tiistai 10. joulukuuta 2013

Tunteita

Tunteidenhallinta on teinillä hyvin olematonta, toki löytyy tilanteita joissa osataan toimia ihan fiksustikin. Mutta pääsääntöisesti vielä opetellaan.

Eka reagoi lähes poikkeuksetta itkulla silloin kun ihan ehdasti vituttaa. Ei nyt päivittäin mutta melkein. Sellaisella sekalaisilla raivohuutokyynelillä. Tuntuu jotenkin tosi vaikealta olla siinä kasvattajana tukena ja ohjata siihen että vaikka harmittaa niin tunteita voi vähän hillitä. Kyllä muakin vituttaa joskus niin rankasti että tekisi mieli itkeä. Eikä itkeminen ole väärin. Mutta Eka saattaa tarpeeksi ison harmin edessä olla lähes hysteerinen. On vaikeaa olla tukena siinä niin että on lapsen puolella ilman että sanoo "reagoit väärin". Koska miten se nyt edes määritellään että miten missäkin tilanteessa pitäisi olla? Mutta ne pojan tunnepurkaukset on monesti mun mielestä aika suhteettomia nähden itse siihen asiaan. Siinä on tosiaan vanhempana tositosi vaikea olla ilman että vähättelee mutta on kuitenkin tukena, ymmärtäjänä ja turvana ja ohjaamassa vähän oikeammille raiteille. Varsinkin kun mun mielestä pieni asia voi toiselle olla se maailman suurin. Ja todennäköisesti onkin. Teinin maailmankuva kun on melkolailla pienempi kuin aikuisen. Edelleen en kyllä kadehdi teini-ikää ollenkaan. Oliko se oikeasti noin rankkaa?

Samaten joskus on raskasta ollu se kohde johon ne tunteet puretaan. Kun on asioita joille vaan ei voi mitään ja joihin mäkään en voi vaikuttaa. Vaikka harmittaa ja tottakai saa harmittaa, ei se tarkoita että voi käyttäytyä miten vaan. Ja useimmiten mä olen se kohde johon se raivo ja harmi sitten suunnataan. Mulle onkin tullut aika yllätykseksi se minkä mä koen vaikeaksi tässä teinin vanhempana olemisessa. Luulin nimittäin että en kykenisi ymmärtämään yhtään teinin purkauksia. Mutta pikemminkin monessa tilanteessa mä ymmärrän miksi Eka käyttäytyy kuten käyttäytyy. Mutta mä en ymmärrä sitä miten mun pitäisi olla. Missä kohtaa laittaa sitä rajaa sille kohtuuttomalle purkautumiselle ja missä kohtaa ohjata että nyt menee jo överiksi ja tunteet kuohuu liikaa. Että nyt on se hetki kun pitää kaivaa itsehillintää ja suhteellisuudentajua. Mulla on ne omat raamit hukassa ja hakusessa. Kyllä mä koen että vanhemman rooli on vain kestää mutta joku raja siinä kestämisessäkin on oltava. Pakko se on toisen oppia että vaikka kuinka harmittaa niin se on väärin purkaa sitä harmia aina toiseen ihmiseen. Ja kestäminen ei sitä opeta.

Toisaalta on ollut hyvä nähdä että meidän rauhallisesta ja järkevästä esikoisestakin löytyy se tulinen tappurapuoli. Että aina ei kaikkea niele vaan laittaa hanttiinkin. Kyseenalaistaa. Tekee itsenäisiä ratkaisuja. Mokaa ja oppii.

Näistä purkauksista huolimatta Ekan kanssa pystyy onneksi tosi kivasti sitten jälkeenpäin läpikäymään niitä tilanteita ja asioita. Kun on vähän rauhoituttu. Ja poika hiffaa kyllä itsekin että joskus vähän mopo karkaa. Ja haluaisi reagoida toisin. Se on varmaan ihan tosi raskasta oikeasti kun jostain sieltä takaraivosta kuulee että nyt pitäisi ehkä kuitenkin näin mutta ei vaan voi sille mitään että meneekin noin. Kun ei vaan ihan vielä osaa vaan menee sen hetken mukana. Ehkä se päivä vielä tulee kun Eka pystyy tilanteissa toimimaan niinkuin itsekin haluaisi.

Siihen asti halitaan ja sovitaan, pyydetään anteeksi puolin ja toisin sekä opetellaan. Kunnes taas kuohahtaa.

5 kommenttia:

  1. Mutta ehkä siitä, miten voi käyttäytyä, voi puhua myös jälkikäteen? Se pahin tunnekuohu ei ehkä ole se paras hetki.

    Voin myös tunnustaa, että itsellänikin ovat nimenomaan nämä suhteettomat tunteenpurkaukset olleet tuttuja aika vanhaksikin asti. Äiti parkani. Epäilen ehkä hieman, että homma liittyy jotenkin aivojen kehitykseen. En kyllä mene sanomaan, että niitä ei itsellekään enää tulisi, mutta jotenkin joku tuntuu nyt erilaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mjoo ihan totta tuokin. On tilanteita jotka on parempi läpipuida vasta jälkikäteen. Mutta toisaalta kun teinin mieli hyppii nollasta sataan ihan hetkessä ja vastavuoroisesti saattaa jo viiden minuutin päästä olla täysin tyyni (kun taas itse vielä uhkuu pyhää raivoa) niin jos niitä asioita ei heti läpikäy itse siinä tilanteessa niin voi olla että teini on jo täysin tyystin unohtanut koko homman. Eikä kykene palaamaan niihin hetkiin tai asioihin kun ne ei ole siinä enää tuoreeltaan. Haastavaa :)

      Muakin säälittää mun äiti.

      Poista
  2. Mä itken vieläkin tosi herkästi jos vituttaa. En helposti itke surua tai ikävää tms vaan lähinnä ärsytystä, turhautumista ja vitutusta. Että hei Eka, I feel for you!
    Ja I feel for you too, koska voin vaan kuvitella miten raskasta meikäläisten kanssa on elää... (En kyllä sääli mun äitiä, koska se oli niin dominantti että syytän osittain sitä tästä mun reagointityylistä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä se on ihan ok että reagoi itkulla. Muttakun sekin menee sillälailla potenssiin sataan. Että ei vaan sellaista turhautunutta itkua vaan hysteeristä rääkymistä jolloin tavaratkin meinaa viittä vaille lentää. Eikä joskus vaan lähes joka kerta harmin osuessa kohdalle :D
      Kerron esimerkin eiliseltä ja tältä päivältä; Eka laittaa hiuksiaan aamuisin lähes puoli tuntia (oh lord, mä luulin että tää ois jotenkin enempi tyttöjen juttu) ja kun ne ei tahdo asettua niinkuin pitäisi (musta ne on joka kerta olleet tosi kivan näköisesti) niin soppa on sillä selvä. Siinä meinaa lakkapullot ja muut lennellä kun siellä päässä nyt on joku kahden karvan kohouma. Onhan noi ulkonäköasiat tärkeitä, en mä sitä sano. Mutta se reaktio asian kokoluokkaan on musta vähän turhan isoihin kenkiin mitoitettu. Bad hair day, live with it! Ja ainahan sitäpaitsi voi pistää pipon päähän osaksi asukokonaisuutta.

      Poista
    2. Okei :D Mä en pääse ihan noihin mittasuhteisiin (vaikka pari kertaa oon itkenyt hiljaisia kyyneleitä pieleen menneen hiustenvärjäyksen tai -leikkauksen suhteen).

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?