sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Röissä

Seuraa pitkää hapatusta töistä.

Ennenkuin mä jäin äitiyslomalle Kolmosesta, puhuin töissä että hyvä jos jaksan kotona puolikin vuotta. Että sitten olen varmaan jo ihan valmis palaamaan töihin. Ja kun palaan niin tulen riemusta kiljuen kun pääsen takaisin töihin koska en kestä enää olla kotona. Olin aikanaan melkein neljä vuotta Kaksikon kanssa kotona ja kun pojat on pienellä ikäerolla niin tottakai oli välillä raskasta. Ja kypsytti. Ja halusi muutakin. Neljä vuotta on pitkä aika. Perustin nyt tälläkin kierroksella ajatukseni ja oloni sen pohjalle. Että tottahan se nyt pää kotona sitten hajoaa.

No. Nyt on töihin paluuseen alle kaksi kuukautta. Seinät ei kaadu kotona niskaan. Mulla ei olisi kiire palata. Kotona on ollut kivaa. Pää ei ole hajonnut. Päinvastoin. Mä viihdyn kotona. Olisihan tässä voinut vielä jatkaa hoitovapaata.

Mä palaan kyllä töihin ihan mielelläni mutta mulla ei ole sinne mikään polte. Ei sellainen polte kuin luulin että mulla olisi siinä vaiheessa kun palaan töihin. Mä olen vähän pettynyt itseeni että ladoin niin kovat odotukset jo silloin odotusikana sille töihinpaluulle. Kun en nyt sitten olekaan ihan kypsänä kotoiluun. Toisaalta tarvitseeko sen olon ollakaan sellanen vittumäräjähdäntäällä ennenkuin sinne töihin palaa? Vaikka olisi kiva olla vielä kotona niin tuntuu kuitenkin kivalta mennä töihin niin että kotona olemisesta on "hyvä maku suussa". Toisaalta toivoisin että se polte siihen työhön tulisi nyt jostain. Että tulisi ihan sellanen olo että ei malta odottaa että sinne pääsisi. Kutkuttelisi ja kihelmöisi. Ehkä se tulee sen töihinpaluun mukana sitten. Mutta mitä jos se ei tulekaan? Ollenkaan?

Mä jännitän aika lailla koko kuviota. Että mitenkä kaikki lähtee taas sujumaan. Lähteehän ne, mä tiedän kyllä sen mutta moni asia mietityttää. Mulle kuitenkin tärkeintä on nämä mun ihmiset. Asiat ja eläminen tässä perheessä. Mua pelottaa että miten se sopiva tasapaino löytyy. Koska mä nukun? Koska mä harrastan? Koska mä yhtään mitään? Kärsiikö kaikki muu koska työ? Tuleeko musta taas se väsynyt karjuja? Mulla on nyt jo välillä ihan järjetön kiire, arjessa jossa työ ei vielä ole ollut mukana. Ja jaksaminen on nyt jo välillä ihan siinä rajalla. Työ on mulle kuitenkin loppupeleissä vain elinkeino. Ei sillälailla välttämätön asia kuin nämä mun tyypit. Lähdenkö mä töihin kuitenkin liian aikaisin?

Kuitenkin mä koen että olen kivassa työssä jossa viihdyn. Ja se on mulle tärkeä asia. Mulla on tosi kivat työkaverit ja työyhteisö. Mutta myönnän kyllä ihan ääneen että en löydä itsestäni kovin kummoista uraihmistä. Tai siltä musta ainakin nyt tuntuu. Työ kuuluu kyllä mun mielestä ihmisen elämään mutta vain elinkeinon takaajana, ei intohimon kohteena. Se että tykkää työstään ei musta vaadi kuitenkaan sitä että myös hengittää sitä työtään. En kyllä osaa nähdä itseäni vaan himassakaan loisimassa mutta johonkin on nyt vaan karisseet kunnianhimo ja urahaaveet. Mistä sen tunnistaa että on se oikea aika lähteä takaisin töihin?

Suon Siipalle tosi mieluusti sen että hän jää hoitovapaalle. Tai enkä mä mitään suo, eihän se nyt mikään mun päätös ole. Nyt on hänen vuoronsa jäädä kotiin. Ja se tulee oikeasti nyt hänelle tosi hyvään saumaan. Olen tosi tyytyväinen siitä että me lyötiin nämä aikataulut lukkoon jo silloin kun olin vielä raskaana. Kun olin ihan varma että kypsyn himassa. Oltiin yhtämielisiä siitä että pientä ei hoitoon haluta laittaa. Eli me jaetaan sitten hoitovapaalla olo. Koska nimittäin jos niitä päiviä ja ajankohtia alettaisiin nyt vekslaamaan ja miettimään niin tiedän että nurisisin ja Siippa heltyisi ja se olisin minä joka kotiin jää.
Kolmas tulee olemaan alle kaksivuotias kun Siipan hoitovapaa loppuu. Se kahdeksan kuukautta jonka ne viettää himassa mun ollessa töissä, on sen lapsen ikää ajatellen todella pitkä aika. Vaikka se lapsen ensimmäinen vuosi on kasvun kannalta se mullistavin niin kehityksen kannalta se toinen ikävuosi on aika huikea. Lapsi oppii niin paljon ensimmäisen ja toisen ikävuoden välillä ja on hyvä että Siippa pääsee seuraamaan sitä. On hyvä että meillä on mahdollisuus tähän. Vaikka haluaisin itsekin olla ne hetket kotona. Tiedän että kotona pärjätään mutta mä en tiedä pärjäänkö mä.

Mulla on tuhat ja yksi asiaa, isompia ja pienempiä, jotka pitäisi saada hoidettua ennen töiden alkua. Huomaan vatuloivani ja vitkuttavani niitä ihan viimeiseen asti. Melkein jo alan ja en sittenkään. Mikä on ihan helvetin tyhmää. Jotenkin kai alitajuisesti tarkoituksella jätän hoitamatta koska onhan tässä vielä aikaa, enhän mä VIELÄ sinne töihin mene. No se päivä kuitenkin sieltä tulee ja lähestyy kun menen. Että kannattaisi alkaa hoitelemaan.

Kävin alkuviikosta kääntymässä töissä. Oli kiva nähdä tuttuja kasvoja ja huomata että hei täähän on ihan tuttu paikka. Ja tuntuu tutulta. Eikä ollenkaan niin pelottava mitä mä olin mielessä rakentanut. Tuntui vähän oudolta mutta ehdottomasti tutulta. Ja oli kiva kuulla miten mua jo odotetaan sinne. Musta tuntuu tosi helpottavalta palata tuttuun paikkaan. Tuli pomon kanssa jopa puheeksi se että voisin tulla muutaman vuoron tekemään ennenkuin ihan varsinaisesti hommat alkaa. Helpottaa vähän sitä takaisinmenoa. Osaankohan mä enää mitään? No siitäpä otetaankin selvää! Tämä nimittäin on ajastettu postaus. Tämän ilmestyessä mä olen tekemässä ensimmäistä työvuoroani, sitten syksyn 2012. Apua!!!

Ps. Valeäidillä on päätä lämmittävä arvonta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?