perjantai 13. joulukuuta 2013

Vielä ystävyydestä

Ainekirjoitushaasteen viides kerta umpeutuu sunnuntaina. Mulla jää tällä kertaa väliin koska jätin koko homman (taas) ihan viimetinkaan ja en yksinkertaisesti ehdi syventymään nyt hommaan siltä kantilta kuin tahtoisin. Mutta olen mä aiemmin jo vähän sivunnut aihetta. Ja ajattelin pikkasen jauhaa vielä lisää.

Kaveri linkitti facebookiin tämän. Hyvän artikkelin tavoin seasta löytyy sitä totuuden siementäkin vaikka kirjoitus onkin melko provosoivan makuinen.

Kirjoitin joskus aiemminkin siitä miten yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen oppinut elämässä, on jo edesmenneen ystäväni viisaus siitä että elämässä ei ole pakko pitää ihmisiä jotka ottaa enemmän kuin antaa. Jotka tuntuvat "turhilta". Eivät varmasti ihmisinä ole turhia mutta tuntuvat siellä sun omassa elämässä turhilta. Syystä tai toisesta on ajelehdittu melko kauas sieltä ystävyydestä. Allekirjoitan tämän opin edelleen. Viisaita, viisaita sanoja. Artikkelin kirjoittaja vetää selvästi vähän mutkia suoriksi ja tuo samaa oppia esille provosoivammasta näkökulmasta esille.

Toki se on aika vaikeaa vetää sitä rajaa siihen että koska on aika sanoa heiheit jollekin kaverille. Ihmissuhteet vaatii aina duunia, oli kyse pariutumisesta tai ihan vaan kaveriystävistä. Elämäntilanteet heittelee ja joskus on elämässä juttuja jolloin et oikeasti vaan pysty antamaan niin paljoa itsestäsi. Ja jolloin ehkä imetkin läheltäsi kaiken energian. Eikä sekään ole paha asia. Pitää olla ystävyyssuhteita jotka tämän kestää. Kuitenkin ainakin mun kohdalle on tullut tilanteita ja ihmisiä, jotka ajasta toiseen ottavat. Jotka eivät saa stabiloitua sitä omaa elämäänsä niin että sitä energiaa alkaisi heijastumaan takaisin ulospäinkin. Tai vaikka se elämäntilanne tasoittuisikin niin se ottaminen jää päälle. Kelkka ei käänny niin että osaisi taas antaa itsestään siihen ystävyyteen. Ihmisiä jotka tuntuvat elävän niin että muiden polkeminen on se jolla omaa itsetuntoa ja olemassaoloa pönkitetään. Tyyppejä joiden kanssa susta itsestäsi ei tunnu hyvältä ja omalta enää. Vaikka mä kuinka haluaisin olla sellainen ihminen jota tämä tämmöinen ei haittaa niin en onnistu olemaan sellainen. Mä en suostu olemaan poljettavana enkä kenenkään ponnahduslautana sille että tuntuisi paremmalle.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä että miksi asioista pitäisi pitää kiinni kynsin hampain? Että jos ei vaan futaa niin eikö se ole parempi huokaista ja päästää irti? Kun on ensin yrittänyt, liian helpolla ei saa luovuttaa. Aika samalla ideologialla ajattelen ja koen kavereistakin. En toki sano että heistä pitäisi helpolla päästää irti mutta joskus ne on niin täysin itsestä riippumattomia syitä, jotka ajaa erilleen, että eikö se vain ole helpompi myöntää faktat ja hyväksyä että nyt mennään näin. Ei helppoa, mutta helpompaa kuin siinä väkisin sitkustella olemattomassa. Jää sekin murehdittu energia muuhun käytettäväksi.

Mä olen myös surrut ihan jokaista päättynyttä tai väljähtynyttä kaverisuhdetta. Ja miettinyt ja pohtinut että josko ehkä kuitenkin. Että voisiko se tästä elpyä ehkä sittenkin. Mutta kun hommaan tarvitaan kaksi niin ei se aina ole vain musta sitten kiinni. Ja se sureminen kuuluu siihen prosessiin. Olisi aika kamalaa jos ei tuntuisi missään. Kuitenkin ne ihmiset on olleet jossain vaiheessa mun elämää tärkeitä. Ja se on surullista että on tapahtunut jotain miksi asiat päättyy mutta mä koen että se on myös osa elämää. Alkaminen ja loppuminen. Joskus jossain todettiin että parisuhteen päättyminen on pieni kuolema. Mä koen että hyvän ystävyyssuhteen päättyminenkin on pieni kuolema.

Tottakai ideaalista olisi että kaiken elämässä kasvamisen ja muun myötä tietyt kaverisuhteet säilyy. Mutta jos se elämä vaan vie eri suuntaan niin mitä se auttaa roikkua sellaisessa mitä joskus oli? Kamalan kaunis ajatushan se on romantisoida että "muistatko kun silloin ennen oli sellaista ja sellaista". Mutta jos nyt ei ole enää yhtään kuin joskus muinoin niin mä valitsen kuitenkin mielummin sen nykyhetken. Ehkä se elämä heittää joskus takaisin sellaiselle tielle, jossa se mennytkin tuntuu taas ajankohtaisemmalta ja yhteensitovalta.

Ps. Ratkaisin mun Some-ärsytyksen liittymällä Twitteriin

14 kommenttia:

  1. Mä yritän kirjoittaa aineeni, mutta aihe on vähän arka enkä tiedä irtoaako siitä mitään uutta.
    Yksi parhaimmista ystävistä, jolla on elämässä melkoista pyöritystä just nyt (ja jota oon tsempannut reippaasti, ja oikeastaan ystävyys on keskittynyt hänen asioihinsa viime aikoina - mikä on ollut ihan OK, kun kyse on niistä suurista jutuista) ilmoitti että "sulkee mut piiristään" koska levitän negatiivista energiaa. Tämä oli vastaus viestiin, jossa pahoittelin väsymystä lyhyen kohtaamisemme aikana. Olin todella puulla päähän lyöty ja aika intensiivisesti mietin pari päivää, että mitvit.
    Lopulta tulin siihen tulokseen että jos tää nyt tähän päättyy (koska vedin vastaavasti herneen nenään siitä, että ystävälliseen sovintoviestiin vastattiin noin ja että ystävä ei esim kysynyt mistä mahtaa mun väsymys tai huonotuulisuus johtua) niin sitten päättyy - vähän liian helpolla, mutta tässä tilanteessa vähintäänkin tauon paikka.

    Itse huomaan liki pakkomielteisesti yrittäväni ylläpitää joitain ystävyyssuhteita - sellaisiakin, jotka ottaa enemmän kuin antaa ja joissa aina itse olen altavastaajana - koska ne liittyvät hyviin aikoihin ja ovat sellaisia kavereita, joiden kautta jotenkin identifioin itseni - ja joiden seurassa TAHDON olla.

    Aloin tämän kaiken jälkeen tehdä mielikuvatasolla listaa niistä ystävyyssuhteista, joissa homma toimii pitkällä aikavälillä tasapuolisesti ja koen että niistä jää enemmän onnea kuin ahdistusta, ja tajusin heti lopettaa yrittämisen pariin eri suuntaan ja sen sijaan alkaa panostaa esim Käytännön Miehen kanssa vietettyyn aikaan, koska se on nykyään se joka saa mut useimmiten nauramaan.

    Tuntuu vaan hypyltä tuntemattomaan, että saako vielä luotua sellaisia pitkiä, syviä, hyviä ystävyyssuhteita. Varmasti toki saa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeesus mikä avautuminen. Vähän on tunteet pinnalla :D.

      Poista
    2. Hyvä vaan kun avauduit :D
      Pakko sanoa että toi sun kaveri hoiti musta aika tökerösti ton. Tai ainakin ilmaisi tosi tökerösti. Jos hän haluaa ottaa etäisyyttä niin se hänelle suotakoon mutta voisihan sen ilmaista ehkä niin että jäisi vähän vähemmän paskan maku suuhun.

      Mulla on muutama sellainen pitkä, hyvä, syvä, ihana kaveruussuhde. Ja ne on juurikin niitä joissa ei tarvitse selittää liikoja jos ei nähdä, jos ei kuulu, jos on väsy, jos on huono päivä jne. Luotto on puolin ja toisin niin vahva ja ymmärrystä ja empatiaa kulkee molempiin suuntiin. En toki ketään pidä itsestäänselvyytenä mutta noi on tyyppejä joihin on sillälailla se usko ja luotto kuitenkin.
      Ja ehkä näistä mun kaverijutuista saa kuvan että oon joku tosi kylmä ja laskelmoiva ämmä mutta näin ei ole. Mä vaan en jaksa enää väkisin enkä jaksa sellaista noidankehääkään.

      Mulla viileni välit erään kaverin kanssa joka jo aikoja sitten kylläkin pahoitti mun mielen tosi pahasti ja kun yritin sitä asiaa selittää ja avata ja kertoa että mikä mua nyt painaa niin sieltä vastattiin vähän sellaisella "hyökkäys on paras puolustus"-makuisella. Totesin sitten hiljaa itsekseni että ehkä on parempi ottaa se etäisyys ja kulkea eri polkuja. Jos toinen ei suostu näkemään tai kuulemaan eikä avaamaan itseään senverran että myöntäisi että on toiminut väärin (ei ehkä sitä itse tilanteessa ole nähnyt ja se on ok mut tarkoitankin nyt nimenomaan noita jälkipelejä kun asiaa on yrittänyt puida) niin mä en voi sille mitään. Nykyään ottaa sitten päähän kun ko. henkilö silloin tällöin ottaa yhteyttä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Musta sekin on aika kurjaa. Oikeastaan jopa vähän röyhkeää. Mutta sillekään mä en voi mitään.

      Poista
  2. PeNa, kyllä ois MitVit tullut mullakin suusta, aika... uskomatonta suhtautumista. Höh. Ei voi paremmin sanoa... Mulla on oikeastaan varmaan vain kolme ystävää... jos niinkui mietin ihmisiä joita ymmärrän, jotka ymmärtää minua ja jotka on pysynyt mukana vaikka minunkin elämässä on tapahtunut isojakin asioita ja sitten toisinpäin. Sitten on tietysti muutamia ystäviä joista kuin nyt mietin tarkemmin niin tajuan heidän itseasiassa olevan oikein hyviäkin ystäviä, mutta vaikka ollaan oltu vuosia jo ystäviä niin siinä välissä on jotain sellaista joka ei ole samoin kuin noiden kolmen kohdalla. Ja sitten on läjä kavereita, joita tosin tituuleeraan julkisesti joskus sanalla ystävä, mutta itse kyllä ajattelen, että on eroa ystävien ja kavereiden välillä. Ja sitten on yksi ihminen jonka olen tuntenut vasta hyvin vähän aikaa, mutta minusta tuntuu, että tämä voisi olla kunnon perinteinen ystävä isolla Y:llä :)

    Mulle sattui myös ihan tässä pari viikkoa sitten sellainen, että ihminen jota kutsun lapsuudenystävksi, ollaan tunnettu ihan jostain 5vee saakka, suuttui ihan vain siitä, etten ollut vastannut siihen kun hän kutsui itsensä meille kylään... no kun se kysyi sähköpostilla ja sattui niin hassusti etten katsonut sähköpostia koko vkl. Ja voi kauhea kun se suuttuikin! ...siis mullahan olis se puhelinkin.... Itse ajattelen, että hänellä on jotain muuta murhetta elämässään ja se vain purkautui minuun. Pahalta se tuntui silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä myönnän että mäkin saatan joskus hiillostua olemattomasta. Ja silloin on yleensä pohjilla juurikin tuollainen "kaikki muut asiat vituttaa ja tämä nyt vain sattui olemaan se joka veti sen kupin nurin"-tilanne. Mutta myönnän kyllä jos ylireagoin. Ja haluan aina selvittää asiat. Se on kurjaa siinä tilanteessa jos vastapuoli on sitä mallia että eikun lakaistaan vaan kaikki maton alle ja leikitään että mitään ei ole tapahtunutkaan.

      Poista
  3. En ymmärrä tota lausetta, jonka mukaan parisuhteen loppuminen on pieni kuolema. Riippuuhan se tietenkin tapauksesta ja kyseisestä suhteesta, mutta tähänastisen elämänkokemukseni perusteella parisuhteen loppuminen on ehdottomasti suuri kuolema.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämäkin on näitä juttuja ketkä jokainen kokee miten kokee. Mun mielestä on kyse vain pienestä kuolemasta koska kukaan ei ole kuitenkaan oikeasti kuollut. Sitten kun puhutaan ihmishenkien menetyksestä niin voidaan käyttää määreinä jo vähän suurempia juttuja. Niin kauan kuin kaikissa henki pihisee niin mä haluan pitää jonkun suhteellisuudentajun mukana kuvioissa.

      Poista
    2. Totta, että faktat faktoina ja tunteet tunteina. :)

      Poista
  4. Mun hiipuneet ystävyyssuhteet on aina hiipuneet jotenkin itsekseen, ilman sen suurempia päätöksiä tai dramatiikkaa. En sitten tiedä, mistä se johtuu, olosuhteista vai persoonallisuuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on käynyt muutaman kerran samalla tavalla. Ihan ilman mitään tietoisia valintoja. Elämä on vaan vienyt sellaiseen suuntaan. Mutta sitten on myös niitä joissa sen hiipumisen on tehnyt ihan tietoisena valintana.

      Poista
  5. Laskin sut nyt kuitenkin osallistuneeksi haasteeseen, kun aiheesta kerran kirjoitit - ja kuinkas kävikään, arpaonni suosi, ja pääset antamaan seuraavan aiheen!

    VastaaPoista
  6. Minunkin ystävyyssuhteet on hiipuneet pikku hiljaa - muutot eri paikkakunnille, eri elämäntilanteet, ei aikaa, jne. Ei suurta draamaa siis. :)

    Ps. liityin lukijaksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee kiva kun löysit tänne :)

      Mä luulen että kaikilla on noita sun kuvailemia tilanteita. Osa elämää :) eikä se draama mitään kadehdittavaa edes ole.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?