keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Flunssan hidastamaa

Meillä on oltu aika terveenä. Noin kokonaisuutena ajateltuna kun meitä on kuitenkin viisi henkeä. Joku aika sitten epidemioitiin jotain vatsapöpöä ja nyt on iskenyt joku flunssan tapainen kulkutauti. Eli en oikeastaan voi juurikaan valittaa. Valitampa silti.
Silloinkun muu perhe sairastaa niin mä olen terveenä ja jos mä olen sairaana niin muu väki pysyy kunnossa. Siippa korkeintaan saattaa jotain vähän oireilla. Sairaat perheenjäsenet on tietysti ihan super-ressukoita. Mutta myös ihan helvetin rasittavia. Neljä miesflunssaajaa saman katon alla. Ja minä. Ainoana ihan kunnossa. Hear hear, Mr. Murphy!

Kouluikäiset lapset on kipeinä jo ihan oikeasti kipeitä ja ne joskus jopa hyytyy. Mutta seinät kaatuu niilläkin niskaan ennemmin tai myöhemmin. Useimmiten ennemmin. Varsinkin jos Kaksikko on yhdessä kotona sairastamassa. Aika äkkiä veljekset saa keskenään kähyjä aikaiseksi ja tuntuu että toisen ärsyttäminen toimii pitkälti ajantappona. Mä en ehkä ihan hetkeen haluaisi kuulla kummankaan suusta sanoja älä ja lopeta.
Vauva on tietysti innoissaan kun veljet on kotona. Ei muakaan lasten sairastaminen varsinaisesti haittaa mutta se on jännä miten itsellä ne seinät kaatuu niskaan nopeammin kuin normaalisti. Vaikka ihan samalla tavalla liikkuisin tai olisin liikkumatta kodista pois. Kun täällä on tupa täynnä nuhaneniä niin se ei vaadi kuin puoli päivää kun musta tuntuu että kohta räjähtää pää.

Yleisin lause viime päivinä on ollut voitko niistää, haasteellisin homma on ollut laskea ja muistella kuka on saanut mitäkin lääkettä missä vaiheessa ja hokea väsyksiin asti että muistakaa juoda. Sormet haisee Vicks Vaporubille ja nenäliinoja löytyy kaikkialta. Vedenkeitin pauhaa jatkuvalla syötöllä flunssateetä ja pakuria varten. Yleinen kakofonia on täydentynyt jatkuvalla yskimisellä ja pärskinnällä.
Vauva on flunssansa myötä muuttanut taas tissiäiseksi ja yövieroitus on kaunis muisto vain. Tunnin kahden välein ollaan öisin tiukasti maidottumassa ja päivälläkin hyvin tiheästi. Ja mä kun jo kuvittelin että meidän imetystaival lähestyy loppuaan. On pitänyt taas opetella muistaa juomaan vettä vähän joka välissä. Ja sokerin himo on ihan järjetön! Vastaavaa oli silloin ensimmäisten vauvaviikkojen aikana. Eikä muuten todellakaan nukahdeta enää itsekseen. Siippa on kohta tunnin ollut Kolmosen kaverina.

Kaksikolla taas ei tahdo maltti riittää siihen että flunssa pitää vain sairastaa pois. Oireita voidaan helpottaa mutta lepo on se lääke. Isot lapset osaa onneksi jo ilmaista että mihin koskee ja miten. Että osaa vähän paremmin lääkitä oireita. Ja osaa arpoa että koska lääkärille ja koska vielä seurataan. No nyt huijasin. Ei todellakaan osaa. Kai me vielä seurataan.

Seinien kaatuessa niskaan pitäisi yrittää löytää jotain suht mielekästä tekemistä. Onkin katsottu leffoja aika hemmetisti muutaman päivän aikana. Vaikka en telkkarin tehotuijotusta kannatakkaan, on pakko myöntää että yksi kivoimmista asioista lasten kasvaessa on se että niiden kanssa ei enää tarvitse katsella vain animaatioita tai lasten ohjelmia. Vaan pikkuhiljaa vuosi vuodelta pystytään siirtymään koko perheen leffoihin ja k-alkuisiin. Ja sairaana saa katseluajat paukkua huoletta.
Meillä on katseltu klassikkoja kuten Arkajalat,  satuja kuten Red riding hood, oma teini-iän suosikki Tuntematon uhka ja perhehömppää kuten Villi Tusina 1 & 2. The Truman show, Ghostbusters 1 & 2, Sherlock Holmes ja monta muuta.
Mä olen muutenkin viime aikoina nauhotellut paljon leffoja ja katsellut niitä sitten kun vauva nukkuu. Paljon sellaisia joista en maksaisi leffalippua enkä edes vuokrausta mutta mitkä on olleet ihan ässähyviä iltapäivästä katseltuna kun lötkötyttää ja haluaa pyhittää vauvan unihetket muulle kuin kodin huoltelulle. Jack Reacher oli ihan järjettömän hyvä kaikessa kepeydessään. Albert Nobbs outo, surullinen ja ajatuksia herättävä mutta hyvä. Moonrise Kingdom yllättävä.

Leffojen lisäksi on pelattu lautapelejä ja luettu. Tehty kasvomaalauksia ja pötkötelty porukassa. Hypitty sängyllä ja leikitty. Vähän alkaa kuitenkin jo hajottaa koko Kolmikkoa. Mä olen repinyt itseni väkisin urheilemaan että pääsen vähän irti ja en pure himassa keltään päätä irti. Arki kuitenkin rullaa ympärillä vaikka miten sairastettaisiin. Onneksi ihan älyttömästi saa nykyään hoidettua asioita netin välityksellä. Lähtien neuvolan ajanvarauksesta koulun poissaoloilmoituksiin.

Sairastava perhe syö myös mun omia päivärutiineja. Ei toivoakaan että koneella saisi kovin rauhassa hengata Kolmosen koisiessa. Asiaa on äidille ja paljon, tietysti juuri silloin kun haluaisi hetkeksi kaivautua johonkin omaan poteroon. Kahvin joutaa juuri ja juuri juomaan, syöminen tahtoo jäädä. Välillä tuntuu että ei ehdi edes hengittämään. Toisaalta taas on kiva kun Kaksikko on kotona. Heitä näkee nykyään ihan tolkuttoman vähän arjessa. Mieluiten pitäisin kaikki kuitenkin suht terveenä ja toimintakykyisenä. Tai toivoisin itse potevani näinä hetkinä jotain äiti Teresan inkarnaatiota.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?