torstai 19. joulukuuta 2013

Pohdintaa ja pälätystä oppimisesta

Eka ja Toka on keskenään hyvin erilaisia opiskelijoita. Oppivat asiat hyvin eri tavoin. Toiselle on koulu vähän helpompaa kuin toiselle mutta toki se molemmilla muuttuu vaikeammaksi ja haasteellisemmaksi vuosi vuodelta. Ja niin pitääkin. Koulussa tylsistyy jos on liian helppoa eikä opi.
Ekalla oli varmaan viidennellä tai kuudennella kun ensimmäistä kertaa tuli tarvetta lukea kokeisiin. Siihen asti poika pärjäsi ilman isompia kertailuja. Koska oppii parhaiten kuuntelemalla tunneilla. Toka taas taisi olla ehkä kolmannella tai neljännellä. Hän ei samalla tavalla jaksa kuunnella pidemmän päälle yhtä intensiivisesti kuin veljensä joten pelkkä tuntiopiskelu ei enää riittänyt.

Mä muistan miten itse aikanaan inhosin sitä miten mua pakotettiin oppimaan. Että oli pakko kerrata ja pakko lukea. Taas kerran ollaan sen äärellä miten minä sitten toimin omien lasteni kanssa ihan eri tavalla. Muistan miten tuntikausia tankkasin matikkaa ja en vain tajunnut. Tukiopetusta ja ties mitä. Muttakun se ei ollut se mun tapa oppia. Mä en osaa muodostaa yhtälöitä vaikka lopputuloksen useimmiten oikein saankin. Saan ne päättelyt ja laskutoimitukset tehtyä korvien välissä mutta en saa niitä kaavoja siihen paperille muodostettua. Ja muistan miten vitutti kun suurinpiirtein pidettiin ihan tyhmänä ja väheksyttiin kun nyt en vaan oppinut juuri sillä tavalla kuin yritettiin opettaa. Siihen aikaan ei ollut kuin se yksi oikea oppimistapa.

Multa myös aikanaan kuulusteltiin koealuetta ennen kokeita. Kaksikon kanssa mä olen huomannut että se systeemi ei vain toimi. Ainakaan useimpien aineiden kohdalla. Voidaan jutella aiheista ja vähän kiertotietä kysellä niitä lasten havaintoja mutta sellainen ehta tenttaaminen suoraan kirjasta ei vaan toimi.
Kumpikin Kaksikosta oppii parhaiten kuuntelemalla ja kuulemalla. On toki aineita, joita pitää myös lukea ja kerrata asioita kirjasta. Mutta molemmat oppivat selvästi parhaiten jos asiat opetetaan mielenkiintoisesti. Ja aika harvoin se mielenkiintoinen on sitä haukionkala-tankkaamista kirjasta.

Kyllä mä ymmärrän että jonain maailman aikana ne numerot oli kaikki. Joko olit hyvä tai huono. Mutta ainakin mun motivaatioon aikanaan vaikutti paljon se, että kuinka paljon taustalla saneli pakko. Musta on ollut hienoa että omat lapset ovat löytäneet sen motivaation opiskeluun itse. Vähän eri reittejä ja eri keinoin. Koska meillä on vältetty sanaa pakko. Onneksi opetussuunnitelmakin on muuttunut paljon omista ajoista. Opiskelusta ja opiskelutavoista on tehty paljon mielenkiintoisempia. Nykyäään esimerkiksi kemia ja fysiikka alkaa jo ala-asteella.
Kummallakin on omat heikkoudet ja vahvuudet. Eniten koitan opettaa siihen että eivät kilpailisi koulumenestyksestä vaan keskittyisivät siihen mitä itse tekevät. Että ne on ne omat tulokset mitkä pitäisi kiinnostaa eikä toisten.
Toki se motivaatio on Kaksikolla välillä pahasti hukassakin. Se on vain inhimillistä. Sitten jutellaan ja mietitään että mistä se johtuu. Aika usein loma on se ratkaisu siihen. Ja se tulee taaskin juuri oikeaan saumaan.

Ekalla on huomenna puurojuhla johon ei tule kuin koululaiset ja Tokalla perinteinen joulujuhla jota mäkin menen katsomaan. Sitten alkaa loma ja kouluun mennään vasta loppiaisen jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu että kumpikin odottaa toki joulua mutta melkein yhtä paljon myös sitä että saa aamuisin nukkua. Että kello ei herätä ja ei tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Koulua tai kokeita ei lomalla mietitä. Lukuvuotta on vielä puolet jäljellä, me ehditään kyllä vielä.
Musta on kivaa että ollaan kohta taas yhdessä lomalla, seuraavaan kun sitten vierähtää tovi. Tosin tiedän kyllä senkin että se ensimmäinen lomaviikko on taas sitä että päät kolisee kun ollaan kaikki kotosalla mutta tuntuu että sekin on jo osa meidän lomatraditioita.

Meillä on mittarina aina se että kokeeseen mentäessä olisi olo että on valmis ja että kokeen tehtyä olisi olo että on tehnyt parhaansa. Numerot ei ole se mitä tuijotetaan, tämäkin poikkeavana mun lapsuuden kodista. Meillä ei ole Kaksikolle huudettu tai suututtu numeroista ikinä. Vaan yritetty jeesata ja miettiä että missä meni vikaan ja voisiko ensi kerralla jotakin parantaa. Mä kuulustelen jos haluavat. Juttelen ja autan jos osaan (enempi ja enempi tulee vastaan tilanteita että en osaa...). Mutta koskaan ikinä en vähättele, pidä lasta tyhmänä tai ole vihainen. Kyseessä ei ole mun koulumenestys. Eikä se ole mun duuni määritellä lapsiani koulumenestyksen mukaan. Se ei ole meillä rakkauden mittari.

2 kommenttia:

  1. Mulla sama matikan kanssa! Just sama! Pidin itseänikin aika osaamattomana aikuisuuteen saakka, jolloin sitten tajusin vihdoin, että saan aina tuloksen, melko nopeaakin, mutta hyvin eri reittiä kuin suurin osa muista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi nykyään on herätty siihen että kaikki ei opi samalla tavalla. Ja ylipäätänsä siihen että kaikessa ei tarvitse olla hyvä.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?