sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sankaritarina


Olipa kerran äiti. Ja äidillä kolme lasta.

Äidin arki pyöri niinkuin äidin arki nyt pyörii. Hoitamista, laittamista, tekemistä. Huolehtimista, varmistamista, muistamista. Päivästä viikkoon, viikosta kuukauteen, ajasta toiseen. Oli arki tai pyhä. Perhe toki oli kiitollinen äidistä. Ja siitä että äiti oli. Kiitollisuus ei kuitenkaan ole käypä valuutta jaksamisen markkinoilla joten eräänä päivänä äiti päätti että nyt riitti. En jaksa enää näin.

Äiti päättikin alkaa urheilemaan. Täysin vierasta tämä ei äidille ollut mutta tauon takana kuitenkin. Vuorokauden vähistä tunneista olisi riitettävä äidin urheilulle hetkiä vaikka väkisin. Äiti tarvitsi sen, ilman neuvotteluja ja kerjäämistä. Perhe ymmärsi, helpostikin ja hyvin. Aikaa järjestyi. Sitten olikin enää löydettävä riittävä motivaatio ja pakotettava itsensä liikkeelle. Nyt sitä odotti jo koko perhekin, äiti kun oli tehnyt asiasta riittävän suuren haloon. Oli mentävä vaikka äidistä tuntui että haluanko sittenkään.

Eräänä aamuna äiti sitten lähti. Kiristi juoksukenkien nauhat ja asensi mukavaa musiikkia kaikumaan korviin. Aurinko paistoi mutta ei ollut kuuma. Meren rannalla tuuli viilensi sopivasti mutta ei tehnyt juoksemisesta liian rankkaa. Äiti kuulosteli ja tunnusteli mikä olisi sopiva vauhti. Miltä liikkuminen tuntuu. Ahdistaako pulssin kohoaminen.
Äiti otti tavoitteeksi jaksaa juosta puolen tunnin ajan. Siihen oli riitettävä voimat ilman että tuntuu että ei jaksa. Ja juostava olisi koko ajan. Vaikka miten hiljaa mutta nyt ei kävellä.
Kun korvissa kajahti ilmoitus että puoli tuntia on nyt täynnä, pysäytti äiti juoksussa rullaavat jalat ja alkoi tihrustelemaan näytöltä tuloksia. Piirua vaille neljä kilometriä. Ei nyt huonosti. Olo tuntui hyvältä, veri virtasi ja tuntui että ajatuskin on liukkaamman kirkas. Tätä lisää!

Sitkeästi äiti kävi lenkkeilemässä. Välillä enemmän motivoituneena ja välillä vähemmän. Äiti otti myös muita lajeja kokeilun alle mutta juokseminen oli selvästi se joka aiheutti jopa riippuvuutta. Muutaman kerran viikossa äidillä alkoi tuntumaan polte joka eteni varpaista ylöspäin. Polte joka kuiski ja kutitteli että nyt olisi hyvä olo juosta. Nyt pitäisi juosta. Menemenemene! Joskus polte oli niin kuuma ja kuiske niin kovilla desibeleillä että äiti pakkasi vauvankin mukaansa. Vaikka alkuperäisideana oli että äiti urheilee lapsitta. Mutta kun käsky kävi niin sitä ei voinut ohittaa. Oli kotona joku vauvanvahtina tai ei. Koukku oli niin tiukasti nieltynä ja riippuvuus endorfiineihin luotu.
Pikkuhiljaa sekä juoksuaika että -matkat pitenivät. Ilman että äidistä tuntui että kohta kuolen. Äiti ei koskaan juossut matkaa vaan aina aikaa. Kuitenkin matkoissakin tapahtui selvää kehitystä. Tämä toi äidille hyvää mieltä. Tämän teki äiti itse eikä kukaan muu!

Pikkuhiljaa loppukesä kääntyi syksyyn. Syksy pysyi onneksi pitkään kauniina ja kuulaana, viikot olivat täynnä täydellisiä juoksukelejä. Enää ei ulosmennessä mietitty onko sopivasti päällä vaikkapa keinumista varten tai onko keli nyt hyvä vaikkapa kauppaan kävelyä ajatellen. Nyt mietittiin voiko tällä kelillä juosta. Jaksaako tällä kelillä juosta. Myrskyt eivät haitanneet, tulvan alle jääneet juoksutiet eivät haitanneet eikä pimeyskään haitannut. Siellä sitten juostiin, keskellä Eino-myrskyä ja keskellä Weekend-festaria. Keskellä tulvivaa kotiympäristöä ja keskellä kaupungin työntekijöiden tienkorjauksia. Jalat märkänä, selkä hiessä ja pulssi pilvissä.
Mutta talvi alkoi pikkuhiljaa tehdä tuloaan. Vuosi kääntyi loppukiriin ja alkoi tulla selväksi että kohta talvi kuolettaa kaiken. Myös äidin juoksuhalut. Alkoi vaihtoehtojen mietintä. Hitaasti äiti teki surutyötä ja katkeraa luopumista. Äiti ei vielä olisi halunnut kuopata juoksukautta ja haudata lenkkareita kellariin. Tulisipa jo kevät! Äiti näki jo mielessään sen ensimmäisen päivän kun juoksukauden voisi taas avata ja lähteä tunnustelemaan. Sekä luontoa että itseään.

Kalenteri ei enää elä vain tammikuusta joulukuuhun. Nyt on olemassa myös kalenteri joka kertoo summittaisesti koska juoksun voi aloittaa ja koska se täytyy lopettaa. Ei äiti vieläkään valmis olisi mihinkään suurempaan. Kisaamaan juoksusta tai tekemään juoksemisesta selkeästi tavoitteellisempaa. Se happishokki ja endorfiinihumala riittää. Sillä onhan äiti jo oman henkisen pururatansa sankari!

2 kommenttia:

  1. Jes! Mahtava sankaritarina ja tutut fiilikset. Paitsi että kyllä vaan kisaamaan - miksi ei puolikkaalle ensi kesänä? ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo, toisaalta miksi ei. Pitää katsoa kummonen juoksupörriäinen puree ensi keväänä :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?