lauantai 30. marraskuuta 2013

Huokaus

Ei olisi pitänyt yhtään mennä huutelemaan että kotona on kivaa. Ja että töihin ei ole kiire. Paskanmarjat ja muut sekahedelmät!

No ensinnäkin. Meillä on sairastettu nyt jo useampi viikko. Koko ajan on jollain flunssa tai joku mahapöpö tai molemmat tai joku muu kulkutauti. Eikä sillä, vaikka nyt en ketään perheenjäseniä osaakkaan hoitaa niin ihan jees tässä on menty. NIIN kipeänä ei olla oltu. Mutta syöhän tuo jatkuva sairastelu energiaa. Nimenomaan niiltä sairastajilta. Täällä alkaakin olla väki aivan totaalisen valmista lomalle. Toka sai jopa migreenikohtauksen pari viikkoa sitten, edellisestä oli kuitenkin aikaa jo melkein se pari vuotta. Ja tämä jos mikä on tuon jannun kohdalla aina merkki siitä että nyt alkais riittämään.

Vaikka täällä kuinka nukuttaisiin niin ihmiset ei piristy. Nyt ei ole väsymys kiinni siitä että olisi univelkaa vaan siitä että nyt tarvisi lomaa. Muutama viikko pitäisi vielä jaksaa tikistää. Ekalla vaihtui onneksi nyt jakso eli saa edes parina päivänä viikossa vähän nukkua eikä tarvitse kökkiä koululla hämärään asti. Ja Tokan ope yleensä onneksi hellittää tahtia sitten muuten lomien lähestyessä.
Mutta se loma ei ole vielä nyt ja voi elämä että syö kuunnella sitä rutinaa. Ihan koko ajan. Koko jengi on enempi vähempi loman tarpeessa. Ja mä alan olla loman tarpeessa koko jengistä. Symppaan kyllä koko porukkaa mutta minä kun en voi sille mitään että tässä nyt vielä pitäisi vähän aikaa jaksaa painaa. Pikkasen välillä meinaa kysyä olla kohteena johon kaikki ärtymys ja muu puretaan.

Kaksikko repii lähestulkoon toisiltaan silmiä päästä ja potevat henkistä ärsytystä pelkästä toisen olemassaolosta. Ihan jatkuvaa tölvimistä, ärsyttämistä, rajojen kokeilua. Toisen ei voi antaa olla hetkeäkään rauhassa. Ekalta meni eilen kaakaot nurin kun siinä jotain keskenään hästäsivät ja sitä myötä kaatui viimein munkin kuppi. Siinä tuulettaessani kitarisoja mietin vaan samalla että Vittu mä en oikeasti malta odottaa että se helvetin duuni alkaa!! Saanko jo mennä?

Kolmas taas.... no se on nyt pistänyt jonkun riiviövaihteen päälle. Jouduttiin nostamaan kaikki puulelut ja iso osa muistakin leluista pois koska jätkä heittelee niillä ihmisiä. Täällä on yksi jos toinenkin saanut nenänvartensa kipeäksi kun vauva "vähän leikkii". Tyypillä riittää voimaa siihen heittämiseen ihan uskomattoman paljon ja sihtikin on täysin kohdallaan. Jukkahakan vasara jouduttin takavarikoimaan koska vauvasta on paljon kivempi paukuttaa ihmisiä sillä päähän kuin niitä varsinaisia palikoita. Ihan säälittää Toka joka on pahimmat kolhut saanut ja joka lähes päivittäin itkee kun sitkeästi yrittää leikkiä pikkuveljen kanssa ja aina vaan sattuu.
Lisäksi Kolmas on alkanut taas puremaan eikä tasan millään usko että niin ei tehdä. Mä olen lopettanut ne vähätkin vauvakahviloinnit koska joudun koko ajan olemaan vaan henkivartijana että sieltä muut lapset selviää hengissä ulos mun lapsen käsittelystä.
Mahtavan kivana viihdykkeenä Kolmas on keksinyt myös sormien tunkemisen kurkkuun. Eri kiva tapa hei! Tyyppi siis työntää sormia niin syvälle kitalakeen kunnes oksennusrefleksi alkaa. Ihan tuosta noin vaan, monta kertaa päivässä. Joskus tulee tavarat ylös, joskus ei. Tuleva bulimikko vaiko kenties vaan kurkkukipua?
Mainitaan nyt loppuun vielä ne nipistelyt ja raapimisetkin. Hyvin olen jälleen muistanut miksi olen aina ajatellut että ikävuodet 1-3 on pikkulapsiajassa ne raskaimmat. Vauvavuosi, miksi menit jo?

Hermojen natistessa liitoksissaan mietinkin että miksihän sitä tässä himassa kökkii sillä ajatuksella että ei nyt ole olo että tarvisi omaa aikaa. Ja sitten koko roska kulminoituu tähän että mulla meinaa räjähtää pää ja tuntuu että nytjustheti on päästävä täältä vähän omille jutuille. Jos vaan tasaisesti kävisi ja ottaisi sitä omaa aikaa niin kiristäisikö pipo vähän vähemmän sellaisina hetkinä kun kysytään vähän enemmän? Tässä ihan tosissaan on viime päivinä muutaman kerran ollut hetkiä kun olen mietiskellyt että kuinkahan kauas bensatankillisella pääsisi.

Ps. Vinkataanpa loppuun vielä vinkki vatsatautisille. Mä en nimittäin koskaan ole lapsille juottanut Osmosalia tai mitä näitä muita nyt on apteekissa. Yksinkertaisesti siksi että ne on ihan järkyttävän makuisia, joskus maistoin ja totesin että ei nämä alas mene. Eikä niitä sitäpaitsi ole ikinä edes valmiina kotona silloin kun tarvisi. Jokatapauksessa, meillä juodaankin aina Inkkarijuomaa kun palautellaan kehon tasapainoa tautien myllätessä. Maistuu oikeasti hyvälle ja on tosi tehokas.

Inkkarijuomaan tarvitset:
2 dl vettä
2 rkl inkkarisokeria
1/4 tl ruususuolaa
muutama tippa sitruuna- tai limemehua tai molempia

Sotke kaikki sekaisin ja nauti. Isompaa satsia kaivatessa suurenna mittasuhteita. Ja hei muuten on ihan ehta kohentaja myös darrassa, tulipahan vaan mieleen näin pikkujouluaikaan....

torstai 28. marraskuuta 2013

Ruuhkavuosista

Musta on mielenkiintoista seurata keskustelua ja ajatuksia ruuhkavuosista. Koko termi taitaa olla aika veteen piirretty ja se selvästi mielletään hyvin eri tavoin.

Toiset puhuu ruuhkavuosista jo ollessaan hoitovapaalla. Toiset siinä vaiheessa kun lapset ovat senikäisiä että alkavat harrastamaan ja aikataulut haastavat. Mä itse koen ruuhkavuosien alkaneen vasta nyt kolmannen lapsen myötä. Kolmivuorotyöstä, harrastuksista, kouluikäisistä lapsista ja  uusioperheestä huolimatta kolmannen lapsen syntymään asti oli musta aika lupsakkaa ja letkeää aikaa. Kolmas lapsi vasta sotki kaiken ja aiheutti aikatauluhaasteita. Ja sen että sormi tahtoo mennä suuhun aina silloin tällöin aikatauluja pyöritellessä.

Yksinhuoltajana ollessa oli toki se optio että Kaksikko oli (on) joka toinen viikonloppu isällään. Mutta se on kuukaudesta vain neljä päivää. Ne muut päivät oli mun hoidettavana. Yksinhuoltajanakin olin vuorotyössä, harrastettiin ja lapset oli koulussa. Käytiin hammaslääkärissä ja muissa virka-ajan jutuissa. Sairastettiin. Ja pyöritin sitä karusellia pääsääntöisesti yksin. Ilman että tuntui ruuhkavuosilta.

Mä itse koen organisoinnin sekä osittain priorisoinninkin olevan se juju, millä meillä saatiin ruuhkavuosien alkua siirrettyä roimasti eteenpäin. Vaikka inhoan kaiken kalenterioimista niin sepä se vaan toimivin ratkaisu oli. Yksinkertaisesti kaikki kellotettiin. Kaupassa käynnitkin. Ja jokaiselle päivälle oli tietyt rutiinit. Ja jaksamiseen vaikutti varmasti sekin että kivat jutut priorisoitiin tosi korkealle.
Kun kaikki oli kalenterissa, oli helppoa vain toteuttaa. Tuossa kohtaa on Ekan harkat, sillä aikaa me käydään Tokan kanssa kaupassa. Tuossa kohtaa mulla on iltavuoro eli muksut kouluun ja uimahallin kautta töihin. Tuossa kohtaa voisi siivota jos riittää virtaa. Yllätyksiäkin toki oli ja tuli mutta sitten priorisoitiin. Ja katsottiin päiväkohtaisesti mikä on joo ja mikä ei. Näin meillä tehdään vieläkin.
Hyvin toimivana kikkana mainittakoon esimerkiksi se että kaupassa käy isosti vain kerran viikossa ja kauppalistan kanssa. Täydennysreissuja voi tehdä pitkin viikkoa mutta ne on sellaisia nopeita pyrähdyksiä vaan jotka ei sinänsä näy ajallisesti missään.

Vaikka Kolmas nyt käynnistikin sen olon että ruuhkassa ollaan niin luulen että tositoimiin meilläkin aletaan vasta sitten kun Siippa palaa töihin. Töissä joutuu viettämään niin paljon aikaa että väkisinkin se haastaa kaiken muun. Varsinkin sitten kun se on kertaa kaksi. Ja kun pääluku on viisi niin kalenterin kanssa saa ihan tosissaan painia. Ilman että kenelläkään on olo että joutuu aina joustamaan. Kun toinen vanhemmista on kotona, niin pelivaraa on vähän enemmän. Ei kaikessa mutta kuitenkin.
Monta sopankeittäjää ei tässäkään hommassa pitemmän päälle pelaa vaan ne langat sen organisoinnin suhteen täytyy olla yhden (mun) käsissä. Mulla on perhekalenterin lisäksi, johon siis merkataan kaikkien kaikki menot lähtien harrastuksista ja lääkäriajoista kivoihin juttuihin ja muuttuneisiin koulunalkamis-aikoihin, käytössä myös oma henkilökohtainen kalenteri johon synkronoin kaiken. Ja joka toimii meidän arjessa aikamoisena raamattuna. Mitään ei sovita ilman että tarkistetaan ensin. Aikaa ja toimivuutta päiviin saa oikeasti hyvin helposti ja ihan pikkujutuilla mutta avainsana on juurikin organisointi.
Kännykän kalenteria en ole koskaan oppinut käyttämään. Mitä jos kännykkä pöllitään? Eikä se kokonaisuus siinä vaan aukea mulle samalla tavalla kuin paperiversiossa. Helpompi plarata viikosta toiseen.

Mä väitän että niiden ruuhkavuosien alkuun pystyy itsekin vähän vaikuttamaan. Juurikin sillä että suunnittelee vähän sitä arkea ja priorisoi. Mun mielestä esimerkiksi alle eskari-ikäinen ei tarvitse harrastuksia. Jos lapsi on päiväkodissa niin siinä on ihan tarpeeksi harrastusta joka päivälle.
Priorisointia on syytä suorittaa varsinkin sinne vanhemman kalenteriin. Onko kaikki siellä esiintyvä ihan tarpeellista? Superkiireisiä viikkoja on joskus kaikilla mutta jos se on sitä ajasta toiseen niin uskallanpa väittää senkin että silloin ei ajankäyttö ole ihan hanskassa. Ja varmasti tuntuu aika ruuhkaiselta. Tosin nämäkin on niin yksilökohtaisia hommia. Toisilla on kalenteri piukassa eikä tunnu missään ja toiset taas hyperventiloi jos kalenterissa on useampi meno kuin viikossa on päiviä. Mutta ehkä siinä onkin juuri se koko ruuhkavuosien pointti. Mikä tuntuu ruuhkalta ja mikä ei ja missä menee se ruuhkan raja. Siksi tämä onkin niin häilyvä käsite koko ruuhkavuodet. Koska lastensaanti ei automaattisesti tarkoita ruuhkaisia vuosia.

Ps. Minkähän puutoksesta kertoo se että kaupassa tekisi mieli työntää päänsä punajuuri-laariin? Ja ylipäätänsä vaan haluaisi syödä punajuuria koko ajan.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Mulla on PMS!

Meinasinpa kirjoitella hyvinkin tutusta mutta vaietusta aiheesta. Nimittäin rattoisasta PMS:stä. Omani on nimittäin pahentunut tämän viimoisen poikimisen jälkeen ihan älyttömästi. Aivan maailmanlopun meininkiä!

Uskoisin että tässä nyt on kulminoiduttu tähän pisteeseen juurikin siitä syystä että imetän vielä. Kropassa hilluu ne omat tavishormonit sekä imetyshormonit ja ne ei vaan todellakaan ole siellä mitenkään sulassa sovussa. Eikä sillä, onhan toi elimistölle varmaan tosi rankkaa. Yrittää pikkuhiljaa palautella kaikkea entiselleen ja siellä vaan imetyshormonit ylläpitää valiolehmää.

Mä olen kuukaudesta noin viikon ajan aivan ahdistunut. Pikkujutut paisuu hirmumyrskyksi ja itken vaan kun ahdistaa niin paljon. Muutama päivä eteenpäin ja ei mitään. Myrsky on laantunut. Ihmettelen itsekin että mistä se tuli ja mihin se meni? Samanlaisia oloja oli raskauden aikana ja niistä muutaman kerran kirjoittelinkin. Ihan ennenkuulumatonta ahdistusta. Ja ei, en siis täällä himassa räyhää tai haasta riitaa vaan nimenomaan ne myrskyt on omien korvien välissä ahdistamassa. Mä en ole koskaan potenut tämän kokotason ahdistuksia mitä nyt poden PMS:n aikana ihan joka kuukausi. Ahdistaa että ahdistaa.
Pystyisin helposti seuraamaan mun kuukautiskiertoa omien blogikirjoitusten perusteella. Koska PMS:n bongaan ainakin omista teksteistä. Niin vellotaan pohjamudissa että.

Väsymys on jotain ihan infernaalista. Mä nukkuisin vaan. Ja itseasiassa se väsymys ei ole vaan sellaista että nukuttaa vaan mä olen aivan flegmaattinen. Oikein mikään ei hetkauta. Ai vauva kaato vesilasin. Nojoo, ihasama!

Kehonhallinta on aivan olematonta. Monesti urheillessa käy vaan vituttamaan kun ei siitä tahdo tulla yhtään mitään. Kroppa ei tee ja toimi niinkuin yritän käskeä. Joogassa aurinkotervehdys on aikamoinen henkinen keskari jokaikinen kerta. Ei sinnepäinkään! Juoksemassa ja uimassa käyn, mutta taitolajit saa loistaa poissaolollaan PMS:n aikana. Ei sitte saatana!
Kömpelyys on ihan omaa luokkaansa. Jos lähistöllä on vaikka pöydänkulma niin aivan taatusti siihen törmäilen, vaikka tilaa olisi niin paljon että välistä mahtuisi menemään rekka. Poikittain.

Nälkä. Koko ajan nälkä. Turpa kiinni ja anna sitä suklaata!
Ja jos syön nälkääni jotain suolaisempaa niin peilistä katsoo takaisin Johanna Tukiainen.

Mulla turpoaa keskivartalo niin paljon että lantio työntyy eteen. En näytä siltä että oisin raskaana mutta liikkuessa kyllä tuntuu siltä. Kun selkä on ihan notkolla. Ja se turvotus tekee oikeasti aika kipeää. Selkä on pakko pitää notkolla koska jos sitä asentoa yrittää muuttaa niin ei hyvä, kroppa kirkaisee heti. Ylipäätänsä lantio on jotenkin ihan hellänä. Arka ja kipeä.

Mielialat on jotain ihan... no esimerkiksi jokaisen PMS:n aikana tätä nykyä tulee hetki jolloin mä inhoan Siippaa. Ihan tosissani inhoan ja mietin miksi mä olen sen kanssa. Tiedostan tän kuitenkin hormonaaliseksi eikä se mikään pitkä hetki koskaan ole kun tuntuu tuolta. Mutta että kyllä joo pistää ärsyttämään. Sekä olo että mies. Useimmiten se mies siinä ei ole edes tehnyt yhtään mitään.
Lapset taas on PMS:n aikana poikkeuksetta vaan ihania, heitä mä inhoan sitten kuukautisten aikana. Ehkä rakastan hormonitoimintaani!

Ylipäätänsä en PMS:n aikana oikein jaksaisi jutella kenenkään kanssa. Haluaisin vaan olla rauhassa ja kieriä siinä henkisessä pohjamudassa. Oikein sellanen antakaa mun syrjäytyä rauhassa!
Ja jos sitten kuitenkin puhun niin se on sellaista kärkästä vittuilua. Eri kiva asuinkumppani olen minä.

Ja hei mikä juttu sekin on että PMS:n aikana hiukset elää ihan omaa elämäänsä? Parempi painaa vaan pipo päässä. Ja ripset on kanssa jotain ihan kamalaa, ei niihin tahdo saada ripsaria laitettua ja jos saa niin lopputulos on könttöinen ja ankea. Karvaongelmia!
Finnejä mulle ei ehkä niinkään tule, ainakaan montaa mutta ihohuokoset on kyllä senkokoisena että ne kraaterit näkyy kuuhun asti. Ja iho on ihmeellisen kumimainen.

Tosiaan, näin pahaksi koko paketti on äitynyt vasta tänä vuonna. Mutta pikkasen kieltämättä pistää mietityttämään että mikä helvetin funktio tällä kaikella oikeasti on? Että eikö yhtään vähemmällä voisi selvitä. Olen mä tässä pikkuhiljaa alkanut oppia toimimaan tässä kehossa nyt kun se pelaa näin mutta vähän väsyttää sekin. Että siinä nyt hormonit puhuu, en minä. Kyllä pitäisi ison ihmisen osata olla. Hormoneilla tai ilman. Mutta minkäs sille oikeasti teet että kaikki muut on ihan perseestä sen vajaa viikon ajan? Melkein tekisi mieli olla mielummin raskaana. Sanoin melkein, joku suhteellisuudentaju mulla vielä onneksi pelaa. Koska raskaanaoleminen on se kaikista persein!

Olisin tähän loppuun linkittänyt jonkun kivan Kätevä emäntä PMS-sketsin mutta en löytänyt youtubesta yhtäkään. Perseestä sekin.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Röissä

Seuraa pitkää hapatusta töistä.

Ennenkuin mä jäin äitiyslomalle Kolmosesta, puhuin töissä että hyvä jos jaksan kotona puolikin vuotta. Että sitten olen varmaan jo ihan valmis palaamaan töihin. Ja kun palaan niin tulen riemusta kiljuen kun pääsen takaisin töihin koska en kestä enää olla kotona. Olin aikanaan melkein neljä vuotta Kaksikon kanssa kotona ja kun pojat on pienellä ikäerolla niin tottakai oli välillä raskasta. Ja kypsytti. Ja halusi muutakin. Neljä vuotta on pitkä aika. Perustin nyt tälläkin kierroksella ajatukseni ja oloni sen pohjalle. Että tottahan se nyt pää kotona sitten hajoaa.

No. Nyt on töihin paluuseen alle kaksi kuukautta. Seinät ei kaadu kotona niskaan. Mulla ei olisi kiire palata. Kotona on ollut kivaa. Pää ei ole hajonnut. Päinvastoin. Mä viihdyn kotona. Olisihan tässä voinut vielä jatkaa hoitovapaata.

Mä palaan kyllä töihin ihan mielelläni mutta mulla ei ole sinne mikään polte. Ei sellainen polte kuin luulin että mulla olisi siinä vaiheessa kun palaan töihin. Mä olen vähän pettynyt itseeni että ladoin niin kovat odotukset jo silloin odotusikana sille töihinpaluulle. Kun en nyt sitten olekaan ihan kypsänä kotoiluun. Toisaalta tarvitseeko sen olon ollakaan sellanen vittumäräjähdäntäällä ennenkuin sinne töihin palaa? Vaikka olisi kiva olla vielä kotona niin tuntuu kuitenkin kivalta mennä töihin niin että kotona olemisesta on "hyvä maku suussa". Toisaalta toivoisin että se polte siihen työhön tulisi nyt jostain. Että tulisi ihan sellanen olo että ei malta odottaa että sinne pääsisi. Kutkuttelisi ja kihelmöisi. Ehkä se tulee sen töihinpaluun mukana sitten. Mutta mitä jos se ei tulekaan? Ollenkaan?

Mä jännitän aika lailla koko kuviota. Että mitenkä kaikki lähtee taas sujumaan. Lähteehän ne, mä tiedän kyllä sen mutta moni asia mietityttää. Mulle kuitenkin tärkeintä on nämä mun ihmiset. Asiat ja eläminen tässä perheessä. Mua pelottaa että miten se sopiva tasapaino löytyy. Koska mä nukun? Koska mä harrastan? Koska mä yhtään mitään? Kärsiikö kaikki muu koska työ? Tuleeko musta taas se väsynyt karjuja? Mulla on nyt jo välillä ihan järjetön kiire, arjessa jossa työ ei vielä ole ollut mukana. Ja jaksaminen on nyt jo välillä ihan siinä rajalla. Työ on mulle kuitenkin loppupeleissä vain elinkeino. Ei sillälailla välttämätön asia kuin nämä mun tyypit. Lähdenkö mä töihin kuitenkin liian aikaisin?

Kuitenkin mä koen että olen kivassa työssä jossa viihdyn. Ja se on mulle tärkeä asia. Mulla on tosi kivat työkaverit ja työyhteisö. Mutta myönnän kyllä ihan ääneen että en löydä itsestäni kovin kummoista uraihmistä. Tai siltä musta ainakin nyt tuntuu. Työ kuuluu kyllä mun mielestä ihmisen elämään mutta vain elinkeinon takaajana, ei intohimon kohteena. Se että tykkää työstään ei musta vaadi kuitenkaan sitä että myös hengittää sitä työtään. En kyllä osaa nähdä itseäni vaan himassakaan loisimassa mutta johonkin on nyt vaan karisseet kunnianhimo ja urahaaveet. Mistä sen tunnistaa että on se oikea aika lähteä takaisin töihin?

Suon Siipalle tosi mieluusti sen että hän jää hoitovapaalle. Tai enkä mä mitään suo, eihän se nyt mikään mun päätös ole. Nyt on hänen vuoronsa jäädä kotiin. Ja se tulee oikeasti nyt hänelle tosi hyvään saumaan. Olen tosi tyytyväinen siitä että me lyötiin nämä aikataulut lukkoon jo silloin kun olin vielä raskaana. Kun olin ihan varma että kypsyn himassa. Oltiin yhtämielisiä siitä että pientä ei hoitoon haluta laittaa. Eli me jaetaan sitten hoitovapaalla olo. Koska nimittäin jos niitä päiviä ja ajankohtia alettaisiin nyt vekslaamaan ja miettimään niin tiedän että nurisisin ja Siippa heltyisi ja se olisin minä joka kotiin jää.
Kolmas tulee olemaan alle kaksivuotias kun Siipan hoitovapaa loppuu. Se kahdeksan kuukautta jonka ne viettää himassa mun ollessa töissä, on sen lapsen ikää ajatellen todella pitkä aika. Vaikka se lapsen ensimmäinen vuosi on kasvun kannalta se mullistavin niin kehityksen kannalta se toinen ikävuosi on aika huikea. Lapsi oppii niin paljon ensimmäisen ja toisen ikävuoden välillä ja on hyvä että Siippa pääsee seuraamaan sitä. On hyvä että meillä on mahdollisuus tähän. Vaikka haluaisin itsekin olla ne hetket kotona. Tiedän että kotona pärjätään mutta mä en tiedä pärjäänkö mä.

Mulla on tuhat ja yksi asiaa, isompia ja pienempiä, jotka pitäisi saada hoidettua ennen töiden alkua. Huomaan vatuloivani ja vitkuttavani niitä ihan viimeiseen asti. Melkein jo alan ja en sittenkään. Mikä on ihan helvetin tyhmää. Jotenkin kai alitajuisesti tarkoituksella jätän hoitamatta koska onhan tässä vielä aikaa, enhän mä VIELÄ sinne töihin mene. No se päivä kuitenkin sieltä tulee ja lähestyy kun menen. Että kannattaisi alkaa hoitelemaan.

Kävin alkuviikosta kääntymässä töissä. Oli kiva nähdä tuttuja kasvoja ja huomata että hei täähän on ihan tuttu paikka. Ja tuntuu tutulta. Eikä ollenkaan niin pelottava mitä mä olin mielessä rakentanut. Tuntui vähän oudolta mutta ehdottomasti tutulta. Ja oli kiva kuulla miten mua jo odotetaan sinne. Musta tuntuu tosi helpottavalta palata tuttuun paikkaan. Tuli pomon kanssa jopa puheeksi se että voisin tulla muutaman vuoron tekemään ennenkuin ihan varsinaisesti hommat alkaa. Helpottaa vähän sitä takaisinmenoa. Osaankohan mä enää mitään? No siitäpä otetaankin selvää! Tämä nimittäin on ajastettu postaus. Tämän ilmestyessä mä olen tekemässä ensimmäistä työvuoroani, sitten syksyn 2012. Apua!!!

Ps. Valeäidillä on päätä lämmittävä arvonta.

torstai 21. marraskuuta 2013

Mäkin kirjoitin kavereista!

Lähiömutsin kirjoitus sosiaalisen elämän muutoksista sai mut miettimään. PeNakin mietti. Ja Rouva Ruuhka nimensä mukaisesti.

Heti ensi alkuun totean että mulla on ollut lapsia suurimman osan aikuiselämästäni. Eli tavallaan tietyt kaverisuhteet on muodostuneet sellaisessa vaiheessa että niitä muksuja jo pyöri siellä mukana. Eli siksi ehkä koen ja ajattelen miten koen. Ja lapsuudenkaverit sitten taas on ehtineet omilla tahoillaan lisääntyä ja perheytymään tässä vuosien saatossa ja heidän kanssaan on sitten muotoutuneet omat kuvionsa.

Mutta. Mua on aina mietityttänyt se että miksi sitä lapsen tai lapsia saatuaan on niin kova tarve siihen mikään ei ole muuttunut-vakuuttelulle? Lapsethan on iso elämänmuutos. Elämänmuutokset muuttaa asioita ja juttuja. Miksi se lasten kohdalla on jotenkin niin vaikeaa myöntää? Miksi se on muiden elämänmuutosten kohdalla jotenkin "helpompaa" sanoa että asiat on muuttuneet? Pelkääkö ihmiset ihan oikeasti niin paljon sitä että se vanhemmuus muuttaisi liikaa? Tottakai se muuttaa ja vaikuttaa, enpä äkkiä keksi ihmisen elämässä yhtä vastuullista roolia. Ja se paine sen vastuun mukana on joskus jopa musertava. Miksi vanhemmuus ei saisi muuttaa? Ja miksi tämä on taas ennenkaikkea naisille jotenkin niin iso dilemma?
Mun mielestä siinä huijaa kaikista eniten itseään ja tekee kaikista eniten itselleen hallaa jos kynsin hampain pitää kiinni siitä että mikään ei olisi muuttunut. Koska onhan! Kaikki on muuttunut. Ja niin saakin olla. Sitten tehdään korjausliikkeitä ja muutetaan kuviot sopimaan siihen nykyiseen elämäntilanteeseen. Koska se ON muuttunut.

Toki sosiaaliset suhteet on tärkeitä. Omalle päälle ja jaksamiselle. Ja niistä on tärkeää pitää kiinni ja yrittää ylläpitää. Mutta voisiko se olla helpompaa jos siinä taustalla olisi vähän vähemmän sitä Mikään ei ole muuttunutta?
Koska onhan sitä ihan oikeasti todella vaikea saada se lapsiperhe-paletti pyörimään. Että ehtii käydä töissä, hoitaa ne kotijutut, olla perheen kesken, levätä ja harrastaa jne. Ja päälle vielä kaikki yllättävä. Se kysyy ihan todella paljon ihmiseltä. Musta tuntuu kurjalta jos pitää sitten siinä samalla potea huonoa omaatuntoa sosiaalisista suhteista. Tai siitä että on muka huono ystävä. Jos ei pysty samalla tavalla repeämään kuten ennen niin onko silloin muka jotenkin huono? Eikö se ole pikemminkin inhimillistä.

Elämänmuutoksissa ne ystävyyssuhteet vasta punnitaankin. Ketkä ymmärtää ja ketkä ei. Ketkä jaksaa uskoa myös siihen että okei nyt on tämmöinen vaihe. Ja ketkä jaksaa myös nähdä vaivaa sen suhteen ylläpitämiselle. Ja ketkä ymmärtää ja tietää että mä ihan oikeasti pohdin ja poden tätä asiaa enkä ole välinpitämättömästi ketään unohtanut. Mutta en nyt vain repeä, just nyt. Mun pisimmät ja parhaimmat kaveri- ja ystävyyssuhteet on niitä jotka eivät kysy aikaa. Tiedättekö, ne tyypit joiden kanssa saattaa hurahtaa pitkäkin aika ettei näe mutta sitten kun nähdään niin tuntuu ettei aikaa olisi välissä kulunutkaan. Eikä heille joudu niin selittelemäänkään. Koska elämä.
Ja toki siihen ystävyyshommaan kuuluu se että kyselee myös sen toisen kuulumisia. Mutta musta se kertoo ihmisestä kyllä jo todella paljon että huomaa pohtivansa että hitto märisimpä vaan niitä omia juttujani. Että on oikeasti tiedostanut sen että nyt oli vähän paljon patoutunutta mikä vaan ryöpsähti. Ja mä ainakin haluan uskoa siihen että ne mun ystävät ymmärtää. Että nyt meni noin. Luotan siihen että meidän ystävyys sen kestää. Kestää ainakin jos tilanne on toisinpäin. Kyllä mäkin heille pahoittelen sitä että menipä nyt tällä kertaa vähän omanapaiseksi. Että mitä sulle kuuluu? Tiedän kuitenkin läjän ihmisiä kenelle on ihan arkipäiväistä että jauhetaan vaan niitä omia juttuja. Ja omaa elämää. Ja joiden mielestä on ihan normaalia kun nähdään niin ekana todeta no ei oo sustakaan kuulunut mitään.

Kyllä muakin välillä harmittaa se jos ei näe kavereita. Tai jos ei kutsuta johonkin. Tai jos joku harva mun meno peruuntuu. Sekin on inhimillistä, se harmi siitä asiasta. Muistan että harmitti jo silloin ennen lapsia. Mutta mä en kyllä suostu olemaan huono ihminen sentakia että mulla on perhe. Aina välillä sitten tulee niitä helmiäkin joista muistaa että tämä on kahden kauppa, tämä ystävyyshommakin. Ketä ei ole nähnyt aikoihin ja sitten pyytävätkin johonkin. Ja sitten on ihan mahtavaa. Jos pääsee menemään.

Elämäntilanteiden muutoksia tulee aina. Muutakin kuin lapset. Ja on suhteita jotka kestää ne muutokset ja on suhteita jotka sitten viilenee. Sille ei vaan voi mitään. Se pitää hyväksyä. Olkaapa äidit taas hieman armollisempia itsellenne.

EDIT Lisätäämpä vielä yksi kappale joka tuli juostessa mieleen. Nimittäin näin tuossa loppukesästä yhtä kaveriani joka on sinkku ja lapseton. Mua jännitti hänen näkemisensä aikalailla koska tiesin että hänellä on tosi kärkäs mielipide siitä että pariutuu ja saa perheen ja muu vähän jää. Eikä oltu nähty reippaasti yli vuoteen. Mutta olinkin tosi yllättynyt kun juteltiin asiasta ja hän sanoi että ei se haittaa ettei pääse tai että joutuu perumaan. Koska on kuitenkin edes yrittänyt. Ja pitää edes jotain yhteyttä. Että eniten harmittavat he, perheelliset tai ei, ketkä ei pidä mitään yhteyttä. Eikä edes yritä tehdä mitään sen eteen että näkisi.

Ps. Törmäsin Kampissa Tehosekottimen Ottoon. Tai ainakin se tyyppi johon törmäsin oli aivan täysin prikulleen samannäköinen! Mä olin teininä ehkä piirun verran kovempi Apulanta-fani mutta kyllä Teharikin upposi ja kovaa. Otto on itseasiassa todennäköisesti syypää siihen että olen viehtynyt pitkä- ja kiharahiuksisiin miehiin. Jokatapauksessa, olipa virkistävää huomata että sitä ei ole niin paatunut aikuinen ettäkö ei menisi vähän sormi suuhun ja puna poskille ja änkytys äänihuuliin kun törmää siihen maailman ensteks ihanimpaan teini-iän kaukoihastukseen.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Melanderin puuro

Meillä syödään aina silloin tällöin yhteisesti iltapalaa. Ideana että istutaan päivän päätteeksi kaikki saman pöydän ääreen, jutellaan vielä hetki mistä nyt jutellaan ja syödään yhdessä. Ja ideana myös se että syödään samaa. Tällä varmistetaan sitä että Kaksikko lappaisi itseensä muutakin kuin muroja.

Vauvan siirryttyä aterioimaan samaa ruokaa kuin me, piti koko iltapala-konseptia miettiä uudestaan. Seitsemällä hampaalla kun ei vielä kovin kummoisesti vaikka lämpimiä leipiä syödä. Ollaankin alettu tekemään erilaisia puuroja. Tällä varmistetaan myös lasten vitaminointi, koko poikaporukka kun syö tällä hetkellä tosi huonosti hedelmiä tai mitään mikä nyt etäisestikään voisi olla terveellinen vaihtoehto. Puuron sekaan saa piilotettua aika kivasti vaikka mitä.

Kissanhiekkaa. Nam!

Melanderin puuron bongasin alunperin Hellapoliisilta. Tein pari pikkumuutosta alkuperäiseen. Nimen alkuperä ei selvinnyt mutta vastaavantyyppiseen muistan törmänneeni ainakin nimellä Pajalan puuro. Mikään pikaruoka tämä ei ole ja vaatii vähän kuorimista ja pilkkomistakin mutta lopputulos uppoaa meillä ihan jokaiseen kitaan. Lopputulos on kivan makea mutta ei mikään ällöimelä. Tätä voisi myös tuunata ja varioida ihan loputtomiin...


Melanderin puuro

tällä puuromäärällä syö meidän väki itsensä kylläiseksi ja vauvalleki jää vielä pari eksta-ateriaa

1,5 l vettä
pussi kuivattuja luumuja
2 omenaa
2 päärynää
1 dl intiaanisokeria
1,5 dl puuroriisiä
1/4 tl ruususuolaa
kanelia (mä laitoin teelusikallisen, oisin laittanut enemmänkin mutta loppui kesken)

Pehmitä luumuja vedessä muutama tunti.
Mittaa vesi kattilaan ja laita pehmenneet luumut mukaan. Keitä hiljalleen kunnes luumut ovat pehmentyneet entisestään. Tällä välin kuori ja kuutioi päärynät ja omenat. Jos tykkäät että on pureskeltavaa niin voit jättää palat isommiksi, ne kyllä pehmenee keitettäessä. Mä pilkoin aika pieniksi koska meiltä löytyy sihtikurkkuja.
Lisää joukkoon omput ja päärynät, sokeri, puuroriisi, suola ja kaneli.
Kiehuttele miedolla lämmöllä kunnes riisi on kypsää.
Nosta kattila pois liedeltä jäähtymään. Maistuu sekä lämpimänä että kylmänä.



Puurosta mulla ei ole kuvaa mutta tässä on sensijaan huono kuva Kaksikon tekemistä Macaronseista. On kuulkaa pitsireunat ja kaikki!

Ps. Vauva on oppinut leikkimään pikkuautoilla. Konttaa ympäriinsä ja samalla työntää autoa eteenpäin ja pärisee. Se on myös oppinut pyörittämään päätä jos ei halua jotain. Ja löytänyt pippelinsä.

maanantai 18. marraskuuta 2013

I'm on the phone!

Vitsit nämä viikonloput on ruuhkaisia. Tähänkin viikonloppuun mahtuu kookospähkinän särkemistä (vasara oli tehokkain), leffassa käyntiä Kaksikon kanssa (uusin Thor. Oli aika hyvä, tosin meidän mielestä vaatii pohjille sen että on nähnyt ekan Thorin ja The Avengersin), brunssia (mahtava MAHTAVA Mille Mozzarelle. Koskaan ikinä en ole juonut niin hyvää porkkanamehua!), Macaronsien tekoa (ei ehkä se helpoin leipominen tehdä lasten kanssa, varsinkin jos niitä ei ole tehnyt koskaan ennen. Meni yllättävän paljon aikaa), mutsilla syömistä, urheilua, musan tekemistä, katkarapujen friteerausta ja sitten sitä normisälää.

Mä sain synttärilahjaksi uuden puhelimen. Asiasta vihjailtiin vähäsen etukäteen, ei nyt niinkään haisteltu mielipidettä asiasta mutta selvästi vähän noin niinkuin ilmaistiin mitä on tulossa. Ja että omppua olisi. Mä olen tykännyt käyttää applelta niin ipodia, ipadia kuin läppäriäkin mutta puhelimia olen jostain syystä karsastanut. Ne on jotenkin tosi hauraan näköisiä. Ja tämmöiselle torspolle ei yksinkertaisesti kannata hankkia noin kallista vermettä. Multa tippuu käsistä kaikki. Ja unohtelen ja hukutan. Muutama päivä sitten jätin sujuvasti ulko-ovenkin auki. Ja muutamalla kokeilulla ne on ollut musta vaikeita käyttää. En ymmärrä missä on mikäkin.
Olen ollut tyytyväinen HTC:n käyttäjä. Ja vaikka se on välillä kiukutellut ihan urakallakin niin en ollut ajatellut puhelinta vaihtaa ennenkuin se sanoo kokonaan sopimuksensa irti.

Kännyn kameran testailua, tässä Mille Mozzarellen alkupalat..
No, synttärit oli ja meni ja puhelin tuli. Lapset taisi innostua lahjasta eniten. Mä en nähnyt koko puhelinta juuri lainkaan muutamaan päivään. Äiti saanko kokeilla, vähän tää on hieno, hei mites voisko sitä sun luuria vähän katsoa, ai että on kyllä kiva, joo tota saanks mä vähän pelaa sillä. Mä yritin jossain välissä saada sitä omiin käsiin senverran että vähän rukkaan jotain asetuksia ja pistän icloudin ja vähän yritän oppia sen käyttöä mutta aika hiljasta on ollut.
Toka taisi itseasiassa jopa vähän suuttua. Hän kun haluaisi iphonen. Mun mielestä taas se ei ole lapsille tarpeellinen. Aika harvalle aikuisellekaan se on. Ja jos itse olisin ostamassa puhelinta niin se ei olisi mun valinta. Toisaalta mä koen kamalan hankalaksi sen linjanvedon näiden laitteiden kanssa. Meidän lasten sukupolvella kun on käsissään niin paljon vaihtoehtoja. Koska vaikka mä en näe jotain asiaa tarpeelliseksi niin se tulee todennäköisesti olemaan täysin arkipäiväistä kun mun lapset ovat aikuisia. Ei ehkä tarpeellista mutta arkipäiväistä. Moni asia on sitä jo nyt. Mulle puhelin on ennenkaikkea puhelin, meidän lasten sukupolvelle se on aika paljon muutakin. Mediakasvatuksen lisäksi teknologiakasvatus on aika haasteellista. Tällä hetkellä meillä tarpeellisuuden määrittää pitkälti hinta. Lapsi ei tarvitse 600 euron puhelinta. Harva aikuinenkaan tarvitsee.
Mä olen kamalan huono käyttämään noita laitteita. HTC:kin jäi mulle osittain vieraaksi ja en koskaan oppinut täysin käyttämään sitä. En ole merkki- tai laiteuskollinen mutta nykyään teknologia on niin pitkälle edennyttä että mä en pysy perässä. Kehityksen tahdissa on ihan mahdotonta pysyä ellet sitten vaihda laitteita muutaman kuukauden välein. Missä ei ole mitään järkeä.

..ja pääruoka joka oli niin hyvää että taju meinasi lähteä.
Puhelimissakin on nykyään niin paljon ylimääräistä mitä mä en todellakaan tarvitse. Ja eihän ne enää ole puhelimia. Vaan älypuhelimia. Eikä niillä enää soiteta tavallisia puheluita vaan videopuheluita. Mulle riittäisi että saisi soitettua ja tekstattua, herätyskello on ollut näppärä, saisi käytyä alkeellisesti netissä ja joskus jonkun säällisen kuvan napattua. Mulla on kalenteri kirjaversiona. Pelejä en pelaa. En tarvitse muistiin jokaista sähköpostiosoitetta ja kontaktia johon olen yhteydessä. Musiikkia kuuntelen erillisellä laitteella. Ja niin edespäin.

Kun aikanaan siirtyi näihin uuden sukupolven puhelimiin niin tein ainakin omalla kohdalla sen havainnon että mitä enemmän sieltä puhelimesta löytyy sitä härpäkettä, niin sen enempi sitä on koko ajan räpläämässä. Ei oikeasti tarvitse olla edes mikään peli kesken. Vaan ihan yleisesti kun siellä on sitä sisältöä ja sovellusta niin paljon parin hipauksen päässä niin koko ajan muka pitäisi olla puhelin kädessä. Huomaan hyvin helposti esim. bussimatkalla räpeltäväni puhelinta vähän väliä. Ilman mitään varsinaista syytä. Tai kun odotan bussia. Tai kun siirryn johonkin. Puhelimen käytöstä on tullut samanlainen tapa kuin aikanaan röökinpolttamisesta (tämmöinen historia siis löytyy). Kun ei osaa vaan olla ja jotain pitää tehdä. Aikanaan se oli se rööki minkä kaivoi kehiin siirtymätilanteissa tai odotellessa, nykyään se on puhelin. 
Silloin kun röökinpolton lopetti niin en muista juurikaan kärsineeni vierotusoireista mutta se tavasta pois oppiminen oli todella hankalaa. Muistan että mietin mitä mä nyt teen kun vaikka kävelen pysäkille? Öö... no jos ihan vaan vaikka kävelet?! Kuinkahan pahat vieroitusoireet saisi aikaiseksi jos yrittäisi olla ilman puhelinta ne hetket kun sen yleensä kaivaa esille, muuten vaan eikä varsinaisesti käyttääkseen.
Siitä olen sentään päässyt eroon että räpläisin sitä luuria koko matkan bussissa. Nykyään luen, mulla ei ole enää missään niin rauhallista paikkaa lukea kuin julkisissa kulkuvälineissä. Kun oikein hyvä kirja on käsissä niin voisin ajella ylimääräistä ihan vaan sentakia että saisin lukea. Kotona kun ei saa koska teini-ikäinenkään ei yhä edelleenkään osaa katsoa että onko mulla siinä joku asia kesken vai ei vaan sujuvasti rynnii keskeyttämään sen asiansa kanssa. (voipi olla että tästä on taas vähän viime aikoina keskusteltu)


Sekä jälkkäri. Toka kysyi kuvan nähtyään että "miksi teidän jälkkärissä oli kalapuikko?"


Puhelimen käyttöönottoa venytti eniten se että piti käydä hankkimassa luuriin sopiva sim-kortti. Tämän kanssa tein eniten kiputyötä. Mulla on nimittäin hyvinkin vahva tunnelataus niinkin pieneen asiaan kuin mun sim-kortti. Siinä kun luki yhä edelleen Tele ja se oli uskollisesti palvellut kuudentoista vuoden ajan. Sinne se jäi. Vanhan puhelimen uumeniin. Rauha hänen sielulleen.

Olipa muuten typerä bloggaus. Voi minua tyttörukkaa, sain iphonen.
Nyt vieläkun oppisi poistamaan ipodilta biisejä.

Ps. Movember yli puolenvälin. Heräsin viikonloppuna tämännäköisen kaverin vierestä.

Pps. Blogger taas tyhmäilee ja siksi osa kappaleista näyttää tyhmältä. Vika ei ainakaan ole läppärin ja sohvan välissä.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sankaritarina


Olipa kerran äiti. Ja äidillä kolme lasta.

Äidin arki pyöri niinkuin äidin arki nyt pyörii. Hoitamista, laittamista, tekemistä. Huolehtimista, varmistamista, muistamista. Päivästä viikkoon, viikosta kuukauteen, ajasta toiseen. Oli arki tai pyhä. Perhe toki oli kiitollinen äidistä. Ja siitä että äiti oli. Kiitollisuus ei kuitenkaan ole käypä valuutta jaksamisen markkinoilla joten eräänä päivänä äiti päätti että nyt riitti. En jaksa enää näin.

Äiti päättikin alkaa urheilemaan. Täysin vierasta tämä ei äidille ollut mutta tauon takana kuitenkin. Vuorokauden vähistä tunneista olisi riitettävä äidin urheilulle hetkiä vaikka väkisin. Äiti tarvitsi sen, ilman neuvotteluja ja kerjäämistä. Perhe ymmärsi, helpostikin ja hyvin. Aikaa järjestyi. Sitten olikin enää löydettävä riittävä motivaatio ja pakotettava itsensä liikkeelle. Nyt sitä odotti jo koko perhekin, äiti kun oli tehnyt asiasta riittävän suuren haloon. Oli mentävä vaikka äidistä tuntui että haluanko sittenkään.

Eräänä aamuna äiti sitten lähti. Kiristi juoksukenkien nauhat ja asensi mukavaa musiikkia kaikumaan korviin. Aurinko paistoi mutta ei ollut kuuma. Meren rannalla tuuli viilensi sopivasti mutta ei tehnyt juoksemisesta liian rankkaa. Äiti kuulosteli ja tunnusteli mikä olisi sopiva vauhti. Miltä liikkuminen tuntuu. Ahdistaako pulssin kohoaminen.
Äiti otti tavoitteeksi jaksaa juosta puolen tunnin ajan. Siihen oli riitettävä voimat ilman että tuntuu että ei jaksa. Ja juostava olisi koko ajan. Vaikka miten hiljaa mutta nyt ei kävellä.
Kun korvissa kajahti ilmoitus että puoli tuntia on nyt täynnä, pysäytti äiti juoksussa rullaavat jalat ja alkoi tihrustelemaan näytöltä tuloksia. Piirua vaille neljä kilometriä. Ei nyt huonosti. Olo tuntui hyvältä, veri virtasi ja tuntui että ajatuskin on liukkaamman kirkas. Tätä lisää!

Sitkeästi äiti kävi lenkkeilemässä. Välillä enemmän motivoituneena ja välillä vähemmän. Äiti otti myös muita lajeja kokeilun alle mutta juokseminen oli selvästi se joka aiheutti jopa riippuvuutta. Muutaman kerran viikossa äidillä alkoi tuntumaan polte joka eteni varpaista ylöspäin. Polte joka kuiski ja kutitteli että nyt olisi hyvä olo juosta. Nyt pitäisi juosta. Menemenemene! Joskus polte oli niin kuuma ja kuiske niin kovilla desibeleillä että äiti pakkasi vauvankin mukaansa. Vaikka alkuperäisideana oli että äiti urheilee lapsitta. Mutta kun käsky kävi niin sitä ei voinut ohittaa. Oli kotona joku vauvanvahtina tai ei. Koukku oli niin tiukasti nieltynä ja riippuvuus endorfiineihin luotu.
Pikkuhiljaa sekä juoksuaika että -matkat pitenivät. Ilman että äidistä tuntui että kohta kuolen. Äiti ei koskaan juossut matkaa vaan aina aikaa. Kuitenkin matkoissakin tapahtui selvää kehitystä. Tämä toi äidille hyvää mieltä. Tämän teki äiti itse eikä kukaan muu!

Pikkuhiljaa loppukesä kääntyi syksyyn. Syksy pysyi onneksi pitkään kauniina ja kuulaana, viikot olivat täynnä täydellisiä juoksukelejä. Enää ei ulosmennessä mietitty onko sopivasti päällä vaikkapa keinumista varten tai onko keli nyt hyvä vaikkapa kauppaan kävelyä ajatellen. Nyt mietittiin voiko tällä kelillä juosta. Jaksaako tällä kelillä juosta. Myrskyt eivät haitanneet, tulvan alle jääneet juoksutiet eivät haitanneet eikä pimeyskään haitannut. Siellä sitten juostiin, keskellä Eino-myrskyä ja keskellä Weekend-festaria. Keskellä tulvivaa kotiympäristöä ja keskellä kaupungin työntekijöiden tienkorjauksia. Jalat märkänä, selkä hiessä ja pulssi pilvissä.
Mutta talvi alkoi pikkuhiljaa tehdä tuloaan. Vuosi kääntyi loppukiriin ja alkoi tulla selväksi että kohta talvi kuolettaa kaiken. Myös äidin juoksuhalut. Alkoi vaihtoehtojen mietintä. Hitaasti äiti teki surutyötä ja katkeraa luopumista. Äiti ei vielä olisi halunnut kuopata juoksukautta ja haudata lenkkareita kellariin. Tulisipa jo kevät! Äiti näki jo mielessään sen ensimmäisen päivän kun juoksukauden voisi taas avata ja lähteä tunnustelemaan. Sekä luontoa että itseään.

Kalenteri ei enää elä vain tammikuusta joulukuuhun. Nyt on olemassa myös kalenteri joka kertoo summittaisesti koska juoksun voi aloittaa ja koska se täytyy lopettaa. Ei äiti vieläkään valmis olisi mihinkään suurempaan. Kisaamaan juoksusta tai tekemään juoksemisesta selkeästi tavoitteellisempaa. Se happishokki ja endorfiinihumala riittää. Sillä onhan äiti jo oman henkisen pururatansa sankari!

lauantai 16. marraskuuta 2013

Vaimo älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on

Mä halusin lapsena aina jos jonkinlaista laitetta. Jäätelökonetta, vohvelirautaa, leipäkonetta. Mitähän muuta vielä? Musta se ajatus vaikka itsetehdystä jäätelöstä oli tosi kiehtova. Tämä taitanee olla joku luonteenpiirre koska vieläkin haalisin juttuja. Toivelistalla nyt vähän vanhempana on ainakin mehulinko (se sellainen jolla saisi tehtyä vaikka juureksista mehua), yleiskone ja keittiöpoltin.

Äiti oli aika maltillinen näiden mun toiveiden kanssa. Vohvelirauta taisi olla ainoa jonka äiti suostui hankkimaan. Ja ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi. Alkuhuuma on aina alkuhuuma ja sen jälkeen laitteet valtaa pölykerros. Äiti ei ole mikään hamstraaja mutta kun jotain hankkii niin se kanssa jää. Siihen asti että on käytetty niin loppuun että ei kannata enää korjata.

Onneksi nyt kuitenkin kun on itse aikuinen niin voi hankkia omiin kaappeihinsa pölyttymään vaikka mitä hilavitkuttimia! Ja kyllä on kuulkaa hankittukin. Ehkä parasta isona olemisessa on omat rahat ja mahdollisuus hutihankintoihin. Ihan ilman että tarvii keneltäkään kysyä. Tai ihan vaan sentakia että muroannostelija nyt vaan näyttää kivalta keittiössä.

Toteutin yhden lapsuuden toiveen ja ostin meille joku aika sitten kaupunginosakirpparilta jäätelökoneen. Olipahan paras kodinkonehankinta pitkään aikaan! Olen ihan fanahtanut. Leipominen meinaa jäädä kun koko ajan pitäisi kokeilla eri makuja jätskikoneella. Ei se pömpeli meinaa ehtiä jäätyä sitä tahtia kuin meillä olisi laitteelle käyttöä. Ei varmaan syöty koko kesänäkään jäätelöä niin paljon kuin nyt on syöty. Kun mä hurahdan johonkin niin hurahdan täysillä.

Senverran on kokeiltu että kotijäätelö vaatii kyllä ihan ehdottomasti itseensä kermaa. Yritin tehdä kevyempää versiota pelkästä maidosta mutta lopputulos oli vähän turhan sorbettimainen. Mennään siis kermalla.
Edessä on joulujäätelö-kokeilut, glögistä huvittaisi kehittää joku sorbetti. Kahvijäätelö on kehitettävä ja lapsille joku oma herkku. Toivovat ainakin pistaasijäätelöä ja sitruuna-sorbettia. Uskompa myös että marjat ei jää meidän pakkaseen pyörimään. Vauvallekin voisi kehitellä jonkun oman herkun. Virittelen päässä jo makuyhdisteitä. Sitruuna-suola-tequila. Kahvi-kaneli-suklaa.

Toistaiseksi kokeiltuna ja hyväksi havaittuna on lakujäätelö, minttu-suklaajäätelö sekä valkosuklaa-jogurttijäätelö. Vähän arkoja on oltu vielä makuyhdistelmien kanssa mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Chili kiinnostaisi ainakin yhdistää johonkin, kardemummaa tulikin jo kokeiltua. Hunaja oli aika kiva makeuttaja ja maun antaja mutta liikaa ei saa lorahtaa tai sössiintyy koko satsi. Yllättävän läpitunkeva maku.

Leipäkonekin meillä joskus oli mutta mihin lienee hävinnyt vuosin varrella. Saadaankin nyt onneksi kavereiden Möykky-niminen leivänvääntäjä lainaan loppuvuodeksi. Möykky on melko äänekäs ja tilaakin vievä kapine mutta luulen että hänestä tulee meille oikein rakas ja pidetty hoitolapsi. Ja me ei metelistä säikytä! Arkisen kakofonian ylittää vasta kaikki katujyrää kovempiääniset.
Pitänee hieman perehtyä mutta Möykyltä toivotaan ainakin jotain valkosipulista, rapeakuorista ja maistuvaa. Jouluksi jotain limppumaista ja viikonloppuaamuihin riittää että on tuoretta ja lämmintä. Onnistuisikohan ruisleipä Möykyltä?

Niin ja sen vohveliraudan ajattelin sosialisoida mutsilta jahka sunnuntaina siellä käydään. Tallellahan sen täytyy vielä olla.

Ps. Voi että nyt on kyllä taas ihan writer's block koskien Ainekirjoitusta. Vaikka olin ihan innoissani aiheesta. Sitä piti kirjoittaa mutta tulikin tämä. Saletisti taas huomenna viittä vaille kuusi hakkaan läppäriä päähän.

torstai 14. marraskuuta 2013

Minäminäminä

Jennijee haastoi kymysyksillä. Ihan kamalan kauan aikaa sitten. Niin kauan aikaa sitten etten enää edes löytänyt Jennin puolelta koko hommaa että olisin tähän linkin laittanut. Mutta koska on pitänyt vaan nillitellä kaikkea ilmanaikaista niin tämä on jäänyt. Anteeksi, huono ihminen. Älkää kivittäkö kovin kovaa. Jennihän se kaivoi ihanan positiivisena jo esiin marraskuun mukaviakin. Itsehän en moiseen kykene, sensijaan vedän hupparin hupun tiukemmin päähän ja kaivaudun poterooni murjottamaan. Marraskuu on kaikesta kivasta huolimatta kuitenkin aika harmaata räkää ja itsehän viettäisin koko kuun mieluusti vaakatasossa peiton alla syömässä täytekakkua. Mutta kyllähän minä itseä paljastelen, here goes


1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään
2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä haastetuille uusille haastetuille
4. Haastajan tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat
6. Eikä takaisin haastamista


11 Minua

1. Mä en tykkää käsilaukuista. Jos vaan on mahdolllista niin tungen tarvitsemani jutut taskuihin (omiin ja Siipan) ja liikun ilman. Hoitoreppu on kanssa kätevä. Mitenhän sitä sitten taas osaa kun sitä veskaa on pakko pitää mukana? Ehkä mä hankin sellaisen densotakin jossa on kolme miljoonaa taskua.

2. Kävin alusvaatekaupoilla. Mulla on kuppikoko pienentynyt kaksi kokoa vuodessa. Myyjäkin oli vähän ihmeissään kun mulle niitä liivejä sinne koppiin juoksutti. Aika hurjaa. Tosin nyt ymmärrän mun tissejä paremmin, miksi ne on niin väsyneen näköiset. Vähemmästäkin hei. Kaikki vanhat farkut ei tosin mahdu vieläkään jalkaan. Miksi ei voi vyötärö pienentyä kahdella koolla?


3. Tykkään puristella ihmisiltä finnejä ja näppylöitä. Ja tiedän että en todellakaan ole ainoa! Ekan saa lahjottua karkeilla (joskin sitä mikään ei satu niin paljoa kuin tämä-ulinaa ei tahdo kestää kuunnella. Kerran kuittasin että sattu sun synnytyskin. Ei se tajunnut) ja Siippa on jo alistunut siihen että helpommalla pääsee kun suostuu.


4. Aina kun luen kirjaa niin mun on luettava sitä vähintään 50 sivua päivässä. Enemmänkin on ok mutta vähintään se 50. En tiedä mistä tuo luku on määräytynyt.


5. En oo koskaan syönyt Raclettea.


6. Siipalla on 26 työaamua jäljellä.

7. Meillä menee viikoittain aivan järjettömästi kananmunia. Laskeskelin että vähintään 10/viikko. Melko paljon mutta minkäs teet kun muna maistuu. Jos koskaan ikinä sinne maalle muutetaan niin mä haluan kyllä omia kanoja.

8. EDIT Kirjoitin tähän ensin jutun, jonka olinkin kirjoittanut jo aiempaan 11 asiaa minusta-postaukseen. Sama pää jne.

9. Kun saan tämän julkaistua niin vääntäydyn vaakatasoon lukemaan Minä, Katariinaa

10. Meidän kissoja ei voi tällä hetkellä ruokkia muuten kuin silloin kun Kolmas on joko itse syöttötuolissa syömässä tai nukkumassa. Poika on samantien tunkemassa sinne kissojen kupeille ja repii kissoja hännistä jos ruokaa antaa niin että Kolmaskin on lattiatasolla. Onkin hauska kun on saanut Kolmosen päiväunia nukkumaan niin kissat on pyörimässä samantien säärissä koska tietävät että nyt on heidän ruoka-aika.

11. Kolmetoista vuotta sitten, aika tarkalleen näillä main, mä jäin äitiyslomalle.


Jennin kysymykset
  1. Olosuhteet alkavat olla kohdallaan, pelaisitko yön ulvojaa? No totta ihmeessä! Aivan nerokas, juurikin vaikka vain aikuisväelläkin pelattavaksi. 
  2. Sienestätkö? No en. Ollaan kyllä Siipan kanssa varmaan joka syksy asiasta puhuttu ja mietitty että pitäisi mutta meidän perheessä kuluu sieniä niin vähän että ei kannata.
  3. Kuka kehui sinua viimeksi, miten? Eka. Halusi tänään nuorisotalolle ja aloittikin pyytämisen oikeaoppisesti "kaunis, ihana, viisas ja hyvä äitini, pääsisinkö tänään Nutalle?"
  4. Ketä kehuit viimeksi, miten? Kerroin Kaksikolle miten tärkeitä ne on. Kai se lasketaan kehuiksi?
  5. Kuinka aiot hemmotella itseäsi seuraavaksi? Otan päiväkahvin kanssa Puoloffeeta ja jos ihan villiksi heittäydyn niin suklaatakin!
  6. Mitä isänpäivälahjaksi? No ne Homer-tohvelit. Aika hitti.
  7. Hyvä kasvisruokaresepti? No tämä syntyi vähän vahingossa ja on vieläkin kehityksen alla mutta laitetaan nyt jo tulemaan. Vauvalle ei ollutkaan lounasta ja jotain piti kehittää joten tämmöinen syntyi. Kulkekoon vaikka nimellä Kukkiksen gratiini. Tarvitset juureksia (vaikka peruna, porkkana, bataatti), ruokakermaa, creme fraichea, juustoraastetta, kvinoaa, vähän voita ja mausteita maun mukaan. Kuori ja pilko juurekset ja laita uunivuokaan. Heitä kvinoa juuresten päälle. Sekoita keskenään kerma, creme fraiche, juustoraaste ja mausteet (mä laitoin vauvan versioon vaan mustapippuria ja muskottipähkinää). Kaada seos juuresten ja kvinoan päälle. Senverran pitää olla että juurekset peittyy. Laita päälle pari pientä nokaretta voita. Uuniin sellainen 30-45 min ja sellanen 180-200 astetta. Valmista on kun juurekset on pehmeitä. Mittasuhteet puuttuu nyt siksi että ne riippuu syöjien määrästä. Makuja voi myös muutella laittamalla jotain voimakkaampaa juustoa tai maustettuja kermoja (mitä kaikkia niitä nyt kaupan hyllyllä nykyään on, vaikkapa Mustapekka-ruokakerma). Hyvää tuli tosiaan yksinkertaisillakin mauilla mutta kehitystyö on vielä kesken.
  8. Nenäkannu - uhka vai mahdollisuus? Ehdottomasti mahdollisuus. Tosin ei IKINÄ poskiontelontulehduksen aikana. Sattuu!
  9. Osaatko neuloa sukat tai lapaset? No luulisin että joo. Sanotaan että joo. 
  10. Yllätysvieraat tulevat vartin päästä. Mitä teet? Katson että kaikilla olisi vaatteet päällä. Edes suurinpiirtein.
  11. Milloin on sopiva aika aloittaa lasten uhkailu joulupukilla ja tontuilla? Aikaisintaan loppukesästä, viimeistään joulukuun alussa.
Tuhmailen enkä haasta tähän nyt ketään koska tämä on kivasti kiertänyt. Saa toki ottaa kopin jos haluaa! Jennille kiitos.

Ps. Hei tämä on jo tällä viikolla! Nyt kaikki uudet ja vanhat mukaan osallistumaan.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Lapset herätkää!

Mä oon tainnut ennenkin marista siitä miten mua ärsyttää teini-iässä eniten se flegmaattisuus. Joojoo, ihasama. Aaaeerrgghhh!!

No nyt taas raastetaan hermoa niin että kohta katkeaa joku suoni jostain. Nimittäin tämä meidän seiska on alkanut nukkumaan pommiin ihan urakalla. Ei nyt tuntikausia mutta kuitenkin niin että myöhästyy. Tämä jakso on rankka ja päivät on pitkiä mutta... no ei se nyt vaan voi silti pommitella ja lipsua.
Kaksikko pistetään sänkyyn iltaisin 21.30 eli jos kymmeneen mennessä on unessa niin se tarvittavat yhdeksän tuntia unta pitäisi tulla kaaliin. Sehän on sitten eriasia että nukutaanko siellä kymmeneen mennessä.. joskus, joskus ei. Mä teen joskus yllätyshyökkäyksiä ja sieltä on löytynyt Eka milloin ipad kourassa ja milloin kännykkä mutta oon iskenyt sille senverta ikävämpää rankkua noista että luulisin jätkän oppineen senverta että ei kannata. Ainakaan joka ilta.

Ekalla siis kyllä on kello soimassa joka kouluaamu mutta jätkä on oppinut torkkuherätyksen. Oikeasti miksei sitä saa kytkettyä pois kokonaan jostain asetuksista? Ja poikahan myös sujuvasti välillä sammuttaa sen herätyksen kokonaan. Kokeiltiin ratkaisuksi että se kännykkä (jonka herätyskello on siis käytössä) siirretään tuolille että sieltä sängystä on pakko nousta sammuttamaan se herätys. No kyllähän se siellä joo soi. Ja poika nousee sammuttamaan. Mutta kävelee sitten takaisin sänkyyn ihan hetkeksi vielä pötköttämään. Voi vittu!! Tämä on kyllä kuulkaa tämä kasvattaminen yhtä helvetin pään hakkaamista seinään. Onhan se selitellyt pommejaan milloin milläkin pelkään että te muutkin heräätte siihen ääneen-hommilla. Mutta jos kukaan ei herää niin ei nyt ihan toimi tämä. Kyllä mä jo aika isosti odotan että yläasteelainen osaa ihan itse herätä. Ilman että mun pitää olla varmistamassa ja repimässä sitä sängystä ylös. Varsinkin kun en tässä enää kauaa ole aamuisin pyörimässä. Se vastuu aamuista ei voi olla kokonaan mulla. Toki olen takapiruna mutta kyllä niiden koululaisten pitää vähän itsekin. Meillä kun vielä on tosiaan tämä että koulu ei ole ihan tuossa vieressä vaan sinne on mentävä julkisilla. Tässä ollaan kohta talven yllättämiä muutenkin. Aikaa on varattava riittävästi. Kyllä Eka pommiin nukkumisista huolimatta on välillä ehtinyt ajoissa kouluun, ei ihan aina myöhästy. Mutta se on nyt, sitten kun on lehdet raiteilla ja lumet tuvassa niin ei välttämättä enää ehdi.

Pommiin nukkumiset tapahtuu useimmiten aina silloin kun Eka on ollut illan jossakin. Nuorisotalolla tai kaverilla. Ollaan jo aikaistettu sitä kotiintuloa että on tosiaan puoli kymmeneltä sitten valmiina menossa nukkumaan mutta ei ilmeisesti riitä. Eka lähtee jo nyt aikaisemmin kotiin kuin muut kaverit mutta ei ole asiasta nurissut. Vaan ollut tyytyväinen että edes pääsee. No nyt olisi halunnut pelikerhoon, joka kestää myös iltaan asti mutta sen kielsin pojalta toistaiseksi. Iltamenot ei ainakaan lisäänny kunnes Ekalla on tarjota mulle toimiva ratkaisu millä kykenee heräämään aamuisin niin että ehtii. Mua ärsyttää ihan sairaasti se että pitää kieltää kaikki kiva. En oikeasti haluaisi koska elämässä pitää olla kivaa ja kivoja juttuja. En käytä sitä koskaan ekana keinona muttakun ei tunnu muu auttavan. Eikä aina auta sekään. Mua ärsyttää olla se ilonpilaaja. Ja kyttääjä. Ja poliisi. Tiedän toki että toi on se mun rooli ja nämä on näitä vanhemmuuden lieveilmiöitä ja alalajeja. En silti tykkää. Eikö nyt vaan voisi oikeasti tajuta ihan itse näitä juttuja? Tai ainakin niin että muutaman mokan jälkeen oppisi. Mutta eikun hakataan sitä päätä seinään ihan koko ajan. Näköjään molemmat.

Kaikki nukkuu joskus pommiin. Ihan jokainen. Ja se on ok. Mutta meillä tämä on jokaviikkoista. Ja tosiaan hyvin yleistä iltamenojen jälkeen.
Huvittaa muuten kun muutama kaveri juttelee miten heillä lapset herää niin aikaisin, että nukkuisivat nyt edes tunnin pidempään. Joo no meillä on ongelmana että nukkuvat liiaksikin ja niitä ei tahdo saada hereille.

Ps. Ekalla oli joku teinikohtaus taas päällä ja totesin että kyllä on nyt taas raskasta tämä oleminen sulla. Mulle vastattiin että et se sinäkään mikään kevyt ole. Repesin

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Isipäivä

Jo toukokuussa äitienpäivänä tuli kirjoteltua ja ihmeteltyä näitä vanhempienpäiviä. Että kun sitä nurinaa (useimmiten äideiltä) irtoaa että ei pitäisi vain yhtenä päivänä vuodessa muistaa. Jännä homma että nyt isänpäivän huitamilla samaa nurinaa ei kuulu. Ei mistään suunnalta. Johtuen ehkäpä siitä että isit ei ota näitä hommia ihan niin vakavasti ja sydämenasiana. Hyvä isit! Testosteroni on aika hyvä tavara joskus. Ainakin se suojelee yliajattelulta.

En oo myöskään koskaan tajunnut sitä ei se mun vanhempi ole, en kyllä hanki lahjaa-ajatelmaa. Jonka välillä kuulee (useimmiten äitien suusta) tähän vuodenaikaan. Mitä sitten jos ei ole? Mä en ainakaan halua välittää lapsille sellaista kuvaa. Että muistetaan nyt vain heitä jotka ovat mulle jotain. Ja sitäpaitsi kuka voisi olla mulle enemmän kuin hän, jonka ansiosta mäkin olen vanhempi. Tai tässä tapauksessa siis he. Ehdottomasti ovat muistamisen ansainneet. Muulloinkin mutta ehdottomasti juuri tänään.
Eikä se lahjominen tietenkään ole se pääasia. Tai no lapsille on, kuten äitienpäivänäkin. Se on se heidän tapansa osoittaa että muistavat. Konkreettinen ja käsinkosketeltava. Mä en ainakaan halua romuttaa sitä heidän ajatusmaailmaansa. Oppivat kyllä iän myötä että muistaa voi muutenkin. Ja musta on aina mahdottoman hauskaa supista lasten kanssa yhdessä, juhlakalun selän takana. Juonitella lahjan hankintaa ja piilottelua.
Lahjonnan lisäksi se päivän juttu on ehdottomasti yhdessä vietetty aika. Tehdään tai ei tehdä. Kunhan ollaan yhdessä.


Isä lahjottiin..

Äitienpäivänä ollaan muutaman kerran mietitty brunssille menoa. Homma on kaatunut kuitenkin hintaan. Kalliiksi tulisi meidän väelle. Kurkattiin tänään huvikseen mitä maksaisi muutamassa paikassa isänpäivän brunssi. Ja hinnat oli paljon halvempia. Ainakin meidän muistikuvan mukaan kun suhteutti äitienpäivän hintoihin. Mistähän tämä nyt johtuu? Oletetaan ilmeisesti että äidit aina häärii siellä soppakauhan varressa ja äitienpäivänä saa äiti hengähtää kun yhdessä jos toisessakin perheessä keksitään viedä äiti ulos syömään. Kysyntää ulkoruokailulle on enemmän äitien- kuin isänpäivänä. Isukeille ilmeisesti tykätään puuhata kotona niitä syömisiä. Tämmöiset stereotyyppiset hajatelmat järkeilimme.

Mitä meillä sitten puuhattiin? No ensinnäkin Siippa sai nukkua. Saa kyllä muutenkin viikonloppuisin koska mä en vaan taas tällä hetkellä osaa nukkua kovin pitkään. Mutta jos Kolmas nyt olisi päättänyt puskea hereille jo seiskalta niin joo, minä sen kanssa olisin ehdottomasti noussut. Mulla on optio nukkua päivisin ja monesti jos niin teen niin Siippa niin pystyessään vielä maksimoi mulle unirauhan häipymällä edes osan porukan kanssa johonkin.
Tein aamupalan, en siksi että pitäisi vaan siksi että halusin. Tiedän että Siippa tykkää runsaasta ja pitkästä aamupalasta joten toki hän sen saa. Synttärinä, isänpäivänä ja joskus muulloinkin. Mun verenpaine ei nouse keittiössä. Ei ainakaan muuten kuin silloin kun mulla on liian suuret luulot omista taidoista ja osaamisista. Pakko muuten vinkata tämän aamun innovatiivisesta kokkauksesta; pekonin voi valmistaa mikrossa! Olen lähes mykistynyt!


...ja ruokittiin

Kun Siippa ja Kolmas oli saatu ruokittua niin mä karkasin lenkille. Katselin etukäteen ikkunasta että nojoo, ei siellä nyt niin paljoa tuule. Eipä!! Aivan järjetön vastatuuli, sama mihin suuntaan juoksi. Ja oli sitten vissiin pikkasen satanut eilen. Koski pauhasi aivan hulluna, ei se noin paljon meuhua edes keväisin. Jokatapauksessa, aika iso pätkä mun juoksureittiä oli tulvaveden alla. Kiva on juosta kun vesi sillä lailla lurtsuaa varpaiden väleissä. Tulipahan vesiesteet testattua myös. Ja juoksuistä kotiuduttuani karkasin pesutupaan. "Pesemään lakanoita" ja lukemaan Kilttiä tyttöä. Ompahan muuten ärsyttävän koukuttava kirja. Ja nimenomaan ärsyttävä siksi kun ei ehdi eikä pysty lukemaan sitä tahtia kuin sen koukun on nielaissut. Samaan aikaan vauva nukkui ja Siippa siivosi koko kämpän. Josta tuli mieleen että koskahan mä olen meillä viimeiksi siivonnut...

Appilassa käytiin myös, viemässä kakkua ja moikkaamassa. Mä en ole tainnut oman isäni kanssa viettää yhtäkään isänpäivää, en ainakaan muista että olisin viettänyt. Toki onnittelin ja muistin, jokainen isä ansaitsee tulla muistetuksi edes isänpäivänä. Myös ne vähän vähemmän isänä olleet. Mutta siis itsestäänselvä vaihtoehto oli että jos vaareja moikataan niin Siipan isälle. Kolmas näki samalla serkkujaan.

Ehdittiin vähän pussailemaankin ja sivusilmin seuraamaan Shamelessin maratonia Cmorelta. Ulkoruokailua koska Siippa niin toivoi. Ennen lähtöä se kiskoi nahkahousut jalkaan hyvin suureleisesti. Isänpäivänä kuulemma voi. Vauva nukkui lahjaksi ihan superpitkät päikkärit. Isänpäivä on meillä vähän tynkäperheen juhla koska Kaksikko vietti isänpäivän oman isänsä luona.

Aika normipäivä siis, vähän pekonin makuinen. Pikkasen spessua mutta muuten samaa sunnuntaita kuin muutenkin. Just hyvä näin.

Ps. Emminä pysty ottamaan tuota meillä asuvaa mieshenkilöä tosissaan kun sillä on kalapuikko keskellä naamaa. Saa nähdä kauan sen Movember pitää. Empä ole ihan hetkeen nauranut näin paljoa päivittäin.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Koululaisooppera Hölmöläiset

Huh huh. Vaikka kuinka huutelin että ei sitä kuulkaa enää näillä vuosirenkailla jaksa kummempaa hapatusta nostaa omasta syntymäpäivästään niin kylläpä vaan kuulkaa oli kiva päivä. Illalla oli ihan harmistunut olo että joko tämä taas jo meni. Että ei loppuisi vielä! Lahjat oli kivoja, ihan järjettömän moni muisti onnitella, kakku maistui hyvältä, synttärisushi vasta hyvältä maistuikin, ikäkriisi ei iskenyt ja lapsetkin käyttäytyi verrattain mallikkaasti. Liian nopeasti menee ihmisen syntymäpäivä. Haluan kaksi. Lahjoja! Kakkua! Sirkushuveja!!
Mutta, asiaan.

Aiemmin puolittain jo mainitsin että Tokan luokka tekee Koululaisoopperaa. Koko syksyn ajan on harjoiteltu, jos nyt ei ihan päivittäin niin melkein joka päivä. Lauluja, kuoro-osuuksia, koreografiaa. Jännitetty, odotettu, hermostuttu. Ja viimein se päivä koitti!

Myrskyisänä marraskuun iltana vaelsimme sankoin joukoin kohti Suomen Kansallisoopperaa. Kyllä, luit oikein. Jos oopperaa tehdään niin toki puitteet täytyy olla kohdillaan. Alminsali täyttyi pikkuhiljaa ja voi jehna miten jännitti! Lippuja on myyty pitkin syksyä ja ihan täyteen salia ei saatu mutta mukavasti kuitenkin. Ei todellakaan tarvinnut puolityhjälle salille esiintyä! Lipputuloilla esiintyjälapsoset suuntaavat keväällä kohti Särkänniemeä. Senverta mukavasti lipputuloja kertyi että saavat todennäköisesti vähän käyttörahaakin mukaan lipputuloista.

Mukaan oli saatu kolme ehtaa oopperalaulajaa sekä pianisti säestämään. Tarina itsessään myötäili Hölmöläissatuja, jotka ovat varmaan kaikille tuttuja jo lapsuudesta. Mukaan oli sisällytetty niin valon kantaminen säkissä sisään kuin muutama muukin klassikko. Oikein siis koko perheelle suunnattua ja helposti seurattavaa oopperaa. Ja pituuskaan ei päätä huimannut, vajaa tunnissa päästiin huutamaan bravota. Pikkulapsetkin jaksoivat siis hyvin yleisössä alusta loppuun. Me oltiin otettu varman päälle ja jätettiin Kolmas hoitajan kanssa kotiin.
Koko homma näkyy olevan lähtöisin alunperin Jukka Linkolan ja Jukka Virtasen kynästä. Ja Tokan opettaja on jo konkari koululaisoopperan suhteen, hän on tehnyt niitä uransa aikana useita.

Alminsali itsessään tarjosi ainutkertaisen miljöön, akustiikka ja muu toimi ihan eri tavalla kuin vaikka koulun jumppasalissa. Lisäksi sekä lavasteet että puvustus oli viimeisen päälle mietitty ja toteutettu. Lapsia oli mukana esiintymässä kaksi luokallista eli ihan pienestä toteutuksesta ei ollut kyse jos miettii sekä puvustusta että maskeerausta. Mitenhän tässä nyt saisi ylistettyä ihan oikeasti sitä miten siisti ja ainutlaatuinen juttu tämä oli??!

Itse esityksestä ei valitettavasti saanut ottaa kuvia tekijänoikeushommeleiden takia mutta tuossa ne oli

Missään nimessä esitystä ei oltu tehty otsa rutussa, pienet mokailut ja stiplailut eivät erottuneet vaan näyttivät osalta kokonaisuutta. Koululaisilla oli pelkkiä kuoro-osuuksia koko esityksen ajan eli ei haitannut yhtään vaikka kaikkea ei muistanutkaan. Mutta hitto että ne näytti hyvältä siellä lavalla! Tokan puheista on välillä kuultanut väsymys kun harjoittelivat niin paljon mutta näki että kyllä se oli sen arvoista. Ja muutenkin, Tokan luokkahan esiintyy paljon opensa johdolla ja tuolla jos missä näki miten yhteen ne on nivoutuneet kun ovat esiintyneet niin paljon.

Pakko kehua vielä esityksen kokonaisuutta ennen kaikkea siitä että vaikka lapsilauma oli suuri, niin jokaisella oli jossain kohdassa jokin juttu millä erottui esityksestä. Ei liikaa mutta jokaisella oli joku pieni jippo. Ylipäätänsä homma oli toteutettu ihan mahtavasti, he jotka haluavat esiintyä pääsivät esille mutta ujoimmat eivät myöskään hukkuneet massaan. Toteutus oli tiivistetysti ihan mahtava!
Päivä oli todella pitkä ja se näkyi ainakin meidän Tokassa. Pientä turnajaisväsymystä oli havaittavissa jo kesken esityksen mutta niin hienosti meni että taputuksista ja kumartelusta ei meinannut tulla loppua! Ja olivathan lapset esityksen jälkeen ihan mahdottoman ylpeitä itsestään. Ja syytä olikin! Aika ainutkertainen juttu kuitenkin. Seuraavana päivänä viettivät karonkkaa. Saa nähdä kuinka kova pudotus arkeen koululaisilla on, viime viikot kun on ihan oikeasti pääsääntöisesti tehty vain oopperaa...

Ps. Mitä hittoa???

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

33

Kun kerran lapsista niin sitten äidistäkin. Mä täytän tänään siis 33 vuotta.

Synnyin Kätilöopistolla, jossa ovat syntyneet myös Eka ja Kolmas. Toka kävi siinä välissä syntymässä Jorvissa johon ei kiitos enää koskaan.
Mun syntymän aikoihin alkoi vauvojen vierihoito lisääntyä ja hommaa alettiin ihan markkinoimaan tuoreille vanhemmille. Koska tämä oli niin uusi asia, tehtiin hommasta illan uutisiin pätkä. Jossa komeilee muutaman minuutin ikäinen Kukkis äitinsä kanssa. Ja mun äidillä vilahtaa siinä tissi!

Mun syntymäpäivän lisäksi tänään on myös ruotsalaisuuden päivä ja sen vuoksi liputetaan. Pienenä luulin tietysti että lippu liehuu salossa mun syntymäpäivän vuoksi. Traumatisoiduin peruuttamattomasti kun selvisi että lippu on nostettuna ihan muista syistä.

Tuntuu ihan oudolta ylipäätänsä että ikä alkaa nykyään kolmosella. Miten näin nuori voi olla jo noin vanha? Vuodet vierii ja aika juoksee. Enää sitä ei riemuitse kun numerot lisääntyy vaan vuosi vuodelta se aiheuttaa pikemminkin palaa kurkkuun joka on hankala nielaista. Kun ei vaan koe vanhenevansa samaa tahtia kuin vuodet kuluu tai että noin muutenkaan täsmäisi sitä lukua mitä se ikänumero näyttää. Tai ainakaan ne mielikuvat ei täsmää joita nuorempana kehitteli että sitten kun olen sen ja sen ikäinen. Enää sitä omaa syntymäpäivää ei myöskään ihan sillälailla odota. Paitsi lahjoja on kyllä kiva saada. Tänä vuonna toivoin lahjaksi kahta auton eturengasta.

Tykkään kuitenkin että enää ei tarvitse olla siellä lähellä kahtakymmentä. Silloin parikymppisenä se eläminen ja oleminen oli jotenkin niin vaikeaa. Piti muka olla niin aikuisena vaikka ei mistään mitään tiennytkään. Nykyään voi ihan pokkana jo sen myöntääkin jos ei tiedä tai osaa. Sitä arvostetaan enemmän kuin sitä että yrittää päteä. Vaikka onhan se päteminenkin joskus aika kivaa. Varsinkin jos pääsee pätemään jollekin besserwisserille. Pieni on kotiäidin maailma.

Mä olen oikeastaan jo ennen omia lapsia ollut sitä mieltä että lapset kasvattaa vanhempia paljon enemmän kuin vanhempi lasta. Ja omien lasten myötä olen alkanut alleviivata tuota entistä enemmän. Ja sitä kasvua tapahtuu näköjään myös aina lapsiluvun kasvaessa. Mennyt vuosi kolmen lapsen äitinä on mennyt nopeasti mutta se on ehdottomasti jättänyt isot jäljet muhun. Kasvua ihmisenä on tapahtunut. Ei lapset ole mua muuttaneet mutta olen mä kolmen lapsen äitinä nyt kasvanut toisenlaiseksi kuin olin kahden äitinä. Silloin mulla oli aivan erilaiset intressit elämän ja kaiken suhteen. Jos ollaan niin onnekkaita että saadaan joskus se neljäs (ja viides ja...) lapsi niin yksi asia mitä odotan eniten on nimenomaan se että millaiseksi mä sitten kasvan. Millainen musta tulee kun perhekoko muuttuu?

Tähän piti tulla kakkukuva mutta kermaruusut meni senverta päin persettä että antaa olla. Voitte kuvitella. Paljon vaaleanpunaista kermavaahtoa, hopeatoffeetäyte ja violetit kakkupohjat.


tiistai 5. marraskuuta 2013

Nykyajan nuoriso

Mä provosoidun tätä nykyä hyvin helposti kun törmään jossakin siihen että teinejä teilataan. Miten teinit käyttäytyy huonosti. Miten nykyteinit on ihan kamalia. Miten teinit sitä ja miten teinit tätä. Blaaaah! Myönnän että mua välillä jopa ihan suututtaa aikuisten asenteet!

Tiedän sen toki johtuvan siitä että mulla on täällä kotona teinejä. Mutta juurikin heidän ansiostaan mulla on eturivin paikka seurata nykyteinien elämää. Ja sitä mitä se teininä olo nykyään ihan oikeasti on. Senverran näen Kaksikon kavereitakin että aika hyvällä otannalla mulla on vertailupohjaa mistä puhua.

Mä uskon hyvin vakaasti että ei teinit ole sen kauheampia kuin koskaan aiemminkaan. Se johtuu meistä aikuisista että voivotellaan miten "nykyään on kyllä nuoriso ihan kamalaa ja kyllä me vaan oltiin silloin aikanaan paljon fiksumpia". Jos ei itse ole tekemisissä teinien kanssa niin se kontrasti sinne omaan nuoruuteen on niin kaukana että aika on todennäköisesti pyyhkinyt jo terän suurimmasta osasta muistoja. Ja jos ei itse ole teinien kanssa tekemisissä niin niitä juttuja ei osaa suhteuttaa kun nyt itse onkin siinä tilanteessa aikuisena. Ne hatarat muistikuvat nuoruudesta on niitä nuoren minän muistoja. No ihan vaan hei tietoiskuna, ihan samanlaisia mekin oltiin. Ihan jokaisessa sukupolvessa on ne "kamalat" teinit. Mutta he ovat sen oman ryhmänsä vähemmistönä. Ei kaikki teinit ole kamalia. Suurinosa heistä on ihan mahdottoman mukavaa ja fiksua porukkaa! Niin silloin kun oli itse nuori, kuin nyt nykypäivänäkin. Se vaan on helpompi niputtaa kaikki samaan kastiin ja teilata koko porukka huonosti käyttäytyvinä. Helpompaa kuin se että erottaisi sen nuoren sieltä tilanteesta ja hetkestä.

Mä jopa sanoisin että nykyteineillä on vaikeampaa kuin meillä aikanaan. Nykyään sut määritellään niin paljon materian mukaan, sellaisen materian jota ei meidän aikana edes ollut olemassa! Kiusaaminen on paljon raadollisempaa ja se tulee kotiin asti ihan eri tavalla. Luokkaerot on todella isoja ja raha sanelee isosti sen mitä tai kuka olet. Monen asian summana elämässä tulee eteen asioita joita nuoren ei vielä tarvitsisi joutua käsittelemään ja kohtaamaan. Ei vielä keskenkasvuisena. Ja suoraan sanottuna musta on ihan tyhmää ehkä lähteä edes vertailemaan ja kisailemaan että kenellä nyt on koska ollut rankinta. Ajat on niin toiset.

Teini-ikä on ehkä vaikein ja raskain aika kehitysvaiheena. Fyysinen ja psyykkinen kasvu ei välttämättä todellakaan kulje käsikädessä. Hormonitoiminta starttaa ja aiheuttaa oman hämmennyksensä. Toisena hetkenä tuntuu jo lähes aikuiselta ja toisena taas ihan hämmentyneeltä lapselta. Kukaan ei ymmärrä eikä sitä ymmärrä oikein itsekään mitään. Toisena hetkenä sitä on maailmanvaltias ja toisena taas haluaisi lähinnä hukkua vaan massaan. Heittelevät tunteet ovat siitä nuorestakin hämmentäviä ja pelottavia. Omien tunteiden kanssa joutuu tekemään ihan tosissaan duunia. Elämä ja oma minä tuntuu oudolta. Epäonnistumisia on vaikea käsitellä ja sietää ja tuntuu että kaikki on mahdottoman vaikeaa. Koulupäivät on pitkiä ja opiskelun lisäksi pitäisi pystyä miettimään vähän tulevaisuuttakin että mitäs peruskoulun jälkeen, täytyy jaksaa miettiä sitä miten ja millainen on että ei varmasti erotu liikaa, jaksaa ja ehtiä harrastamaan ja näkemään kavereitakin. Menee ihan ympärivuorokautisesta duunista. Mä en kadehdi teini-ikäisiä laisinkaan. En mistään hinnasta haluaisi olla uudestaan teini-ikäinen!

Nuorella se kasvu ja kehitys on niin massiivista että aivot ei aina taivu empatiaan. Aivokapasiteetti on niin täynnä sitä kasvamista ja kehitystä että aina ne ei vaan havainnoi kaikkea. Koska ei vaan pysty. Siihen ei riitä energiaa. Aina ei ole kyse huonoista käytöstavoista tai välinpitämättömyydestä tai mitä näitä stereotypioita nyt teinien kohdalla onkaan. Joskus on kyse ihan vain siitäkin että ei huomaa. On niin ajatuksissaan. Mielessä pyörii ihan muut jutut. Silloin sen ainaisen kyllä silloin kun minä olin nuori-poteroitumisen sijaan voisi yrittää hetken aikaa ymmärtää. Ja astua sieltä omasta aikuisuudesta toviksi pois. Osoittaa että kaikki aikuiset ei ole sellaisia stereotyyppisiä nalkuttajia, mikä käsitys teineillä aikuisista on. Huomata, nähdä, kuulla. Kaikilla on joskus huonoja päiviä ja teini-iässä niitä sattuu kohdalle aika usein.

Eli aikuiset huomio! Relatkaapa tekin vähän. Yrittäkää nähdä se teini sieltä asioiden takaa sensijaan että mutistaan vaan siitä miten huonosti käyttäydytään. Mahdatteko itsekään aina osata käyttäytyä ihan fiksusti? Mun kokemuksen mukaan aikuiset käyttäytyy pääsääntöisesti paljon huonommin kuin yksikään lapsi tai nuori. Meidän nuoriso on kuitenkin suurimmaksi osaksi aivan mahtavan hienoa ja mä olen ainakin ylpeä omistani. Silloinkin kun ne hölmöilee.
On hienoa että ihmiset kaipaa takaisin yhteisöllisyyttä mutta siihen yhdessä kasvattamiseen kuuluu myös ymmärtäminen. Miten voitte vaatia nuorelta myötätuntoa jos ette siihen taivu itsekään kuin valikoidusti? Sitä asennekasvamista kannattaa tehdä siellä omien korvien välissä jo ennen kuin ne omat lapset on teini-iässä. Sitten se minkä taakseen jättää, sen edestään löytää ei potkaise naamaan ihan niin lujaa!

Ensi kerralla kun tekee mieli todeta jotain nykyteineistä niin suosittelen kurkkaamaan ja perehtymään vaikka tänne.

Ps. Vauvan 1v neuvola takana. Hienosti selvittiin rokotuksista. Myös vauva.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Loppukiri loppuvuoteen

Marraskuu on varmaan kuukausista harmain. Oli lunta jo maassa tai ei. Ei ole vielä ehtinyt sopeutumaan kellojen siirrosta johtuvaan aikaeroon ja vie viikkokausia tajuta miten aikaisin oikeasti tuleekaan pimeää. Heijastimet on hukassa ja muutenkin tuntuu että verkkokalvoihin pitäisi asentaa kohdevalot että ylipäätänsä jotakin näkee.

Ulkona vellovasta maaston masennuksesta huolimatta loppuvuosi tarkoittaa meidän perheelle aina juhlaa ja kivailua. 3/5 henkilöluvusta viettää syntympäiviään vuoden loppupuolella ja mahtuupahan mukaan aina isänpäivää, pikkujoulua ja muutakin huisketta. Se väsymys ja ankeus iskeekin meillä aina kunnolla vasta tammikuussa. Toki meilläkin jo marraskuussa saa kaivaa kaikki buustit kehiin että jaksaa. Mutta meillä on onneksi käytössä myös näitä ylimääräisiä piristäjiä. Joiden avulla loppuvuosi juoksee.

Lauantaina juhlittiin siis Kolmas vuosikkaaksi. Kekkerit meni taas oikein meidän malliin. Ensimmäiset vieraat kun pimpotti niin mä puin päälleni. Nukuttiin aamulla senverran pitkään että valmistelut vähän venyi. Onneksi olin kakun tapellut, kiroillut ja lähes seinään heittänyt jo edellisenä päivänä kokonaan valmiiksi. Juhla-aamuna ei olisi rahkeet kyllä riittänyt kun ajan kanssakin meinasi jo usko loppua.
Vietettiin synttäreitä kuitenkin onneksi senverran vähäeleisesti ja ennenkaikkea sellaisella porukalla että eipä sillä nyt ollut niin väliä että oltiin kaikkea muuta kuin valmiita. Ja vaikka pienimuotoisesti juhlittiin niin karkasihan se tarjoilupuoli pikkasen taas lapasesta.. Syytän samaan ajankohtaan osunutta halloweenia joka antoi mulle liikaa ideoita! Ihan maaniseksi ei onneksi sentään mennyt mutta joku sairaushan se on varmaan tämäkin.
Kolmosen kummitäti yökyläili, mikä on aina huippua koska se sekä rauhoittaa että pidentää näkemistä. Välitöntä ja kivaa oli taas. Vaikkakin mä koen koko yksivuotisen juhlinnan aika symboliseksi. Mä ja Kolmas oltaisiin selvitty ihan ilman mitään juhlia, mutta Siipalle ja Kaksikolle homma oli selvästi tärkeä.
Illalla juhien jälkeen lähdettiin vielä käymään hautausmaalla viemässä Siipan äidille kynttilä. Oli kyllä tosi kauniin näköistä kun kynttilöitä oli keskellä pimeyttä mereksi asti. Ei olisi haluttanut lähteä pois ollenkaan. Rauhallista ja hämyisää.

Nyt alkava viikko on taas yhtä juoksua (ja juhlaa) joten sunnuntaina oltiin vaan. Muutama synttärivieras olisi halunnut tulla mielummin silloin mutta nyt tällä kertaa ei joustettu vaan pidettiin huoli että sunnuntaille ei ole ohjelmaa. Vaikka täällä väki alkaa olla toipumaan päin flunssastaan niin ihan terveinä ei lapset ole vieläkään (tänään kyllä näköjään kukaan ei ole jäänyt enää kotiin) ole. Musta tuntuu että meidän elämä on niin älyttömän aikataulutettua että ne vapaapäivät, kun ei ihan oikeasti ole yhtään mitään, on ihan liian harvinaista herkkua. Ja just nyt, kaiken loppuvuoteen tikistetyn kiireen keskellä,  sellainen tuli kyllä tarpeeseen.
Makoiltiin, syötiin, pelattiin lautapelejä, luettiin, löhöttiin. Mä kävin rauhassa juoksemassa. Sumussa peltojen ja luontopolun keskellä oli ihan mahtavaa! Vauva nukkui hyvät päikkärit, kerrankin! Jäin ihan koukkuun Milja Kauniston Synnintekijään ja hutaisin yhdellä makoilukerralla puolet. Lapset kekkuloi pyjamissa koko päivän. Eikä ne tainneet pestä hampaitakaan. Ruokailut hoitui täytekakulla ja jämistä kasaan riivityillä tortilloilla. Tulipa tarpeeseen moinen vastuuttomuus!

lauantai 2. marraskuuta 2013

Vauva on...

...jo kaksitoista kuukautta. Kokonaisen vuoden!

Kulunut vuosi on ollut erilaisempi kuin vuodet miesmuistiin. Meillä on ollut uusi pieni ihminen jonka ensimmäinen elovuosi on nyt takanapäin. Siitä pienestä punaisesta vastasyntyneestä ruttunyytistä on kasvanut pellavapäinen ja sinisilmäinen höhöttäjä. Huumorintajuinen mutta äkkipikainen, sydänveriä myöten suuttuva mielensäpahoittaja. Suukkoja suikkiva ja halauksia huiteleva seuramies. Omille vitseilleen eniten naurava jätkänpätkä.
Vauvamme ensimmäinen vuosi on hurahtanut ihan hurjaa vauhtia! Tuntuu oudolta katsella valokuvia vuoden takaa Kätilöopistolta. Joko siitä on vuosi?

Kolmas on kaiken aikaa ollut eniten isänsä näköinen. Jo vastasyntyneestä pystyi tunnistamaan kuka on pojan isä. Hauskaa on ollut seurata myös veljesten keskinäistä yhdennäköisyyttä. Kolmas oli ensimmäiset puoli vuotta enemmän Tokan näköinen ja nyt viimeiset puoli vuotta Kolmas on muistuttanut enemmän Ekaa. Ekalla ja Kolmosella on todella paljon samanlaisia ilmeitä ja meillä huudahdellaankin paljon yläkoululaiselle että näytät ihan vauvalta.
Koskaanhan lapsia ei saisi verrata keskenään mutta Kolmas on meidän lapsista selvästi se, jonka temperamentti ja luonne on tulleet hyvin vahvasti esiin jo nyt. Isot veljet olivat hyvin pitkään aika lupsakoita tapauksia. Pienin taas heiluttaa tahtipuikkoa ja johtaa orkesteriaan sujuvasti jo ennenkuin osaa edes kävellä.

Vauva vilkuttaa ja taputtaa, seisoo ilman tukea ja kävelee hurjaa vauhtia taaperokärryn kanssa. Mikään ruuneperi Kolmas ei ole, tunnistettavia sanoja on lähinnä tissi, kissa ja anna. Äitiä ja mammaa huudellaan vähän kaikille. Tukea pitkin lähes juostaan mutta muuten neliveto on paras liikkumamuoto. Uuni ja astianpesukone ovat ihmeellisiä, valokatkaisijat ja hissin nappulat kiinnostavia, sängyssä hyppiminen on ihaninta ja musiikin soidessa tanssitaan. Kovasti kiivetään kaikkialle mihin vain päästään. Ja vähän niihinkin mihin rahkeet ei vielä riitä. Kolmas on varsinainen rohkelikko ja uskalikko, äiti taasen pelkuri joka kauhistelee jo nyt pojan edesottamuksia.

Muut lapset kiinnostaa Kolmosta ihan älyttömän paljon. Pojan kanssa vaan saa olla haukkana vieressä koska Kolmonen tekee vähän turhankin läheistä tuttavuutta. Kaverit tönitään kumoon, revitään hiuksista ja naamasta tai oikeastaan ihan mistä vaan kiinni saadaan. Lelut revitään käsistä ja päälle hypitään jos mahdollista. Lapseni on varsinainen kiusanhenki uteliaisuutensa kanssa. Joskus leikkiminen onnistuukin ja on hauskaa. Mutta Kolmas on tässä touhussa täysin erilainen kuin aikanaan hyvinkin rauhalliset isot veljensä. Mennään eikä meinata!

Vuosikkaan synttärikakku

Kolmas nauttii perheen yhteisistä ruokahetkistä ja syö samaa ruokaa kuin muukin perhe. Sormiruokailee vähän. Lusikat ym. ruokailuvälineet heittelee lattialle eikä vielä yritä saada lautaselta ruokaa ääntä kohti.

Jos mahdollista, Kolmas on pyörittänyt veljensä vielä tiukemmin sormiensa ympärille. Kaksikko yrittää systemaattisesti pitää vauvaa pois heidän huoneestaan mutta tämä aiheuttaa vain sen että Kolmosesta kuoriutuu italialainen jalkapalloilija joka heittäytymisellään ansaitsisi vähintäänkin oscarin ja joka ruumiinkielellään ilmaisee kuinka äärimmäisen väärin on että hän ei pääse mukaan. Valtaisat krokotiilinkyyneleet ja aneleva katse saavatkin veljet lähes poikkeuksetta aina heltymään. Vauva on myös kehittänyt tekoitkun joka on vain isoja veljiä varten ja joka esitetään vain niissä tilanteissa kun Kolmas meinaa jäädä ulkopuoliseksi. No tuu sitten kuullaan hyvin usein. Tätä teatteria on aina yhtä hauska seurata.

Kolmas inhoaa pukemista ja erityisesti vaipanvaihtoa. Kivointa ikinä on olla ilman vaippaa ja parisängyssä hyppiminen nakuna vasta parhautta onkin! Huutoraivarit koetaan aivan tasan jokainen kerta kun vaippaa vaihdetaan.

Hurjalta tuntuu muuten se että silloinkun Eka oli vuoden niin mä olen jo odottanut Tokaa. Muistan että Ekan yksivuotis-synttäreillä kerrottiin että toinen lapsi on tulossa. Muuten Kolmannen vauva-aika on ollut hyvin erilaista kuin aikanaan Kaksikon kanssa. Ihan eri jutut on pelottaneet ja mietityttäneet.

Tänään meillä siis juhlitaan. Pienimuotoisesti mutta kuitenkin, toista vierasaaltoa odotellaan. Vauvakin sai vähän maistaa kakkua...
Jatkossa en kirjoita enää kuukausittain mitä Kolmannelle kuuluu mutta aivan varmasti Vauva on... postauksia vielä tulee.

Nyt meillä asuu kainaloon kaivautuva tutkija, eläinrakas irvistelijä, kuivan huumorintajun omaava tekonauraja, perheellemme kovin rakas vuosikas. Hyvää syntymäpäivää Paapukka!


Kuppikakkuja


Kuopuksemme tulee säilyttämään perheessämme nimikkeen vauva, vaikka ei sitä varsinaisesti enää olekaan. Muka. Ja mä olen ollut myös tosi reipas, en ole itkenyt tänään kertaakaan. Vielä.