maanantai 30. joulukuuta 2013

Loppu tulee

Juttelin tyypin kanssa joka asuu lähellä meidän vanhaa kotia. Tai oikeammin ilmaistuna hän asuu lähellä kotia jossa asuin vuosituhannen vaihteessa. Ja sanoinkin siitä hänelle. Samantien iski aika lekana naamaan että voi jösses. Mä olen todella jo niin vanha että olen ollut omillani ja ihan aikuinen vuosituhannen vaihteessa. Tienannut oman leipäni. Maksanut vuokraa ja lutvinut laskujen kanssa. Kohta alkaa kuitenkin jo vuosi 2014. Se ei ole enää ihan lähellä vuosituhannen vaihdetta.

Musta tuli äiti Millennium-vuonna. Ihan vuoden lopussa vasta mutta kuitenkin. Itse vuosituhatta pääsin mäkin vielä vaihtamaan oikeaoppisesti, hulluna humalassa heiluen. Muistan miten koko päivän tuli ohjelmaa ympäri maailmaa missä vuosi jo vaihtui. Princen 1999 soi non-stoppina ja jännäiltiin Y2K:ta. Kyllä. Mä olen todellakin jo näin vanha.

Huomaan jatkuvasti eläväni jossain ihmeellisessä aikakapselissa. Lasten myötä aika on menettänyt merkityksensä ihan täysin. Mun ympärillä kaikki muut vanhenee ja kasvaa paitsi minä. Sitten vähän väliä herään huomaamaan että apua, mittarissa on nyt sen-ja-sen verran. Että mitenkä voi jo olla kun vasta juhlin kaksvitosia? Meni oikeasti todella kauan että pääsin mukaan siihen kolmenkympin karuselliin. Ei mulla mitään kriisiä asiasta ollut, tuntuipahan vaan että niitä kakkosella alkavia vuosia olisi jäänyt jotenkin välistä viettämättä.
Ja nyt sitten posotetaan tällä vuosikymmenellä. Vuonna 2013. Nivelet rutisee entistä pahemmin ja naamassa on muutama ryppy. Eikä sillä, mulla ei ole mitään vanhenemista vastaan mutta olisi hirveän kiva että korvienväli kulkisi vuosirenkaiden matkassa. Nyt se nimittäin ei todellakaan kulje. Että pysyisi sen ajankulun mukana. Nyt pitää vähän väliä oikein pysähtyä miettimään että mitä vuotta mennään. Kuinka vanha mä olen ja mihin kohtaa ajanlaskua asetutaan?

Vuodet juoksee aivan järjetöntä vauhtia ja joka vuosi tähän aikaa, vuodenvaihtumisen lähestyessä mua vaan ahdistaa. En osaa enkä koskaan oikein haluakaan summata mitään kuluneen vuoden tapahtumia koska mun päällimmäinen olo on aina vaan se että vastahan se vuosi vaihtui, joko taas? En osaa ajatella vuoden vaihtumista uuden alkuna vaan nimenomaan aina jonkun loppuna. Ja jostain syystä loppu tuntuu jotenkin sentimentaalisen surulliselta. Ahdistavalta. Periaatteessahan mikään ei muutu, vuosi vain vaihtuu. Muttakun musta aina tuntuu että vastahan se vuodenvaihtaminen alkoi. Kaikki käy liian nopeasti. Ja varmaan siitä johtuen mulla on vuodenvaihteessa olo ja pelko että mitä jos kaikki muuttuukin uuden vuoden myötä? Niin paljon korostetaan sitä että uusi vuosi on myös mahdollisuus uudelle alulle. Miksi ne odotukset ja uudet luvut pitää tykittää tähän yhteen ajankohtaan? Eikö vaikka kesäloman päättyminen kävisi uudeksi aluksi? Tai oma syntymäpävä?

Uudenvuoden lupauksia pyrin välttelemään. Juurikin kai siksi että en halua muutoksia. Yleensä lupailen vaan että lupaan olla lupaamatta mitään uutenavuotena. Se on helppo pitää eikä ahdista.

Tänään suunnataan rakettiostoksille. Huomenna on tuossa "takapihalla" lasten ilotulitus alkuillasta johon mekin halutaan nyt poikkeuksellisesti tänä vuonna panostaa osamme. Koska mitä enempi, sen näyttävämpää. Yleensä ollaan oltu vain katselijoina. Kilistelty kuohuvalla ja nuuhkittu rakettien hajuja. Huomenna kun vuosi vaihtuu, alkanee ihan konkreettisesti se viimeinen hätäjuoksu kotipäivien viettämisen puolesta. Päivä päivältä kurkkuun alkaa hiipimään vähän hankalammin nieltävä palanen ja kohta voidaan siirtyä käyttämään yhden käden sormia kun lasketaan hetkiä töihinpaluuseen. Ensi vuonna ollaan uuden, ison muutoksen kourissa. Ensi viikolla. Hassua miten nuo kaksi aikamäärettä kuulostavat niin erilaisilta. Ensi vuonna kuulostaa kaukaiselta, ensi viikolla taas ihan nurkan takaiselta. Näillä mennään nyt kuitenkin. Kohti ensi vuotta.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Downton Abbey

Kolmosta odottaessani hankin kotiin yhtä sun toista puuhattavaa imetysmaratonien ajaksi. Kirjoja, dvd:tä, netflix jne. Niitä maratoneja ei vaan koskaan tullutkaan. Vauva kyllä oli alvariinsa tissillä mutta ei mitenkään pitkiä aikoja. Ei sellaisia pätkiä että siinä nyt varsinaisesti olisi juurtunut sohvaan. Joten aika moni imetysviihde on saanut pölyttyä hyllyssä.

Yksi hankituista viihdyttimistä oli Downton Abbeyn kaksi ensimmäistä kautta. Tykkään kamalasti sarjoista mutta olen tosi huono katsomaan niitä silloin kun tv:n esitysajat ovat. Kolmivuorotyöläisenä viikonpäivät on ihan sekaisin, kellonajoista puhumattakaan. Ja muutenkin tykkään seurata sarjoja niin että katson monta jaksoa putkeen. Siksi DA on mulla jäänyt aiemmin näkemättä vaikka sitä kovasti on kehuttukin. Ja bongasin kyllä sarjan alkamisen silloin aikanaan ja olin kovasti kiinnostunut. Tykkäsin aikanaan Kahden kerroksen väkeä-sarjasta ja itseasiassa sitäkin meiltä taitaa löytyä.

Aloinkin nyt viimeisten kotiviikkojen aikana katsomaan Downton Abbeyta ja jäin koukkuun heti. Miksimiksimiksi en ole tätä aiemmin katsonut? Ja miten mä ehdin ennenkuin menen töihin. Mulla on järjetön kirjaläjäkin odottamassa mitkä haluaisin lukea ennen töitä. Puhumattakaan kaikesta muusta pitäisi-jutuista.
Kaksi ensimmäistä kautta tuli katsottua kolmessa päivässä (olisi varmaan tullut katsottua nopeamminkin mutta perhe). Mun alennusmyyntien ykköskohde onkin nyt löytää kolmoskausi suht edullisesti. Ja mielellään neljäskin.

Mä en osaa päättää onko mun suosikki ihanan hömelö yksinkertainen Daisy vai mahtavan Maggie Smithin esittämä leskirouva Crawley. Kummastakin löytyy sekä inhokkipiirteitä että mielenkäänteitä johon samaistua.
Harvasta sarjasta olen jaksanut katsoa dvd:n lisämateriaalitkin mutta tästä oli pakko. Näyttelijät avasivat kivasti hahmojaan ja sitä millaista DA:ta on tehdä. Kuvauspaikkana toimineen Highclere Castlen historiaa käytiin läpi ja entisistä asukkaista kuultiin kertomuksia. Varmaan ihan mieletöntä kuvata moisessa ympäristössä!
Ylipäätänsä sarjan yksityiskohtiin on panostettu ihan mahtavasti ja kaikki on niin kivan kuivan peri-brittiläistä. Hillittyjä tunteenpurkauksia ja sarkastisia oivalluksia. Kiva yllätys oli myös että sarjan luoja ja käsikirjoittaja Julian Fellowes oli tuttu kasvo mm. Laakson kuningas sarjasta josta olen nähnyt lähes kaikki jaksot.

Koska olen ihan paska odottamaan niin tiedän jo suurinpiirtein pääpiirteittäin mitä kolmoskaudella tapahtuu. Neloskauden olen vielä malttanut pitää salassa.
Kaksikko järkkäsi itsensä viikonlopuksi mummolaan joten nyt olisi melkein kaikki aika ja mahdollisuus möllöttää ja marinoida aivoja kaikilla maailman hutuilla.

Ps. Viimeinen vauvauinti oli tuossa ennen joulua. Ei tulla jatkamaan perheuintia tai muutakaan säännöllistä, käydään uimassa omalla porukalla kun käydään. Mä en itseasiassa syksyn aikana juurikaan enää mukana käynyt. Se ei vaan sitten kuitenkaan tuntunut meidän jutulta. Kevät meni vielä ja oli kivaa mutta kesätauko oli liian pitkä eikä sitten enää oikein päästy hommaan uudestaan kiinni. Ylipäätänsä mulla jäi vähän sellainen paljon melua tyhjästä-olo vaikka meillä mukavaa olikin ja vetäjät oli kivoja jne. Ei niin välttämätön homma mitä ihmisten puheista tuntui etukäteen jäävän käteen..

torstai 26. joulukuuta 2013

Joulu on ohi

Huh, pyhät alkaa olla paketoitu. Joulu on kiva mutta musta kolme päivää sitä huttua on ihan riittävästi.

Meidän joulu sujui oikein meidän näköisesti. Mitään ihmeempiä hösellyksiä keittiössä tai muuallakaan ei nähty, ne vähätkin aikataulut paukkui ja esimerkiksi aattona väki alkoi olla melkoisen nälkäistä ennenkuin ruokapöytään asti päästiin. Mä kun päätin kesken kokkailujen että vaihdan sittenkin verkkareista en luovu-suunnitelmani mekkoon ja meikkiin aaton ajaksi. Siinä sitten suhattiin hellan ja peilin väliä. Kolmas ilmeisesti aisti että jouluaatto on jotenkin erityinen juttu koska päikkärit jäi ihan torsoksi ja vauva hillui ja huuteli jaloissa. Tosin näköjään lapsen kuin lapsen saa joulupipareilla hiljaiseksi.

Vaikka yritettiin kuinka minimalistisella ruokatarjonnalla varustautua niin kaikkea jäi vielä joulupäivällekin. Miesväki hyytyi ihan täysin ja mä santsailin yksin minkä kerkesin pitkin iltaa ihmetellen amatöörimäisiä perheenjäseniäni. Tosin olin ainoa joka ei syönyt kinkkua, johtuikohan se siitä että vältin ähkyn. Vähemmälläkin mässäilyllä olisi selvitty. Senverran oltiin onneksi osattu mitoittaa että mitään ei tarvitse heittää roskiin.
Tämän joulun ehdottomaksi herkuksi osoittautui lumimantelit. Käytiin Tuomaan markkinoilla viimeisenä päivänä ja sieltä irtosi vähän yhtä ja toista kaksi yhden hinnalla. Ollaan aiempina vuosina ostettu monesti lumikarpaloita mutta niitä ei kyllä montaa syö. Aina niitä onkin jäänyt pyörimään ja kun noita lumimanteleita näkyi alella saavan niin tuotiinkin tällä kertaa niitä. Voihan nam!

Kaksikolla oli selkeästi aattona vähän hakemisen alla se oleminen vaan. Mutta kyllä ne joulupäivään mennessä hanskasi sen öllöttelyn. Kolmosen mennessä päikkäreille iskettiin telkkarista tulemaan Hobitti. Kasattiin olkkarin lattialle herkkuja, tyynyjä, peittoja jne ja olla katseltiin. Olipahan muuten ehkä maailman pisin elokuva... Pieni tauko oli pakko pitää välissä. Tänään olisi tarkoitus käydä leffateatterissa se toinen osa. Leffaa enemmän odotan sitä että päästään liikkeelle Kaksikon kanssa ilman että Kolmas on mukana. En muista koska oltaisiin oltu nelistään missään.

Aattona, kun katseltiin Lumiukkoa ja Joulurauhan julistusta, mietin että vitsit miten on kiva että meitä on monta ja perhe on iso. Se yhdessäoleminen on mulle niin iso juttu. Toki yhdessä voi olla ihan vain kaksinkin mutta mun oma näkemys joulusta on se että perhe on kasassa. Ja toivon että me ei jouduta Siipan kanssa koskaan viettämään joulua ihan vain kaksin tai ainakaan yksin. Mä olen kaikki edellä mainitut vaihtoehdot kokeillut ja kyllä se mun näköinen ja oloinen joulu vaatii väkeä ympärille.

Mä olen viime aikoina ottanut lapsista tosi laiskasti kuvia. Kolmosen askeleet ei vielä ole niin varmoja että niistä ehtisi ottaa ja mitään sellaista ei oikein ole tapahtunut mikä olisi herättänyt hei otetaampas kuva-oloja. Aattona päätin että nyt näpsästään lapsista kimppakuva. Kun kuitenkin seuraava koko porukan joulu on kahden vuoden päästä, tyypit on kamalasti isompia jo silloin. Puolen tusinaa räpsäsin joista yksikään ei onnistunut. Kuvattavia kun ei ihan kamalasti kiinnostanut. Samaten mietin että jossain välissä otetaan muisto koko perheestä mutta niin vaan sekin sitten jäi.

Kaikenkaikkiaan joulu sujui juuri niinkuin toivoinkin. Ollaan, ei kiirettä, ei riidellä, syödään, nautitaan. Saatiin olla vaan kotona kuten toivottiin. Vähän ehkä harmitti se että tosiaan se jouluna näkeminen on meidän liikkumisesta kiinni. Toki meille tuli ihmisiä mikä oli kivaa mutta samaa määrää ihmisiä ei nähty, mitä yleisin jouluisin nähdään. Koska me on suostuttu liikkumaan.
Lautapelejä olisi voitu pelata enemmän mutta unohdettiin ostaa ennen joulua uusi ja vanhoihin on vähän yliannostus. Mä pääsin urheilemaan halutessani ja Siippa kanssa (eilen päästiin salille jopa samaan aikaan!), tänään jätän suosiolla väliin koska yöllä jumiutunut lapa säteilee kipua kyynärvarteen asti.

Haluan vielä pikkasen palata lahja-asioihin, joista olen kirjoittanut pari aiempaakin postausta. Nimittäin eräs tuttava totesi että he ostivat lapsille niin paljon lahjoja että osa piti jättää antamatta. Että saavat sitten jossain vaiheessa myöhemmin nämä. Vaikka joskus kun on huono ilma.
Mun on pakko sanoa että silmät muljahti omassa päässä pari kertaa. En halua ketään tuomita yhtään mistään mutta en pysty kyllä ymmärtämään yhtään mistään näkövinkkelistä. Järki hoi! Miksei ylimääräisiä paketteja voi lahjoittaa vaikka vähävaraisille? Vähän luulen että lapsi ei kyllä sieltä lahjojensa keskeltä osaa kaivata saamatta jääneitä joista ei edes tiedä mutta joku toinen lapsi olisi voinut ilahtua edes yhdestä joululahjasta. Tai alunperinkin vähän miettiä että mitä hankkii? Lapasesta oli kuulemma lähtenyt mutta kuitenkin seuraavassa lauseessa todetaan miten on rahat tiukalla ja vieläkin tiukemmat ajat edessä. Miksi niitä paketteja edes pitäisi olla jouluna ihan järjettömästi? Todellako se joulu kulminoituu siihen lahjaröykkiöön?
Tätä pohdintaa nyt voisi toki jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Miten kyse on valinnoista ja siitä että ihminen voi kyllä halutessaan vaikuttaa siihen omaan elintasoonsa. Jos vain haluaa. Helpompi on toki pistää sitä rahaa haisemaan ja samalla valittaa miten ei ole rahaa. Vähän niinkuin tehdä itsestänsä "vähävarainen". En haluaisi olla joulun ankeuttaja tai tunnelman latistaja mutta kyllä kävi vähän vituttamaan. Oikeasti ihmiset mikä teitä vaivaa???

Onkohan mulla jotain traumoja näistä lahjahommista? Vai onko mulla vaan niin paha olla maailman tilasta? Myönnän että saatan joskus vaatia omilta lapsilta vähän liikaakin sen suhteen että ymmärtävät miten hyväosaisia ollaan. Että pelkään että potevat joskus jopa huonoa omaatuntoa omasta osastaan. Ja sitä en tietenkään halua. Mutta haluan että lapset kasvavat kohtuullisiksi, näkemään elämässä asioita jotka eivät ole materiaa, ilahtumaan jutuista joita ei voi paketoida. Tuntuu välillä tosi hankalalta vaatia omilta lapsilta suhteellisuudentajua kun ympärillä hyppii näitä no hupsista kun meidän lapsille tuli hankittua lahjoja niin paljon että ei niitä viitsi kaikkia antaakkaan-tyyppejä. Mä en voi sille mitään että poden joskus maailmantuskaa siitä että meillä on katto päällä ja ruokaa kaapissa ja puhtaat vaatteet päällä. En halua muita syyllistää omasta maailmantuskastani mutta kyllä mua välillä vituttaa ihmiset jotka valitsevat sulkea silmänsä oikeilta ongelmilta. Varsinkin näin jouluna. Maailmasta kun löytyy aika monta äitiä jotka joutuvat vähän toisenlaisten asioiden eteen. Ja kun kaikki on niin suhteellista.

Ps. Vuoden päästä mä haluan kyllä tapanina tanseihin!

tiistai 24. joulukuuta 2013

Ajantappoa

Meidän koko muu väki nukkuu vieläkin eli mulla ei ole mitään tekemistä ja en oikein viitsi alkaa vielä kolisemaankaan. Nukkukoon! Sinänsä kyllä ihmettelen että nukkuvat koska meillä lahjat saa avata heti aattoaamusta. Onkin joka kerta aina hauskaa odotella kun Kaksikko aattona herää että koska hokaavat mikä päivä on ja kuinka monta minuuttia menee ennenkuin niitä lahjoja kysellään.

Mietiskelin tuossa että meidän joulut menee aina vähän sykleissä. On ne joulut jolloin kaikki on kotona ja sitten on ne joulut kun ollaan tynkäperheenä. Tänä vuonna on onneksi meneillään tuo ensimmäinen vaihtoehto. Tuntuu hassulta ajatella että viimeiksi vietettiin joulua näin kaksi vuotta sitten. Tässä asiayhteydessä se tuntuu pitkältä ajalta. Ja kun nyt eletään tätä koko perheen joulu-vuotta niin ajatellessani viime joulua tarkoitan sitä joulua joka oli kaksi vuotta sitten. Koska se oli se viime joulu.

Jahka tulee valoisaa ajattelin lähteä lenkille. Mun jouluun kuuluu ihan ehdottomasti aina röhnöttäminen mutta niin kuuluu myös urheilu. Viime jouluna ei tullut liikuttua mutta muuten liikunta on mulle ihan oleellinen osa joulua. Monestakin syystä. Ensinnäkin ei tule niin paha olo kaikesta syömisestä. Toisekseen mun selkä ei kestä kovin monen päivän makoilua. Makoiluun on aina pakko yhdistää myös x-määrä liikkumista jotta ranka ei sano poks. Ja kolmanneksi pinna pitää paljon paremmin. Se ei ole ihan yksinkertainen homma kun heitetään viisi päätä saman katona alle hengaamaan moneksi päiväksi vaikka nyt samaa perhettä ollaankin. Jossain vaiheessa alkaa aina egot kolisemaan ja aika käymään pitkäksi joten erotuomarin on parempi pysyä silloin suht rauhallisena. Ja siihen jeesaa mulla se liikunta. Kovasti katseitahan tuota kerää kun lenkkipolulla viilettää tai suuntaa salikassi olalla menemään mutta tuijottakoot. Tämä on minun traditioni!

EDIT Kuva lisätty lenkillä


Mulla ei oikeastaan tänä vuonna ollut mitään varsinaisia suunnitelmia koko joululle. Muutakuin se yhdessäolo. Ainoa mitä mietin oli että olisin halunnut tehdä jouluhalon. En ole koskaan itse tehnyt vaikka tykkäänkin ihan hulluna koko leivonnaisesta. Joka vuosi sitä Töölönrannan joulubuffassa syön yliannostuksen (paitsi tänä vuonna koska meidän buffaseura karkasi jo hyvissä ajoin ulkomaille mutta ensi vuonna taas. Ja itseasiassa Töölönrannan jouluhalko ei taida ihan perinteinen halko edes olla) mutta koskaan en ole itse kokeillut. No, kerkiäähän tuota välipäivinäkin pyöräyttää jos huvittaa.

Hassu juttu muuten tuokin. Meidän kavereista ja tutuista ihan valtavan moni on joulun ulkomailla. Mä en missään nimessä ajattele että joulu kuuluisi viettää Suomessa, päinvastoin. Mutta ajatuksena on hassua miten oma tuttavapiiri on nyt ihan ympäri maapalloa ripoteltuna. Jokaisella mantereella taitaa tällä hetkellä olla joku tärkeä.

Syömiset mietittiin lopulliseen muotoonsa oikeastaan vasta eilen ja toissapäivänä. Käytiin kaupassa aatonaatona heti aamusta. Kaikki saatiin eikä ruuhkakaan ollut paha. Suuntasin kaikkea maalaisjärkeä uhmaten vielä Kaksikon kanssa Verkkokauppaan. Pojat sai joululahjaksi uudet kännykät ja todettiin että ehkä ne on parempi hakea jo ennen joulua (alkuperäis-suunnitelma oli että haettaisiin välipäivinä ne vasta) että saadaan olla rauhassa. Sim-korttien päivityskin hoitui onneksi Jätkäsaaressa eikä tarvinnut lähteä ihmiskahvakuulailemaan mihinkään muualle. Oltiin ennen iltapäiväyhtä hoidettu kaikki.
Haudalla käytiin vielä illalla viemässä kynttilät. Ehkä ensi vuonna Kolmonen ymmärtää vähän kun jutellaan että toinen mummi on siellä.

Kaksikko toivoi tänä vuonna lähinnä pehmeitä paketteja. Niiden kännyköiden lisäksi. Vaatteita siis on tulossa kummallekin ja rahaakin on näköjään tupsahdellut molempien tilille. Sinänsä hyvin kiitollinen suuntaus, krääsälahjat on musta vaan ihan nounou. Kaikkea toivomaa ei tarvitse tietenkään saada enkä odota että pojat kalliita lahjoja edes saa mutta mulla on vain itsellä hyvin valtaisa henkinen allergia krääsää kohtaan. Sinänsä nämä lahjahommat on musta vähän siinä mielessä hankalia. Less is more on musta oikein hyvä suuntaus mutta tottakai sitä haluaisi että lapset saa jouluna olla lapsia ja nauttia siitä tavarataivaasta. Kun on sormi ihan suussa että no millä jutulla sitä nyt alkaisi puuhaamaan. Kuitenkin musta tuntuu että jos niitä paketteja on paljon niin se on sitä että revitään paketti auki, nakataan lahja syrjään ja siirrytään repimään seuraavaa. Vähän niin että sillä itse sisällöllä ei ole niin ehkä merkitystä vaan sillä että niitä lahjoja on paljon. Jotenkin itse liputtaisin vähiä lahjoja, josko niiden parissa malttaisi rauhottua ja se lisäälisäälisää pysyisi vähän aisoissa.
Samaten mä myönnän hyvin usein sortuvani siihen että yritän muistutella lapsia siitä että miten hyväosaisia ollaan. Jouluna tätä paasausta voisi harrastaa ehkä vähän pienemmällä vaihteella. Kuitenkin koen että omat lapset osaa hyvin huomioida muitakin ja eritoten vähäosaisempia niin ehkä he saisivat edes jouluna nauttia omista jutuista ja lahjoistaan ilman että äiti sieltä taustalta jaksaa muistuttaa olemaan kiitollinen. Koska ovathan he.

Mjaha, kuuluu heräämisen ääniä. Jouluja!

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Hear hear!

Olen niin monta blogitekstiä tästä aiheesta kyhännyt että en ala toistamaan itseäni mutta sensijaan linkkaan teille tämän. Siinäpä luettavaa kaikille, varsinkin jokaiselle nykynuorison parjaajalle.

Eritoten pidin kohdasta "Entisiin nuoriin verrattuna lapset ja nuoret ovat nykyään avoimia ja kohteliaita".

lauantai 21. joulukuuta 2013

Kolme yötä jouluun on

Meillä sairastettiin lähes koko marraskuu. Parilla perheenjäsenellä homma taisi venyä vähän joulukuunkin puolelle. Itselle iski aivan totaalinen väsymys joskus marraskuun vikoilla metreillä. En muista että olisin koskaan milloinkaan ikinä ollut näin väsynyt mitä nyt olen.

Päivät ja viikot vaan vieri ja nyt on enää muutama päivä jouluaattoon. Kuun alussa tuli ihmeteltyä kun joulumieltä ei näy ei kuulu. Ja samassa pisteessä ollaan yhä edelleen. Jouluvaloja ei ole ikkunoissa eikä mitään joulukoristeita esillä. Jouluverhoja ei olla koskaan harrastetukkaan tai muita joulutekstiilejä. Lahjat nyt on kunnossa mutta koska hankittiin vain lapsille lahjoja (paitsi Kolmoselle, se ei ymmärrä vielä niistä mitään ja toisekseen meillä on tavaraa ennestään jo ihan helvetisti että aina kun vaan on mahdollisuus välttää tavarataivasta niin todellakin vältetään) niin aika helpolla päästiin. Tosin paketoitunahan ne ei toki vielä ole. Paitsi yksi. Josta kissa söi jo lahjanarut. Tällä hetkellä tuntuu itseasiassa siltä onko pakko paketoida? Että miksimiksimiksi ne edes pitäisi paketoida? Joululauluja ei olla käyty kuulemassa paitsi muutama Tokan joulujuhlassa. Mä yritin kotona kuunnella vähän joululevyjä muttakun ei irronnut niin ei irronnut. Tosin olin silloin darrassa eli silloin kyllä joutui rintoihin kaikkea muuta kuin joulu. Joulusiivousta ei olla tehty (tämä on yksi kyllä mitä en ole koskaan edes tajunnut, mikä vika on tavallisessa siivouksessa?) eikä itseasiassa vielä edes tiedetä mitä syödään jouluna. Eli ruokakaupassakaan ei olla vielä käyty. Pikkasen jännäröidään päästäänkö pyörähtämään vielä Lastenklinikallakin, Ekan koulukavereissa esiintyy jo influenssaa ja Ekan yskä on pahentunut tällä viikolla älyttömästi. Viime jouluaattonahan Lastenklinikalla käväistiin verivirtsaisen Kolmosen kanssa eli lähes perinteinen joulunviettopaikka meille. Joulumarkkinat on vielä kokonaan käymättä mutta ehtiihän tässä vielä.
Näistä huolimatta kenelläkään meistä ei ole mikään stressi yhtään mistään koska joulu tulee kyllä, oli jutut valmiina tai ei. Ne on ihan muut seikat jotka sen joulun tekee kuin nuo yllämainitut.

Me on tänä vuonna saatu viettää perheenä yhdessä aikaa ihan mahdottoman paljon. Kadehdittavan paljon. Niin paljon että aika todennäköisesti vastaavaa ei enää tule. Mä pidän sitä kaikista isoimpana lahjana. Se tuntuu nytkin siltä mitä kaikista eniten haluaa. Nukkuminen olisi listalla heti vankkana kakkosena mutta koska Kolmosella pullottaa poskihampaat niin tämä tuskin toteutuu. No, opin jo lapsena että jouluna ei saa kaikkia lahjoja mitä toivoo.


Hyvää joulua! Terveisin lampunvarjostin.

Joulupöydän tarjottavista mulle riittää että tarjolla on riittävästi juustoja, pipareita, glögiä ja jotain hyvää viiniä. En välitä juurikaan perinteisistä jouluruoista. Porkkanalaatikko ja kalat on jees ja niitä meiltä varmasti löytyykin koska ne uppoaa kaikkiin. Muu on vielä auki, pitää haastatella väkeä että kuka toivoo mitäkin. Mitään meillä ei ole pakko syödä, kannustetaan maistamaan mutta ei pakoteta. Tärkeintä että syödään porukalla ja kaikille maistuu. Ja tarjolla on jotain joka varmasti uppoaa.
Toivon lumetonta ja plusasteista joulua jotta pääsen juoksemaan. Kroppa ei tahdo kestää monen päivän mässyttelyä ilman että ruoansulatusta jeesii vähän liikunnalla.

Tänä vuonna ei tarvinnut lukuvuoden päätteeksi käydä kuin Tokan joulujuhla. Enkä olisi mennyt sinnekään mutta Toka toivoi että tulisin ja tietysti käyn niin kauan kuin mut paikalle halutaan. Muutenkin joulujuhlat alkaa olla aika vähissä, yläkoululla kun niitä ei vietetä ollenkaan vaan oppilaille on puurojuhla jonka jälkeen alkaa loma. Mitä mä sitten teen kun ei enää tarvitse käydä? Kolmosen koulun alkuun on vielä niin pitkä aika. Päiväkodin vastaavat on ihan eri. Koulussa jo se katsojamäärä on niin paljon isompi että se tekee esiintyjille omat haasteensa. Ihan joka vuosi on hauska bongata esimerkiksi se ylihermostunut huutolaulaja sieltä esiintyjistä joka kanavoi jännityksensä naama vakavana ja otsa kurtussa unohtaen kaikki liikkeet, keskittyen vain siihen laulamiseen. Joka menee huutamiseksi. Oikeasti maailman sympaattisinta. Ja hatunnoston arvoista. Lapset on käsittämättömän rohkeita.
Kaksikko on myös ollut esiintyjissä joka vuosi. Joskus molemmat tai vaan jompi kumpi. Eka kielivalintansa vuoksi (ei-englannin lukijat esittävät juhlissa aina jotain perinnelauluja tai satuja tms. Eilen kuultiin esimerkiksi Kulkuset, kulkuset ranskaksi) ja Toka siksi että hänen luokanvalvojansa aina pistää nuo juhlat kasaan joten luonnollisesti hänen luokkansa on myös mukana. Meillä kumpikaan pojista ei tunne mitään älytöntä paloa sinne stagelle mutta musta on hyvä että ovat siellä vähän "pakosta" mukana. Näkevät että siihen ihmisten edessä esiintymiseen ei kuole. Varmasti tärkeä taito elämän varrella.

Tehtiin jo reilu vuosi sitten päätös että tänä jouluna me ollaan kotona. Meille saa tulla mutta me ei liikuta yhtään mihinkään. Toisaalta tämä tuntuu kohtuuttomalta mutta tuntuu myös siltä että siltä älyttömältä hyppimiseltä tarvitaan taukovuosi. Joulu kun tarkoittaa mulle ehkä kaikista eniten rauhoittumista. Toki yhdessäoloakin mutta eniten sitä että ei tarvitse olla kello kaulassa. Mä haluan vain olla. Lukea tai katsoa porukalla jotain ja syödä suklaata ja olla vähän lisää ja pelata. Aikataulutonta menoa omalla porukalla.

Pakko huikata loppuun vielä herkkuvinkki joka löytyy meiltä jouluna. Jos nyt ei joulupöydästä niin jonain herkkuna.
Söin nimittäin kummipojan synttäreillä mahdottoman hyviä wasabi-lohileipiä ja suht samantyyppinen vinkki näkyi olevan siinä Pirkan reseptilehdessäkin jonka saa K-kaupoista.
Eli tarvitset saaristolaisleipää, maustamatonta tuorejuustoa, wasabia ja graavilohta.
Sekoita tuorejuuston sekaan wasabi (aika hyvänä mittasuhteena voisi sanoa että 100g tuorejuustoa vetää 1tl wasabia mutta koska piparjuuri on tulista niin kannattaa ottaa varovasti ja maistella se oma sopiva mittasuhde). Leikkaa saaristolaisleivästä annospaloja ja voitele ne tuorejuusto-wasabilla. Päälle graavilohta sopiva pala ja ääntä kohti! Järjettömän hyvää!

Kaikille siis hyvää joulua! Nauttikaa, älkää stressatko. Tuskin hiljenen pyhiksi mutta toivotukset tulee nyt.

Ps. Kolmas on ottanut viikon verran muutamia askeleita. Haparoivia, äkillisiä, epävarmoja. Mutta kuitenkin askelia. Eiköhän tuo loman aikana lähde kunnolla kävelemään.

torstai 19. joulukuuta 2013

Pohdintaa ja pälätystä oppimisesta

Eka ja Toka on keskenään hyvin erilaisia opiskelijoita. Oppivat asiat hyvin eri tavoin. Toiselle on koulu vähän helpompaa kuin toiselle mutta toki se molemmilla muuttuu vaikeammaksi ja haasteellisemmaksi vuosi vuodelta. Ja niin pitääkin. Koulussa tylsistyy jos on liian helppoa eikä opi.
Ekalla oli varmaan viidennellä tai kuudennella kun ensimmäistä kertaa tuli tarvetta lukea kokeisiin. Siihen asti poika pärjäsi ilman isompia kertailuja. Koska oppii parhaiten kuuntelemalla tunneilla. Toka taas taisi olla ehkä kolmannella tai neljännellä. Hän ei samalla tavalla jaksa kuunnella pidemmän päälle yhtä intensiivisesti kuin veljensä joten pelkkä tuntiopiskelu ei enää riittänyt.

Mä muistan miten itse aikanaan inhosin sitä miten mua pakotettiin oppimaan. Että oli pakko kerrata ja pakko lukea. Taas kerran ollaan sen äärellä miten minä sitten toimin omien lasteni kanssa ihan eri tavalla. Muistan miten tuntikausia tankkasin matikkaa ja en vain tajunnut. Tukiopetusta ja ties mitä. Muttakun se ei ollut se mun tapa oppia. Mä en osaa muodostaa yhtälöitä vaikka lopputuloksen useimmiten oikein saankin. Saan ne päättelyt ja laskutoimitukset tehtyä korvien välissä mutta en saa niitä kaavoja siihen paperille muodostettua. Ja muistan miten vitutti kun suurinpiirtein pidettiin ihan tyhmänä ja väheksyttiin kun nyt en vaan oppinut juuri sillä tavalla kuin yritettiin opettaa. Siihen aikaan ei ollut kuin se yksi oikea oppimistapa.

Multa myös aikanaan kuulusteltiin koealuetta ennen kokeita. Kaksikon kanssa mä olen huomannut että se systeemi ei vain toimi. Ainakaan useimpien aineiden kohdalla. Voidaan jutella aiheista ja vähän kiertotietä kysellä niitä lasten havaintoja mutta sellainen ehta tenttaaminen suoraan kirjasta ei vaan toimi.
Kumpikin Kaksikosta oppii parhaiten kuuntelemalla ja kuulemalla. On toki aineita, joita pitää myös lukea ja kerrata asioita kirjasta. Mutta molemmat oppivat selvästi parhaiten jos asiat opetetaan mielenkiintoisesti. Ja aika harvoin se mielenkiintoinen on sitä haukionkala-tankkaamista kirjasta.

Kyllä mä ymmärrän että jonain maailman aikana ne numerot oli kaikki. Joko olit hyvä tai huono. Mutta ainakin mun motivaatioon aikanaan vaikutti paljon se, että kuinka paljon taustalla saneli pakko. Musta on ollut hienoa että omat lapset ovat löytäneet sen motivaation opiskeluun itse. Vähän eri reittejä ja eri keinoin. Koska meillä on vältetty sanaa pakko. Onneksi opetussuunnitelmakin on muuttunut paljon omista ajoista. Opiskelusta ja opiskelutavoista on tehty paljon mielenkiintoisempia. Nykyäään esimerkiksi kemia ja fysiikka alkaa jo ala-asteella.
Kummallakin on omat heikkoudet ja vahvuudet. Eniten koitan opettaa siihen että eivät kilpailisi koulumenestyksestä vaan keskittyisivät siihen mitä itse tekevät. Että ne on ne omat tulokset mitkä pitäisi kiinnostaa eikä toisten.
Toki se motivaatio on Kaksikolla välillä pahasti hukassakin. Se on vain inhimillistä. Sitten jutellaan ja mietitään että mistä se johtuu. Aika usein loma on se ratkaisu siihen. Ja se tulee taaskin juuri oikeaan saumaan.

Ekalla on huomenna puurojuhla johon ei tule kuin koululaiset ja Tokalla perinteinen joulujuhla jota mäkin menen katsomaan. Sitten alkaa loma ja kouluun mennään vasta loppiaisen jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu että kumpikin odottaa toki joulua mutta melkein yhtä paljon myös sitä että saa aamuisin nukkua. Että kello ei herätä ja ei tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Koulua tai kokeita ei lomalla mietitä. Lukuvuotta on vielä puolet jäljellä, me ehditään kyllä vielä.
Musta on kivaa että ollaan kohta taas yhdessä lomalla, seuraavaan kun sitten vierähtää tovi. Tosin tiedän kyllä senkin että se ensimmäinen lomaviikko on taas sitä että päät kolisee kun ollaan kaikki kotosalla mutta tuntuu että sekin on jo osa meidän lomatraditioita.

Meillä on mittarina aina se että kokeeseen mentäessä olisi olo että on valmis ja että kokeen tehtyä olisi olo että on tehnyt parhaansa. Numerot ei ole se mitä tuijotetaan, tämäkin poikkeavana mun lapsuuden kodista. Meillä ei ole Kaksikolle huudettu tai suututtu numeroista ikinä. Vaan yritetty jeesata ja miettiä että missä meni vikaan ja voisiko ensi kerralla jotakin parantaa. Mä kuulustelen jos haluavat. Juttelen ja autan jos osaan (enempi ja enempi tulee vastaan tilanteita että en osaa...). Mutta koskaan ikinä en vähättele, pidä lasta tyhmänä tai ole vihainen. Kyseessä ei ole mun koulumenestys. Eikä se ole mun duuni määritellä lapsiani koulumenestyksen mukaan. Se ei ole meillä rakkauden mittari.

tiistai 17. joulukuuta 2013

13

Mun esikoinen täyttää tänään 13. Ei voi olla!! Mun jouluvauva. Vuosi sitten mietiskeltiin tämmöisiä.

Vuodessa on tapahtunut melkolaila. Poika on kasvanut mahdottomasti (ei kuitenkaan vielä sitä murkkuiän kasvupyrähdystä), sekä ulkoisesti että sisäisesti. Kaiken alta löytyy kuitenkin vielä onneksi se tuttu Eka. Muut huomioonottava, iloinen, puhelias, ihmisten kanssa toimeentuleva ja muista tykkäävä.
Kun katselee Ekaa ikätovereidensa seassa, näyttää poika vielä aika lapsenkasvoiselta ja lyhkäiseltä. Mutta jos vertaa pojan luokkakuvia vaikka viime vuotisiin, on kasvua ja muutosta tapahtunut paljonkin.

Ekasta on kuoriutunut ihana nuorimies joka kysyy multa monta kertaa viikossa että tehdäänkö ruokaa yhdessä? Poika tekee koko perheelle ruokaa yksinkin mutta sekä mun että hänen mielestä kivointa on kun tehdään kaksin. Se on meidän yhteinen tekeminen. Erityisen paljon tykkään tästä siksi että mua harmittaa välillä ihan valtavasti kun tuntuu ettei poikaa oikein ehdi kunnolla edes näkemään kun meidän menot menee niin ristiin. Me ei aina ehditä syödä samaan aikaan mutta me edes tehdään se safka yhdessä!
Muutenkin Eka on useimmiten avulias poika joka ei nurise vaan jeesaa pyydettäessä. Poika kun tykkää tuottaa hyvää mieltä ympärilleen.

Ekalle on nykyään kovin tärkeää pukeutuminen ja miltä näyttää. Vaateostokset on hankalia. Mä en uskalla omin päin hankkia enää mitään koska niin tarkkaa se nykyään on.
Hiustenlaitto on myös tärkeää! Päästä löytyy ananaskampaus, kuten ilmeisesti about jokaiselta itseään tiedostavalta nuorelta mieheltä. Eka kasvoi ulkoisesti vuosia kampauksen myötä. Hiuksia asetellaan aamulla pitkään ja hartaasti, äidin hiustököttivarastot on käyty tyhjentämässä. Hermot menee hiushommien kanssa puolin ja toisin, äidin apua kaivataan mutta sitten se ei kuitenkaan kelpaa. Yritän tätä nykyä olla mahdollisimman huomaamattomana ja hiljaa ettei se vaan pyydä apua.

Poika viihtyy koulussa. Hämmentävän hyvin. Mulla on omissa kavereissa sillälailla muutamia Ekan kavereiden vanhempia että voidaan jutella aika vapaasti lastemme jutuista ja sama hämmennys vallitsee muissakin perheissä. Ollaan oltu porukalla vähän jo huolestuneita siitä että mitä ne siellä koulussa oikein tekee kun siellä on niin kivaa ja viihtyvät. On tentattu nuuskanvaihtoringit ja tupakkajengit. Mutta siinä vaiheessa alkoi itsestä jo tuntua aika idiootilta. Ehkäpä meillä on käynyt vain niin hyvin että Eka on koulussa jossa nuoret osataan huomioida nuorten tarvitsemalla tavalla ja vapaus ja vastuu kohtaa niin että siellä viihdytään.

Toki jonkun verran on ilmassa sitä että koulussa ei ole aina kivaa. Eihän missään ole aina. Mutta se on sellaista ikään kuuluvaa, jos nyt näin voi ilmaista. Teini-iässä esiintyvää "kaikki muut on parempia kuin mä"-tapaista. Rankkaa, niin nuorelle kuin vanhemmallekin. Se ei paljon lohduta sanoa että tuo helpottaa ja kun kasvat niin noita ei enää pyöritä. Nuorellakin se aikamääre on pitkälti tässä ja nyt.

Ylipäätänsä Ekan mielialat heittelee kuten ne nyt teini-iässä heittelee. Laidasta laitaan parissa minuutissa. Murheen alhossa oikein vellomalla vellotaan ja märehditään kunnes sitten seuraavalla sekunnilla ulvotaan naurusta. Vanhempana on joskus kuluttavaa kun ei vaan pysy sen nuoren mielen perässä että mistä suunnalta se nyt taas puhaltaa koska ne hetket on niin rajuja. Mutta kaikenkaikkiaan tämä ikävaihe on toistaiseksi ollut paljon antoisampi mitä etukäteen pelkäsin.
Sellaista huonoa itsetuntoakin on aina silloin tällöin havaittavissa mutta toistaiseksi ei mitään pysyvää ja sellaista mikä ihan tosissaan huolettaisi pidemmän aikaa.

Tuntuu että nyt jos koskaan on meneillään ikävaihe jolloin on tosi tärkeää huolehtia riittävästä unesta. Eka ei yksinkertaisesti vaan toimi jos se ei saa tarpeeksi unta ja lepoa. Meillä voisi välillä räjäyttää sisällä vaikka pommin ja se jätkä ei heräisi. Että lohdutuksen sanana kaikille joilla on huonosti nukkuvia pikkulapsia; Eka nukkui ja nukahti ensimmäisen ikävuotensa aikanaan pitkälti sylissä. Ja oli maailman huonoin nukkuja ja heräsi pieneenkin rasahdukseen.

Kaverit ovat tällä hetkellä henki ja elämä. Paljon nimiä viliseekin pojan puheissa, milloin hengataan ja milloin ollaan nuorisotalolla. Ekalla on aika tarkat ja tiukat kotiintuloajat joista poika ei onneksi vielä ole juurikaan kapinoinut. Nämä on hänelle perusteltu ja toistaiseksi ne perustelut ovat riittäneet. Kavereiden lisäksi myös perhe on tärkeä mutta nyt aletaan elää niitä aikoja jolloin Eka valitsee ne hetket kun perhe on tärkeä. Toki me siellä taustalla häilytään ja ollaan mutta enää me ei olla aina ehdottomasti marssijärjestyksessä se ensimmäinen. Näin äidin vinkkelistä tämä on ainakin toistaiseksi tuntunut yllättävänkin kivuttomalta.

Mulla ei ole tiedossa että Ekalla olisi ollut mitään alkoholikokeiluja tai muitakaan mutta näihinkin on asennoiduttu. Selvästi poikaa kuitenkin vähän kiehtoo ja kiinnostaa päihteet, ei kuitenkaan niinkään päihtyminen. Tupakka on puheissa ainakin ehdoton nounou mutta alkoholia aikoo kuulemma joskus sitten kokeilla. Vielä ei olla alettu piirtelemään pulloihin mittaviivoja.

Mä ja Siippa ollaan Ekan mielestä noloja. Meille esitelmöidään vähän väliä että miten me saadaan käyttäytyä. Hauska on ollut myös huomata miten Ekan kavereiden käyttäytyminen on muuttunut meitä kohtaan. Kyselin Ekalta asiasta ja se johtuu kuulemma siitä että me ollaan aikuisia. Ei mitään henkilökohtaista mutta aikuisiin suhtaudutaan varautuneeksi. Mun on todella, todella vaikea ajatella itseäni niin, että jonkun mielestä mä olen niin vanha että mä olen epäilyttävä.
Liian vakavasti näitä juttuja ei puolin ja toisin kuitenkaan oteta. Eka saattaa mulle supista julkisilla paikoilla että älä nolaa mua johon mä vastaan että no älä sä nolaa MUA.

Muuten Ekasta on kuoriutunut melkomoinen supliikki, kuivan huumorintajun omaava naurattaja. Jätkällä ei pokka itselläkään aina pidä. Ja välillä on hankala itsekin naama pokkana pojalle pitää kuria kun tyyppi hallitsee tilannehuumorin niin hyvin. Ihan mahtava luonteenpiirre.
Poika on myös yllättävän oma-aloitteinen niin halutessaan. Eka kävi parin kaverinsa kanssa itse kysymässä taksvärkkipäiväksi töitä Nesteeltä. Tykkäsi kovasti ja kyseli jo ensi vuodelle tet-paikkaa. Kuulemma onnistuu. Tosin tettiin on vielä vuosi aikaa eli voi olla että mieli muuttuu.

Harrastukset on pysyneet samoina, parkouria pääsääntöisesti ja jongleerausta omatoimisesti. Perheen kesken uintia ja mitä nyt satutaan keksimään.
Tulevaisuus on toki pojalla vielä avoin ja moni asia kiinnostaa. Milloin poika haluaisi lääkäriksi ja milloin pankin johtajaksi mutta itse lähtisin uskomaan että pojan alaa olisi teknologia. Koneet ja niiden kanssa puuhailu kiinnostaa.
Nykynuorison mukaisesti myös Eka löytyy sosiaalisesta mediasta. Sekä Twitter että Facebook on hallussa, puhumattakaan muista joista mä en ymmärrä mitään. Mutta nuo kaksi edellämainittua tuottaa haastetta meille vanhemmille siinä suhteessa että joutuu itse miettimään tarkkaan mitä voi julkaista ja mitä ei.
Tietokoneista huolimatta jaksan jatkuvasti ihailla kuitenkin lapseni suhtautumista esimerkiksi peleihin. Toki Ekakin varmaan pelaisi niin paljon kuin annettaisiin mutta poika on itse tosi valveutunut pelien sisällön suhteen. Kokee vastenmieliseksi liian väkivallan peleissä ja pohtii paljon mitä liian väkivallan tuijottaminen päivästä toiseen voi tehdä omalle mielelle. On itsekin havainnoinut omassa kaveripiirissään muiden käyttäytymistä ja sitä miten juurikin esimerkiksi pelit vaikuttaa. Ja tietokoneesta huolimatta haluaa välillä pelata myös lautapelejä!

Mun on pakko myöntää että kaipaan eniten Ekan kanssa kaksinoloa. Jos nyt pitäisi valita että kenen lapsen kanssa haluaisi aikaa viettää enemmän. Niin ehdottomasti Ekan. Meillä on keskenämme ihan omat jutut ja käytiin itseasiassa tuossa päivänä eräänä keskustelua siitä miten on niin kiva kun tullaan hyvin juttuun. Ekan mielestä on mahtavaa että ollaan niin läheisiä ja että meillä on hyvät välit. Ja toki tuo on mustakin tärkeää ja ennenkaikkea se on kiva kuulla sen lapsen itsensä suusta.
Eka on selvästi ottanut roolinsa esikoisena ja antaa musta joskus vähän liikaakin tilaa pienemmille veljilleen. Hän on kyllä ollut tällainen ihan pienestä pitäen mutta siitä huolimatta mun mielestä Eka saisi joskus olla joustamatta. Toki tämä on hyväkin piirre mutta joskus saisi asettaa itsensä muiden edelle. Ja juurikin ehkä tämän piirteen takia kaipaan sitä Ekan seuraa lapsista eniten.

Hyvää Syntymäpäivää siis Eka Vekara! Oot aika huisin tärkeä ja paras ja rakas.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Party hardy

Puuh! Jokohan sitä kykenisi näppäimistönkin äärelle.

Tulipa nimittäin käytyä yöelämässä villiintymässä. Mulla on ollut tässä kaikennäköisiä juttuja joita haluan tehdä ennenkuin työelämä imee taas mukanaan ja yksi ehdoton oli baarissa pitkän kaavan mukaan. Halusin juoda kaikki maailman viinit ja huutohypätä tanssilattialla. Kolmosen kummitäti oli heti mukana ja niimpä tämä sitten männäperjantaina toteutettiin. Rairai! Kuvaan kuului myös se että homma suoritettiin kaukana kotoa eli olin ekan kerran yön yli erossa Kolmosesta. Ja jopa teki terää!

Vaikka mä aina satunnaisesti olen täälläkin haikaillut sitä yöeloa kodin ulkopuolella niin on se hauska huomata että ihan samalla tavalla se baarielo pyörii. Että ei siinä sillä tavalla mitään menetä jos sinne ei alvariinsa pääse. Ja kun harvemmin käy niin aika takuuvarmasti on ihan jättekivaa. Kuten nytkin. Pakko vaan todeta että se tekee niin hyvää kun on vähän erossa perheestä ja kotiseinistä. Hyvän seuran ja juoman kera. Tanssilattialla jossa levikset repesi ja timantit oli ikuisia, meistä puhumattakaan! Livemusiikin parissa joka vaan toimii lähes poikkeuksetta aina.
Toivon kyllä että ihan niin pitkäksi tauko ei venähtäisi mitä se nyt oli, edellisestä kerrasta kun hujahti miltei viisi kuukautta. Vaikka ilta oli pitkä niin kertaakaan ei tuntunut että pitäisiköhän jo lähteä. Päinvastoin pilkku tuli aivan liian aikaisin. Tuntuu ajatuksena niin hassulta että kaksi mun lapsista on lähempänä täysi-ikäisyyttä kuin minä. Mutta en suostu vielä luovuttamaan mantteliani krebaajana eteenpäin. Vaikkakin visiittini yksittäisiä ovatkin.

Näin perheellisenä jaksaa kyllä huvittaa tämä oma toiminta jos on joku iltameno tulossa. Ennen lähtöä järkkäsin himassa minkä kerkesin. Myllytin pyykkiä sen minkä pystyi, astiat koneeseen ja lelut paikoilleen. Siivoamaan en sentään alkanut,joku roti sentään! Raahauduin kauppaan ja kannoin kaapit piukkaan safkaa, ostin jopa Siipalle lahjan (wtf!!!!??). Että kun se nyt hyvänen aika vallan oli sitä mieltä että olisin voinut olla vaikka koko viikonlopun. Niinkuin mun nyt tarvisi jotain huonoa omaa tuntoa potea siitä että kerran puolessa vuodessa menen. Vauvalta leikkasin kynnet ettei se niin raapisi yöllä Siippaa ja tuntui että kissatkin kihnutti jalassa normaalia enemmän ennenkuin lähdin.

Kerrankin sattui reissu jossa jälkipotemiselta vältyttiin aika mukavasti. Tai ainakin jos vertaa siihen kummoisessa hapessa sitä yleensä on seuraavat päivät. Kerrankin vältyttiin ei enää koskaan-mantralta. Saatoin kyllä seuraavana aamuna hieman jutella muinaista norjaa suureen valkoiseen puhelimeen mutta ei avata sitä tämän yksityiskohtaisemmin. Sekin vain loppupeleissä nauratti. Että mitenkä tässä nyt näin. Jokatapauksessa katumusharjoitukset olivat kerrankin vähäisiä. Ehkä sitä jo näillä vuosirenkailla osaa edes joskus osua niihin kuuluisiin omiin rajoihin. Mutta vaikka tässä nyt melko normioloissa jo huidellaan niin ehkä tänään vielä ei ole se päivä kun lenkkipolku kutsuu tai uimahalli imee puoleensa. Väsymystä tuli nimittäin kuitenkin kerättyä.

Kotona oli tietysti pärjätty loistavasti. Kaikki olivat nukkuneet. Koti oli siivottu. Ruoka oli valmiina kun viimein pääsin takaisin kotiin ja Kaksikkokin leipoi kuppikakkuja. Kyllä kelpasi potea!

Ps. O-ou, nalli napsahti! Vedän mietintämyssyn päähän ja vetäydyn pohtimaan. Teroitelkaapa kynät jo valmiiksi ja aivan mahtavaa olisi saada uusia osallistujiakin :)

perjantai 13. joulukuuta 2013

Vielä ystävyydestä

Ainekirjoitushaasteen viides kerta umpeutuu sunnuntaina. Mulla jää tällä kertaa väliin koska jätin koko homman (taas) ihan viimetinkaan ja en yksinkertaisesti ehdi syventymään nyt hommaan siltä kantilta kuin tahtoisin. Mutta olen mä aiemmin jo vähän sivunnut aihetta. Ja ajattelin pikkasen jauhaa vielä lisää.

Kaveri linkitti facebookiin tämän. Hyvän artikkelin tavoin seasta löytyy sitä totuuden siementäkin vaikka kirjoitus onkin melko provosoivan makuinen.

Kirjoitin joskus aiemminkin siitä miten yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen oppinut elämässä, on jo edesmenneen ystäväni viisaus siitä että elämässä ei ole pakko pitää ihmisiä jotka ottaa enemmän kuin antaa. Jotka tuntuvat "turhilta". Eivät varmasti ihmisinä ole turhia mutta tuntuvat siellä sun omassa elämässä turhilta. Syystä tai toisesta on ajelehdittu melko kauas sieltä ystävyydestä. Allekirjoitan tämän opin edelleen. Viisaita, viisaita sanoja. Artikkelin kirjoittaja vetää selvästi vähän mutkia suoriksi ja tuo samaa oppia esille provosoivammasta näkökulmasta esille.

Toki se on aika vaikeaa vetää sitä rajaa siihen että koska on aika sanoa heiheit jollekin kaverille. Ihmissuhteet vaatii aina duunia, oli kyse pariutumisesta tai ihan vaan kaveriystävistä. Elämäntilanteet heittelee ja joskus on elämässä juttuja jolloin et oikeasti vaan pysty antamaan niin paljoa itsestäsi. Ja jolloin ehkä imetkin läheltäsi kaiken energian. Eikä sekään ole paha asia. Pitää olla ystävyyssuhteita jotka tämän kestää. Kuitenkin ainakin mun kohdalle on tullut tilanteita ja ihmisiä, jotka ajasta toiseen ottavat. Jotka eivät saa stabiloitua sitä omaa elämäänsä niin että sitä energiaa alkaisi heijastumaan takaisin ulospäinkin. Tai vaikka se elämäntilanne tasoittuisikin niin se ottaminen jää päälle. Kelkka ei käänny niin että osaisi taas antaa itsestään siihen ystävyyteen. Ihmisiä jotka tuntuvat elävän niin että muiden polkeminen on se jolla omaa itsetuntoa ja olemassaoloa pönkitetään. Tyyppejä joiden kanssa susta itsestäsi ei tunnu hyvältä ja omalta enää. Vaikka mä kuinka haluaisin olla sellainen ihminen jota tämä tämmöinen ei haittaa niin en onnistu olemaan sellainen. Mä en suostu olemaan poljettavana enkä kenenkään ponnahduslautana sille että tuntuisi paremmalle.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä että miksi asioista pitäisi pitää kiinni kynsin hampain? Että jos ei vaan futaa niin eikö se ole parempi huokaista ja päästää irti? Kun on ensin yrittänyt, liian helpolla ei saa luovuttaa. Aika samalla ideologialla ajattelen ja koen kavereistakin. En toki sano että heistä pitäisi helpolla päästää irti mutta joskus ne on niin täysin itsestä riippumattomia syitä, jotka ajaa erilleen, että eikö se vain ole helpompi myöntää faktat ja hyväksyä että nyt mennään näin. Ei helppoa, mutta helpompaa kuin siinä väkisin sitkustella olemattomassa. Jää sekin murehdittu energia muuhun käytettäväksi.

Mä olen myös surrut ihan jokaista päättynyttä tai väljähtynyttä kaverisuhdetta. Ja miettinyt ja pohtinut että josko ehkä kuitenkin. Että voisiko se tästä elpyä ehkä sittenkin. Mutta kun hommaan tarvitaan kaksi niin ei se aina ole vain musta sitten kiinni. Ja se sureminen kuuluu siihen prosessiin. Olisi aika kamalaa jos ei tuntuisi missään. Kuitenkin ne ihmiset on olleet jossain vaiheessa mun elämää tärkeitä. Ja se on surullista että on tapahtunut jotain miksi asiat päättyy mutta mä koen että se on myös osa elämää. Alkaminen ja loppuminen. Joskus jossain todettiin että parisuhteen päättyminen on pieni kuolema. Mä koen että hyvän ystävyyssuhteen päättyminenkin on pieni kuolema.

Tottakai ideaalista olisi että kaiken elämässä kasvamisen ja muun myötä tietyt kaverisuhteet säilyy. Mutta jos se elämä vaan vie eri suuntaan niin mitä se auttaa roikkua sellaisessa mitä joskus oli? Kamalan kaunis ajatushan se on romantisoida että "muistatko kun silloin ennen oli sellaista ja sellaista". Mutta jos nyt ei ole enää yhtään kuin joskus muinoin niin mä valitsen kuitenkin mielummin sen nykyhetken. Ehkä se elämä heittää joskus takaisin sellaiselle tielle, jossa se mennytkin tuntuu taas ajankohtaisemmalta ja yhteensitovalta.

Ps. Ratkaisin mun Some-ärsytyksen liittymällä Twitteriin

torstai 12. joulukuuta 2013

Jokakuinen nillitys nukkumisesta

Nämä unihommat on mulle jostain syystä tosi lähellä sydäntä. Ja pyörii paljon mielessä tulevan töihinlähdön takia. Ihmetelläämpä nykytilannetta siis hetki.... jälleen kerran.

Mä olin pitkään ihminen joka halusi nukkua yksin. Siis toki Kaksikko sai tulla viereen mutta noin muuten koin että nukun parhaiten yksin. Ja tuntui jotenkin tosi kaukaiselta että tulisi nukkumaan tai edes haluaisi nukkua muuten kuin yksin. Määrittelin pitkään ihmisiä sen mukaan että pystyinkö nukkumaan heidän vieressä. Hyvin harvan vieressä pystyin.

Mä olen myös aina ollut tosi huono toimimaan vähillä unilla. Sitä unta ei välttämättä tarvitse saada yöaikaan mutta viimeistään sitten päivällä. En kuitenkaan osaa nukahtaa koska tahansa ja mihin tahansa ja silloin en nuku ainakaan jos on tilanne että nyt jos nukahtaisin niin saisin nukkua niin-ja-niin kauan. Vaikka olisi kuinka väsy niin uni ei vain tule jos on pakko. Heräilen muutenkin helposti ja uudelleen nukahtaminen on vaikeaa.

No, nykytilanne sitten. En osaa nukkua enää yksin. Ja mieluiten nukkuisin niin että koko väki on lähellä. Kaksikko tuskin haluaisi mutta mun ideaali olisi että nukuttaisiin kaikki samassa tilassa. Olisi kiva jos olisi olemassa makkari joka on pelkkää sänkyä. Tai sänkyjä.
Mutta nykytilanne on se että Kaksikko nukkuu omassa huoneessaan ja Kolmonen sivuvaunussa samassa makkarissa meidän kanssa x-aikaa, kunnes siirtyy meidän väliin nukkumaan. Tämä on tällä hetkellä se kombo jolla meillä nukutaan kaikista parhaiten. Tai no.... nukutaan ja nukutaan.

Tuossa loppukesästä kun mietiskelin töihin lähtöä ja siihen liittyviä kotikuvioita, tuli imetyksen jatkuvuutta toki mietittyä aika lailla. Pitäisikö se yrittää lopettaa kokonaan? Minkä verran pitäisi vähentää? Mitenkä yösyötöt? Täysiä öitä nukkuva ei meidän bebe ole ollut vielä missään välissä, ei ole mennyt yhtäkään yötä ettäkö vauva ei olisi käynyt tissillä tankkaamassa. Eli pikaisella laskutoimituksella voidaan laskea että mä en ole nukkunut yhtäkään kokonaista yötä reilu kolmeentoista kuukauteen. Plus loppuraskauden valvominen.
Mä en ole ennen ollut tilanteessa että lähtisin imetysaikana töihin. Mä en tiedä miten pitäisi toimia.

Tällä hetkellä Kolmas nukahtaa omaan sänkyynsä. Nukkuu siellä hyvin kunnes me tullaan nukkumaan. Herää 00-02 välillä ja valvoo tunnin pari. Ei välttämättä kamalasti itke (jos pääsee viereen) mutta hyörii, pyörii, potkii, raapii, vatuloi. On levoton. Hakee asentoa. Kolmosta siis nukutellaan joka yö keskellä yötä parisen tuntia. Sitten kun rauhottuu niin posottaa tyytyväisenä suurinpiirtein sinne asti kun Siipan kello soi (5.30) jolloin tulee viereen, mä imetän ja sitten jätkä on taas taju kankaalla. Nukkuu rauhassa sinne asti kun nukkuu. Jos on ollut oikein levoton yö niin jopa aamukymmeneen.

Mietittiin pitkään että tuo alkuyön riekkuminen johtuisi nälästä. Että ihan oikeasti sillä on vähän nälkä. Mutta ei se teoria jotenkin enää tunnu toimivalta. Yhtä levoton vutjaamista se on, imetän mä siinä tai en. Yritän siis olla imettämättä. Tyyppi on selvästi kiukkuinen kuin ampiainen, tällä hetkellä varmaankin siitä että yritetään saada se sinne omaan sänkyyn rauhoittumaan. Että ei automaattisesti kopata sinne meidän väliin enää. Välillä oikeasti meinaa jo vähän huvittaa kun tyyppi heittelee meitä suutuspäissään kaikella mitä käsiinsä saa. Mutta jos Kolmas otetaan viereen jo tuossa vaiheessa niin se hyöriminen on miljoonasti levottomampaa kuin siellä omassa sängyssään. Hankalaa se rauhoittuminen on sinne omaankin sänkyyn mutta helpompaa kuin meidän väliin.

Tassuttelu ei meillä ole oikein koskaan toiminut mutta kyllä siellä sivuvaunussa joutuu itsekin puoliksi roikkumaan koska itsekseen tuo ei rauhoitu. Kiipeää muuten meidän sänkyyn tai heittelee meitä tuteilla tai huiskii käsillä ja millä nyt sattuu yrittämään. Mulle kävisi silittäminen, kädestä kiinni pitäminen tai sellainen hipsuttelu. Mutta ei. Meillä nipistellään ja raavitaan. Missä maailmankaikkeudessa nämä rauhoittaa ja auttaa nukkumaan? Ja entäs sitten se potkiminen ja jaloilla huiskailu. Voi vittu. Meidän väliin se ei tuossa vaiheessa vain rauhoitu ja kun toista tuntia potkitaan kylkeen ja nipistellään käsivarresta niin sitä on kyllä aika mielellään kippaamassa sen lapsen sinne aivan vitun sama minne omaan sänkyyn. Kun meidän perheen aikuiset suhtautuisi perhepetiin niin kovin myönteisesti niin miksi meille ei ole suotu lapsia jotka olisi kanssa sen kannalla? Mun puolesta vauva voisi nukkua siinä meidän välissä ihan hyvin ja Siippa on samaa mieltä niin miksei se sitten osaa nukkua siinä? Ja ompahan muuten yllättävän pitkät kädet kaverilla, oon pari kertaa yrittänyt luikerrella karkuun niitä sen iskuja niin hyvä ettei tipu sängystä kun niin kauas on valuttava että on iskuvapaalla alueella.

Mulle on jotenkin aina ollut sellainen periaate että aikuiset nukkuu sängyssä. Että sinne saa kyllä valua muksut ja elukat mutta että aikuiset ei sieltä lähde vaikka sohvalle tai lastensänkyyn. Mutta nyt alan olla pikkuhiljaa valmis sillekin ajatukselle että kun Siippa jää lomalle niin mä siirryn sohvalle. Mulla alkaa olla itsellä niin rankka vitutus ja henkinen allergia tuota kahta valvomistuntia kohtaan että on oikeasti tosi rankkaa jaksaa rauhoitella sitä lasta. Kun tosiaan tyyppi nukkuu alkuyöstä hyvin, loppuyöstä mahtavasti ja päiväunetkin sujuu. Niin mikä helvetti tuossa keskellä yötä on että siinä on se kaksi mahdottoman rauhatonta tuntia?? Fyysisiin tekijöihin en jaksa enää uskoa. Senverran ehta kiukuttelun sävy siinä yömelskaamisessa on.

Mitä lähemmäs töihinpaluu hiipii niin sen enempi tuntuu nyt väsyttävän ja sen vaikeammalta tuntuu herätä aamuisin. Tosin asiaa ei varmaan liiemmälti auta se että joka yö saa valvoa pidemmän pätkän. Jotenkin se tuntui pienen vauvan kanssa helpommalta ja asiaan kuuluvalta. Mutta nyt vuosikkaan kanssa vaan vituttaa.

Ja kyllä tiedän että toisten kanssa se vaan on tällaista. Lapseni ei ole oppikirja. Mutta en ole muuten minäkään. Ja vaatii nyt vähän aikaa joko tipauttaa lapaset hankeen ja alistua tai sitten kääriä hihat ja pistää asiat toiselle tolalle.

EDIT pakko linkata tähän vielä mahtava Paula Noronen..

tiistai 10. joulukuuta 2013

Tunteita

Tunteidenhallinta on teinillä hyvin olematonta, toki löytyy tilanteita joissa osataan toimia ihan fiksustikin. Mutta pääsääntöisesti vielä opetellaan.

Eka reagoi lähes poikkeuksetta itkulla silloin kun ihan ehdasti vituttaa. Ei nyt päivittäin mutta melkein. Sellaisella sekalaisilla raivohuutokyynelillä. Tuntuu jotenkin tosi vaikealta olla siinä kasvattajana tukena ja ohjata siihen että vaikka harmittaa niin tunteita voi vähän hillitä. Kyllä muakin vituttaa joskus niin rankasti että tekisi mieli itkeä. Eikä itkeminen ole väärin. Mutta Eka saattaa tarpeeksi ison harmin edessä olla lähes hysteerinen. On vaikeaa olla tukena siinä niin että on lapsen puolella ilman että sanoo "reagoit väärin". Koska miten se nyt edes määritellään että miten missäkin tilanteessa pitäisi olla? Mutta ne pojan tunnepurkaukset on monesti mun mielestä aika suhteettomia nähden itse siihen asiaan. Siinä on tosiaan vanhempana tositosi vaikea olla ilman että vähättelee mutta on kuitenkin tukena, ymmärtäjänä ja turvana ja ohjaamassa vähän oikeammille raiteille. Varsinkin kun mun mielestä pieni asia voi toiselle olla se maailman suurin. Ja todennäköisesti onkin. Teinin maailmankuva kun on melkolailla pienempi kuin aikuisen. Edelleen en kyllä kadehdi teini-ikää ollenkaan. Oliko se oikeasti noin rankkaa?

Samaten joskus on raskasta ollu se kohde johon ne tunteet puretaan. Kun on asioita joille vaan ei voi mitään ja joihin mäkään en voi vaikuttaa. Vaikka harmittaa ja tottakai saa harmittaa, ei se tarkoita että voi käyttäytyä miten vaan. Ja useimmiten mä olen se kohde johon se raivo ja harmi sitten suunnataan. Mulle onkin tullut aika yllätykseksi se minkä mä koen vaikeaksi tässä teinin vanhempana olemisessa. Luulin nimittäin että en kykenisi ymmärtämään yhtään teinin purkauksia. Mutta pikemminkin monessa tilanteessa mä ymmärrän miksi Eka käyttäytyy kuten käyttäytyy. Mutta mä en ymmärrä sitä miten mun pitäisi olla. Missä kohtaa laittaa sitä rajaa sille kohtuuttomalle purkautumiselle ja missä kohtaa ohjata että nyt menee jo överiksi ja tunteet kuohuu liikaa. Että nyt on se hetki kun pitää kaivaa itsehillintää ja suhteellisuudentajua. Mulla on ne omat raamit hukassa ja hakusessa. Kyllä mä koen että vanhemman rooli on vain kestää mutta joku raja siinä kestämisessäkin on oltava. Pakko se on toisen oppia että vaikka kuinka harmittaa niin se on väärin purkaa sitä harmia aina toiseen ihmiseen. Ja kestäminen ei sitä opeta.

Toisaalta on ollut hyvä nähdä että meidän rauhallisesta ja järkevästä esikoisestakin löytyy se tulinen tappurapuoli. Että aina ei kaikkea niele vaan laittaa hanttiinkin. Kyseenalaistaa. Tekee itsenäisiä ratkaisuja. Mokaa ja oppii.

Näistä purkauksista huolimatta Ekan kanssa pystyy onneksi tosi kivasti sitten jälkeenpäin läpikäymään niitä tilanteita ja asioita. Kun on vähän rauhoituttu. Ja poika hiffaa kyllä itsekin että joskus vähän mopo karkaa. Ja haluaisi reagoida toisin. Se on varmaan ihan tosi raskasta oikeasti kun jostain sieltä takaraivosta kuulee että nyt pitäisi ehkä kuitenkin näin mutta ei vaan voi sille mitään että meneekin noin. Kun ei vaan ihan vielä osaa vaan menee sen hetken mukana. Ehkä se päivä vielä tulee kun Eka pystyy tilanteissa toimimaan niinkuin itsekin haluaisi.

Siihen asti halitaan ja sovitaan, pyydetään anteeksi puolin ja toisin sekä opetellaan. Kunnes taas kuohahtaa.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Teinionnea

Blogeissa on kiertänyt onnellisuus-haaste. Ja vaikka mua ei olekaan kukaan siihen haastanut niin hyppään kelkkaan.

Musta tuntuu että vaan puhisen täällä meidän teineistä mutta eihän se missään nimessä ole se koko totuus. Kyllä heidän kanssaan saa ihan mahdottomasti onnen hetkiäkin. Ja tässä niistä muutamia.

  • En ole koskaan ikinä törmännyt teinipoikaan, jolla on niin vahva empatian kyky kuin meidän Ekalla on. Eka on se joka koulussa välituntisin menee niiden luokse, jotka ovat yksin. Tämä jos mikä on seikka mistä muistan ylistää lasta ennenkaikkea lapselle itselleen. Ja mikä tekee mut onnelliseksi. Että toinen ihan oikeasti omaa niin paljon tilannetajua, kykenee asettumaan toisen asemaan ja haluaa huolehtia siitä että kaikilla olisi kaveri. Tämä piirre on ollut Ekalla ihan aina, hänelle on aina ollut tosi tärkeää että kukaan ei ole yksin. Ja toivon että hän ei ikinä sitä piirrettä menetä.
  • Vaikka Kaksikko on keskenään varsinainen taistelupari niin ovat kyllä myös toisiansa kohtaan hyvin, hyvin solidaarisia. Veljen puolta pidetään viimeiseen saakka. Vaikka tämä piirre on vanhemman vinkkelistä joskus tosi raivostuttavakin niin ehdottomasti kokonaisuutena se tekee mut onnelliseksi. Se on juurikin se juttu mitä mä kadehdin. Että jo lapsesta lähtien sulla on joku jonka kanssa on vähän sellainen me vs. muut-asetelma. Joku joka tekee vähän sellaista oloa että ei ole yksin.
  • Mun elämässä olisi paljon vähemmän naurua ilman Kaksikkoa. Kummallakin on aivan hillitön huumori. Kuivaa ja sarkastista. Joskus on ihan vaikeaa pysyä itse pokkana vaikka tilanne sitä vaatisikin. Naurua ei voi koskaan olla liikaa elämässä.
  • Vaikka Kaksikko osaa olla teinien tyyliin hyvin flegmaattisia niin kumpikin myös auttaa todella paljon. Vapaaehtoisesti. Molempien suusta kuulee lauseen tarviitko apua hyvin usein ja vaikka en tarvitsisikaan niin tuon kuuleminen tekee mut vilpittömän onnelliseksi. Jotain on mennyt oikeinkin näiden vuosien aikana.
  • Onnelliseksi tekee myös halaukset joita kumpikin syytää päivittäin vaikka olenkin nykyään lähinnä nolo mutsi.
  • Kirjatoukkana mulle on tuonut viime aikoina onnea myös se että Eka on alkanut lukemaan muutakin kuin Aku Ankkaa. Osin kylläkin koulun puolesta pakotettuna mutta silti. Tyyppi miettii ihan tosissaan nykyään että mitä lukisi eikä vaan nappaa satunnaisesti hyllystä jotain mikä olisi suurinpiirtein sinnepäin. Tällä hetkellä se miettii että Häräntappoase vai Sieppari ruispellossa.
  • Mut tekee onnelliseksi se että koen Kaksikon ymmärtävän mua. Että ainakaan vielä meidän välissä ei ole sellaista sukupolvien välistä kuilua kun mulla ja mun äidillä on. Ja koen itsekin ymmärtäväni poikia. Ainakin useimmiten.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Hyvästit

Joulukuu. Ihan virallisesti talvi. Vaikka täällä pk-seudulla ei talvi vielä ole ollutkaan. Mutta juostessa vuodenaika kyllä jo tuntuu. Talvi on talvi ilman lunta ja pakkastakin. Kyllä se ilmasto vaan on toisenlainen.

Mä en ole talvijuoksija. Olen muutaman kerran kokeillut lenkkeilyä talvella ja se ei vaan ole mun juttu. Kyse ei ole pukeutumisesta, se onnistuu kyllä. Mutta näillä leveysasteilla ja meren ääressä asuessa talvet ovat ennenkaikkea kosteita. Ja se vaan on tähän vuodenaikaan liikaa. Hengittäminen koskee juostessa. Oulussa ei ollut mikään ongelma juosta -20 asteessa koska pakkaskeli oli kuiva. Mutta täällä, ei onnistu. Eikä se tarvitse aina sitä pakkastakaan täällä. Niinkuin sanoin, ilmasto on tähän vuodenaikaan toisenlainen.

Luulen että vetäisin tämän juoksukauden viimeisen lenkin sunnuntai-aamuna. Sinänsä pitäisi varmaan olla kiitollinen että joulukuussa pystyi ylipäätänsä juoksemaan. En muista koska olisin viimeiksi juossut joulukuussa. En varmaan koskaan. Kävelyä olen talvisin harjoittanut mutta ei se ole sama, ei lähelläkään.

Jokatapauksessa, summataampas hieman. Heiaheian mukaan tämän vuoden ensimmäinen juoksukerta on ollut elokuun puolessa välissä. Siitä päivästä tähän päivään juoksukertoja on kertynyt yhteensä kaksikymmentäseitsemän (27) ja juostuja kilometrejä sataseitsemänkymmentä (170). Syytä olla aika tyytyväinen!
Kovin suuria tavoitteita en itselleni asettanut silloin elokuussa kun juoksua taas aloittelin. Mun juoksuhistoria ei kovin kummoinen edes ole. Se on ollut mulle yksi liikuntamuoto siinä missä muutkin. Ja ehkä kaikista eniten se sellainen pääntuulettaja arjessa.
Ensimmäisellä juoksukerralla elokuussa matkaa kertyi nelisen kilometriä puolessa tunnissa. Vaikka kovin tavoitteellista en juoksusta halunnut tehdä niin toki siellä jossain takaraivossa oli toiveita siitä että pikkuhiljaa sekä matka että aika pitenisivät. Että jos joskus keväällä oltaisiin siinä pisteessä että kymppikilsa menisi alle tunnissa. Noh. Kehitystä tapahtuikin nopeammin kuin odotin. Se kymppi tunnissa meni rikki jo nyt syksyllä. Ensialkuun tuntui että se on matkana ihan mahdoton ja että kuolen enkä todellakaan jaksa yhtään mitään koko loppupäivänä (mä olen aamujuoksija, käyn juoksemassa suht ajoissa ja ihan viimeistään alkuiltapäivästä). Mutta nyt se on vakiintunut ihan normimatkaksi jonka jälkeen riittää virtaa vielä vaikka mihin. Uutena toiveena/tavoitteena onkin että jaksaisi juosta 90 minuuttia (mä juoksen aina ensisijaisesti aikaa, en matkaa) mutta tämä otetaan mahdollisesti työnalle sitten kun juoksukausi taas alkaa. Sinänsä siinä haasteellisin tulee olemaan se että meitä juoksijoita on perheessä kaksi ja ajallisesti 90 minuuttia on päivästä oikeasti aika paljon. Varsinkin jos sen kertoo kahdella. Mutta, sumplitaan sumplitaan.

Edelleen musta tuntuu vaikealta se lähtö ennen liikuntaa. Liikkuminen on kivaa mutta ajatus siitä että pitää kodista lähteä johonkin urkka-areenalle on se ongelmakynnys. Juoksussa on niin mahtavaa se että ei tarvitse kuin astua ovesta pihalle ja kaikki on valmiina. Samalla saa happea ja raitista ilmaa ja joskus vähän auringonvaloakin. Yksikään liikkasali ei tarjoa samaa. Lisäksi tässä meidän kotiympyröissä on ihan mahtavat puitteet juoksemiselle.

Voi olla että yksittäisiä juoksuja vielä tulee tälle vuodelle. Riippuu kelistä. Mun juoksukenkien pohja on sellainen että pienikin liukkaus tekee juoksusta aika haastavaa. Vaikka mittari näyttäisi plussaa niin se ei tarkoita sitä että ei olisi liukasta. Ja mua ärsii ihan suunnattomasti jos joudun panostamaan keskittymistä kesken urkkailun siihen etten kaadu. Juoksussa yksi kivoimmista on se rullaava tahti millä menet ja se kyllä häiriintyy jos täytyy luikkailla samalla.
Mä en ole jotenkin yhtään valmis vielä hyvästelemään juoksua. Mikään muu ei tunnu nyt just tällä hetkellä yhtä mielekkäältä lajilta. Typerä, typerä talvi kun tulet sotkemaan mun jutut!

Ps. Voi mikä valtava varjo tähän itsenäisyyspäivään. Kevyet mullat, Nelson Mandela. Tuntuupa ihan tosi surulliselta.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Release the twins!

Elämä on alkanut pikkuhiljaa muuttumaan. Enää ei tarvitse kaikkea miettiä sen mukaan että mun tarvitsee olla imettämässä silloin ja silloin. Vauvan syömiset ei ole enää pelkästään mun etumuksesta kiinni vaikka edelleen imetänkin. Siintääpä lähitulevaisuudessa jopa kokonainen yö erossa vauvasta. Pikkuhiljaa voi siis alkaa miettimään omaa vaatetustaan muutenkin kuin imetystekniseltä kantilta.

Mulla on rintsikoiden koko muuttunut jokaisen raskauden ja imetyksen myötä. Koko rinnanmalli on jotain ihan muuta nyt kuin mitä se on ollut alkutilanteessa. Sama homma lihomisten ja laihtumisten kanssa. Mä saisinkin uusia koko liiviarsenaalin parin vuoden välein. Mikään ruumiinosa ei ole yhtä eläväinen ja muuttuva kuin tissit. En tiedä pitäisikö sääliä vai olla huvittunut.

Joka kerta kun liivejä menee ostamaan niin se homma alkaa sillä että saa ensin hakea kokoa. Alusvaatteiden sovittelu menee ihan täysipainotteisesta treenistä, hiki lentää! Suurinpiirtein kaikki aakkoset löytyy matkasta kun suuntaan kohti sovituskoppia. Enkä mä voi koskaan edes käydä missään sellaisessa paikassa liiviostoksilla, jossa ei ole kukaan neuvomassa. En tiedä mun kuppikokoa, älä kysy niin vaikeita! Onneksi nykyään kaupoista löytyy tyyppejä joiden hommana on osata silmämääräisesti arvioida se että minkäsorttista sitä kannattaisi päällensä yrittää.

Rintsikoihin ei riitä pelkkä sovitus ja mallailu, pitäisi pitää pari tuntia päällä että näkee onko ne oikeasti hyvät vai ei. Ihan supertärkeää kun on että sen istuvuuden lisäksi ne myös tuntuu hyvältä päällä. Pitsit muutenkin puristaa ja hiertää joten se ei todellakaan selviä millään hetken mallailulla että tuntuuko ne hyvältä. Tai istuvatko. Ettei tarvitse olla koko ajan korjailemassa. Sama homma urheilurintsikoiden kanssa. Se on sama jos farkut puristaa tai kengät hiertää mutta sitä mä en kestä jos alusvaatteet ei tunnu hyvältä päällä.

Nyt tein pientä inventaariota alusvaatteiden suhteen, imetysliiveille on edelleen tarvetta mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua että tykkäisin pitää jo ihan tavallisiakin alusvaatteita. Niillekin kun olisi jo kysyntää ja hetkensä. Enkä tarkoita nyt niitä aikuisten keskinäisiä juttuja vaan niitä hetkiä kun olet ihan tuhannen väsynyt ja kissanraatona jo heti aamusta. Silloin on musta kiva vetää verkkareiden alle vähän parempaa buustaamaan päivää. Ei niitä kukaan näe mutta itse tietää että siellä ovat. Vähän syntisenä jaksaa paremmin. Sama homma meikkaamisen kanssa. Mitä väsyneempi mä olen niin sen todennäköisempää on että sudin naamaan vähän jotain. Tänään tosin siinäkin kävi niin että tarpeeksi väsyneenä ja Kolmas lonkalla kantorepussa keikkuessa naamaan tarkoitettu BB-voide päätyikin hiuksiin. Alusvaatteet sentään olen useimmiten saanut puettua sinnepäin mihin ne on tarkoitettu.

Ps. Tänä vuonna ratkottiin Kaksikon opettajien joululahjadilemma niin että lahjoitetaan rahaa lastensairaalalle. Pistettiin samaan pottiin kaikkien aikuisten lahjat sekä joulukorttirahat.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Jollottelua

Mä tykkään joulusta. Ihan mahdottomasti. Glögiä lipittelen jo jostain syyskuulta ja pipareita ja juustoa menee myös pitkin syksyä. Miellän joulun ennenkaikkea lasten juhlaksi mutta nimenomaan sillä syyllä on itsekin kiva fiilistellä joulua. Kun voi laittaa lapsille kaikkea kivaa.

Mitään sen ihmeempiä herätyksiä en joulun suhteen tarvitse. Se odotus nousee sieltä aina pikkuhiljaa. Iltojen pimetessä kun sytytellään kynttilöitä ja mietitään että tehdäänkö tänään glögiä vai teetä. Aina se joulukutina on sieltä pikkuhiljaa tullut. Paitsi tänä vuonna. Ei näy, ei kuulu. En tiedä johtuuko homma siitä että nyt tuntuisi olevan enempi tarvetta aurinkolaseille kuin pulkalle mutta ei vaan joulututa. Joulusuklaa kyllä kelpaa mutta muuten tuntuu siltä että kiitos ei.

Joskus aiemmin mä olen hankkinut kaikki joululahjat jo lokakuuhun mennessä. Kunnes jonain kertana jäin ihan miettimään että miksi ihmeessä. Isojen lasten kanssa se lahjojen piilottelu ei ole enää ihan niin simppeli juttu ja toiseksensa, jos tietää mitä ostaa ja lähtee hakemaan niin se aikaisena matona oleminen ei sinänsä isosti helpota. Ellei nyt sitten tahdo välttyä ruuhkilta tai kauppojen jouluhapatukselta. Joulustressi ei ehdottomasti ole mulla kasvanut sen jälkeen kun jätin sen joululahjojen ostelun kesän alennusmyynneistä. Yhtälailla mä joko tiedän tai en tiedä mitä ostan, oli se ajankohta mikä vain.

Perjantaina näkyi tasan kaikki olevan pikkujouluissa joten kauppareissulla (joo tiedetään että se oli Älä osta mitään-päivä mutta valitettavasti tuota ei pysty aina noudattamaan juuri sinä nimenomaisena päivänä. Jääkaappi oli tyhjä joten se ratkaisi) päätin että nyt potkastaan joulu käyntiin vaikka väkisin ja haalin kärryihin läjän juustoja, viikunahilloa, pipareita, hedelmiä ja suolakeksejä. Ja voihan pojat! Olisi pitänyt polkasta homma aluilleen jo joskus paljonpaljon aikaisemmin. Suurinpiirtein elokuun lopussa. Vitsit miten maistui hyvältä! Mä en muuten homejuustoista niin välitä mutta piparin päällä on kypsytetty cheddar ihan ehdoton. nomnom!

No nytkun tässä on näitä Pala viiniä ja tilkka juustoa-iltamia Siipan kanssa viikonloppuna vietetty parikin niin toki olen siitä ainokaisesta nautitusta viinilasillisesta kehittänyt seuraavalle aamulle messevän darran. Janottaa ja heikottaa ja naama on ihan turvoksissa. Universumi ihan oikeasti hei?!? Mua ei naurata tämä vitsi yhtään. Ja nyt on itseasiassa krapula pelkästään siitä että ajattelin eilen illalla että olisipa kiva ottaa lasi viiniä.

Kolmikko kärrättiin sunnuntaina perinteisille piparileipojaisille mun äidin luo ja sillä aikaa me mentiin Siipan kanssa syömään ja ostoksille. Vanhin lähinnä söi taikinaa, keskimmäinen taiteili mitä ihmeellisimpiä "tän sian päällä on ratsastaja"-mallisia peppereitä ja nuorin keskittyi häiritsemään yleisvatuloinnilla minkä pystyi. Tuolla ne nyt piparit pöydällä pyörii ja veikkaan että pyörivät vielä aattonakin. Vaikka muuten tykkään tehdä kaikkea itse niin piparit on kaupasta ostettuna parempia. Ja eniten mua ärsyttää ylipäätänsä pipareissa se että siitä on tehty joku kaksimielinen vertaus alapäälle. Koko joulukuu viljellään jotain typeriä pipari-vitsejä ja tasan joka vuosi joku postaa sen "kuvaa piparisi"-mainoksen facebookiin. Hah-vitun-haa.

Kun oltiin eilen oltu kaksi tuntia tien päällä lasten piparikarkeloidessa, niin teini aloitti puhelinpommittelun. Koska tuutte, meneeks viel kauan, ootteks te jo kohta täällä? Tämä on yksi mitä mun on hiton hankala tajuta. Jätkä itse luuhaa ympäriinsä aamusta iltaan ja taiston kanssa sitä näkee joskus himassa. Kun keksitään jotain porukalla niin Ekan reaktio on aina onks pakko? En edes muista koska me oltaisiin Siipan kanssa tehty yhtään mitään kahdestaan (ja nytkin oli niinkin hurja tapahtuma kuin kaupassa käynti agendana) niin eikö se kerta kun moneen aikaan johonkin lapsetta mennä niin ole juurikin se hetki kun nuoriherrateinipää tahtoisi perheillä. Aaeerrgghh. Joskus kyllä ihan oikeasti vähän kysyy olla aina se ymmärtäjä.

No kaikesta huolimatta joululahjoja saatiin viikonloppuna hankittua. Isoimmat kohteet on vieläkin mietinnän alla mutta paniikkihan se on aina paras motivaattori.
Meillä ei muuten enää lelulehtiä lahjojen toivossa niinkään selata vaikka postiluukusta niitä edelleen tuleekin. Mutta sitäkin kovempi sana on ollut EMP:n kuvasto. Lähes kaikki Kaksikon joululahjat tulikin hankittua sitten sieltä. Pistivät vielä omiakin rahoja haisemaan.

Mä olen ollut pikkasen sormi suussa joulukalentereiden kanssa. Blogikalenterit on musta aivan ihania ja on kivaa kun toiset jaksaa nähdä sen vaivan. Mutta tarkoitankin nyt näitä esim. sähköpostiin ilmestyviä. Mulla ainakin tulee vähän sieltä sun täältä ilmoitusta miten nyt olisi luukkua odottamassa täällä ja tuolla.  Mikä uusi markkinarako se tämä nyt on? Ja pakkoko se on samaan aikaan jokaisen keksiä.

Ps. Maanantai näytti kyntensä heti aamusta. Aamuysiin mennessä olin jo hankkinut vauvalle lääkäriajan (joka toki osuu keskelle päiväkkäriaikaa mutta en valita! Hyvä kun saatiin aika. Soitti toki takaisinsoitosta juurikin silloin kun olin vessassa), riidellyt Siipan kanssa, menettänyt hermot about kaiken kanssa, bongannut huulesta messevän kipeän aftan, kokenut kahviromahduksen, tajunnut että Body Balancen ohjelma muuttuu tällä viikolla ja mä ehdin käydä edellistä aivan liian vähän sekä paniikkilukenut loppuun kirjan jonka palautus oli tänään (Taivaslaulu, ihan mahtava!!). Tästä puuttuu enää se että alkaisi satamaan lunta.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kuukletin

Marraskuussa Hesarista eksyi monikin lukemaan Kavioita mutta on täällä käyty muutenkin. Pitkästä aikaa siis googlen helmiä

Minkä ikäisenä on liian vanha festareille
Kesällähän tästä tuli höpötettyä ihan blogipostauksen verran. Silloin olin sitä mieltä että siinä vaiheessa kun pitää varata hotellista majotus festaroinnin ajaksi mutta ehkä mun kanta ei olisi enää ihan noin jyrkkä. Teltta on kyllä edelleen se ykkösvaihtoehto.

Mitä tarkoittaa plop
Meillä se tarkoittaa ainakin sitä äänimaailmaa kun äidin aivokapasiteetti on ylitetty.

koulus pitkät kalsarit
No ne on kato ihan hyvä olla näin talvella. Ettei paikat palele. Ei siellä koulussa kukaan näe mitä sulla on housujen alla. Paitsi ehkä liikkatunnilla pukukopissa. Mut kyllä sä hei jotain keksit.

Kutsukaa mun mukaan
Kutsukkee vaan!

paavo arhinmäen hullu vuosi
Paavo se on hullutellu niin paljon että aina ei ole edes tiedetty missäpäin se hiihtelee. Me on bongattu Paavo ainakin Skidit-festareilta.

välikausivaatteet
Näitä ei täältä blogista löydy. Ja siinä vaiheessa kun alkaa löytymään niin toivon avokämmentä naamariin jostain suunnalta.

rauhoittumiskeinot lapsille
No niitäkään ei täältä blogista valitettavasti löydy. Itse toivoisin myös vinkkejä aikuisten rauhottumiskeinoille.

Ps. Movember on viimein ohi! Kalapuikko on kadonnut! Siippa suuttui kun sanoin sen naamaa vauvan pepuksi. Eikä se tykännyt siitäkään kun Eka sanoi sen naamaa posliiniksi. Ihme niuho.