maanantai 28. lokakuuta 2013

"Mitä jos sä kuolet?"

Tokalla on aina ollut kova huoli siitä että mitä jos mä kuolen. Asioita käsitellään paljon siltä kantilta että mitäs jos mua ei olekkaan. Mä en oikein tiedä mistä tämä kumpuaa kun ei mulle ole lasten aikana sattunut mitään near death experience-juttuja. Jostain ne ajatukset kuitenkin nousee.

Aikanaan kun kerrottiin Kaksikolle siitä että saavat pikkuveljen, Tokan ensimmäinen reaktio oli että "mitä jos sä kuolet synnytyksessä?". Tai "mitä jos sä joudut keisarinleikkaukseen ja kuolet siihen? Ja vauvakin kuolee?". Mua hämmentää se että jätkä edes tietää jostain keisarinleikkauksesta. Meidän lähipiirissä on toki sitä kautta syntyneitä lapsia mutta ei yhtäkään lasta tai äitiä kenellä olisi ollut synnytyksessä hengenlähtö lähellä. Mistä se saa näitä ajatuksia?

Ilmottauduin joku aika sitten luuydin-rekisteriin. Toka oli kovasti kiinnostunut mitä se käytännössä tarkoittaa ja mitä siinä tapahtuu. Kerroin ja ensimmäinen reaktio oli "mitä jos sä kuolet siihen?". Hankala luvata mitään ja vaikka nukutuksessa omat riskinsä aina onkin niin en jaksa uskoa että luuytimen luovutukseen olisi kukaan kuollut. Voi olla että se marginaali on olemassa mutta kuinka paljon sitä marginaalia pitää pelätä? Ja jotenkin tuossa tilanteessa näkisin sen kuoleman todennäköisempänä sille osapuolelle, joka sitä luuydintä odottelee.

Näistä on ihan kamalan vaikea jutella lasten kanssa. Kuolema on kuitenkin ihan luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Mutta lapsi, joka tuntuu ihan tosissaan pelkäävän sitä vaihtoehtoa, on otettava huomioon ihan toisella tapaa. Joka pyörittelee sitä mielessään paljon, käsittelee asioita niin että ajattelee sitä kuolemankin mahdollisuutta ja ei vaan pysty suhtautumaan siihen luonnollisena asiana. Mä en voi luvata että ei mulle tai kenellekään satu mitään. Mutta en voi kuitenkaan jatkuvasti kaikissa keskusteluissa olla ihan sveitsinä ja väistellä kysymyksiä. Jotenkin se lapsenmieli pitäisi kuitenkin saada rauhoitettua. Jotain on kuitenkin tämän suhteen tehty oikein koska tuntuu että niin iso peikko tämä ei enää ole kuin joskus aiemmin. Nykyään voidaan jutellakin jo ilman että tulee itselle olo että helpottikohan yhtään vai tuliko vaan pahennettua tilannetta.

Tämä ei selvästikään myös ole mikään ikäsidonnainen juttu koska poika on kysellyt noita juttuja jo vuosia. Se vaan on siellä luonteessa ja mielessä asiana joka painaa ja mietityttää. Meidän lähipiirissä ei ole mitään kovin traumaattisia poismenoja tapahtunut ja kuolemasta on aina juteltu ihan luonnollisena juttuna. Silti se kuitenkin mietityttää. Ehkä siinä pelottaakin se, että Toka vasta muodostaa niitä ajatuksiaan asiasta. Kukaan ei voi oikein varmaksi kertoa mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jatkuuko elämä jotenkin toisenlaisessa muodossa, pääseekö sielu johonkin toiseen paikkaan vai onko kuolema ihan lopullinen juttu? Nämä asiat pitää jokaisen miettiä henkilökohtaisesti ja löytää se suuntaus mikä tuntuu eniten omimmalta.

Tätä voisi varmaan jalostaa vaikka miten pitkälle. Johtuuko pelko kenties siitä että me vanhemmat ollaan erottu, Toka kun on meidän lapsista se perhekeskeisin. Peilaako poika menettämisen pelkonsa sentakia aina sitä kautta että mitä jos joku kuolee? Valitettavasti eroille ja muille ei voi mitään, nyt on mentävä näillä eväillä mitä on. Vai johtuuko se siitä että kuolema on nykyään niin kaukaista? Laitoksiin ja sairaaloihin piilotettua. Vai mediasta? Meillä ei katsota uutisia lasten ollessa hereillä mutta lööppejä ei voi välttää mitenkään eikä esimerkiksi bussista saatavia ilmaislehtiä. Vai onko pojalla vain vilkas mielikuvitus?
Vaikka kuolema on luonnollinen osa elämää, ei sen osuminen kohdalle ole aina reilua. Ja sitä on hirvittävän hankala selittää ja perustella. Lapsen tai nuoren kuolemaa on hyvin hankala rinnastaa esimerkiksi vanhuksen kuolemaan. Joka useimmiten tuntuu enemmän armolliselta ja helpottavalta, ainakin loppupeleissä. Kuolema ei valitettavasti aina katso  ikää. Toka pyörittelee paljon myös sitä ajatusta että mitä jos hän kuolee, äiti olisitko sä ihan kamalan surullinen? Jos pojalle iskee flunssa tai joku muu normaali lastentauti, käy puheissa jossain välissä se että mitä jos mä kuolen tähän?

Välillä sitä miettii itsekin että mitäs sitten kun omia vanhempia ei enää ole. Miltä sitten tuntuu ja millaista sitten oikeasti on? Mutta ei sitä vaan pysty tietämään. Ei mitenkään. Senkin takia kuolemasta on vaikea keskustella lapsen kanssa. Ei pysty tarjoamaan mitään kovin konkreettisia vastauksia, joita toinen selvästi kuitenkin tuntuu odottavan. Kaikkiin kysymyksiin ei pysty vastaamaan kovin tyhjentävästi.

Ps. Hemmetin flunssa. Koko miesväki tyrskii ja täällä muuta tehdäkkään kuin keitetä pakurista teetä, täytetä lääkekaappia ja annostella lääkkeitä. Astianpesukone on täynnä lääkelusikoita ja ruiskuja ja läppäri näköjään hunajassa. Tällä viikolla olisi Kolmosen synttärit eli alkakaahan parantumaan!

4 kommenttia:

  1. Meillä ei oo kuolema ihan noin tapetilla, mut aina joskus tulee kysymyksiä. Oon aika usein pokkana sanonu niinkin, että en kuole (tai kenestä nyt milloinkin on kyse). Kovin isolle ei tietty voi tollasta puhua, mut sellasesta reilusti alle kouluikäisestä funtsin, et jos kuoleman ajatus lasta selvästi ahdistaa, siis vaikka äidin kuolema, ni miksei sitä vois siinä vähän valehdellakin. Varmaan jonku trauman oon lapsille taas aiheuttanut :) Toisaalta sit ns. luonnollisesta kuolemasta oon halunnu puhua tosi suoraan, siis tyyliin "kyllä, vanhat ihmiset voivat kuolla, myös mummo kuolee jonain päivänä". Mut et laps pelkäis esim. et äiti kuolee yöllä salaa ...ei, mun sydän särkyy siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on musta tosi hankala että koska se hetki on sellainen että "kannattaa" rauhoittaa se tilanne sanomalla että en kuole. Koska eihän sitä voi kukaan tietää. Se on tosi hankala valita että koska rehellisyys on parempi reitti ja koska on parempi sanoa se mitä lapsi haluaa kuulla, vaikka se ei ihan se rehellisin valinta olisi. En mä usko että siitä välttämättä ihmeempää traumaa aiheuttuu mutta jos nyt kävisikin niin paskasti että kuppi nurkkaan lentäisi niin mitäs sitten?
      Sitä mä oon välttänyt että puhuisin että vanhat ihmiset voi kuolla. Vaan on puhuttu kuolemasta, sen ihmeemmin linkittämättä sitä mihinkään ikäryhmään. Mutta toikin on vaikea aihe koska kyllähän se pelottaa ihan toisella tapaa jos puhutaan vaikka lapsen kuolemasta kuin vanhuksen kuolemasta. Joskus kadehdin niitä kulttuureja joissa nämä ei ole millään lailla ongelmia.

      Poista
  2. Tuo on niin vaikea kysymys. Lähes toivoo olevansa uskovainen, niin vastaus olisi helpompi? Kai...
    No mutta jos enemmän tosissani vastaan niin minusta tuntuu, että se yksilön herkkyys on asia, johon ei välttämättä tarvitse mitään sen kummempaa. Ja pienikin voi olla sellaiselle isoa. Herkät ja miettivät persoonat vaan miettivät enemmän, vaikeitakin, ja välillä enemmän ahdistuen. Taidan olla itsekin vähän sellainen.
    Tsemppiä keskusteluihin ja blogituumailusi perusteella voisi veikata, että pärjäät niissä äitinä oikein hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, olipa kiva viesti :)
      Ei mulla mitenkään kovasti ole olo että olisi hukassa. Mutta tässä vaan huomaa että vaikka näistä jutuista puhuu suht samalla lailla niin se on ihan lapsikohtaista että mikä riittää. Että tuleeko sieltä vielä jatkokysymyksiä ja syvennetäänkö sitä hommaa mihin vai riittääkö vähempi selvitys. Ja se tuntuu joskus haasteelliselta. Meidän koululaisilla heittelee nuo uskonasiat niin laidasta laitaan että en uskaltaisi ehkä niidenkään varaan lähteä puhumaan näitä. Milloin uskotaan ja milloin ei....

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?