maanantai 18. marraskuuta 2013

I'm on the phone!

Vitsit nämä viikonloput on ruuhkaisia. Tähänkin viikonloppuun mahtuu kookospähkinän särkemistä (vasara oli tehokkain), leffassa käyntiä Kaksikon kanssa (uusin Thor. Oli aika hyvä, tosin meidän mielestä vaatii pohjille sen että on nähnyt ekan Thorin ja The Avengersin), brunssia (mahtava MAHTAVA Mille Mozzarelle. Koskaan ikinä en ole juonut niin hyvää porkkanamehua!), Macaronsien tekoa (ei ehkä se helpoin leipominen tehdä lasten kanssa, varsinkin jos niitä ei ole tehnyt koskaan ennen. Meni yllättävän paljon aikaa), mutsilla syömistä, urheilua, musan tekemistä, katkarapujen friteerausta ja sitten sitä normisälää.

Mä sain synttärilahjaksi uuden puhelimen. Asiasta vihjailtiin vähäsen etukäteen, ei nyt niinkään haisteltu mielipidettä asiasta mutta selvästi vähän noin niinkuin ilmaistiin mitä on tulossa. Ja että omppua olisi. Mä olen tykännyt käyttää applelta niin ipodia, ipadia kuin läppäriäkin mutta puhelimia olen jostain syystä karsastanut. Ne on jotenkin tosi hauraan näköisiä. Ja tämmöiselle torspolle ei yksinkertaisesti kannata hankkia noin kallista vermettä. Multa tippuu käsistä kaikki. Ja unohtelen ja hukutan. Muutama päivä sitten jätin sujuvasti ulko-ovenkin auki. Ja muutamalla kokeilulla ne on ollut musta vaikeita käyttää. En ymmärrä missä on mikäkin.
Olen ollut tyytyväinen HTC:n käyttäjä. Ja vaikka se on välillä kiukutellut ihan urakallakin niin en ollut ajatellut puhelinta vaihtaa ennenkuin se sanoo kokonaan sopimuksensa irti.

Kännyn kameran testailua, tässä Mille Mozzarellen alkupalat..
No, synttärit oli ja meni ja puhelin tuli. Lapset taisi innostua lahjasta eniten. Mä en nähnyt koko puhelinta juuri lainkaan muutamaan päivään. Äiti saanko kokeilla, vähän tää on hieno, hei mites voisko sitä sun luuria vähän katsoa, ai että on kyllä kiva, joo tota saanks mä vähän pelaa sillä. Mä yritin jossain välissä saada sitä omiin käsiin senverran että vähän rukkaan jotain asetuksia ja pistän icloudin ja vähän yritän oppia sen käyttöä mutta aika hiljasta on ollut.
Toka taisi itseasiassa jopa vähän suuttua. Hän kun haluaisi iphonen. Mun mielestä taas se ei ole lapsille tarpeellinen. Aika harvalle aikuisellekaan se on. Ja jos itse olisin ostamassa puhelinta niin se ei olisi mun valinta. Toisaalta mä koen kamalan hankalaksi sen linjanvedon näiden laitteiden kanssa. Meidän lasten sukupolvella kun on käsissään niin paljon vaihtoehtoja. Koska vaikka mä en näe jotain asiaa tarpeelliseksi niin se tulee todennäköisesti olemaan täysin arkipäiväistä kun mun lapset ovat aikuisia. Ei ehkä tarpeellista mutta arkipäiväistä. Moni asia on sitä jo nyt. Mulle puhelin on ennenkaikkea puhelin, meidän lasten sukupolvelle se on aika paljon muutakin. Mediakasvatuksen lisäksi teknologiakasvatus on aika haasteellista. Tällä hetkellä meillä tarpeellisuuden määrittää pitkälti hinta. Lapsi ei tarvitse 600 euron puhelinta. Harva aikuinenkaan tarvitsee.
Mä olen kamalan huono käyttämään noita laitteita. HTC:kin jäi mulle osittain vieraaksi ja en koskaan oppinut täysin käyttämään sitä. En ole merkki- tai laiteuskollinen mutta nykyään teknologia on niin pitkälle edennyttä että mä en pysy perässä. Kehityksen tahdissa on ihan mahdotonta pysyä ellet sitten vaihda laitteita muutaman kuukauden välein. Missä ei ole mitään järkeä.

..ja pääruoka joka oli niin hyvää että taju meinasi lähteä.
Puhelimissakin on nykyään niin paljon ylimääräistä mitä mä en todellakaan tarvitse. Ja eihän ne enää ole puhelimia. Vaan älypuhelimia. Eikä niillä enää soiteta tavallisia puheluita vaan videopuheluita. Mulle riittäisi että saisi soitettua ja tekstattua, herätyskello on ollut näppärä, saisi käytyä alkeellisesti netissä ja joskus jonkun säällisen kuvan napattua. Mulla on kalenteri kirjaversiona. Pelejä en pelaa. En tarvitse muistiin jokaista sähköpostiosoitetta ja kontaktia johon olen yhteydessä. Musiikkia kuuntelen erillisellä laitteella. Ja niin edespäin.

Kun aikanaan siirtyi näihin uuden sukupolven puhelimiin niin tein ainakin omalla kohdalla sen havainnon että mitä enemmän sieltä puhelimesta löytyy sitä härpäkettä, niin sen enempi sitä on koko ajan räpläämässä. Ei oikeasti tarvitse olla edes mikään peli kesken. Vaan ihan yleisesti kun siellä on sitä sisältöä ja sovellusta niin paljon parin hipauksen päässä niin koko ajan muka pitäisi olla puhelin kädessä. Huomaan hyvin helposti esim. bussimatkalla räpeltäväni puhelinta vähän väliä. Ilman mitään varsinaista syytä. Tai kun odotan bussia. Tai kun siirryn johonkin. Puhelimen käytöstä on tullut samanlainen tapa kuin aikanaan röökinpolttamisesta (tämmöinen historia siis löytyy). Kun ei osaa vaan olla ja jotain pitää tehdä. Aikanaan se oli se rööki minkä kaivoi kehiin siirtymätilanteissa tai odotellessa, nykyään se on puhelin. 
Silloin kun röökinpolton lopetti niin en muista juurikaan kärsineeni vierotusoireista mutta se tavasta pois oppiminen oli todella hankalaa. Muistan että mietin mitä mä nyt teen kun vaikka kävelen pysäkille? Öö... no jos ihan vaan vaikka kävelet?! Kuinkahan pahat vieroitusoireet saisi aikaiseksi jos yrittäisi olla ilman puhelinta ne hetket kun sen yleensä kaivaa esille, muuten vaan eikä varsinaisesti käyttääkseen.
Siitä olen sentään päässyt eroon että räpläisin sitä luuria koko matkan bussissa. Nykyään luen, mulla ei ole enää missään niin rauhallista paikkaa lukea kuin julkisissa kulkuvälineissä. Kun oikein hyvä kirja on käsissä niin voisin ajella ylimääräistä ihan vaan sentakia että saisin lukea. Kotona kun ei saa koska teini-ikäinenkään ei yhä edelleenkään osaa katsoa että onko mulla siinä joku asia kesken vai ei vaan sujuvasti rynnii keskeyttämään sen asiansa kanssa. (voipi olla että tästä on taas vähän viime aikoina keskusteltu)


Sekä jälkkäri. Toka kysyi kuvan nähtyään että "miksi teidän jälkkärissä oli kalapuikko?"


Puhelimen käyttöönottoa venytti eniten se että piti käydä hankkimassa luuriin sopiva sim-kortti. Tämän kanssa tein eniten kiputyötä. Mulla on nimittäin hyvinkin vahva tunnelataus niinkin pieneen asiaan kuin mun sim-kortti. Siinä kun luki yhä edelleen Tele ja se oli uskollisesti palvellut kuudentoista vuoden ajan. Sinne se jäi. Vanhan puhelimen uumeniin. Rauha hänen sielulleen.

Olipa muuten typerä bloggaus. Voi minua tyttörukkaa, sain iphonen.
Nyt vieläkun oppisi poistamaan ipodilta biisejä.

Ps. Movember yli puolenvälin. Heräsin viikonloppuna tämännäköisen kaverin vierestä.

Pps. Blogger taas tyhmäilee ja siksi osa kappaleista näyttää tyhmältä. Vika ei ainakaan ole läppärin ja sohvan välissä.

2 kommenttia:

  1. Uskallanko nyt kertoakaan enää, kun siitä rakkaasta sim-kortista jo luovuit. Meidän isoista sim-korteista tehtiin saksilla moderni minikokoinen sim-kortti. Itse suhtauduin operaatioon aika skeptisesti, mutta kuulemma "netissä on ohjeet ja ihan hyvin voi tehdä itse". Näköjään ne toimii. Miehen puhelin kävi vastikään huollossa, ja siellä oli huoltomies erikseen kysynyt että toimiiko tuo oikeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo mä kyllä kuulin tuostakin ennenkuin hain sen sopivan Sim-kortin. Mutta olin kanssa aika skeptinen sen ajatuksen kanssa että se toimisi. Joten mielummin säästin sen kokonaisena kuin silppusin käyttökelvottomaksi. Saavat muksut sitten aikanaan kuolinpesää järkätessä ihmetellä että "minkä helvetin takia se on säilönyt sim-kortin?"

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?