tiistai 15. lokakuuta 2013

Risteys

Mä olen aiemminkin pohtinut sitä että olen ainoa lapsi. Ja miten se ei lapsuudessa ole ehkä niinkään tuntunut mutta nyt aikuisiällä sitten senkin edestä.

Hyvänä esimerkkinä nyt kun äiti on sairastellut ja tarvitsee enemmän apua. Meillä on jonkun verran välimatkaa ja vaikka mä nyt kuinka olen tässä hoitovapaalla niin aina ei pysty irtoamaan avuksi. Varsinkin kun Siippa ei ole nyt kondiksessa ja ei voi laskea täysin sen varaan että se pystyy olemaan Kolmosen kanssa. Toki se hoitaa mutta välillä näkee että selkään oikeasti koskee niin paljon että hyvä kun ylös pääsee niin ihan ekana ei tule mieleen että sen jättäisi vauvan kanssa.
Mä olen yrittänyt delegoida apuun myös Kaksikkoa mutta äiti ei oikein tahdo niitä huolia. Mun mielestä äiti aliarvioi Kaksikon kykyjä ja osaamista. Joo, toki ne on vielä lapsia tai äitiäni lainatakseni keskenkasvuisia mutta pystyvät kyllä jo jeesimään. Sellaisissakin missä ei uskoisi. Sellaisissa missä mä olen kyllä jo ton ikäisenä joutunut auttamaan. Jos mä en olisi ainoa lapsi niin nää jutut ei lankeaisi aina automaattisesti mulle. Ja ei sillä, kyllä mä autan. Muttakun en pysty olemaan monessa paikassa samaan aikaan. Tuntuu vähän ahdistavalta joskus se että mä olen äidin ainoa tukiverkko. Mä olen tätä kirjoitellut muutaman päivän ja on hassua että Taikinanaamakin mietti samaan aikaan vähän samansuuntaisia.

Lapsena ilmeisesti mielikuvitus huolehti siitä että ei tuntunut yksinäiseltä. Aina keksi jotain puuhaa. Mutta kasvaessa se mielikuvituskin lähti vähän kuihtumaan ja elämässä tuli vastaan hetkiä ja asioita joiden myötä oli joskus vähän yksinäinen. Nimenomaan sillätavalla yksinäinen että ei ole sellaista sisarusten välille muodostuvaa tukiverkkoa johon nojata. Vastoinkäymisiä joista ei tullut olo että ensimmäisenä menisi vanhempien luokse mutta kuitenkin sellaisia johon kaipasi perheen tukea. Niitä puuttuvia sisaruksia. Sieltä jostain varmaan juontaa se että mulla on aina ollut hyvin sisäänrakennettuna se tunne että mä haluan lapsilleni sisaruksia.

Jos se olisi musta kiinni niin haluaisin varmaan vielä tusinan lapsia. Että kenenkään ei tarvitsisi olla yksin ja olisi varmasti hyvä tukiverkosto ja käsiä jotka ottaa vastaan.
Tietysti se on käynyt paljonkin mielessä että osaako vanhempana suhtautua jokaiseen tasavertaisesti ja huomioida jokaista riittävästi. Ettei kukaan joudu olemaan liian kateellinen ja jää paitsioon. Mutta uskon myös että teen mä mitä tahansa niin se sisaruskateus kuuluu jonkun verran koko hommaan. Tarvii vain auttaa sitä lasta siinä käsittelemään ne tunteet ja tilanteet. Nähdä sen mustasukkaisuuden taakse. Uskon kuitenkin että näistä tunteista huolimatta ne sisaruksen väliset jutut ja suhteet ajaa kirkkaasti sen negatiivisen ohi.

Toki ei tietenkään se, että on useampi lapsi, takaa sitä että he olisivat keskenään läheisiä. Eikä se, että on suuri perhe, takaa sitä että olo ei olisi yksinäinen. Ehkä se on yksi syy miksi mä hinkuaisin tämän laumani kanssa pois kaupungista. Mä kun koen että mitä enemmän ihmisiä on ympärillä, sen helpommin on yksinäinen. Kun ympärillä olisi pääsääntöisesti vain se oma perhe, oltaisiin ja tehtäisiin väkisinkin yhdessä. Sillä omalla laumalla. Siellä maalla jumalan selän takana. Olisi pakko katsella sitä omaa perhettä ja niitä omia tyyppejä paljon enemmän kuin nyt. Olisi pakko viettää toisella tapaa aikaa yhdessä kuin nyt.

Toisaalta mielessä on kyllä käynyt sekin että pitäisikö se vaan unohtaa noi lapsihaaveet ja mennä näillä mitä nyt on. Koska jos kävisikin niin että äiti sairastuisi pahemmin tai sattuisi jotain jonka vuoksi äiti tarvisi paljonpaljon enempi mun apua niin mitäs sitten. Jos jo nyt on välillä hankalaa niin entäs silloin kun lapsia olisi vielä enemmän? Saanko ja voinko mä haaveilla suurperheestä ja kenties toteuttaakin sen vaikka kuitenkin koen että mun pitää myös olla äidin apuna. Elämästä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä tulee eteen eikä äkillisiin muutoksiin pysty valmistautumaan. Mutta silti. Miksi mulla on vähän huono omatunto siitä että haluaisin täyttää omat kädet omien lasten hoitamisella. Silläkin riskillä että en pysty auttamaan sitten omien vanhempieni hoidossa.

Sitten olen miettinyt sitäkin että terapioinko ja mä jotenkin lasteni kautta sitä että olin itse ainoa? Elänkö ja elättelenkö mä jotain sellaista mitä mulla ei ollut ja mitä ei välttämättä olekkaan? Että mistä se nyt niin isosti kumpuaa että mä haluan lapsia paljon. Miksi mulla on niin suuri tarve varmistaa mun lapsille se että heillä on edes toisensa. Toisaalta ehkä tuohon sortuu jollain tapaa jokainen vanhempi, eri asioissa. Ainahan sitä haluaisi lapsilleen parempaa kuin mitä itsellään oli.

Ps. Vielä ehtii!

2 kommenttia:

  1. No, tuttuja ajatuksia. Faijan sairastuminen ja kuolema konkretisoi aika nopeasti sen, miten tavallaan sen vastuun kantaa yksin. (Ja kuulostaa karulta, mutta rajun sairastumisen jälkeen nopea kuolema oli helpotus paitsi siksi, ettei isän tarvinnut kärsiä myös siksi, etten joutunut raskaana olevana 24-vuotiaana terminaalivaiheen syöpää sairastavan ihmisen omaishoitajaksi - multa ei olisi sitä kukaan odottanut, mutta en itse kokenut muuta vaihtoehtoa).
    Mä varmaan hankkisin lapsia ihan rajattomasti jos jossain vaiheessa vastaan ei tulisi oma jaksaminen, halu nauttia elämästä ilman raskaus-imetys-raskaus-kierrettä ja rahat. Että ymmärrän tosi hyvin Angelina Jolieta joka haali lapsia! :D Enkä osaa kuvitella että kompensoisin omaa lapsuuttani, vaan yksinkertaisesti pidän lapsista, siis omistani, liikaa. Ne onnistuu aina.
    Mutta kaikki ajatukset ainoasta lapseudesta allekirjoitan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen samaa mieltä että toivottavasti saappaat jalassa saisivat lähteä sitten aikanaan tai jos iskee vakava sairaus niin se aika siinä loppusuoralla olisi lyhyt. Oon itse tehnyt työn puolesta saattohoitoa vuosikausia ja se on kaikista raskainta omaisille, ne on olleet harvassa ne potilaat jotka eivät ole suostuneet ymmärtämään sitä omaa tilaansa ja uskovat (tai haluavat) parantuvansa viimeiseen asti. Se on raskasta seurata läheltä kun rakas ihminen kuihtuu hitaasti.

      Mä luulen että jos tässä nyt olisi takana parikin raskaus-imetystä niin ehkä mullakin olisi nounou-olo muttakun ei ole kuin tuo yksi niin se ei tunnu niin pahalta ajatuksena. Tarviin kyllä tähän väliin sitä normaaliakin. Mä en kanssa loppupeleissä usko että kompensoin hommalla omasta lapsuudesta mitään mutta kunhan ajatusmyllytin hommaa myös siltä kannalta :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?