maanantai 4. marraskuuta 2013

Loppukiri loppuvuoteen

Marraskuu on varmaan kuukausista harmain. Oli lunta jo maassa tai ei. Ei ole vielä ehtinyt sopeutumaan kellojen siirrosta johtuvaan aikaeroon ja vie viikkokausia tajuta miten aikaisin oikeasti tuleekaan pimeää. Heijastimet on hukassa ja muutenkin tuntuu että verkkokalvoihin pitäisi asentaa kohdevalot että ylipäätänsä jotakin näkee.

Ulkona vellovasta maaston masennuksesta huolimatta loppuvuosi tarkoittaa meidän perheelle aina juhlaa ja kivailua. 3/5 henkilöluvusta viettää syntympäiviään vuoden loppupuolella ja mahtuupahan mukaan aina isänpäivää, pikkujoulua ja muutakin huisketta. Se väsymys ja ankeus iskeekin meillä aina kunnolla vasta tammikuussa. Toki meilläkin jo marraskuussa saa kaivaa kaikki buustit kehiin että jaksaa. Mutta meillä on onneksi käytössä myös näitä ylimääräisiä piristäjiä. Joiden avulla loppuvuosi juoksee.

Lauantaina juhlittiin siis Kolmas vuosikkaaksi. Kekkerit meni taas oikein meidän malliin. Ensimmäiset vieraat kun pimpotti niin mä puin päälleni. Nukuttiin aamulla senverran pitkään että valmistelut vähän venyi. Onneksi olin kakun tapellut, kiroillut ja lähes seinään heittänyt jo edellisenä päivänä kokonaan valmiiksi. Juhla-aamuna ei olisi rahkeet kyllä riittänyt kun ajan kanssakin meinasi jo usko loppua.
Vietettiin synttäreitä kuitenkin onneksi senverran vähäeleisesti ja ennenkaikkea sellaisella porukalla että eipä sillä nyt ollut niin väliä että oltiin kaikkea muuta kuin valmiita. Ja vaikka pienimuotoisesti juhlittiin niin karkasihan se tarjoilupuoli pikkasen taas lapasesta.. Syytän samaan ajankohtaan osunutta halloweenia joka antoi mulle liikaa ideoita! Ihan maaniseksi ei onneksi sentään mennyt mutta joku sairaushan se on varmaan tämäkin.
Kolmosen kummitäti yökyläili, mikä on aina huippua koska se sekä rauhoittaa että pidentää näkemistä. Välitöntä ja kivaa oli taas. Vaikkakin mä koen koko yksivuotisen juhlinnan aika symboliseksi. Mä ja Kolmas oltaisiin selvitty ihan ilman mitään juhlia, mutta Siipalle ja Kaksikolle homma oli selvästi tärkeä.
Illalla juhien jälkeen lähdettiin vielä käymään hautausmaalla viemässä Siipan äidille kynttilä. Oli kyllä tosi kauniin näköistä kun kynttilöitä oli keskellä pimeyttä mereksi asti. Ei olisi haluttanut lähteä pois ollenkaan. Rauhallista ja hämyisää.

Nyt alkava viikko on taas yhtä juoksua (ja juhlaa) joten sunnuntaina oltiin vaan. Muutama synttärivieras olisi halunnut tulla mielummin silloin mutta nyt tällä kertaa ei joustettu vaan pidettiin huoli että sunnuntaille ei ole ohjelmaa. Vaikka täällä väki alkaa olla toipumaan päin flunssastaan niin ihan terveinä ei lapset ole vieläkään (tänään kyllä näköjään kukaan ei ole jäänyt enää kotiin) ole. Musta tuntuu että meidän elämä on niin älyttömän aikataulutettua että ne vapaapäivät, kun ei ihan oikeasti ole yhtään mitään, on ihan liian harvinaista herkkua. Ja just nyt, kaiken loppuvuoteen tikistetyn kiireen keskellä,  sellainen tuli kyllä tarpeeseen.
Makoiltiin, syötiin, pelattiin lautapelejä, luettiin, löhöttiin. Mä kävin rauhassa juoksemassa. Sumussa peltojen ja luontopolun keskellä oli ihan mahtavaa! Vauva nukkui hyvät päikkärit, kerrankin! Jäin ihan koukkuun Milja Kauniston Synnintekijään ja hutaisin yhdellä makoilukerralla puolet. Lapset kekkuloi pyjamissa koko päivän. Eikä ne tainneet pestä hampaitakaan. Ruokailut hoitui täytekakulla ja jämistä kasaan riivityillä tortilloilla. Tulipa tarpeeseen moinen vastuuttomuus!

2 kommenttia:

  1. Oi ihana vastuuttomuus. Sitä tänne kiitos. Äkkiä jotkut kakkukemut meille... Pyjamaa ja kakkua. Äiti näyttää relaamisen mallia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän siihen kakkuun mitään varsinaista syytä tarvi ;) sen kun tekee tai hakee, vaikka sitten sen vastuuttomuuden verukkeella. Joskus pitääääää relata!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?