimenomaan sillätavalla yksinäinen että ei ole sellaista sisarusten välille muodostuvaa tukiverkkoa johon nojata. Vastoinkäymisiä joista ei tullut olo että ensimmäisenä menisi vanhempien luokse mutta kuitenkin sellaisia johon kaipasi perheen tukea. Niitä puuttuvia sisaruksia. Sieltä jostain varmaan juontaa se että mulla on aina ollut hyvin sisäänrakennettuna se tunne että mä haluan lapsilleni sisaruksia.

Jos se olisi musta kiinni niin haluaisin varmaan vielä tusinan lapsia. Että kenenkään ei tarvitsisi olla yksin ja olisi varmasti hyvä tukiverkosto ja käsiä jotka ottaa vastaan.
Tietysti se on käynyt paljonkin mielessä että osaako vanhempana suhtautua jokaiseen tasavertaisesti ja huomioida jokaista riittävästi. Ettei kukaan joudu olemaan liian kateellinen ja jää paitsioon. Mutta uskon myös että teen mä mitä tahansa niin se sisaruskateus kuuluu jonkun verran koko hommaan. Tarvii vain auttaa sitä lasta siinä käsittelemään ne tunteet ja tilanteet. Nähdä sen mustasukkaisuuden taakse. Uskon kuitenkin että näistä tunteista huolimatta ne sisaruksen väliset jutut ja suhteet ajaa kirkkaasti sen negatiivisen ohi.

Toki ei tietenkään se, että on useampi lapsi, takaa sitä että he olisivat keskenään läheisiä. Eikä se, että on suuri perhe, takaa sitä että olo ei olisi yksinäinen. Ehkä se on yksi syy miksi mä hinkuaisin tämän laumani kanssa pois kaupungista. Mä kun koen että mitä enemmän ihmisiä on ympärillä, sen helpommin on yksinäinen. Kun ympärillä olisi pääsääntöisesti vain se oma perhe, oltaisiin ja tehtäisiin väkisinkin yhdessä. Sillä omalla laumalla. Siellä maalla jumalan selän takana. Olisi pakko katsella sitä omaa perhettä ja niitä omia tyyppejä paljon enemmän kuin nyt. Olisi pakko viettää toisella tapaa aikaa yhdessä kuin nyt.

Toisaalta mielessä on kyllä käynyt sekin että pitäisikö se vaan unohtaa noi lapsihaaveet ja mennä näillä mitä nyt on. Koska jos kävisikin niin että äiti sairastuisi pahemmin tai sattuisi jotain jonka vuoksi äiti tarvisi paljonpaljon enempi mun apua niin mitäs sitten. Jos jo nyt on välillä hankalaa niin entäs silloin kun lapsia olisi vielä enemmän? Saanko ja voinko mä haaveilla suurperheestä ja kenties toteuttaakin sen vaikka kuitenkin koen että mun pitää myös olla äidin apuna. Elämästä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä tulee eteen eikä äkillisiin muutoksiin pysty valmistautumaan. Mutta silti. Miksi mulla on vähän huono omatunto siitä että haluaisin täyttää omat kädet omien lasten hoitamisella. Silläkin riskillä että en pysty auttamaan sitten omien vanhempieni hoidossa.

Sitten olen miettinyt sitäkin että terapioinko ja mä jotenkin lasteni kautta sitä että olin itse ainoa? Elänkö ja elättelenkö mä jotain sellaista mitä mulla ei ollut ja mitä ei välttämättä olekkaan? Että mistä se nyt niin isosti kumpuaa että mä haluan lapsia paljon. Miksi mulla on niin suuri tarve varmistaa mun lapsille se että heillä on edes toisensa. Toisaalta ehkä tuohon sortuu jollain tapaa jokainen vanhempi, eri asioissa. Ainahan sitä haluaisi lapsilleen parempaa kuin mitä itsellään oli.

Ps. Vielä ehtii!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Hyvä ilma sisään, paha ilma ulos

Onko teillä kavereita jotka illanvieton aikana postaavat ihan kaiken facebookiin? Siis ihan kaiken! Enkä tarkoita nyt sitä että laitetaan missä ollaan ja tägätään ketä on mukana. Vaan sitä että postataan kuvia ihan jatkuvalla syötöllä tilanteista jotka ei aukea muille kuin paikalla olijoille. Sitä että postataan mitä naapuripöydässä puhutaan. Että postataan kaiken maailman pitkin iltaa viljeltyjä heittoja jotka ei selvinpäin naurata ketään. Ja annas olla jos paikalla sattuu olemaan useampi tyyppi, ketkä postaavat _ihan kaiken_. Sitten sulla on ne samat kuvat, heitot ja läpändeerukset tuplana ellei jopa triplana siinä feedillä. Ai että! Alan ymmärtää enemmän ja enemmän ihmisiä jotka poistuvat facebookista koska vittu että osa sen käyttäjistä on rasittavaa sakkia!

Muistan että aikana ennen intterin nettiä ärsytti ihan sikana kun itse missasit jonkun tapahtuman tai jutun ja kaikki paikalla olleet jauhoivat siitä mitä oli tehty ja tapahtunut. Silloin niitä juttuja pääsi vielä jotenkuten karkuun. Enää ei pääse. Avaat koneen ja olet bileissä sivustaseuraajana, halusit tai et. Virtuaalisena seinäruusuna.

Mä olen jo vuosikausia pohdiskellut muutaman kaverin kanssa että miksi toisilla ihmisillä on niin kova tarve vakuutella asioita sosiaalisessa mediassa. Tarvetta ilmoittaa kaikki vuosipäivät sydänten ja pusipusien kera, tarve hehkuttaa miten nyt ollaan vuosisadan parhaissa bileissä, tarve tuoda esiin sitä miten nyt kyllä on elämässä kaikki kohdillaan. Ja ei, en tarkoita sellaisia satunnaisia päivityksiä vaan tuntuu olevan oikeasti tietty ihmisryhmä ketkä jakaa ihan kaiken. Sillä lailla pakottavasti. Vuolaasti vakuutellen. Mulla tulee vähän sellainen olo että mikä tarve tähän on? Kenelle siinä vakuutellaan? Muille vai ehkä itselleen? Ja jos on niin kova tarve vakuutella niin onko asiat sitten ehkä kuitenkaan ihan niin hyvin? Saa toki olla onnellinen ja kertoa sen mutta.. tulisiko se ehkä ilmi vähän vähemmälläkin siirapin suoltamisella? Ehkä mä vain olen niin suomalainen että en ymmärrä.

Ihan yhtä rasittavaa on muuten myös ihmiset ketkä jaksaa Somessa naputtaa siitä miten "pitäisi" olla. Kännykästä saa näppäinäänet poiskin. Purkkaa voi syödä suu kiinnikin. Tarviiko koko ajan niiskuttaa. Okei ärsyttäähän noi mutta ärsyttää muuten vähintään yhtä paljon niistä jauhaminen. Kaikissa on ärsyttäviä piirteitä, ihan jokaisessa. Mutta jos ei oikeasti kestä kanssaihmisiä ja päivästä toiseen vaan ärsyttää joku satunnaisen vieruskaverin polveen rummutus niin kannattaisiko sitten harkita vaikka yksityisautoilua tai fillaria? Tai ihan kokonaan poteroitumista? Ihan systemaattisesti alkaa välttämään kontakteja ihmisten kanssa niin josko se ei sitten ärsyttäisi ihan niin paljoa. Toki jokaisella on lähtökohtaisesti oikeus valittaa. Mutta että aina ja kaikesta? Ja että jaksetaan ärtyä mitä ihmeeellisimmistä. Ei jaksa tajuta, ei edes näin maanantaina.

Vittu että ärsyttää. Ja kyllä muuten nillitän!

Ja myönnettäköön että ehkä pieni pääntuuletus yöelämässä alkaisi taas olla ajankohtaista. Kaipaan kippistä ja känniä!

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kukkiksen keittiössä

Seuraa hapatusta ruoasta. Ja vähän reseptejäkin.

Syksyllä mä viihdyn keittiössä. Syksy on ehdottomasti sitä aikaa kun mä tykkään että mahdollisimman paljon syödään itsetehtyä. Iltapaloihin panostetaan ja leivotaan paljon. Kotona tuoksuu aina ruoka ja uuni on päällä alvariinsa.

Nyt tänä vuonna Lihaton Lokakuu on herätellyt funtsimaan ruokaa toisella tapaa. En nyt jaksa ottaa kantaa siihen ollenkaan että onko jostain kuukauden kestävästä kamppiksesta hyötyä vai ei, jos ne muutokset ei kuitenkaan jää arkeen pysyvästi. Vaan hehkutan sensijaan paria uutta keksintöä jotka on päätyneet tänä syksynä meidän ruokavalioon, pysyvästi. Ja nimenomaan tämän kampanjan myötä kun on pitänyt miettiä monipuolisuutta, makua ja vaihtelevuutta. Linssit ja pavuthan on meillä ihan tuttua huttua ja olleet osana ruokavaliota jo vuosia. Mutta tämän syksyn ehdoton rakkaus on spelttihelmet. Mä tunkisin niitä ihan kaikkeen. Makunahan ne nyt ei sieltä esiin nouse ihmeemmin mutta näitä voi mun mielestä iskeä vähän mihin vaan. Ja tykkään kun niissä on kunnolla pureskeltavaa. Vähän ohran tyylinen mutta musta miljoonasti parempi. Speltti on musta muutenkin ihan sairaan hyvää (hiutaleet, jauhot, murot jne) mutta kalliin hintansa vuoksi täytyy vähän säännöstellä että missä ja minkä verran sitä käyttää.
Vanha tuttu kvinoa on tänä syksynä meillä myös uudessa nosteessa. Kvinoaa on käytetty kyllä ennenkin mutta se vain unohtui johonkin mutta nyt sitä on taas kaapissa ja käytössä.

No nyt sitten niitä konkreettisia vinkkejä ja reseptejä jakoon! Nämä on ollut musta helppo arjessa toteuttaa ja on maistuneet meidän kriittiselle ja lihaa kaipaavalle kohderyhmälle. Here goes!

Curry-sekametelipata

2 rkl rypsiöljyä tai voita
sipuli
2 valkosipulinkynttä
1-2 rkl curryjauhetta (kahdella tulee aika tulinen, meillä tosin tykätään siitä niin ja vauvakin sitä vetelee)
1,5 dl spelttihelmiä
7 dl kasvislientä
1,5 dl linssejä

Nimi sekameteli tulee siitä että tänne on näppärä heittää sekaan vaikka juureksia (peruna, bataatti, porkkana) mutta tämä toimii ihan näin pelkiltäänkin. Jos sekaan lisää jotain niin muista huomioida ainakin juuresten kohdalla keittoaika, kasvislientä tarvitaan myös silloin vähän enemmän koska sekä spelttihelmet että linssit imaisee itseensä nestettä aikalailla.
Sekaan voi heittää myös papuja, soijarouhetta tai -suikaleita tai mitä nyt sattuu keksimään ja kaapissa olemaan. Kaiken pohjalla oleva pata syntyy kuitenkin näin:

Silppua sipuli ja kuullota se öljyssä tai voissa. Pilko tai murskaa valkosipuli ja lisää se pataan sipulin kaveriksi. Lisää myös curry ja spelttihelmet ja kuullota vielä pari minuuttia. Lisää kasvisliemi ja keitä hiljalleen 10-15 min. Lisää linssit ja keitä vielä toiset 10-15 min (sillä oletuksella että ne sun linssit on kuorittuja ja ne kypsyy nopeammin kuin kuorimattomat). Ja hei muista muuten huuhdella ne linssit ensin. Mä en muista koskaan. Mausta pippurilla ja syö.

Tänne sopisi ehdottomasti sekaan näin äkkiseltään mietittynä vaikka ruokakerma, ehkä kookosmaitokin. Korianteri ja limen tai sitruunan mehu. Pitääpä muistaa kokeilla!


Seuraavan ohjeen olen kopioinut röyhkeästi intterin netistä. Tarkemmin sanottuna täältä. Sairaan hyviä kasvisruokia! Mutta meinasin nyt vinkata kuitenkin vain yhden.

Kvinoa-pinaattivuoka

Tätä mä en ole vielä vauvalle syöttänyt koska siinä on pinaattia mutta makujensa puolesta tämä on muuten musta aika kiva lapsenkin suuhun.

2 dl kvinoaa
4 dl vettä
5 dl tuoretta pinaattia (tai pakastepinaattia pussi)
1 valkosipulin kynsi
150g vahvaa juustoa (mustaleima emmental oli aika jees!)
1 dl kermaa (mä laitoin 2 dl..)
1 kananmuna
pippuria
suolaa
nippu tuoretta basilikaa

Keitä kvinoaa vedessä 15 min. Sillä aikaa ryöppää pinaatti. Mä teen aina niin että heitän pinaattien niskaan vedenkeittimessä keitetyt vedet ja annan niiden siinä hetken lillua kuumissaan. Sitten pusertelen lusikan avulla vedet pois. Ja tämä nyt siis vain sen tuoreen pinaatin kohdalla. Hienonna pinaatit ja kaada uunivuokaan. Lisää joukkoon raastettu juusto, keitetty kvinoa, kananmuna, kerma ja mausteet. Lisää pinnalle vielä vähän juustoraastetta. Paista uunissa 200 asteessa n. 35 min. Sopii hyvin pelkiltään tai salaatin kanssa. Mä söisin tätä vaikka jokapäivä..


Mä olen nyt ottanut omalla kohdallani tän syksyn projektiksi oppia syömään kaalia. Mä en ole oikein koskaan tykännyt mistään kaalista mutta Eka teki tuossa joku tovi sitten kasvissosekeittoa johon tuli kukkakaalia ja se oli ihan sairaan hyvää! Siitä rohkaistuneena nappasin kaupasta mukaan lehtikaalia ja meinasin ensin tehdä siitä jotain piirakkaa mutta päädyin sittenkin pestoon. Meillä kun parhaiten uppoaa tutut maut ja basilikaa meillä vedetään ihan älyttömiä määriä. Lapset ei tänä päivänäkään vielä tiedä että söivät lehtikaalia tuossa männä viikolla mutta hei hyvin upposi! Vauvakin veteli ihan tohkeissaan.

Lehtikaalipesto ja pastaa

6 lehteä lehtikaalia (pistin kyllä vähän enemmän, kun kerran hypättiin pois mukavuusalueelta niin otettiin sitten ihan kunnon loikka)
2 dl manteleita (heitin joku vajaa puolet pinjansiemeniä)
basilikanlehtiä maun mukaan
1 valkosipulinkynsi
1 dl oliiviöljyä
sitruunamehua maun mukaan
suolaa
pippuria
50 g parmesania (meillä ei ollut niin heitin kypsytetyn cheddarin jämät)

Ruodi kaali (pisin aika tämän kokkauksesta taisi mennä kun yritin googlata että mitä helvettiä tarkoittaa ruodi?!?!??! Päätin että se tarkoittaa pienimistä). Höyrytä muutaman minuutin ajan. Valuta ja kuivaa lehdet (en kuivannut mutta valutin). Paahda pähkinöitä ja siemeniä vähän kuivalla pannulla. Laita kaikki ainekset tehosekoittimeen ja surauta. Sauvasekoitin on kanssa jees väline jos ei ole tehosekoitinta. Jos on kauheen paksua sössöä niin voit heittää sekaan vähän pastan keitinvettä niin tulee juoksevampaa. Eli niin joo keitä se pastakin valmiiksi. Sekoita pasta ja pesto ja syö. Omnom!


Harrastusten ja muun takia meillä on välillä tosi hankalaa toteuttaa se että syödään päivällinen samaan aikaan. Ovi käy kuin steissin pääovi, toiset tulee sitä mukaa kuin toiset menee ja jokainen syö kun ehtii. Kalenteripainin jälkeen saadaan yleensä järkättyä 1-2 iltaa viikosta jolloin se hiien yhteinen päivällinen, kun jokainen istuu saman pöydän ääressä, toteutuu. Mä olenkin nostanut vähän kädet pystyyn tämän kanssa ja tullut siihen tulokseen että panostetaan yhteisiin iltapaloihin. Silloin on yleensä jo kaikki kotona ja kukaan ei ole enää menossa mihinkään. Omenoita on vedetty vähän jokamuodossa nyt syksystä. Ja yhtenä hittinä vuodesta toiseen on:

Kauraomenapaistos

Tämä on hyvää pelkällä ompullakin mutta oon itse tykännyt korvata osan omenasta päärynällä. Se on jotenkin paljon mehukkaampi kuin omena ja jos sattuu olemaan vähän happamampia omppuja niin päärynä tuo kivasti sitä makeutta. Mulla olisi myös hinku kokeilla tätä vaikka luumuista tai persikoista mutta siinä on se kuoridilemma sitten....

n. 5 kpl omenoita (joista siis osa päärynänä)
2 tl kanelia
100g voita
0,5 dl inkkarisokeria (tai hunajaa)
3 dl kaurahiutaleita

Kuori ja leikkaa omput ja päärynät lohkoiksi ja heitä uunivuokaan. Ripottele päälle kanelia. Sulata voi kattilassa ja sekoita joukkoon sokeri ja kaurahiutaleet. Levitä seos hedelmälohkojen päälle. Paista 200 asteessa n. 20 min. Tarjoile vaniljajäden tai vaniljakastikkeen kanssa.

Kuvia nyt ei ole koska tää oli vähän tämmöinen extempore-postaus. Mutta kaikki on todettu hyviksi!

Ps. Mä tiedän että Mr. Smurffi futaa mua päähän kun sanon tämän ääneen mutta PAKKO! Kolmas nukkui viime yönä vajaa 14 tuntia!!! Kolmella herätyksellä!! Ja nukkui heräämättä melkein 8 tuntia!!! Ja mäkin sain nukuttua!!!! Yksi kulmahammas on läpi.

torstai 10. lokakuuta 2013

Kaviot 1vee!

Blogi tulla tärähtää lähiaikoina yhden vuoden ikään. Ja koska olen tunnettu takinkääntäjä ja sanojeni syöjä niin ajattelin vallan tehdä jotain jota olin ajatellut että en täällä tee.

Mä perustin blogin aikanaan lähinnä ajantapoksi. Ja saadakseni ylös vauvavuoden juttuja. Ja muutakin tietysti. Vauvan kehityksessä ei ehkä sillälailla kuitenkaan tule eteen uutta ja ihmeellistä enää kolmannen kohdalla, vaikka toki sitä kasvua ja kehitystä on aina yhtä mahtava seurata. Mutta ajattelin tästä välinettä myös sille että saan ylös Kaksikon juttuja. Ja tällaisena pidän blogia edelleen. Mutta nykyään se on tietysti jo paljonpaljon muutakin. Tänne voi urputtaa ja vuodattaa pahimmat agstit silloinkun tuntuu siltä että tekisi mieli olla väkivaltainen.

Ja tulihan se sitten tämäkin päivä nähtyä että minä arvon. Mutta pakkohan se on kun keksi niin kivan jutun. Postitteluihin en sentään ryhdy eikä mulla tavaraakaan ole mistä luopuisin.
Mutta mä tykkään kakuista, itsetehtynä että valmiiksi eteenkannettuna. Ja synttäreihinhän kuuluu kakku. Tai mun tapauksessa, kakkuja. Eli.... oletteko kuulleet Juustokakkutehtaasta? Mä olen aivan fani ja huokailen vähän väliä tuon puljun kakkuteosten perään. Koskaan en ole kakkuja tuolta maistanut mutta siihen tulee nyt muutos! Edessä olisi nimittäin Kaupungin makein kakkubrunssi! Johon ajattelin arpoa lipun.

"Valikoimassa Juustokakkutehtaan suosituimmat kakut ja samalla maisteltavissa pikkujoulukauden uutuuskakut! Kakkubrunssi katetaan kauniiseen Astoria-saliin sunnuntaina 27.10. klo 12.00-13.30. Voit syödä rajattomasti herkullisia kakkuja sekä nauttia kahvista ja teestä."

Pieni kytkys tähän kuitenkin liittyy... nimittäin brunssille olisi saavuttava mun kanssa! Eli jos sulla ei ole lokakuun vikana sunnuntaina mitään ja haluaisit sokerihumalan sekä ainakin viime postausten perusteella kaikesta valittavan seuralaisen niin osallistuhan. Muuten joudun menee Siipan kanssa.
Mä tarvitsen vähän irtiottoa arjesta ja kaikesta ja mielelläni jakaisin kakkupalani jonkun kanssa. Voidaan yhdessä pahoin kakkuövereissämme ja harmitellaan loppuvaa kesäaikaa. Ei sulla tarvitse olla lapsia tai muutenkaan keikkua samassa veneessä, kunhan kaipaat piristystä syksyysi! Ja tykkäät makeasta!
Ja hei jos meillä ei irtoa jutun juurta muuten niin voidaan vaan ihmetellä niitä kakkuja.

Pahoittelut että tämä on vähän pk-seutupainotteinen palkinto mutta saa tähän osallistua muuallakin asuva jos on valmis Helsinkiin kyseisenä ajankohtana saapumaan :) Ajattelin että mitään erikoismääräisiä arpoja ei ole vaan jokainen saa osallistua yhdellä arvalla. Ei tarvitse olla rekisteröitynyt, aiemmin kommentoinut, kumminkaimannaima tai muukaan tuttu! Saa mainostaa mut ei ol pakko hei! Ja jos haluaa liittyä seuraan omakustanteisesti muuten vaan niin sekin käy.

Aikaa osallistua on sunnuntaihin 19.10 klo 18 asti! 

Eniten *ituttaa kaikki

Tänään ärsyttää...

...yöt läpensä raivoava vauva
...jumissa olevat hartiat
...univelka
...sade ja harmaa
...Kaksikko joka ei kyllä jumalauta kuuntele yhtään mitään!
...6455476438 kertaa toistettavat asiat
...päänsärky
...tyhjä tili
...Siippa joka ei kyllä jumalauta kuuntele yhtään mitään!
...7364746862 kertaa hoettavat asiat
...universumi

Ja mitäs se kello jo on? Ohhoh, melkein kahdeksan aamulla. Vittu! Menen juomaan pintillisen kahvia ja sen jälkeen hakkaamaan päätä seinään. Josko se tästä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Päivän väri oli keltainen

Kuten on ehkä voinut päätellä, mulla on ollut viime aikoina jonkun tason kriisi. Kai sitä voisi identiteettikriisiksikin sanoa. Vaikka en nyt sinänsä koe että mulla olisi minä hukassa. Ehkä enempi elämän suunta on nyt se mitä haetaan. Ja nyt on perheenjäsenetkin suuntautuneet ihan ennenkuulumattomasti!

Siippa teloi vaihteeksi selkänsä ja on koko viikon saigonilla. Se yllätti mut täysin ensin selaamalla Hullujen päivien kuvastoa ja sitten sanomalla että josko ihan käytäisiin Stockalla. Siis ihminen joka melko periaatteellisesti inhoaa jo pelkkää ruokakaupassa käyntiä. En viitsi edes kertoa miten rasittavaa sen kanssa on käydä etsimässä vaikka kenkiä.
Vielä isompi yllätys koettiin kun mä totesin että no hei mennään vaan. Ja aloin selaamaan sitä hiien kuvastoa. Ja bongailemaan mitä voisi ostaa.

Mä olen käynyt hulluilla päivillä viimeiksi varmaan kymmenisen vuotta sitten. En ole koskaan oikein lämmennyt sille että ostoksille pitää mennä kun on halpaa. Ostoksille mennään kun tarvitaan jotain. Mä en myöskään ihan älyttömästi ostele netistä (paitsi kirppareilta) koska siinä on aina se kokodilemma ja musta on hölmöä lähetellä edes takaisin väärän kokosta kledjua. Tilailen vaan sellaisia varmoja mitkä ei voi mennä väärin. Mua ei myöskään ihmismassat tai tungos haittaa mutta sitä sellaista ostamista ostamisen takia en osaa.
Ainoa mitä olen näiden kymmenen käymättömän hullut päivät-vuosien aikana haaveillut tuolta on halvat lennot. Mutta koska nyt mä vaan haaveilen sitä maalle muuttoa niin ei enää matkustaminenkaan kutkuta missään.

Yllätyinkin sitten ihan tosi pahasti koska meillä oli ihan kivaa. Täsmäiltiin ja ulos. Ja tämä oli itseasiassa jo toinen kiva ostosreissu viikon sisään. Lauantaina kävin nimittäin Kolmikon kanssa etsimässä talvirompetta Siipan siivotessa sillä aikaa kotona. Ja silloinkin oli vaan puhtaasti hauskaa. Selvittiin alle kahdessa tunnissa, löydettiin kaikki mitä tarvitaan ja kukaan ei menettänyt hermojaan. Kertaakaan. Ja sama homma tänään. Mitä täällä oikein tapahtuu??

Ps. Vinkki Lihattomaan Lokakuuhun: Lehtikaalista saa aivan sairaan hyvää pestoa pastan kaveriksi!

maanantai 7. lokakuuta 2013

Arvostele mun jääkaappi

PeNa nakkasi jääkaappi-haasteella, paljastamaan jääkaapin salat. Jääkaapin sisältöä mä olen miettinyt joskus aiemminkin mutta tässä nyt sitten ihan kuvituksen kera...
Pikkasen itseasiassa huvitti nyt kun tuota luin koska ihan jokainen tuossa listassa mainittu löytyy tälläkin hetkellä jääkaapista :D Paitsi kaljan tilalla on siideri.


Jääkaapin oikealla puolella olevasta kaupan Basilikasta voi päätellä miten mun yrttiprojektin kävi... kuolivat pirulaiset kun siirrettiin sisälle!

Mä olen vuosia sitten aloittanut tekemään jääkaapista kotoisan näköistä. Mä en sisusta mutta jääkaapista olen halunnut tehdä osan meidän kotia, ihan ulkonäöllisestikin. Ovesta löytyykin magneetteja ympäri maailmaa, osa itse tuotuina ja osa tuliaisiksi kerjättynä. Paljon on mennyt rikkikin matkan varrella mutta onneksi suurinosa on ehjiä. Mä en ole laisinkaan järjestyksen ihminen mutta magneetit on aina napakasti jokainen omalla paikallaan. Paitsi näköjään tällä hetkellä. Nyt ne on näköjään kaikkea muuta kuin armeijallisen suorassa. Mä pystyn helposti viettämään parikin tuntia tuon oven ääressä kun järkkään jokaiselle oman paikan niin että välejä ei jää. Nyt pistää silmään itse jääkaappia ihan kamalasti!
Toki ovesta löytyy myös useampi magneetti lapsista (Ekan tän vuoden koulukuva jo oveen saatiin, Tokan kuvaa vielä odotellaan) ja pieni rojalisti minussa halusi myös aikanaan hankkia Danielin ja Victorian kihlamagneetin sekä Katen ja Williamin hää- ja kihlamagneetit. George ja Estelle puuttuu että vinkvink vaan!
Ja tietysti oveen on päätynyt myös erinäisiä fraaseja ja elämänviisauksia kuten Joinakin päivinä olet pulu ja joinakin patsas sekä Basic law of Estrogen: We're right. You're wrong. Shut up!



No entäpä sitten sisältö...

Me itseasiassa Siipan kanssa juurikin juteltiin että elintason suhteen me ollaan valmiita joustamaan todella paljon. Paitsi ruoasta ja kahvista. Tietyt suosikit löytyy ja niistä sitten maksetaan vähän enemmän ja tikistetään se raha pois jostain muualta. Täysin tyhjänä meillä ei ole jääkaappi koskaan. Mietitään aina etukäteen mitkä kaksi päivää viikosta on kauppapäiviä ja noudatetaan myös suht orjallisesti kauppalistan tekoa. Ihan yksinkertaisesti siksi että se on helpompaa. Ostoslistan tekoon osallistuu jokainen, samaten siihen kun mietitään että mitä syötäisiin. Ollaan pariin otteeseen yritetty kokeilla ruokien tilaamista nettikaupoista mutta vielä se ei ole meillä syrjäyttänyt arjessa kaupassa käyntiä. Mutta on hyvä että sekin vaihtoehto on olemassa!

Meillä siis sekä tehdään ruokaa että leivotaan paljon. Koska tykätään tehdä ruokaa, yksin että yhdessä. Se ei ole meillä minään itseisehtona mutta asia jota halutaan. Voisi puhua että itsetehty ruoka on meillä itsestäänselvyys. Eikä olla koettu sitä kovin vaivalloisena tai minään pakkona arjessa. toki joskus yksittäisinä hetkinä mutta noin niinkuin kokonaisuutena siitä ei ole vaivaa. Tällä hetkellä jääkaappi paljastaa että valmiina on odottamassa ainekset Kasvispiiraaseen ja salaattiin sekä Paneer butter masalaan. Ja muutama muffinssi näkyisi olevan jäljellä viikonlopun leipomisista. Sekä vadelma-marmeladi Ekan väkertämien Aleksanterin leivosten jäljiltä.

Me käytetään paljon puolieineksiä mutta hyvin harvoin ihan ehdasti eineksiä. Ei meillä nyt mitään suurempia vastalauseita niitä vastaan ole mutta tykätään esimerkiksi kalapuikoista enemmän itse tehtyinä. Ja nyt kun tässä kotona on joku niin on toisella tapaa mahdollisuus tehdäkin. Take awayta nautitaan oikeastaan ei koskaan koska mä olen onnistunut kolmesti sairastumaan tilatusta pizzasta.

Pehmistä jaettiin Kampissa perjantaina, oletettavasti ne tehdään piakkoin pois. Vaikkakaan ei todellakaan ole koostumukseltaan samanlaista kuin koneesta saatu.

Meidän miesväki tuunaa paljon ruokiaan erilaisilla soosseilla. Mikä todellakin näkyy. Sekä jääkaapin ovi että ylin hylly on täynnä ties mitä salaatinkastiketta ja sörsseliä. Jääkaapin ovesta löytyy myös mun suklaapiilo sekä kostutustipat silmiin.

Imetyksen myötä mulla on järjetön himo limsaan. Ei kelpaa pelkkä hapotettu vesi, mitä myös jääkaappi kyllä pitää sisällään, vaan sen pitää olla limsaa. Nyt olen viime ajat pyrkinyt tätä jo vähentämään, kaikista himoiluista huolimatta mutta edelleen meillä on aina limsaa jääkaapissa.

Vauvaa on alettu pikkuhiljaa siirtämään meidän ruokaan eli oikeastaan tällä hetkellä ainoa Kolmoselle ostettu ruoka jääkaapissa näkyy olevan raejuusto. Aiemmin kaapissa oli paljon myös vauvalle tehtyjä pöperöitä.

Eli sori Pena, ei nyt ehkä ihan niin hippikamaa mitä sä odotit :D Näin ne odotukset romutetaan! Mukaan haastan nunjunbleuen ja Saaran.

Ps. Activiat on Siipan. Minä en moista roskaa suuhuni laita.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Kaksikon kuulumisia

Vähän väliähän noita muksuja näissä jutuissaan sivuaa mutta harvoin tulee kirjoitettua että mitä pojille oikeasti kuuluu ja missä mennään.

Ekalla päättyy juurikin koulussa ensimmäinen jakso. Vaikka pojan opiskelu onkin kovin lukiomaista jaksoineen ja luokattomuuksineen niin mihinkään varsinaiseen koeviikko-rypistykseen tämä ensimmäinen jakso ei päättynyt. Kokeita kyllä oli mutta ei nyt mitenkään ryppäänä. Eikä kaikista kursseista.
Jakson toiseksi viimeisenä päivänä käytiin koulussa lähinnä kampanjointia Oppilaskuntaan halavien osalta ja päivä päättyi vaaleihin. Eka ei halunnut (MIKSI???!!!!) vaikka kuinka yritin puffata ja markkinoida sille miten siistiä siellä olisi.
Viimeisenä päivänä urheilupäiväilivät Seurasaaressa. Mölkkyä, fudista, kävelyä. Mihin on hävinnyt urheilupäivistä yleisurheilu? Meillä oli ainakin ihan kunnon skabat aina... Ei sillä, Seurasaarihan on tosi kiva alueena mutta urheilupäivä on urheilupäivä.

Ekan kanssa käydään pientä vääntöä harva se viikko kotona olemisesta. Kaverit ja nuorisotalo vetää imuunsa mutta mä haluan että tyyppiä näkyy kotonakin. Ihan jo levonkin takia mutta myös siksi että ollaan välillä yhdessäkin. Tämä on sillälailla vähän paradoksaalinen homma koska mun käsitys yhdessä olemisesta on se että ollaan kaikki saman katon alla, ei nyt välttämättä koko ajan toistemme silmien alla mutta kotona samaan aikaan. Ja Ekan käsitys taas on se että tehdään jotain. Toki me välillä tehdäänkin mutta ihan tarkoituksella ollaan myös tekemättä koska mä ainakin huomaan näissä omissa lapsissani sitä että ei oikein osata vaan olla. Tietysti lapsilla riittää sitä virtaa ja energiaa ja halua puuhaamiseen eri lailla kuin aikuisilla mutta kyllä pitää ihmisen osata myös ihan vaan istua aloillaan. Olla tekemättä mitään. Ja se tuntuu olevan joskus vaikeaa. Se elämänmeno on näillä nuorillakin jo niin hektistä että siellä keskellä on välillä vaikea pysähtyä. Mulle on jotenkin tärkeää se että osataan vaan ollakkin eikä koko ajan tarvitse olla suorittamassa jotain tai sen oloinen että tekee jotain.
Ekan mielestä se yhdessäoleminen pitää aina sisällään tekemistä ja sitten saa kuunnella sitä marmatusta ja mutinaa jos näin nyt ei ole. Onneksi poika kyllä tajuaa sen että on pakko levätä jotta jaksaa ja ei esimerkiksi nutise siitä kun patistellaan nukkumaan. Eilen oli oikein passeli esimerkki, Kaksikko saa viikonloppuisin vähän valvoa ja Eka alkoi olla ihan kypsää kauraa puoli yhdentoista pintaan. Ryömi omaan huoneeseen ja nukahti ennenkuin kerkesin tulla toivottamaan hyvää yötä.
Mä koen myös sen pelkän olemisen tärkeäksi jo ihan siksikin että pojan päivät on välillä ihan superpitkiä,; kahdeksalta aamulla lähtee, käy päivällä kotona syömässä ja tekemässä läksyt, lähtee ja tulee ysiltä takaisin. Ei noita päiviä ole tällä hetkellä viikossa kuin pari mutta poika itse yrittää jatkuvasti kerjätä vastaavanlaisia lisää. Ja nyt kun kakkosjakso alkaa ja puolineljän koulupäiviä on yhtä lukuunottamatta kaikki niin vähän mietityttää että mitä tästä tulee...

Koulu tuntuu edelleen mukavalta ja mielekkäältä. Tässä kuussa on vanhempainilta koskien valinnaisaineita ja voin kertoa että mä tahdon myös takaisin yläasteelle! Kaikki kurssit eivät toki välttämättä toteudu mutta tarjontaa on ihan mahdottomasti! Ja esimerkiksi yhdellä fysiikan kurssilla puretaan tietokone osiksi. Monen aineen kohdalla onkin onneksi se suuntaus että tehdään jotain ja se opiskelu ei ole vain sitä nenä kirjassa-tasoista.

Yläkoulun myötä on myös löytynyt uusia lemppariaineita, kuten jo aiemminkin mainittu köksä. Eka kokkailee meille silloin tällöin, toki poikaa joutuu suusanallisesti neuvomaan melko lailla mutta yleensä se menee niin että valtaosan tekoajasta mä voin maata sohvalla. Joskus meinaa pinna palaa niihin kysymyksiin (jotka saattaa olla sarjassamme Miten sipuli kuoritaan? Niinkuin tuo ei olisi koskaan sipulia kuorinut) mutta yritän ajatella että tää nyt valmistaa sitä johonkin ja jonain päivänä se oppi näkyykin.
Hyvin usein pojan suusta kuuluu myös Tehdäänkö yhdessä ruokaa? tai Tarvitsetko apua? Wooohoo, oikea suuntaus!

Mun piti olla asiasta ihan hiljaa ja kertoa vasta sitten kun koko homma on ohi mutta kun en malta!!!!! Nimittäin. Tokan luokka valmistelee ja on valmistellut koko syksyn koululaisoopperaa! Yhdessä Suomen Kansallisoopperan kanssa. Joka siis esitetään Kansallisoopperassa. Tää on niin siisti juttu etten tohdi pysyä henkseleissäni! Yritän olla liikaa paljastelematta ja vuodatan hommasta vasta sitten kun koko juttu on ohi.
Tämä proggis on lohkassut ison osan syksyn opetuksesta mutta kirivät sitten myöhemmin. Onhan tämä ihan hillitön kokonaisuus sekä vähän toisenlaisen oppimista. Poika itse on ollut vaihtelevan innostunut, välillä ei jaksa kiinnstaa ja välillä taas silmät säihkyy kun on niin kivaa. Laulujen opettelu on ollut kiva juttu mutta koreografiat tökkii.

Mähän olen aiemminkin kertonut että Tokan ope on kovasti musiikki- ja esiintymispainotteinen. Viimeiksi tällä viikolla Tokan luokka esiintyi vanhempainillassa (olipahan muuten jo kolmas mun lasten vanhempainilta tälle syksylle..) ja toteutti ihan superhauskan esityksen. Vanhempainillan teemana kun oli opetussuunnitelma niin Pikkuiset Kultakalat-laulusta oli tehty muunnelma jossa käytiin läpi vaihe vaiheelta oppivelvollisuus.
Vanhempainillasta senverran että juteltiin erilaisista arvoista ja otettiin kantaa opetussuunnitelman mahdollisiin muutoksiin. Tulipahan erään isän toimesta puheeksi se että meidän lasten sukupolvi tulee aikanaan tekemään sellaisia töitä joista 80% on hommia joita ei vielä edes ole. Eli tavallaan me valmistellaan meidän lapsia yhteiskuntaan jota ei ole vielä olemassakaan ja josta me ei edes tiedetä mitään. Ei ainakaan helpottanut sitä paineen tunnetta ja paniikkia mitä ainakin mä koen paikka paikoin vanhempana.

Lisäksi lisää mahtavuutta; Tokan luokka pääsee osana fysiikan ja kemian tunteja opintoretkelle observatorioon. Mä en kestä!! Noilla on niin siistejä juttuja että mä vaan viherrän kateudesta. Niiden opettajatkin tutisee vaan kaikki innosta kun on niin kivoja juttuja.

Tässä syksyn aikana on edessä myös aamupala koululla. Tälle vuodelle on jostain (??) saatu jotain (???) rahaa jotka käytetään vanhempien korruptointikahvitteluun jonain aamuna, jonka jälkeen saa halutessaan jäädä seuraamaan opetusta. Kivaa tämäkin! Tosin näen jo myötähäpeilevän lapseni kierimässä pulpetissaan mutta ihan sama! Olen paikalla.

Viikonloppuna olisi edessä taas riemuvoittoreissu eli talvivaatteiden hankintaa. Toka ei aio kuulemma ulkohousuja pitää, josta mä olen hieman eri mieltä. Jannu on nyt syksyn saanut painella ilman sillä seurauksella että sillä on vain yhdet ehjät sisähousut. Vaihtoehtona on toki sekin että alan sijoittamaan rahat Tokan tililtä sen vaatteisiin mutta epäilisin että tuota vaihtoehtoa vilauttaessa ne ulkohousutkin sujahtaa jalkaan aika ongelmitta.
Ekan suhteen alan olla aika taipuvainen siihen että ehkä sen ei jokahetki (=koulussa) tarvitse ulkohousuja pitää. Sitä en vielä tiedä että mitä me sitten keksitään että poika pysyy lämpöisenä. Mutta tälläkaverilla ne vaatteet sentään pysyy ehjinä ja ei tarvitse koko ajan olla uusimassa ihan kaikkea vyötäröstä alaspäin päälle laitettavaa.

Ps. Riikalla arvotaan. Ja Lauralla myös.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Hukuta mut unihiekkaan, älä herätä koskaan

Mulla alkaa olemaan niin epätoivoinen olo ja henkisesti ranteet auki tämän homman kanssa että oksennampa tänne nyt sitten aiheesta oikein urakalla.

Nimittäin Kolmosen nukkuminen. Vauvat valvottaa. Joo. Ei ole uusi seikka. Mutta tämän herran unihommat on. Tämä on nyt jotain ihan outoa.

Kaksikon vauva-ajasta on kauan. Niin kauan että on toki mahdollista että aika on kullannut muistot. Mutta väittäisin silti että herroista kumpikaan ei nukkunut näin huonosti kuin tämä nuorimmaisemme.

Kolmas nukahtaa kyllä suht nätisti. Mutta nyt viime viikot on ollut enempi sääntö kuin poikkeus että jossain siinä klo 00-02 välillä tyyppi herää. Nousee istumaan ja aloittaa sellaisen selkä kaarella itkupotkuraivaroinnin. Joskus rauhoittuu pian, joskus huutaa kolme tuntia. Ja se huuto on kirkumista, kiljumista, silkkaa raivoa. Ei normaalia itkua. Ja kun vauva lopulta johonkin aikaan rauhoittuu niin n. tunnin päästä on edessä uusi "kohtaus". Vastustetaan koko vartalolla maailmankaikkeutta.
Ennen aamuneljää en suostu imettämään. Nälkä sillä ei varmasti ole. Eikä se rinnallekaan välttämättä rauhoitu. Tässä on nyt mietitty pikkuhiljaa kaikki läpi allergioista aspergeriin. Hampaista hulluuteen. Kauhukohtauksista katatoniaan. Unista uhmaan.

Jos vauvan ottaa viereen, se potkii ja riehuu. Nousee istumaan heittäytyäkseen takaisin selälleen. On selkä aivan kaarella ja jäykkänä kuin mikä. Tulee lähinnä mieleen uhmakohtaus. Jos vauva ei huuda tai heittäydy, se hyörii ja pyörii. Kääntyy selältä vatsalleen ja takaisin selälleen. Kyljeltä toiselle. Tätä saattaa kestää lähemmäs tuntikin. Vauva ei välttämättä samalla itke mutta on hyvin levoton. Pyörii, pyörii, pyörii.
Joskus Kolmas rauhoittuu kainaloon ja on siinä tyytyväisenä. Jos saa samalla nipistellä mua kaulasta. No ihan niin uhrautuva en ole minäkään että antaisin lapseni satuttaa mua jotta pysyy itse rauhallisena. Ja kun vauvaa estää nipistelemästä, se alkaa raivota sitten siitä.

Päivisin poika on iloinen ja ihan normaali vajaa vuosikas. Toki välillä vähän väsynyt kun yöt pitää vastustaa. Mutta päivisin nukkuu kahdesti ja se tuntuu riittävän. Sitä öisin esiintyvää vastustamista ei päivisin näy. Öisin meillä on ihan eri vauva kuin päivisin. Itku on erilaista, koko olemus on erilainen. Mikä sille oikein tapahtuu yöllä?

Meillä ei ole ollut ongelmana tehdä arjessa helpotuksia silloin kun väsyttää. Mutta nyt alkaa tuntua siltä että ihan oikeasti tää ei voi vaan jatkua näin. Meillä on imuroitu viimeiksi kolme viikkoa sitten. Muistutan että ollaan kissatalous. Pesutupa on käyty perumassa jo kahdesti kun sen aika olisi ollut. Lakanat on vaihdettu joskus kun ulkona vielä oli lämmintä. Kaupassa käydään vasta sitten kun on ihan ehdottoman pakko. Koska ei vaan jaksa. Ei riitä energiaa. Juuri ja juuri täällä saadaan hoidettua sellainen ihan ehdoton pakko ja niistäkin koitetaan viimeiseen asti luistaa. Mä hallitsen kaaosta hirveän hyvin mutta nyt aletaan olemaan ihan siinä reunalla että koska se arki vaan oikeasti räjähtää.
Mulla on pää täynnä kuhmuja koska unohtelen väsyneenä kaapin ovia auki ja sitten kävelen niitä päin.

Rehellisesti, sanalla sanoen mua vituttaa. Mua vituttaa ihan suunnattomasti. Muutamana yönä olen vain antanut sen vauvan raivota siellä sängyssään. Koska ne lohdutusyritykset ei auta yhtään mitään. Ne on ihan yhtä tyhjän kanssa. Ei ole keinoa joka auttaa. Senverran katson että ei satuta itseään mutta muuten saa riehua. Yöhuutojen aikana tuntuu että vauva ei näe eikä kuule mitään. Se on vain sitä huutoa ja vauva on jossain siellä sen kaiken huutamisen sisällä.

Mun oma unirytmi on keikahtanut ihan vinksalleen. Jos joskus sattuu yö että vauva nukkuu vaikka viisi tuntia putkeen (mikä siis meillä on oikeasti todella hyvin!) niin mä en saa enää unta sen jälkeen kun vauva herää syömään. Monesti olen niin hämmentynyt että ohhoh, kylläpäs nyt nukuttiin. Ei vaan pysty enää sitten nukahtamaan. Samaten nyt kun viime yönä sain nukuttua kolme kahden tunnin pätkää niin että vauva nukahti muutamassa minuutissa takaisin eikä sen kanssa tarvinnut tuntitolkulla valvoa, en saa itse enää nukuttua. Vaikka väsyttää. Uni ei vaan tule. Koska nyt on muka nukuttu niin hyvin. Kaksi tuntia yritin kunnes annoin itselleni luvan nousta ylös. Meneehän tää vielä mutta mites sitten töiden kanssa...

Mikä helvetti sitä riivaa???

Ps. Tästä nukkumattomuushelvetistä huolimatta vauvakuume ei hellitä. Joku sairaushan se on tämäkin.

torstai 3. lokakuuta 2013

Niin hiljaista että koskee

Siitä lähtien kun vauva lähti kunnolla liikkumaan, on hiljaisuus ollut meillä huono merkki. Liian kauan ja liian hiljaista; missä on vauva ja mitä se tekee??! Vauva on löydetty syömästä kissanhiekkaa, nuolemasta saappaita, tyhjentämässä isänsä vaatelaatikoita ja ompahan vauva jäänyt jumiin myös patterin taakse tutkimusmatkoillaan. Näitä odotellessa.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Vauva on...

..jo yksitoista kuukautta! Vähiin käy.

Kulunut kuukausi on vain jotenkin suhahtanut ohi. Mitään kovin isoja kehityksen virstanpylväitä ei ole näkynyt. Koitetaan riipiä kasaan kuitenkin jotakin jokakuiseen raportointiin.

Menneiden viikkojen aikana Kolmoselta on bongattu se varsinainen ensimmäinen oikea sana. Yöaikaan saamme kuulla monta kertaa viikossa riipivän titttiiiiiiiii huudon ja ompahan ilmaus kuultu muutamaan oikeaoppisestikin; tisssiiiiiii. Mun mielestä myös sana äiti on jo käytössä. Suurelta osin kuitenkin edelleen mennään sillä tätätätätätätpäpäpäpäpäpäpäjääjjääjjäääjjäääää-linjalla.

Vauvalle on pikkuhiljaa taiteiltu riisuttuja versioita muun perheen ruoasta. Omat pöperöt ei oikein tunnu maistuvan, maistiaiset taas maistuu. Kolmoselle on viime aikoina isketty lusikkaakin käteen mutta ei se vielä oikein jaksa kiinnostaa.

Suukkoja viljellään edelleen paljon, kissojakin suukotellaan jos vaan naaman etäisyydelle osuvat. Toiset vauvat suukotellaan mutta myös raavitaan. Eli vieressä pitää vahtia koska rakkaus nyt vaan on rajua. Leluja ei suostuta jakamaan ja huuto raikaa jos ei saa mitä haluu.

Yöt menivät jo melko mukavasti mutta viime viikkoina Kolmas on herätellyt perhettään yöllisillä mekastuksilla, jotka muistuttavat lähinnä kauhukohtauksia. Kesto voi olla mitä vain muutamasta minuutista kolmeen tuntiin ja rauhoittumiskeinot ovat pyhä mysteeri. Ei ehkä ihmekkään että vanhemmat ovat melko väsyneitä...

Olemme olleet muutenkin vähän sormi suussa vauvan rytmittelyiden kanssa. Välillä kun tuntuu että tyyppi jaksaisi kestää hereillä lounaan yli ja välillä taas tuntuu että ei todellakaan. Koitetaankin vähän haistella tyypin ruumiinkielestä että koska unta palloon mutta kovasti tuntuu jannulla jaksut vaihtelevan.

Taaperokärryn kanssa Kolmas on uskaltautunut ottamaan muutaman haparoivan vahinkoaskeleen mutta muuten eteneminen tapahtuu konttaamalla. Voiko muuten ilmaista että vauva juoksee kontaten? Meillä nimittäin tapahtuu tällaista juoksukonttausta kun esimerkiksi isoveljien huoneen ovi on auki. Ja voi sitä pettymystä kun ovi pamautetaan nenän edestä kiinni.
Jokatapauksessa, vauva kävelee tukea vasten mutta taaperokärry on vielä liian hutera ja on paljon kivempaa kääntää se ylösalaisin ja ihmetellä renkaita. Sohvaa pitkin mentäessä vauva suorastaan juoksee tukea pitkin.

Pieni maailmanmatkaaja jättää tutkimusmatkojensa päätteeksi jälkeensä aikamoisen sotkun. Kengät on revittynä lattialle, pipot ja hanskat heitetään pois kaapista ja Isin lehdet käydään lukemassa. Kamalasti tutkittavaa ja joka päivä ulottuu johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Äidin punaiset saappaat houkuttaa ja oma hoitoreppu pitää tutkia tavara tavaralta monta kertaa päivässä. Kissojen ruoka olisi ihmeellisintä maailmassa ja vessaharja on suorastaan vastustamaton. Pinsettiotekkin tuli opittua kissanhiekan tutkimisen lomassa.

Eroahdistus alkaa olemaan kivasti mennyttä mutta väsyneenä äidin syli on se mikä vaaditaan, jos se lähettyvillä on. Mutta viime aikoina Kolmosta on siis annettu mummonkin hoteisiin pidemmiksi ajoiksi ja mummo onkin muodostunut Kolmoselle tärkeäksi. Mummon nuttura tarkistetaan ja tutkitaan joka kerta.

Kolmas on pari kertaa kiivennyt sivuvaununa olevasta pinnasängystään meidän parisänkyyn eli aletaan elellä niitä hetkiä kun laita täytyy kiinnittää takaisin. Sohvalle tai tuoleille ei onneksi vielä kiivetä. Pari kertaa poika on tullut jalat edellä alas, todennäköisesti puhdasta vahinkoa. Pää edellä kun tuntuu olevan se kantava teema vähän kaikessa...

Tuntuu jotenkin ihan absurdilta että vuosi sitten alettiin olemaan aika tuskaisessa vaiheessa. Loppuraskaus kolotti ja vähintäänkin henkisesti närästi. Ei jaksa uskoa että kalenteri on kohta pyöräytetty ympäri ja meitä on ollut viisi lähes täydet neljä vuodenaikaa.

EDIT Lisään vielä vähän Junon innoittamana sekä "nukutun" yön jälkeen mieleen tulleita.

Kolmas selvästi tykkää perheen yhteisistä ruokahetkistä, kun ollaan kaikki samaan aikaan pöydässä. Poika osallistuu mukaan höhöttelemällä ja hihittelemällä sekä kirkumalla ja kiljumalla. Ruokailujen aikana aina jossain vaiheessa koetaan se kliimaksinen hetki kun Toka hakee päähänsä peltorit.

Mä olen ostanut aamukahvihetkeni vauvalta riisi-maissikakuilla. Tyyppi mussuttaa sitä tyytyväisenä (ja murentaa pitkin poikin) sen aikaa että mä saan kofeiinia verenkiertoon ja alan ehkä jotenkuten hengittää.

Kolmas jaksaa tutkia ja ihmetellä kotia ja tavaroita itsekseen aika kivasti, mutta meilläkin siinä katseen välittömässä läheisyydessä on oltava tuttu henkilö. Vauva saattaa myös seikkailureissuillaan vessaan tai makkariin huudella vähän väliä varmistushuuteluja että kotosalla on muitakin. Vieraassa paikassa jos ollaan niin ei auta kovin pitkälle haaveilla menevänsä.

Musiikki on myös meillä pop. Polvet notkuu oikeastaan kaiken kanssa, missä nyt vaan on joku rytmi. Koreografiaa täydennetään vilkutuksilla ja käsien taputtelulla.

Vauvalla on myös jossain oma salainen piilojemma mihin se käy piilottelemassa tutkimusmatkoiltaan löytämiänsä juttuja. Tällä hetkellä kadoksissa mm. d-vitamiinipullo ja kaukosäätimen takaosa.

Ulko-oven käydessä vauva konttaa aina hirmuista kyytiä katsomaan että kuka tuli. Ja sulaa hymyyn joka ylettää varpaisiin asti jos ovella näkyy tuttu naama.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Perheen ainoa

Mitä isommaksi mun lapset kasvaa, sen enemmän mä koen paineita naisena. Koska mun lapset on poikia. Sen enempi mua mietityttää että millainen naiskuva heille muodostuu. Mun välittämänä. Ei sillä, tykkään kyllä itsestäni ja mun on hyvä olla omissa nahoissani mutta miten mun lapset, tarkemmin sanottuna mun pojat mut näkee? Kuinka paljon mun välittämä kuva tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa eri tilanteissa kun ovat tekemisissä naisten kanssa? Vaikka vanhemmuuskin tuntuu välillä vaikealta niin nyt olen alkanut hokaamaan myös sen että naisena olo on vaikeaa kun muu perhe on vastakkaista sukupuolta. Ei vain kasvattajana vaan myös naisena.

Meillä ei ole olemassa mitään naisten tai miesten hommia. Kaikki tekee kaikkea. Puheissa ei vilahtele maininnat siitä että sä olet mies ja mä olen nainen. Sukupuolisuus ei vilahtele arjessa tai korostu toiminnassa. Hellyyttä ja huomiota jaetaan saman sukupuolen kesken ihan huoletta. Kaksikkokin keskenään. Siitä huolimatta, teini-iän edetessä, nämä sukupuolihommat tuntuu korostuvan. Kaksikosta kumpainenkin käy läpi selvästi sukupuolien eroja. Kumpikin vähän eri tavalla koska kuitenkin ovat vähän eri kehitysvaiheissa. Tietynlaisia ennakkoluuloja rakennetaan ja rikotaan, pohditaan ja puhutaan. Musta tuntuu että heillä on tällä hetkellä turvallinen olo kun iso osa perheestä on samaa sukupuolta. Vaikka ollaan samaa perhettä niin se sama sukupuoli luo sellaista tietynlaista me-henkeä. Mistä mä sitten jään ehkä vähän ulkopuolelle. En tahallisesti, enkä tahtomattani vaan siksi että mä en voi ymmärtää sitä kaikkea mitä on olla miespuolinen. En vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin. Tiettyinä hetkinä tuntuu että olen maailman ainoa naispuolinen.

Silloin kun mä olin yksin Kaksikon kanssa, en koskaan miettinyt sitä että heiltä jäisi jotenkin puuttumaan miehen malli elämästä. En koskaan murehtinut sitä että perheen ainoa aikuinen on nainen. Ei se ollut mikään ongelma. No nyt kun Kaksikolla on jokapäivä perheessä aikuisena myös mies niin mä huomaan kaipaavani sitä että en olisi ainoa. En mä edelleenkään koe että alkaisin tekemällä tekemään tyttöä mutta huomaan kaipaavani esimerkiksi siskoa. Päivät on niin täynnä testosteronia.

Vaikka mä koen että lasten kanssa on kyllä helppo puhua asioista, niin on kuitenkin tilanteita joita on vaikea avata. Esimerkkinä, meillä on lauantaisin sauna. Tokalle tuntuu olevan tosi tärkeää että me perheen aikuiset ollaan siellä kumpikin mukana. Mä en kuitenkaan halua saunoa kuukautisten aikana. Tätä on tosi vaikea yrittää selittää koska kuukautiset ei kuitenkaan ole este saunalle. Mä en vaan silloin halua saunaan mennä.
Toinen esimerkki, mä imetän edelleen. Paljonkin. Kaikki perheen miespuoliset kyselee vähän väliä että millaista se on ja miltä se tuntuu. Ja harmittelee sitä että eivät voi itse koskaan sitä kokea. Meillä podetaan imetyskateutta. Tuo on musta itseasiassa tosi suloinen lähtökohta. Mutta mä en sitä imetystä sillälailla koe miksikään etuoikeudeksi. Se nyt on biologinen osuma että mä sen teen. En kuitenkaan osaa sitä sen ihmeemmin glorifioida tai selittää ja kertoa miltä se tuntuu ja millaista se on.
On vain juttuja, biologisia faktoja, jotka nyt on näin. Ja niitä on vaikea kertoa ja ymmärtää. Puolin ja toisin.

Kun tämä oma elinympäristö on näin maskuliininen niin huomaan vähän väliä että omalla päällä on tarve korostaa sitä omaa feminiinisyyttä. Mä olen aina ollut pörröpäinen verkkareissa viihtyjä mutta nyt pitää vähän väliä kiskoa mekkoa päälle ja harjata mascaraa silmiin jotta en huku liikaa tähän poikaporukkaan. Vaikka haluan kuulua perheeseen niin haluan kuitenkin erottua sieltä massasta sukupuolellani. Ja se on joskus vaikeaa koska olen ainoa. Huomaan hörötteleväni "poikien jutuille" ja viljeleväni niitä itsekin. Meinaan turtua miehisiin stereotypioihin ja tuntuu että välillä olen ihan yksin sitten niiden omien juttujeni kanssa. Mitä nuo ei vaan tajua! Ja vaikka meillä ei olekaan tyttötilaus vetämässä niin joskus mietityttää että aukeaisiko tietyt jutut helpommin siskon kautta? Äiti on kuitenkin aina äiti ja äitiä saattaa olla vaikea mieltää myös naiseksi.

Ps. Elokuvissa oli muuten kivaa! Tosin tietysti kun valvoo pari tuntia myöhempään kuin yleensä ja marinoi itsensä irtokarkilla ennen nukkumaanmenoa niin seuraavana päivänä tuntuu että olisi darra. Käytiin katsomassa suht äijämäinen veto 2 Guns joka oli just sopivan viihdyttävä. Ei liian vaikeaa juonta kahdelle väsyneelle eikä liikaa henkilöhahmoja tai muuta aivokapasiteettia syövää. Itse leffaa enemmän innostuin kyllä Machete Killsin trailerista. Robert Rodriguez on ihan mahtava ja olen tykännyt tyypin jokaisesta leffasta. Suorastaan nero ja vähän Tarantinon varjoon jäänyt. Ja ihan suotta!