torstai 21. marraskuuta 2013

Mäkin kirjoitin kavereista!

Lähiömutsin kirjoitus sosiaalisen elämän muutoksista sai mut miettimään. PeNakin mietti. Ja Rouva Ruuhka nimensä mukaisesti.

Heti ensi alkuun totean että mulla on ollut lapsia suurimman osan aikuiselämästäni. Eli tavallaan tietyt kaverisuhteet on muodostuneet sellaisessa vaiheessa että niitä muksuja jo pyöri siellä mukana. Eli siksi ehkä koen ja ajattelen miten koen. Ja lapsuudenkaverit sitten taas on ehtineet omilla tahoillaan lisääntyä ja perheytymään tässä vuosien saatossa ja heidän kanssaan on sitten muotoutuneet omat kuvionsa.

Mutta. Mua on aina mietityttänyt se että miksi sitä lapsen tai lapsia saatuaan on niin kova tarve siihen mikään ei ole muuttunut-vakuuttelulle? Lapsethan on iso elämänmuutos. Elämänmuutokset muuttaa asioita ja juttuja. Miksi se lasten kohdalla on jotenkin niin vaikeaa myöntää? Miksi se on muiden elämänmuutosten kohdalla jotenkin "helpompaa" sanoa että asiat on muuttuneet? Pelkääkö ihmiset ihan oikeasti niin paljon sitä että se vanhemmuus muuttaisi liikaa? Tottakai se muuttaa ja vaikuttaa, enpä äkkiä keksi ihmisen elämässä yhtä vastuullista roolia. Ja se paine sen vastuun mukana on joskus jopa musertava. Miksi vanhemmuus ei saisi muuttaa? Ja miksi tämä on taas ennenkaikkea naisille jotenkin niin iso dilemma?
Mun mielestä siinä huijaa kaikista eniten itseään ja tekee kaikista eniten itselleen hallaa jos kynsin hampain pitää kiinni siitä että mikään ei olisi muuttunut. Koska onhan! Kaikki on muuttunut. Ja niin saakin olla. Sitten tehdään korjausliikkeitä ja muutetaan kuviot sopimaan siihen nykyiseen elämäntilanteeseen. Koska se ON muuttunut.

Toki sosiaaliset suhteet on tärkeitä. Omalle päälle ja jaksamiselle. Ja niistä on tärkeää pitää kiinni ja yrittää ylläpitää. Mutta voisiko se olla helpompaa jos siinä taustalla olisi vähän vähemmän sitä Mikään ei ole muuttunutta?
Koska onhan sitä ihan oikeasti todella vaikea saada se lapsiperhe-paletti pyörimään. Että ehtii käydä töissä, hoitaa ne kotijutut, olla perheen kesken, levätä ja harrastaa jne. Ja päälle vielä kaikki yllättävä. Se kysyy ihan todella paljon ihmiseltä. Musta tuntuu kurjalta jos pitää sitten siinä samalla potea huonoa omaatuntoa sosiaalisista suhteista. Tai siitä että on muka huono ystävä. Jos ei pysty samalla tavalla repeämään kuten ennen niin onko silloin muka jotenkin huono? Eikö se ole pikemminkin inhimillistä.

Elämänmuutoksissa ne ystävyyssuhteet vasta punnitaankin. Ketkä ymmärtää ja ketkä ei. Ketkä jaksaa uskoa myös siihen että okei nyt on tämmöinen vaihe. Ja ketkä jaksaa myös nähdä vaivaa sen suhteen ylläpitämiselle. Ja ketkä ymmärtää ja tietää että mä ihan oikeasti pohdin ja poden tätä asiaa enkä ole välinpitämättömästi ketään unohtanut. Mutta en nyt vain repeä, just nyt. Mun pisimmät ja parhaimmat kaveri- ja ystävyyssuhteet on niitä jotka eivät kysy aikaa. Tiedättekö, ne tyypit joiden kanssa saattaa hurahtaa pitkäkin aika ettei näe mutta sitten kun nähdään niin tuntuu ettei aikaa olisi välissä kulunutkaan. Eikä heille joudu niin selittelemäänkään. Koska elämä.
Ja toki siihen ystävyyshommaan kuuluu se että kyselee myös sen toisen kuulumisia. Mutta musta se kertoo ihmisestä kyllä jo todella paljon että huomaa pohtivansa että hitto märisimpä vaan niitä omia juttujani. Että on oikeasti tiedostanut sen että nyt oli vähän paljon patoutunutta mikä vaan ryöpsähti. Ja mä ainakin haluan uskoa siihen että ne mun ystävät ymmärtää. Että nyt meni noin. Luotan siihen että meidän ystävyys sen kestää. Kestää ainakin jos tilanne on toisinpäin. Kyllä mäkin heille pahoittelen sitä että menipä nyt tällä kertaa vähän omanapaiseksi. Että mitä sulle kuuluu? Tiedän kuitenkin läjän ihmisiä kenelle on ihan arkipäiväistä että jauhetaan vaan niitä omia juttuja. Ja omaa elämää. Ja joiden mielestä on ihan normaalia kun nähdään niin ekana todeta no ei oo sustakaan kuulunut mitään.

Kyllä muakin välillä harmittaa se jos ei näe kavereita. Tai jos ei kutsuta johonkin. Tai jos joku harva mun meno peruuntuu. Sekin on inhimillistä, se harmi siitä asiasta. Muistan että harmitti jo silloin ennen lapsia. Mutta mä en kyllä suostu olemaan huono ihminen sentakia että mulla on perhe. Aina välillä sitten tulee niitä helmiäkin joista muistaa että tämä on kahden kauppa, tämä ystävyyshommakin. Ketä ei ole nähnyt aikoihin ja sitten pyytävätkin johonkin. Ja sitten on ihan mahtavaa. Jos pääsee menemään.

Elämäntilanteiden muutoksia tulee aina. Muutakin kuin lapset. Ja on suhteita jotka kestää ne muutokset ja on suhteita jotka sitten viilenee. Sille ei vaan voi mitään. Se pitää hyväksyä. Olkaapa äidit taas hieman armollisempia itsellenne.

EDIT Lisätäämpä vielä yksi kappale joka tuli juostessa mieleen. Nimittäin näin tuossa loppukesästä yhtä kaveriani joka on sinkku ja lapseton. Mua jännitti hänen näkemisensä aikalailla koska tiesin että hänellä on tosi kärkäs mielipide siitä että pariutuu ja saa perheen ja muu vähän jää. Eikä oltu nähty reippaasti yli vuoteen. Mutta olinkin tosi yllättynyt kun juteltiin asiasta ja hän sanoi että ei se haittaa ettei pääse tai että joutuu perumaan. Koska on kuitenkin edes yrittänyt. Ja pitää edes jotain yhteyttä. Että eniten harmittavat he, perheelliset tai ei, ketkä ei pidä mitään yhteyttä. Eikä edes yritä tehdä mitään sen eteen että näkisi.

Ps. Törmäsin Kampissa Tehosekottimen Ottoon. Tai ainakin se tyyppi johon törmäsin oli aivan täysin prikulleen samannäköinen! Mä olin teininä ehkä piirun verran kovempi Apulanta-fani mutta kyllä Teharikin upposi ja kovaa. Otto on itseasiassa todennäköisesti syypää siihen että olen viehtynyt pitkä- ja kiharahiuksisiin miehiin. Jokatapauksessa, olipa virkistävää huomata että sitä ei ole niin paatunut aikuinen ettäkö ei menisi vähän sormi suuhun ja puna poskille ja änkytys äänihuuliin kun törmää siihen maailman ensteks ihanimpaan teini-iän kaukoihastukseen.

12 kommenttia:

  1. Minulla on vain muutama joita kutsun ihan ystäviksi. Kavereita sitten enemmän :) Parhaista ystävistä yksi on tosiaan sellainen jota näen ehkä kerran vuodessa, on välissä ollut pidempikin jakso näkemättä. Joka ainoa kerta kliseisesti tuntuu ettei mitään väliä näkemisissämme ole ollutkaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne on jotenkin ihan paraita näkemisiäkin :) kun tuntuu ettei aikaa ole mennyt välissä mutta ei sitten kuitenkaan tiedä mistä aloittaisi kun on ehtinyt tapahtumaan niin paljon sitten viime näkemisen.

      Poista
  2. Mä allekirjoitan melkein kaiken.
    Mähän en ollut mekään sosiaalinen perhonen ennen poikiakaan, koska kolmivuorotyöt, opiskelut toisella paikkakunnalla ja koirat. Nyt vaan, viimeksi tänään kiitos jonkun orastavan keuhkokuumeen, joudun perumaan noin jokaisen menoni ja se vituttaa ja vähän hävettää ja joudun kohta niin monelle mustalle listalle ettei tosikaan. Koska vaikka totta kai kukaan ei tahdo nähdä meitä sen norotartunnan uhalla niin tiedän kyllä että monet lapsettomat ystävät ei ehkä ymmärrä sitä mittakaavaa missä meillä on kulunut vuosi sairastettu.
    Oikeastihan alan aina niitä vanhimpia ystäviä nähdessä vaan itkeä kun ne ovat yhä samanlaisia, muuttumattomia, ihania, hauskoja, ja niiden kanssa on hyvä olla, puhua lapsista tai jostain ihan muusta kuin lapsista, eikä kukaan syyllistä tai selittele kun kaikilla on kiire ja se tuntuu olevan itsestäänselvyys. Morkkis johtuu eniten siitä, että niiden ihmisten seurassa on niin hyvä olla että haluaisi ehtia, jaksaa ja viitsiä nähdä niitä useammin.
    En siis usko että mun ystävät per sé itkevät sitä ettei nähdä enää entiseen tapaan tai musta on tullut täysin epäluotettava feidaaja, mutta enemmän tää on sitä omaa eroahdistusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai se vituttaa jos joutuu perumaan. Varsinkin juttuja mitä on odottanut. Mutta kukaan tuskin haluaa tarkoituksella sairastaa tai ehdoin tahdoin olla alvariinsa kipeänä. Ja musta siihen ei liity lapset yhtään millään lailla että kykeneekö sen seikan ymmärtämään vai ei. Sairastaa voi paljon ilman lapsiakin. Musta sulla ei todellakaan ole mitään hävettävää tai syytä ajatella päätyväsi millekään mustalle listalle.

      Ja tietty on hyvä käydä noi kipupisteet omassa mielessä läpi, sitten pystyy päästämään irti. Mutta silti, kyllä saa itselleen olla armollinenkin ;) eikä liikaa surra asioita joille ei aina voi mitään. Korjausliikkeitä ja sopeutumista :) ja toivonmukaan terveitä päiviä ;)

      Poista
  3. Tuo oli hyvä kohta, että jotkut suhteet vaan viilenee. Näinpä se on mutta on se jännä miten surulliselta se vielä tälläkin iällä tuntuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä toivon että sellaista ikää ei ikinä tulekaan jolloin menetykset ei enää tuntuisi missään. Kyllä saa ja pitääkin tuntua ja surra.
      Mun hyvä ystäväni sanoi mulle kerran kun itkin jotain päättyneitä kaverisuhteita että jotkut ihmiset kulkee meidän mukana lyhkäisemmän aikaa ja jotkut sitten vähän pidemmän aikaa. Että niin se vaan on :) aika tyhjentävää ja viisasta.

      Poista
    2. No taaspa kuvasit niin hyvin. Siinä ehkä taustalla on se, että usein päättyneistä ihmissuhteista kantaa jotain kummallista epäonnistumisen tunnetta mukanaan ynnä muuta ikävää. Mutta minkäs sille mahtaa, kaikkien kaverina kun ei voi olla ja kuten sanoit, jossakin kohdassa elämää tiet kohtaavat ja sitten taas huomataan matkaavamme eri teitä... :) Sitäkin pitäisi osata kunnioittaa.

      Poista
    3. No juurikin tuo että sitä miettii epäonnistuneensa. Ja että olisiko voinut tehdä jotain toisin. Tai olisiko pitänyt tehdä jotakin toisin. Mutta siinäkin musta pitäisi päätyä siihen ajatuspolun päähän jossa toteaa että en mä tässä yksin ole, on myös se toinen osapuoli. "Vikaa" molemmissa.

      Mä olen ollut muutaman kerran tilanteessa että ne polut on lähtenyt eri suuntiin ja sitä ei vaan jotenkin sitten osata kunnioittaa. Sekään ei kivalta tunnu, joskus kun se eri poluille lähteminen on ihan tietoinen valinta. Ja silloin se kurjalta vasta tuntuukin jos on vielä perustellut ne asiat miksi tekee tietyt valinnat ja siltikään toinen ei kunnioita tai välitä. Nojoo, nyt alkaa tulla jo aika diippiä shittiä mikä menee vaan sekavaksi kun ei tässä voi kunnolla avata koko tarinaa :)

      Poista
  4. Otto!! Mietin vieläkin joskus Ottoa ja huokailen ja itkettää. Sitten laitan levyn soimaan ja laulan tosi kovaa päälle.
    Otto. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa että löytyy muitakin Oton kaipaajia :) Ei ole toista vastaavaa.

      Poista
  5. Oletpas taas niin totuuden äärellä. Mä oon miettinyt tuota muuttumisasiaa ihan samasta näkökulmasta: kun elämä kaikkinensa muuttaa ihmistä, ja hyvä että muuttaa, niin miksi jokin yksi asia ei sitä saisi muuttaa (eli vanhemmuus)? Kasvaminen muuttaa ihmistä, kriisit muuttavat ihmistä, opiskelu, työn teko, toiseen kaupunkiin muuttaminen, ihan kaikki muuttaa, ja se on yleensä kaikkien mielestä ihan ookoo, niin miksi se on eri asia kun on kyse lapsen saamisesta?

    Sitäkin ihmettelen, että miksi jonkun toisen ihmisen muutos koetaan ahdistavana? Jos ei itse halua muuttua, niin antaa mennä vaan ja yrittää pitää kiinni kaikesta vanhasta, mutta miksi pitää halveksuen puhua mustasta aukosta ja äitiyteen höperöityneistä? Tavallaan ymmärrän sen, että kun vanhemmuus on niin iso muutos ja tulee kovalla rytinällä, niin kyllähän ne sitä sivummalta seuraavat saattavat kokea hämmennystä siinä, miten se vanha tuttu ei enää jaksakaan pitää yhteyttä tai jos pitää niin ei jaksa kuunnella tai sillä ei ole mitään muuta asiaa kuin kuopuksen korvatulehdus ja esikoisen yökastelu. Mutta. Siinäkin kohtaa voisi yrittää myötäelämistä sen tuomitsemisen sijaan. Kun ei kukaan tahallaan ole tylsää seuraa tai huono pitämään yhteyttä.

    Oho. Tulipas vuodatus. Oon ollut aikeissa kirjoittaa tästä omaankin blogiin, mutta teksti makaa luonnoksissa, ja taitaa sinne jäädäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juuri näin. Myötätuntoa! En oo koskaan tajunnut sitä että myötätuntoa ei voisi odottaa kuin samassa elämäntilanteessa olevilta tai ihmisiltä jotka ovat kokeneet samaa. Toki elämä ja kokemukset opettaa myötätuntoa mutta on se osin valintakin. Että haluatko ymmärtää vai et. Ei siihen myötätuntoon tarvitse liittyä omakohtaisia kokemuksia. Kaikki vaan eivät halua yrittää. Eikä kai sitä aina itsekään ole se ymmärtäväisin mutta mä ainakin sentään tiedostan sen että en ole. Ja se on mun pienuutta niissä tilanteissa.
      Ja vuodata vaan :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?