torstai 30. tammikuuta 2014

Sielunmaisemana virityskuva

Meilä hajosi telkkari. Ihan yllärinä tämä ei tullut koska pömpeli on oikutellut jo pidemmän aikaa ja ilmoitellut että loppusuoralla mennään. Mutta kuitenkin senverran puskista homma tuli että ei ihan vielä odotettu että se oli nyt sitten tässä. Ylimääräistä rahanmenoa me nyt ei tähän olisi kaivattu mutta uusi telkkari on ollut hankintalistan kärjessä jo pitkään. Itseasiassa tuossa välipäivinä jo vähän tutkailinkin telkkareita sillä silmällä. Elämäni miehet oli kuitenkin sitä mieltä että odotetaan siihen asti että tuo sanoo poks. Ja nyt se sanoi. Se kuuluisa lihava leidi on laulanut.

Kaksikon huoneessa on vanha kuvaputkitelkkari. Tonnin painava möhkäle joka ei oikein mahdu kunnolla mihinkään. Toimiva peli kuitenkin. Viettää tänä vuonna kymmenvuotis-synttäreitään eli nykyisellä kodinkoneen mittapuulla lähentelee jo elämänsä ehtoopuolta. Todennäköisesti myös pian uusittava. Jostain syystä laitevanhusta käytetään todella vähän. Me ollaan aina kaikki yhdessä olkkarissa telkkarin äärellä. Jos jotain ohjelmia tulee päällekkäin niin toinen nauhoitetaan ja katsotaan sitten yhdessä myöhemmin. Koskaan ei käy niin että joku olisi Kaksikon huoneessa telkkarin ääressä ja joku sitten olkkarissa.

Miesväki oli luonnollisesti kauhuissaan. Sotshi ja kaikki tulossa. Simpsonit. Entäs Arrow? Tässä on kuunneltu nyt erinäisiäkin nyyhkytysten säestämiä "joo no ei nyt varmaan tarvi katsoa mitä telkkarista tulee" marttyyrijoikuja. Eikai ne noin koukussa kuitenkaan ole?
Mun mielestä voitaisiin aivan hyvin elää tai ainakin kokeilla elää telkkaritonta elämää. Kuinka paljon me sitä loppupeleissä tarvitaan? Kyllähän meillä sitä katsotaan mutta oikeastaan kaikki, mitä meillä seurataan, voidaan katsoa jostain muustakin kuin tv:stä. Meillä on kolme läppäriä ja yksi ipad. Netflix ja kanavapaketti. Neljä älypuhelinta.
Voitaisiin illat vaikka lukea tai pelata lautapelejä. Kuunnella radiota. Jos nyt jotain ihan pakollista tulee niin onhan se Kaksikon huoneen telkkari. Olkkarista vapautuisi lisää tilaa vaikka mun kirjoille johonkin muuhun. En ole koskaan ymmärtänyt sitä että järjestetään tavarat ja huonekalut niin että telkkari on se kaiken keskipiste. Ja kuitenkin elän itsekin sellaisessa taloudessa.

Muistan kun joskus 80-luvulla, olisinkohan mä ollut tokalla, tv:stä ei tullut pariin viikkoon yhtään mitään kun oli joku lakko. Aina välillä sitä kävi kurkkaamassa että jokohan jotain tulisi mutta ei. Ja ihan hyvin sitä pystyi elämään. Toki kanavia oli miljoonasti vähemmän kuin nyt ja ohjelmia ei tullut ympäri vuorokauden, mutta silti. Miksei siihen voisi oppia ja sopeutua nytkin.


kuva täältä

Siippa on ollut aikamoisessa räkiksessä ja kulkutaudissa pari päivää. On melko voipunut ja kurjamielisenä pelkästä taudistakin. Telkkarin hajoaminen tuli siis vähän kurjaan saumaan. Mies surffailee räkäpäissään kodinkoneliikkeitä minkä kerkiää ja yrittää suorittaa jotain hintavertailua niistämisten välissä. Että kai me sitten vietetään vapaa viikonloppu juosten läpi telkkarikauppoja. Uusi digiboksikin kannattaa kuulemma hoitaa nyt tähän samaan konkurssiin vaihtoruljanssiin. Sille 84-tuumaiselle ja 34 000 euroa maksavalle töllöttimelle iskin kyllä jo jyrkän ein. Joku roti.
Paitsi jos se käy mun puolesta töissä niin sitten voin harkita.

Ps. Hirmu romanttisena parisuhteen boostaajana arjessa toimii Vicks Vaporubin hierominen puolisoon. Joka samalla döddöttää sulle diinä viereddä kaikkea duigi därgeää. Pärskii, pyrskii ja päästelee aivastus-aarioita. Arvatkaa kuka nukkuu ensi yönä Kaksikon huoneessa.


tiistai 28. tammikuuta 2014

Myytin murtamista. Tai kaalin

Pitkästä aikaa ruokajuttuja! Ja kaali-innovaatio jatkuu! Ja tällä kertaa vuorossa on kiinankaali.

Mulla tulee kiinankaalista aina mieleen koulun salaatit. Siellä taisi olla mukana ananastakin. En muista että olisin nyt aikuisiällä syönyt kiinankaalia kertaakaan. Ainakaan niin että tietäisin sitä syöväni, tosin sen maku on niin omalaatuinen että ei sitä oikein kyllä voi vahingossakaan syödä. Jostain syystä mulla on kuitenkin aina silloin tällöin vähän himottanut kiinankaali ja kun silmiin sattui kasvispihvien ohje, joiden pääraaka-aine oli kiinankaali niin pakkohan sitä oli kokeilla! Maku oli kivan mieto, ei yhtään kiinankaalimainen. Muksut ei älynneet missään välissä mitä syövät. Resepti on Aurinkomaa-keittokirjasta (tosin mä vaihdoin alkuperäisestä ohjeesta korppujauhot täysjyväjauhoihin ja lisäsin kananmunan, en ole onnistunut vielä koskaan tekemään kasvispihvejä jotka pysyy kasassa ilman kananmunaa). On muuten todella hyvä ja monipuolinen kasviskeittokirja!

Kiinankaali-kasvispihvit

kiinankaalia n. 400g
sipuli
öljyä
neljä keitettyä perunaa
1 dl auringonkukansiemeniä
1 1/2 desiä täysjyväjauhoja
2 kananmunaa
tuoretta basilikaa (tai kuivattua)
suolaa ja pippuria
voita paistamiseen

(alkuperäisohjeen mausteet on aika pelkistettyjä ja tätä voisi maustaa paljon reippaammallakin kädellä. Esimerkiksi vähän tuoretta inkivääriä raastettuna sopisi varmasti. Pitääpä kokeilla)

Kuutioi kiinankaali ja pilko sipuli. Kuumenna öljy kattilassa tai pannussa ja paista kiinankaalia ja sipulia muutama minuutti. Muhenna keitetyt perunat. Sekoita kaikki ainekset keskenään kulhossa ja muotoile massasta pihvejä. Paista voissa kunnes pinta on saanut kauniin värin.

Lisukkeeksi tein Lauran tähdestä bongattua, aivan ässähyvää Marokkolaista porkkanasalaattia joka maistuisi naposteltavana ihan sellaisenaankin. Tähän jäi ihan himo! Muksut ei porkkanoista ihan niin sekaisin menneet kuin me aikuiset, mutta kiinankaalipihvit maistuisi hyvin esimerkiksi muussin kaverina.


Lehtikaalipestoa  josta tuli touhotettua joskus aiemmin


Kestosuosikkina meidän ruokavalioon on päätynyt myös itsetehty hernekeitto. Joka ei oikeasti ole laisinkaan hankala tai hidas tehdä, päinvastoin. Maku on paljon parempi kuin kaupan tölkkiversiossa. Kesällä reipastelin jopa niin paljon että tein keiton tuoreista herneistä jolloin aikaa meni toki todella paljon enemmän mutta oli se vaivan arvoista. En ole koskaan ikinä syönyt niin hyvää ja samettista hernekeittoa jonka väri oli ihan hillitön. Miltei kirkkaanvihreä, ei ollenkaan sellainen tunkkainen niinkuin purkkikeitossa. Harmi etten ottanut kuvaa. Mutta tosiaan pakasteherneistäkin tulee todella hyvää.
Alkuperäisen ohjeen olen bongannut niinikään Lauran tähdestä mutta olen tuunannut vähän siitä alkuperäistä enemmän meidän suuhun sopivaksi.

Hernekeitto

800g pakasteherneitä
sipuli
muutama valkosipulinkynsi
2 perunaa
oliiviöljyä
8 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
mozzarellapallo
tuoretta basilikaa (kuivattukin käy mutta tuoreen maku tulee paremmin esille eli mielellään tuoretta)
minttua (tuore ok mutta kuivattukin käy hyvin)
valkopippuria
suolaa
limemehua

Pilko sipuleita vähän ja kuullota oliiviöljyssä kattilan pohjalla hetki. Kuutioi perunat ja lisää ne, jäiset herneet, ja vesi kattilaan. Älä säiky, ne jäiset herneet menee sellaiseksi ihmeelliseksi jääkasaksi kun ne heittää sinne veden sekaan mutta kun vesi lämpenee niin ne alkaa sieltä pikkuhiljaa sulaa. Ja kun vesi alkaa kiehua niin lisää kasvisliemikuutio. Keitä reilu vartti eli sen aikaa että herneet ja perunakuutiot on varmasti siinä pisteessä että ne on helppo soseuttaa. Sammuta levy ja lisää keiton joukkoon mozzarella (kannattaa vähän pieniä sitä palleroa) ja basilikanlehtiä (ja mintunlehdet jos sulla on käytössä tuoretta minttua). Soseuta sauvasekoittimella. Mausta ja maistele onko maut kohdallaan. Meillä laitetaan basilikaa senverran että se maistuu sieltä vähän läpi ja minttua senverran että suussa tuntuu raikkaalta mutta ei varsinaisesti maistu minttu. Tuoreet sämpylät on tän kanssa muuten hyvä pari mutta sitten tämä ei enää ehkä ole ihan pikaruokaa.

Meillä syödään muutenkin melko paljon keittoja. Varsinkin sosekeittoja. Mä en ole jotenkin koskaan oikein ollut muunlaisten keittojen ystävä. Syön kyllä jos esillä on mutta itse ei tule tehtyä. Mä en koskaan ollut ajatellut että sosekeittoon voisi laittaa linssejäkin mutta sitten bongasin hyvän Linssi-bataattikeiton ohjeen. Tämäkin on aika nopea tehdä ja ennenkaikkea hyvää. Linssit tekee tuosta vähän täyttävämmän makuisen.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Jälkilöylyt

Nyt kun PeNa on julkistanut ihania vauvauutisia niin onkin hyvä sauma heittää ilmoille vähän toista ääripäätä..

Nimittäin käykö teillä koskaan niin että vähän karkaa mopo kun olette vapaalla? Rysäytetään Soliferilla seinään? Ne pari viimeistä olisi ollut parempi jättää ottamatta ja booli oli alunalkaenkin täysin väärä valinta? No mulla käy. Ei usein mutta joskus. Keskimäärin ehkä kerran kolmeen vuoteen. Kun unohdan että vettäkin ihan oikeasti kannattaisi juoda aika reippaasti illan aikana ja että olisi parempi juoda vain mietoja alkoholijuomia ja niitäkin vain yhtä tai kahta eri sorttia. Ei kaikkea sekaisin! Kun ihan tosissaan luulen muutaman päivän ajan että mä kuolen. Kun ihan tosissaan voi sanoa että humala oli aivan liian kova. Kun karjuyrjöilen vuorokauden. Ehkä ei enempää yksityiskohtia.

Rakkaalla ystävällä oli tuossa hetki takoperin tuparit. Jonne myös tuli rakkaita ystäviä. Noiden ihmisten kanssa näkeminen olisi vähintään yhtä hulvatonta ihan ilman alkoholejakin mutta koska nyt sattui olemaan tuparit ja ystävän uuden elämän ehta ensimmäinen askel niin toki kippistimme. Monestikkin. Vähän kaikella. Useiden tuntien ajan. Rakastin ehkä koko maailmaa. Ja taisin sen ilmaistakin.

Mä en sillälailla ikävöi humalassa olemista tai koko yön läpi heilumista. Krapulaa en ainakaan ikävöi! Voi mooses että ne jälkipelit onkin nykyään lamauttavia. Mutta kaipaan ehkä joskus sitä huolettomuutta että työpäivän jälkeen voi vaan päättää että no nyt menen. Niitä extempore-päätöksiä ja menoja. Silloin joskus vapaana ja huolettomana ne oli useimmiten niitä parhaita reissuja. Mitä ei oltu liikaa suunniteltu ja mietitty.
Nykyään tosin on niin väsynyt ja poikki että menot on pakko suunnitella etukäteen että jaksaa ja pystyy asennoitumaan siihen että nyt mennään. Ja kun nykyään käy harvoin niin reissut on useimmiten aina kivoja. Ja menemistä tärkeämpää tuntuu olevan seura jossa menee. Hauskaa ei ole jos seura ei höngi samalla aaltopituudella just sillä hetkellä. Sitä ei pelasta humala eikä mikään.
Myönnän myös ihan avoimesti että valkkaan nykyään hyvin tarkkaan seurani kenen kanssa menen silloin harvoin kun menen. Mulla on ainakin olemassa se tietty marginaali kavereissa ketkä sortuvat ylimääräisiin draamoihin, kenen elämä puidaan illan aikana läpi ainakin viidesti ilman että kenellekään muulle jää tilaa tai suunvuoroa ja kavereita jotka suostuvat liikkumaan vain tietyistä paikoista tiettyihin paikkoihin. Ei sillä, kyllä mä olen olkapäänä ja tukena mutta kun lähden lapsitta pitämään hauskaa niin silloin haluan pitää hauskaa, lapsitta!!

Kolmosen syntymän jälkeen mä olen ollut kolme kertaa ulkoilemassa pitkän kaavan mukaan. Että on hurahtanut sinne pilkkuun asti. Ja jokaikinen näistä kerroista on ollut ihan superhauskoja. Joka kerta on ollut ihanaa tulla kotiin mutta sen illan ajan, hetken verran, on ollut ihan parasta kaivaa sieltä jostain syvältä sitä vanhaa minää esille. Ne on olleet jotain muistijälkiä jostain menneestä. Ja musta on sinänsä hirveän hauskaa ja vapauttavaa huomata että se yöelämä pysyy aina vaan samanlaisena vuodesta toiseen. Väki vaan nuorentuu ympärillä. Että ei sinne kannata kovin isosti kaivata koska se maailma on jo nähty. Sinne on joskus hauska tehdä vierailuja mutta ei enää jatkuvia audiensseja. Koska vaikka ne paikat ei muutu niin mä olen muuttunut. Ja sen huomaa myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Toipuminen kestää nykyään potenssiin miljoona verrattuna siihen menneeseen. Mutta noita menneitä on hauska kokeilla tutussa ja turvallisessa seurassa.
Perhe on suurin suu sille miksi nykyään käy niin harvoin mutta kyllä siinä perässä ihan lähellä hyvänä kakkosena tulee myös se että ei enää pysty samaa tahtia. Kun suurinosa seuraavasta viikosta menee toipumisessa yhden juhlimisillan jälkeen niin ei hyvänen aika siihen kovin usein repeä.

Mä oikeastaan inhoan nykyään krapulaa. Aina se on merkki hauskanpidosta mutta silloin kun se mopo on karannut, menee aika monta hetkeä ennenkuin sen kykenee kääntämään niin.
Mä yleensä tähtään ulkoiluni niin että Kaksikko ei ole kotona. Että saan toipua ihan rauhassa ja ilman että vuosien alkoholikasvatus valuu hukkaan. Tosin nyt ainakin tämän viimeisimmän kerran jälkeen tuntuu että ehkä varminta olisikin ulkoilla silloin kun Kaksikko on kotona. Ei varmasti karkaisi käsistä yhtään mikään kun takaraivossa tykyttää koko ajan muistutus siitä, mikä ja mitä kotona odottaa herätessä.

Nyt reippaasti myöhemmin tuntuu taas että ehkä en kuolekkaan ja että olipa meillä hauskaa. Mutta aika pitkään mentiin tolla ololla.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Kesäduuniblues

Eka aloitti kesätyön kärttämisen jo vuosi sitten. Mun mielestä kuudesluokkalainen oli liian nuori kesätöihin joten viime vuodelta homma unohdettiin. Eriasia ehkä olisi ollut jos jonkun tutun kautta olisi päässyt johonkin, olisi itsekin tiennyt tarkemmin mitä poika konkreettisesti tekee. Mutta koska meidän lähipiirissä ei oikein ole sellaisia työpaikkoja johon lapsen saisi muuten kuin taksvärkkiin tai tettiin niin siksi ehdoton kielto. Me kuitenkin eletään onneksi tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa että lapsen ei ole pakko tienata elantoa. Vähän väliä kuulee jonkun vanhemman ihmisen suusta miten "minä olen jo 13-vuotiaasta lähtien tehnyt töitä". Mä en valitettavasti näe tuota minään kovin ihmeellisenä meriittinä vaan lähinnä se kertoo musta siitä ajasta mitä on silloin eletty. Lasten oli pakko auttaa myös rahallisesti. Ei ollut vaihtoehtoja. Meillä onneksi on ja mun lapset saa olla lapsia.

Kakkoskodissa Eka on joskus jakanut lehtiä ja mainoksia ja siitä jopa tykännyt mutta täällä päässä me valitettavasti torpattiin tämä idea. Meillä ei ole mahdollisuutta eikä tiloja mainosten ym. lajittelulle saatika säilytykselle ja lisäksi mä näen tuossa aika isona riskinä sen että se on pojalle kuitenkin liian iso pala kakkua. Jo pelkät jakelualueet on isoja lapselle yksin hoitaa (tästä otin jopa ihan selvää että en tyrmää lastani pelkällä mutulla) ja mä en valitettavasti ole ihan sen kaliiberin vanhempi että lähtisin sen avuksi niitä jakamaan. Jos itse haluaa töitä niin sitten itse myös tekee sen työn.

Poika jaksoi koko syksyn puhua asiasta ja oli ihan aidosti pahoillaan ja surullinen että mä en päästänyt. Ymmärrän lapseni toiveen ja tarpeen tienata omaa rahaa mutta halusin että hän sai olla vielä lapsi ja viettää kesälomansa lomaillen. Muutenkin musta on vähän kyseenalaista että lapsi tai nuori saa jostain yhtäkkiä isomman summan rahaa. Ekalla raha ei yleensä kuin käväise tilillä. Ja vielä on aika hukasassa se ymmärrys sen suhteen että mitä mikäkin ihan oikeasti maksaa. Eikä sitä kai vielä tarvitsekaan musta tuonikäisenä kokonaisuutena hahmottaa. Mutta vastavuoroisesti mun mielestä ei myöskään tarvitse iskeä lapselle satasia kouraan.

Nyt syksyllähän Eka kävi kavereidensa kanssa kysymässä Nesteestä työpaikkaa Taksvärkki-päiväksi. Koulun lähihuoltis tuntuu olevan nuorison suosiossa ja mielellään sinne palkkaavatkin noihin koulun projekteihin oppilaita. Taksvärkin jälkeen kävin koukkaamassa kyytiin yhden todella innostuneen ja motivoituneen työntekijän. Eka oli kysellyt jo alustavasti kasiluokan tet-jaksolle työpaikkaa ja muutenkin tykännyt ja viihtynyt koko päivän.

Joululomalla Eka sai taas päähänsä kesätyöjutut. Mä en oikeasti tiedä noista kuvioista ihan mahdottomasti mutta aika vahvalla mutulla sanoisin että aika harva palkkaa täysin vierasta alle 16-vuotiasta. Kuitenkin alaikäisillä on tarkkaa jo se että eivät saa työskennellä kuin tietyn ajan päivästä ja uskoisin että milteipä hommaan kuin hommaan on tunkuna täysi-ikäistäkin työvoimaa. Mutta. Annoin nyt pojan kuitenkin hakea kesätöihin Nesteelle. Juteltiin kyllä etukäteen että aika todennäköisesti nyt tänä kesänä ei tärppää. Mutta kokeilla aina voi!

Tehtiin yhdessä pojalle työhakemus, Ekan käsitys hommasta kun oli muodossa moi olen 13vee pääseekö teille kesätöihin ja niin mun kaveri kanssa? Sekin on 13.
Mä muistan että me käytiin cv:n tekoa koulussa joskus kasilla tai ysillä läpi. Eka ei ollut tietenkään koko hommasta kuullutkaan joten ihan ekana käytiin vähän läpi sitä että mitä tarkoittaa cv ja mitä se voisi pitää sisällään. Poika sai itse kirjoittaa mutta kyllä mä vähän siinä vieressä käskin ohjailin että mitä sinne laittaa. Eka suostui jopa liittämään mukaan valokuvan joka oli musta tosi paljon tollaiselta juroteiniltä! Lopputulos oli musta oikein kiva ja sennäköinen että siihen on vähän nähty vaivaa.

Unohdan jatkuvasti miten iso tuo poika jo on. Se todella on jo niin iso että miettii työntekoakin. Se on todella jo niin iso että sitä kiinnostaisi työnteko loma-aikana. Josko vielä ensi kesä menisi akkuja ladatessa ja kasvaessa mutta ehkä kasiluokan kesäksi panostettaisiin ihan täysillä siihen että jotain hommaa pojalle keksittäisiin. Tai sitten koko juttu on jo unohtunut ja tyyppi valvoo yöt ja nukkuu kaikki päivät. Niin mäkin tein.

Nesteeltä tuli Ekalle heti seuraavana päivänä sähköpostia. Henkilö jolle työhakemus lähetettiin, oli tuttu jo sieltä taksvärkki-päivältä ja hän kertoikin ensimmäisenä että muistaa Ekan oikein hyvin. Mutta kuten arveltiinkin, kesätyöpaikat menevät täysi-ikäisille opiskelijoille jotka pystyvät tekemään täysiä työtunteja ja listoja. Olin kuitenkin tosi kiitollinen vastaajalle siitä että hän painotti sähköpostissaan sitä miten hyvä työntekijä Eka oli ollut taksvärkkipäivänä ja miten hienoa oli että poika oli kesätyön haussa näin ajoissa liikkeellä. Tuntui että Ekakaan ei ihan niin pettynyt ollut kun kieltävä vastaus oli verhottu noin.

Ps. Mullekin selvisi kesäloman ajankohta. Tää on kyllä joka vuosi sama homma. Miten sitä nyt tässä vaiheessa pitäisi alkaa miettiä ja ihmetellä että mitä sitten kesälomalla tehdään? Kuitenkin jos jotain meinaisi tehdä tai johonkin mennä niin pitäisi varmaan alkaa tutkimaan ja varailemaan. Ulkona puskee lunta ja pakkasta ja kesään saatika lomaan on aikaa ainakin ihmisikä! En minä vielä pysty orientoitumaan! Ja sitten se kesä ja loma onkin yhtäkkiä täällä.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Imetysihmettä

Mä imetän edelleen. Olen imettänyt nyt yhtäsoittoa vuoden ja kaksi kuukautta, kaksi viikkoa ja kolme päivää. Jos Kaksikon imetykset lasketaan mukaan niin olen imettänyt yhteensä reilun kolme vuotta. Tämä ei ole mulle kuitenkaan mikään meriitti. Vaan ihan puhtaasti vain aikaa.
Kolmonen on lapsista se jota on imetetty kaikista pisimpään. Aika vain on hurahtanut ja nyt ollaan tässä pisteessä. En pidä asiaa mitenkään kovin ihmeellisenä. Meillä nyt vaan on näin. En tuo asiaa esille tai juurikaan puhu siitä että imetän.

Pari päivää sitten töissä ruokatunnilla jostain aasinsiltana nousi esille taaperoimetys. Ja kuuma perunahan oli välittömästi hyppysissä. Keskustelu äityi melko kiihkeäksikin. Ja tein hassun havainnon. He, joiden mielestä se taaperoimettäminen (tai jopa leikki-ikäisten imettäminen) on sairasta, eivät kuitenkaan osaa selittää kovin seikkaperäisesti että miksi tai mikä siinä puuhassa on niin vastenmielistä? Olen törmännyt hommaan nimittäin joskus aiemminkin. On kuulemma ällöttävää että lapsi tulee nostelemaan paidanhelmaa ja pyytämään tissiä. Mutta selville ei saa sitä että miksi se on ällöttävää? Sekään ei oikein koskaan tahdo selvitä että miksi kukaan jaksaa niin kovasti ärsyyntyä toisten imettämisestä? Kuitenkin kansainväliset imetys-suositukset on kahteen ikävuoteen asti. Toki länkkärimaissa on helppo valita toisin ja monesti jo äidin töihinlähtö saattaa sotkea kuvion niin että on helpompi unohtaa koko juttu. Mutta jos kuitenkin imettää taaperoa niin mikä siinä on se ehdoton ei? Ovathan he vielä kuitenkin tosi pieniä.

Mä en ole oikein koskaan jaksanut kiihkoilla imetyksestä. Ehkä johtuen siitä että mulla ei ole ollut sen isompia imetysongelmia, paitsi satunnainen luottamuksenpuute siihen että kykenen ruokkimaan lapseni. Tiedän toki että kaikilla ei näin ole. Toiset joutuvat tekemään hartiavoimin töitä jotta imetys onnistuu. Asiat ei aina mene oppikirjojen mukaan ja on hyvä että meiltä löytyy niitä vaihtoehtoja ja suunnitelmia sieltä a:sta ö:hön.
Uskon ja luotan kuitenkin siihen että valtaosa naisista kykenee ruokkimaan lapsensa. Imetys on ollut aika toimiva juttu jo erinäisiä vuosituhansia. Siksi en asiasta jaksa kovin isosti olla äänessä.

Senverran kuitenkin koen tietäväni imetyksestä että se ei välttämällä samalla äidilläkään ole kokemuksena samanlainen kun uusi imetettävä tulee. Mulla on takana kolme imetyskokemusta. Kolme erilaista lasta, kolme erilaista imetystä.
Ekaa imetin kaikista lyhyimmän aikaa. Johtuen omasta epävarmuudesta, kaikki oli ensimmäisen lapsen kanssa niin uutta. Viimeisen kuoliniskun imetys sai kun aloin odottamaan Tokaa. Poika oli silloin n. kymmenen kuukautta. Eka ei enää sitten halunnut vaan mentiin äidinmaidonkorvikkeella (jota oli käytetty siitä asti mukana kun poika oli n. parikuinen) siihen asti että siirryttiin samaan maitoon mitä muukin perhe joi.
Tokan kanssa taasen ei ollut koskaan oikein mitään ongelmia. Poika tosin itse alkoi joskus vajaa vuosikkaana olemaan aina vähemmän ja vähemmän kiinnostunut koko touhusta. Ja viimeiset imetyskerrat olivatkin kun poika oli n. vuoden ja kaksi kuukautta. Koko homma oli kaikenkaikkiaan niin vaivatonta hänen kanssaan että pisaraakaan korviketta ei tarvittu ja vieroitus meni Tokan ehdoilla. Imetys vain loppui. Ilman että koko asiaa oikein ehti edes miettimään.
Kolmas taasen on alustapitäen ollut tissipoika isolla teellä. Vaikka mitään imetysmaratoneja hänen kanssaan ei ole ollutkaan muutamaa tiheän imun kautta lukuunottamatta, on poika ollut syntymästä lähtien todella paljon rinnalla. Kolmas on lapsista myös selvästi hän jolle rinnalla olo on ollut aina paljon muutakin kuin vain syömistä. Siksi onkin ollut luontevaa jatkaa imetystä aina vaan. Pojan nielemisestä päätellen ei sieltä sitä maitoa aina edes niin älyttömästi tule mutta se kainalossa oleminen on se juttu. Mä en ole pitkään aikaan edes ajatellut enää imetystä hänen kohdallaan ruokkimisena. Vaan läheisyyshetkenä. Tänä aamuna poika oli tunnin mun kainalossa ja imetin häntä koko sen ajan. En ole taas muutamaan aamuun ollut paikalla kun Kolmas on herännyt joten hän selvästi nyt tankkasi niitä aamuja takaisin. Tällaista ei ole Kaksikon kanssa ollut. Kolmosen kanssa taas paljonkin. Kun tulen töistä kotiin, poika aika pian tulee pyytämään että imettäisin. Ja tekee sen juurikin nostamalla mun paitaa ja hokemalla tittiiitittiii.

Puhuu imetyksestä missä vain, mihin sävyyn vain ja miten vain niin aina joku provosoituu. Ihan aina. Ja mun on hyvin vaikea ymmärtää tätä. Mistä se oikeasti johtuu? En oikeasti jaksa uskoa että jokaisen kohdalla olisi kyse jostain käsittelemättömästä omakohtaisesta kokemuksesta vaan uskon enempi siihen että tämä on kulttuurisidonnainen seikka. Rinnat mielletään nykyään kaikkeen muuhun kuin ruokkimiseen. Me eletään niin seksuaalis-sävyisessä yhteiskunnassa että imetys on kieroutunutta. On hyväksyttävää kyllä imettää pientä vauvaa mutta lapsen kasvaessa äidin rintojen pitäisi taas olla enempi yhteiskunnallisena kannanottona. Esillä syvään uurretuissa kaula-aukoissa ja terhakkaasti tarjolla. Imetystä ei mielletä meidän yhteiskunnassa enää täysin luontevaksi. Vähän jokapaikasta löytyy nykyään imetysnurkkauksia. Toki siinä on sekin aspekti että ne on rauhallisempia paikkoja ja lapsi on helpompi imettää kun ympärillä ei ole järjetön hälinä. Mutta vastavuoroisesti imettävät suljetaan pois piiloon muiden katseilta. Eikä sillä, en mä itsekään koe julki-imetystä mielekkääksi. Mutta en ole kyllä sen isommin myöskään miettinyt sitä että miksi mä koen sen epämukavaksi. En keksi muuta syytä kuin sen että meidän yhteiskunta on ajanut homman siihen pisteeseen että annetaan sellainen signaali että imetys on hyväksyttävää mutta se pitää tehdä piilossa. Poissa muiden katseilta. Imettämistä ei yksinkertaisesti näy katukuvassa niin paljoa että se tuntuisi taas luontevalta. Jos ostat lapselle vauvanuken niin sen mukana tulee monesti tuttipullo. Mitä tämä viestii?

Niin mitenkä sen ruokatuntikeskustelun sitten kävi? No ei oikeastaan kummoisesti. En avannut suutani kertaakaan. En yksinkertaisesti jaksanut. Tuntui että jos avaan suuni niin se on vähän sellainen helmiä sioille-juttu. Oli hienoa huomata että osaan joskus olla ihan hiljaakin tilanteissa, joista huomaa jo etukäteen että keskustelu ei tule rakentumaan. On kivempi keskustella jos kuulee jotain perustelujakin.

Ps. Eilinen Kultainen Venla-gaala tuli samasta salista missä Tokan koululaisoopperakin esitettiin. Ei se siellä paikan päällä näyttänyt noin isolta mitä telkkarissa!

tiistai 14. tammikuuta 2014

IIIIIIIIIIIIIIIIIIIK!!!!

Mä olen sinänsä aika ulkona tämän hetken teini-idoleista. Kuten Liinalla, myös mulla on menneisyys NKOTB:n kanssa. Luulen että aika monella meidän ikähaarukkaan osuvalla on.
Muistan aika vahvasti sen millaisia tunteita fanittaminen herätti. Vastaavaan en enää pystyisi taipumaan mutta jollain tasolla samaistumaan kyllä. Ennenkaikkea muistan että se fanittaminen oli tietyllä tapaa kovin lohdullinen olotila. Sai ihan luvan kanssa haaveilla tosi voimakkaasti ja ajatella että noi kyllä ymmärtäisi. Musiikki ja kuville huokailu toi lohtua. Ei ollut väliä oliko koko homma pistetty kasaan alunperin kuinka kaupallisilla ajatuksilla.

Nykypäivän juttuja yritän vähän seurailla vaikka mun lapset ei varsinaisesti oikein mitään fanitakkaan. Mutta että vähän pysyisin kartalla kun puhutaan ja tietäisin että kenen keikkoja pitää sillä silmällä vahdata (Usherin peruuntuminen harmittaa muakin vaikka se nyt ei mun soittolistan kärjessä komeilekkaan). Ja koska olen itsekin aikuisiällä ollut ihan kipinänä esimerkiksi ensimmäisestä Lenny Kravitzin konsertistani niin toki haluan lapsillenikin moisia elämyksiä suoda jos niitä kohdalle tulee. Eniten muuten tässä hoitovapailu-kuviossa on harmittanut se että ei ole ollut varaa käydä keikoilla samaa tahtia kuin ennen. Onneksi me on ehditty Siipan kanssa luuhata vähän siellä ja täällä musajutuissa. Ja tullaan vielä ehtimäänkin.

Joskus luin jostain että fanittaminen tavallaan kuuluu tiettyyn ikäkauteen. Ei se tietenkään välttämättä kaikilla esiinny kovin voimallisena mutta että se sinne kasvuun kuitenkin kuuluu. Saa luvan kanssa ja ihan turvallisesti kokea tunteita ja ajatuksia ihan laidasta laitaan.
Mutta tässä tullaankin mun mielestä pienehköön hankaluuteen. Koska mä en ainakaan ihan täysin ymmärrä näitä nykypäivän idoleita.

Ensinnäkin toki pitää aina muistaa se että jos itse idoli on kovin nuori, niin on todennäköistä että hän mokaa ja stiplailee. Koska ne mokailut kuuluu siihen nuoruuteen ja kasvamiseen. Niistä sitten opitaan. Mutta. Senverran mitä nyt sitten on itse seurannut, niin aika usein tulee olo että kyse ei ole mistään tahattomasta nuoruuden mokailusta. Vaan siitä että shokeerataan siitä shokeeraamisen ilosta. Että saadaan palstatilaa ja ollaan ihmisten huulilla. Myydään sitä omaa brändättyä kuvaa sillä että ihmiset jää miettimään että mitähän se seuraavaksi tekee? Ja tämä on musta ehkä vähän ankea suunta. Ihminenhän siellä brändinkin takana on. Puhumattakaan nyt niistä tyypeistä ketkä siellä ihailijoiden joukossa on.
Musta tällä tavalla on vähän hankala rakentaa uraa. Ainakaan niin että sitten joskus myöhemmin tekisitkin asiat ihan toisin koska "haluat olla vakavasti otettava artisti". Uskottavuus on helppo menettää mutta hankala rakentaa ja saada takaisin.

NKOTB:n lisäksi tykkäsin aikanaan ihan mahdottomasti Madonnasta. En kuitenkaan ehkä sillälailla fanittanut mutta Madonna on kuitenkin Madonna. En muista että NKOTB olisi palstatilaa juurikaan vienyt muulla kuin pyörtyneillä faneilla mutta Madonnahan se puuhasi vähän yhtä sun toista. Omassa genressään Madonna taisi olla se ensimmäinen kohauttaja. Joka shokeerasi ja provosoi. Mutta jotenkin mä en saa kuitenkaan sitä kasari-Madonnaa istutettua sinne samaan julkisuusmuottiin missä nämä nykypäivän shokeeraajat on. Madonna kuitenkin heilutteli tuntuvasti katolista kirkkoa ja on ollut vuosikymmeniä mukana vahvasti puhumassa mm. homojen oikeuksista. Sensijaan en jotenkin osaa ajatella esimerkiksi Mileyn marisätkän polttamisesta lavalla mitään muuta kuin että se oli aika ajattelematonta. Tosin tekihän Lady Gagakin sen keikallaan Damissa ja siitä ei ihan niin iso kohu syntynyt kuin Mileysta. Mutta jokatapauksessa, en jotenkin saa noita asioita samaan lauseeseen.

Vaikka Madonnakin aikanaan toi esiintymisiinsä sen vähäpukeisuuden niin musta siinä mentiin kuitenkin vielä aika hyvän maun rajoissa. Ikää oli jo vähän enemmän ja jalansijaa musiikkimarkkinoilla. Vaikka herätettiin ajatuksia niin sitä omaa uraa ei myyty samalla tavalla alusta pitäen sillä vähäpukeisuudella. Julkisuuskuvaa oli rakennettu myös sen musiikin varaan, ei vain alastomuuden. Ja juurikin tämä on myös yksi mikä mua mietityttää. Ei sillä, musta on mahtavaa että nykypäivänä maailma alkaa olemaan niin vapautunutta että on se mahdollisuus siihen että voi pukeutua myös minimaalisesti. Mutta mietiskelen vain että mitä se tekee naiskuvalle ja naisihanteelle kun markkinointikeino on nimenomaan se seksi ja vähäpukeisuus? Kun se ihailijoiden ikäryhmittymä on kuitenkin pääsääntöisesti melko nuorta. Jotka vasta muodostavat sitä omaa maailmankuvaansa vähän kaiken suhteen. Millainen kuva muodostuu nuorille miehille ja naisille joilla identiteetti vasta rakentuu? Alkaako se "oikeus pukeutua miten haluaa" kääntymään jossain välissä hieman itseään vastaan? Ei ole kyse enää mistään oikeudesta jos hommaa tehdään sillä että yritetään shokeerata aina vaan enemmän ja enemmän. Lisäksi mulla ainakin heräilee enempi myötähäpeän fiilareita kuin olo että nyt ajetaan naisten oikeuksia. Ehkä mä olen itse vaan kasvanut. Ehkä mä nykypäivänä myötähäpeäisin sitä kasari-Madonnaakin, en tiedä.

Koska nykyidolit tuntuvan olevan aina vaan nuorempia ja nuorempia (uskon muuten että sama menee myös siellä faneissa, ovat aina vaan nuorempia ja nuorempia) niin monestihan se oma minuus, sekä uralla että yksityiselämässä on vähän hakusessa. Myönnän ihan suoraan että mun on vähän hankala ymmärtää näitä "kiltin tytön viitan" karisteluja. Mikä vika kilteissä tytöissä on? Tarvitaanko se seksi ja muu sinne mukaan jotta voi edetä urallaan? Vai onko se vaan osa sitä omaa kasvua matkan varrella? Ja jos on niin onko se valokiila oikea paikka kasvamiselle? Koska kaikki mokaa. Isommassa tai pienemmässä mittakaavassa. Se kuuluu siihen kasvuun. Mutta kun olet siellä valokiilassa niin ne mokat ei unohdu. Ei varsinkaan nykypäivänä jolloin onnettomuudenkin sattuessa ihminen kaivaa ensimmäisenä kännykämeran esille ja sitten vasta soittaa apua paikalle.

Jos meillä ei olisi nyky-idoleita, ei meillä myöskään olisi parodioita. Toivottavasti nämä tsirbulat osaavat myös nauraa itselleen. Miley taisi ainakin osata koska videon tehnyt Stephen Kardynal kertoi Twitterissä saaneensa Mileylta pullon laatuskumppaa. Mutta hei, jos sä teet musavideon jossa nuolet lekaa niin aika todennäköistä on että provosoit jonkun vähän ilakoimaan asialla.

Ps. Tyhmä talvi!! Ehkä kuolen. Kaveri pisti justiinsa viestiä Ausseista, jossa on +42. Kiitti vaan letuista!

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Arkijyrä

Jatkan vielä vähän näistä töijutuista. Ne kun nyt on aika pinnalla. Nimittäin huomaa että aivokapasiteetti on nyt kyllä suunnattuna vain ja ainoastaan yhteen suuntaan koska tännekään ei saa oikein nyt suollettua mitään. Vaikka yleensä on asiaa luonnoksissa jonottamassa pilvin pimein. Muiden blogeja ehtii häthätää vilkaista, kommentointiin ei enää paukut riitä. Mut ehkä tämä tästä elpyy. Himassakin kommunikoin pääsääntöisesti kuola suupielestä valuen ja yksitavuisilla kannanotoilla että ei se paljon vahvemmin potki nyt sielläkään suunnalla. Arki vei mun aivot!

Meillähän oli suuret suunnitelmat ennen mun töiden alkua siitä miten pikkuhiljaa hoitovastuuta siirretään Siipalle. Tai ei ehkä välttämättä niinkään hoitovastuuta mutta sitä että totutellaan Kolmosta pikkuhiljaa siihen että mä en ole kotona. Olisin päivisin poissa ja kävisin vaikka kamalasti urheilemassa ja kavereiden kanssa kahvilla ja kirjastossa ja ehkä vähän alennusmyynneissä ja mitä nyt keksinkään. Reisillehän se meni nämäkin suunnitelmat niin että holahti!
Muhun iski nimittäin uudenvuodenpäivänä aivan järjetön miesflunssa joka vain äityi ja äityi tehden mut melko toimintakyvyttömäksi. Vaikka kuume ei ihan pilvissä huidellutkaan niin olo oli aivan kissanraato ja kamala ja veto veks. Tämä tosiaan romutti sitten hommelit täysin ja loppuenlopuksi mä vaan makasin kotona siihen asti että ne työt alkoi. Toisaalta Kaksikkohan oli myös vielä koulusta lomalla eli oli kiva kun sai heidän kanssa olla mahdottoman paljon pohjille ennen arkea. Nukuinkin itseasiassa yöt pääsääntöisesti Tokan vieressä koska nukkuminen teki niin kipeää ja en halunnut poskihampaita tekevän Kolmosen viereen hyörimään. Sai Siippakin edes vähän nukuttua kun yöhyörijöitä oli vieressä vain yksi...

Flunssan jälkimainingeissa, pimeän vuodenajan takia ja vähän töiden alunkin vuoksi kävin lataamassa meidän vitamiinivarastot täyteen. D-vitamiinia meillä syödään todella tunnollisesti mutta muiden kanssa tahtoo olla vähän niin ja näin. Kun purkit tyhjenee niin menee aina tovi ennenkuin muistetaan ostaa lisää. Koko lauma on ollut niin veto veke että nyt on pakko alkaa hakemaan buustia myös suun kautta. Nappasinkin matkaan porukalle monivitamiinia sekä Omega-3:a. Aloitin myös itselle pieninä annoksina macan ja lucuman sekä spirulina-levän. Ja pakko myöntää. Olo on energisempi ja hyvinvoivampi. Toki mä olen väsynyt elämänmuutoksesta mutta energiaa kyllä piisaa. Jopa makeanhimo on kadonnut. Vaikka mä yrittäisin kuinka monipuolisesti syödä niin mä en ainakaan saa pelkästä ravinnosta tarpeeksi jotta selviäisin vaan tarvitsen vähän lisäpuhtia purkista.

Muutaman työpäivän jälkeen on huomannut että miten paljon sitä onkaan unohtanut asioita poissaollessaan. Ihan pikkujutut tuottaa päänvaivaa ja työpäivien jälkeen on tosi väsynyt koska vielä joutuu ajattelemaan niin paljon tehdessään. Monet seikat on vielä sellaisia että toiset ei ymmärrä mua neuvoa koska ne on heille niin pieniä juttuja mutta kun on ollut poissa niin ne on oleellisen isoja. Työssä ei ole vielä sitä sellaista rullaavaa otetta vaan koko ajan joutuu keskittymään siihen mitä tekee ja se on hemmetin uuvuttavaa. Samaten senverran pikkujuttuja on muuttunut mun poissaollessa että jatkuvasti on sellaista pientä dilemmaa päällä. Tiedän mitä ja miten tehdään mutta en millä. Pikkuhiljaahan ne jutut sieltä löytyy ja oppii ajantasalle mutta se tuntuu tällä hetkellä hieman turhauttavalta. Mutta kyllä se muisti näköjään sieltä palailee pätkittäin. Henkilöstönumero alkaa pikkuhiljaa taas muistua, salasanat ja muut tunnarit alkaa olemaan hanskassa ja muistin miten pitämättömät lomapäivät tarkistetaan (22, first things first). Rankemmalta ja raskaammalta kyllä tuntuu käydä töissä kuin olla kotona. Nukahdin iltana eräänä sohvalle läppäri sylissä.

Ylipäätänsä nyt on vielä vähän se vaihe kun haluaisi vaan olla ihan rauhassa kun tulee töistä. Duuni imee tällä hetkellä enemmän kuin antaa koska totuttautuminen uuteen arkeen on niin isosti päällä. Perhe on vähän kovilla ja mun tekisi vaan mieli kirkua että antakaa mun olla kun olen välillä niin poikki ja oman tilan tarpeessa. Mutta tiedän että sekin tasottuu kyllä. Kunhan kykenee rutinoitumaan. Sohva on tällä hetkellä himassa mun asema ja parkkeeraan sinne iltaisin. Tehotorkun. Lukemista kaipaan muuhunkin kuin bussimatkoihin. Ja liikuntaa. Tulisi jo kevät ja valo, tuo lumi tuntuu lähinnä masentavalta. Mulla ei olisi ollut mitään sellaista brittiläistä talvea vastaan!

Jokatapauksessa muutaman päivän jälkeen huomaa miten kivaa on taas se että työ on nimenomaan vuorotyö. Kolme aamuvuoroa on ihan maksimi mitä mä jaksan herätä. Kolmannen päivän kohdalla aletaan olemaan jo aika poikki ja iso osa päivästä menee varaliekillä. Onneksi nyt on edessä taas iltoja, saa nukkua ja saa myhnystellä aamuisin! Muutama päivä vielä ennenkuin koittaa vähän vapaatakin.

Haastatin vähän ennen töiden alkua tätä meidän väkeä että jännittääkö niitä tämä muutos ja miltä tämä kokonaisuus nyt maistuu. Kaksikkoa vähän jännitti, eivät oikein muista sitä aikaa kun olen ollut viimeiksi duunissa. Ajatus siitä että mä en olekaan kotona tuntui vähän oudolta. Yövuorot arvelutti että mitä mä siellä teen ja miksi en voi olla kotona. Siippa taas ei oikein osannut vielä miettiä että missä tulee niitä kompastumisia ja mitkä sitten handlaa täysin. Mua ei epäilytä niiden pärjääminen mutta omasta osasta olen vähän epävarma.
Varmasti kokonaisuuden kannalta hommaa helpottaa paljon se että Siippa on kuitenkin kotona. Meinasin kyllä pikkuhiljaa erinäisiä arjen logistisia vastuita siirtää Kaksikonkin hoidettavaksi ja vastuulle. Ei tule homma muuten pelittämään sitten aikanaan kun aikuiset on molemmat duunissa. Helpompi opetella vähän jo nyt. Eli hermojen menetystä tiedossa big time!

Kolmas ei ole ainakaan vielä juurikaan reagoinut mun poissaoloon. Ei tunnu kaipaavan. Toki nyt on vielä aikaista sanoa lopullista suuntausta mutta ainakin nyt alku on sujunut hyvin. Ja se on helpottanut paljon sitä omaa irrottautumista himahommista ja siitä että olen päivät vauvasta erossa. Yöt on ihan yhtä levottomia tai rauhallisia kuin oli silloinkin, kun olin kotona. Ei tämä ehkä ihan niin kamalaa olekaan. Pakko myöntää että on kiva tulla kotiin jossa on ruoka valmiina. Ja jossa joku muu kantaa nyt sen pääsääntöisen vastuun pyykeistä, juoksevista asioista ja kissanoksennusten siivoamisista.

torstai 9. tammikuuta 2014

Oravanpyörä

Noniin työt on sitten potkaistu alkaneeksi!

Mä olen enempi vähempi kotona ollessanikin ollut se joka herää ensimmäisenä. Vaikka mä olen ollut se jonka ei ole tarvinnut lähteä mihinkään. En todellakaan ole mikään aamuihminen mutta se aamun hiljainen koti on ollut mulle jotenkin tosi iso juttu. Että saan juoda kahvia ja vetää vähän henkeä ennenkuin tivoli pyörähtää täällä käyntiinsä.

Nyt onkin outoa että kun mä aamuisin herään sinne hiljaiseen kotiin niin suurella todennäköisyydellä mä myös lähden hiljaisesta kodista. Muut vielä nukkuu kun mä yritän sulkea ulko-oven mahdollisimman hiljaa ja kipittää mahdollisimman vauhdilla bussiin. Lähtemiset on mulle vaikeinta. Mutta se bussi ei odota olenko mä pysäkillä vai en.

Ensimmäisenä työaamuna tuntui tosi oudolta seistä siellä muiden seassa. Odottamassa. Tuntui että kaikki tuijottaa ja ajattelee että toi ei ole mennyt bussilla yksin tosi pitkään aikaan. Itsellä pyöri lähinnä päässä että muistinkohan mä ottaa kaiken mukaan. Työkamat kun oli aika hukassa, niitä etsittiin koko perheen voimin. Viime tingassa, tietenkin.

Ja kun sitten pääsin itse työpaikalle, tuntui hassulta. Kaikki oli tuttua mutta kuitenkin ihan vierasta. Moni asia oli muuttunut ja kuitenkin kaikki oli samoin kuin silloin kun mä jäin töistä pois. Edelleen se on se yksi pysäkki mistä tulee mukaan ihmisiä järjettömän paljon ja edelleen se on mun duunin pysäkki johon mennessä bussi on lähes tyhjä. Liikennevalot on vieläkin liian lyhkäset jotta ne ehtisi ylittämään ilman puolijuoksua mutta asfaltti ja liikenneympyrä on uusia. Henkilöstokortista katsoi tuttu naama (se löytyi juuri sieltä missä sen ei pitänyt olla). Muistan edelleen mitä asioita haluan pitää missäkin taskussa työpäivän aikana. Pukuhuone on väärällä puolella taloa mutta vieläkin ovessa lukee "avatessasi vedä ovesta, älä avaimesta". Mikro oli uusi mutta kahvikuppi vanha tuttu. Naamat oli sekä vanhoja että uusia. Työ sekä vanhaa tuttua että uusia juttuja.

Vielä tuntuu siltä että miten mä voin ikinä päästä mukaan tuohon? Osata ja tietää kaiken sen mikä pitää. Kotiin on ikävä. Lapsia on ikävä. Siippaakin. Väsyttää. Voi elämä että väsyttää!!!
Töissä on kuitenkin ihan kivaakin. Niinä hetkinä kun tuntuu tutulta.

Saa nyt nähdä kummoista yllätyskyykkyä (kai te katsoitte Siskonpedin? Meillä on kaikki ollut yhtä yllätyskyykkyä sen jälkeen) tämä arki ja kaikki tulee olemaan. Takkuista ainakin tahtoo alku vähän olla. Miten mä jaksan vielä joskus harrastaa, nähdä ihmisiä, tehdä muutakin kuin olla työntekijä tai äiti? Olisin ehkä halunnut olla vähän enemmän innoissani mitä olen.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Luonnollinen lapsuus

Facebookissa kiersi vuoden lopussa haaste, jossa piti nimetä parissa minuutissa kymmenen kirjaa jotka ovat koskettaneet lukiessaan. Oli ehkä vaikein haaste ikinä! Miten voi lonkalta tuosta noin vain heittää kirjoja. Väkisinhän siinä tulee mieleen lähinnä ne lähiaikoina luetut. Sain kun sainkin nimettyä kymmenen kirjaa mutta aikaa siihen meni kyllä hemmetisti enemmän kuin pari minuuttia. Ja haasteen älä mieti liikaa sai mut lähinnä hyperventiloimaan. Miten niin älä mieti?? Pakkohan se on! Koska ei kaikki kirjat ole koskettaneet. Ja jos ovatkin niin niitä tapoja, millä kirja koskettaa, on niin monia. Miten sieltä nyt sitten äkkiseltään alat raakkaamaan? Ja mitä edes tarkoittaa se että kirja on koskettanut? Nojoo. Ehkä mä tein hommasta vähän avaruustiedettä.

Jokatapauksessa uutena vuotena mietin että tämän vuoden ajan kirjoitan vähän ylös niistä kirjoista jotka koen että ovat koskettaneet. Oli se tapa nyt mikä tahansa. Jos saisin sillä ylläpidettyä edes vähän omaa lukemista, en tosin tiedä missä välissä ehdin lukemaan mutta katsellaan sitä ongelmaa sitten..
Ensimmäisenä uunista ulos osui Tiina Kaitaniemi: Luonnollinen lapsuus

Mä olen aina tituleerannut itseäni äidiksi joka ei lue kasvatusoppaita. Kuitenkin erään kerran Sinkkosta plaraillessani kirjastossa huomasin että mä en oikeasti provosoidukkaan näistä jutuista niin paljoa kuin etukäteen luulin. Eikä mun verenpaine nousekkaan eikä mua ärsytä yhtään. Mun ei nimittäin tarvitse! Mä osaan luottaa itseeni vanhempana ilman että mikään lukemani hetkauttaisi sitä itseluottamusta. Mulla on takana niin paljon onnistumisen tunteita vanhempana että mun ei tarvitse hakea kirjoista itselleni varmistusta. Mä voin lukemallani kyllä kyseenalaistaa omiakin näkökantojani hetkittäin ja pohtia äitiyteni syvintä minuutta mutta varsinaista hyväksyntää mä en kirjoista vanhemmuudelleni tarvitse. Nuo oli nimittäin niitä syitä miksi en halunnut ko. opuksia lukea. Kolmentoista vuoden äitiyden aikana mä olen huomannut että maalaisjärki, kyky empatiaan ja taito hengittää syvään raivarin iskiessä on olleet aika käypiä kikkoja tällä pelikentällä.

Sinkkosen jälkeen olen plaraillut lähinnä mielenkiinnosta paria muutakin ns. kasvatusoppaan alle menevää kirjaa ja Luonnollinen lapsuus on yksi niistä. Mainittakoon vielä että niistä harvoista kasvatusoppaista, joita olen selaillut tai lukenut, on jokaisesta myös selvinnyt syy siihen miksi kasvatusoppaita nykypäivänä tarvitaan.

Kaitaniemi kirjoittaa hyvin mielenkiintoisesta vinkkelistä, omalle tyylilleen uskollisena. Jo johdannossa hän avaa syitä kirjan kirjoittamiselle ja sanoo suoraan että kirja saattaa tuntua syyllistävältä. Hän kuitenkin perustelee omat näkökantansa eikä suostu nöyristelemään sen suhteen että joku saattaa pahoittaa mielensä. Minkä mä koen vain hyväksi. Eipä kannattaisi kirjaa kirjoitellakaan tästä aiheesta jos vain pelkäisi että kuinka pahasti nyt lukija yöunensa menettää. Enkä edes näe että tuota kirjaa olisi voinut kirjoittaa millään muulla tavalla. Kirjoittaja itsekin sanoo että kirjan idea ei ole syyllistää. Lisäksi musta on aina tärkeää miettiä että mistä ja miksi provosoituu tai syyllistyy. Tunteitahan nekin on ja jokuhan sen tunteen herättää. Jos ei ole mitään kosketuspintaa aiheelle niin eikai se ihmeempiä tunteitakaan herätä? Onko taustalla kenties jotain käsittelemätöntä? Vai ärsyttääkö muuten vaan? Mutta tuo aihe vaatisi melkeimpä jo ihan oman blogipostauksensa.

Spekulointien lisäksi Kaitaniemi tarjoaa tuhdin tietopaketin tutkittua tietoa. Kirjassa käsitellään ja pohditaan niin vanhemmuutta, vanhempien välistä suhdetta, lapsuutta kuin perhettäkin. Itse koin uusioperhettä käsittelevän luvun äärimmäisen kiinnostavaksi. Monia muitakin aiheita riipaistaan ja käsitellään mutta pääsääntöisesti kirja on nivottu käsittelemään lisääntymiseen liittyviä seikkoja.

Etukäteen mulla oli kirjasta vähän Äitikorttimainen olo. En ollut kuullut kirjasta oikein mitään positiivista. Mutta lukukokemus muutti fiilarit kyllä täysin. Mun mielestä kirja oli enempi positiivinen ja kannustava kuin negatiivinen ja tuomitseva. Toki monia länkkäri-juttuja esitetään vähän negaation kautta mutta mun mielestä jälkimaku oli näissäkin kyseenalaistava, ei tuomitseva. Mulla tuli monen jutun kohdalla sellainen ahaamainen no niimpä tietysti elämys. Juttuja jotka ihan oikeasti on aika itsestäänselvyyksiä mutta jotka on meille länkkäreille vaikeita, johtuen tästä kulttuurista jossa me eletään. Hyvänä esimerkkinä "Kuinka länsimäiset ihmiset menettivät uskonsa siihen, että osaavat hoitaa lasta? Vain länsimainen ihminen kysyy: Missä lapseni nukkuu? Miten nukutan lapseni? Kuinka ruokin lastani? Suurin osa ihmisistä ei moisia vieläkään mieti."
Niputan itseni ihan samaan kastiin muiden länkkäreiden kanssa koska juurikin yllämainittuja seikkoja olen pohtinut blogissakin väsymiseen asti. Mutta sanonpahan vain että lukukokemus oli juurikin näiden seikkojen takia hyvin avartava.

Yksi isoin provosoiva näkökanta kirjassa on tainnut olla Kaitaniemen ihmisten raskauksien rinnastaminen eläinraskauksiin. Äitikortissahan Anu Silfverberg koki olevansa kuin raskaana oleva eläin mutta Kaitaniemi siis suoraan vertaa kädellisten nisäkkäiden raskauksia keskenään. Mä en tästäkään juurikaan repinyt pelihousujani vaan koin sen melko neutraaliksi ja luonnolliseksikin näkökannaksi. Kirjasta suoraan lainattuna: "Geneettisesti katsoen simpanssit ja bonobot ovat läheisempää sukua ihmiselle kuin gorilalle. Biologisesti katsoen olemme niin läheistä sukua simpansseille, että meidät pitäisi laskea samaan sukuun. Eli pitäisi tunnustaa simpanssien olevan toisia ihmislajeja - tai ihmisten olevan yksi simpanssilajeista."
Tokikaan pelkkä genetiikka ei riitä siihen että eri lajien vanhemmuusmalleja voidaan verrata keskenään mutta jos verrataan niin samansukuinen genetiikka on aika hyvä lähtökohta sille vertailukohtien hakemiselle. Mutta toki on syytä muistaa että kokonaisuus sekä todellisuus on paljon muutakin.
Kaitaniemi nyt kuitenkin on kirjoittanut kirjansa evoluution vinkkelistä. Millaiseksi olemme muovautuneet vuosituhansien aikana. Millaiseksi aistimme, vaistomme, biologiamme ovat kehittyneet. Ja sen vuoksi länsimaalaisuuden kyseenalaistaminen on kirjan sisällön takia välttämätöntä. On hyvä muistaa että tämä nykypäiväinen länsimaalaisuus ja kulttuuri ovat ajanlaskussa hyvinkin olematon pätkä. Ja ne ajan kanssa hioutuneet vaistot ei ole sieltä verestämme mihinkään kadonneet.

Kolmannen lapsen kohdalla on itsellä tullut jatkuvasti tilanteita, joissa olen luullut tietäväni että miten nämä jutut menee. Että tämänäin se oli viime kerrallakin niin toimiva juttu. Ja sitten facepalmia onkin tullut kummallekin poskelle ihan urakalla kun on joutunut myöntämään että en tiedäkään tästä ko. seikasta tämän ko. lapsen kohdalla yhtään mitään. Jutut jotka toimivat ennen, eivät nyt toimikaan. Koska lapseni on yksilö. Luonnollinen lapsuus herätti nimenomaan minua vanhempana ajattelemaan asioita lapseni vinkkelistä. Sellaisesta vinkkelistä jota en ehkä ole osannut ajatella ja tiedostaa ihan niin vahvasti kuin olisi kannattanut. Koska moni seikka tuntuu nyt paljon loogisemmalta. Kun asioita ja juttuja, joita on kokenut ongelmallisina, ajattelikin ihan uudelta kannalta. Kirja antoi vastauksia ihan muutamalla yksinkertaisella lauseella.

Kaikenkaikkiaan sanoisin että Luonnollista lapsuutta ei kannata eikä tarvitsekaan lukea liian "hampaat irvessä". Toki kannattaa varustautua avarakatseisilla lukulaseilla tarttuessaan kirjaan, näkemykset kun eroavat paikoin senverran radikaalisti niistä joita meille omassa kulttuurissamme tarjotaan. Mutta itse koin kuitenkin että Kaitaniemi kirjoittaa paikoin hyvin selvästi vähän pilke silmäkulmassa. Arvostelun ja syyllistämisen sijaan hän selvästi boostaa tekstinsä välityksellä vanhempia luottamaan omaan intuitioonsa.
Syyllistymisen sijaan lukemansa voisi ottaa tietoiskuna. Yhtenä näkökantana siellä muiden seassa. Tietokirjana. Ja itse sitten valita sieltä ne itselleen osuvimmat jutut. Kirjassa oli toki asioita joita en todellakaan allekirjoita tai ole Kaitaniemen kanssa lähelläkään samaa mieltä. Itseasiassa melko paljonkin. Mutta ei ne asiat mua silti barrikaadeille saa. Mahtavaa että meillä länsimaissa saa olla mielipiteitä, erilaisia näkemyksiä ja avoimia ajatuksia!

Pidin itse kirjasta lukukokemuksena koska se oli niin ajatuksia herättävä. Jäinkin pohtimaan vanhemmuutta nimenomaan länkkäri-vinkkelistä. Miksi vanhemmuus herättää meissä niin paljon epävarmuuksia? Voisko yhtenä syynä olla ainakin se että meillä on niin paljon vaihtoehtoja. Oikeastaan ihan minkä vaan suhteen. En jaksa ollenkaan uskoa siihen että esimerkiksi imetyksen suhteen ei jaksettaisi nähdä vaivaa mutta se tuntuu minusta jopa melko loogiselta että tietous vaihtoehdosta imetykselle voi tietyssä tilanteessa tehdä sen, että siihen vaihtoehtoon haluaa tarttua. Mikä ei tietenkään ole vääriin. Mutta jos vaihtoehtoja ei ole niin miltä meistä tuntuisi? Mitä ajattelisimme?
Ahaa-elämysten lisäksi kirja herätti oloja että monesti tilanteissa meidän pitää valita ns. pienempi paha. Jos vaihtoehtoja ei olisi niin paljon, tuntuisiko se siltä? Jos meillä olisi tiedossa asioiden kaikki puolet, haluaisimmeko tai miettisimmeko niin monia vaihtoehtoja joita nyt on tarjolla?
Onko vaihtoehtojen paljous tehnyt jopa sen että olemme vähän informaatio-ähkyisiä, joka sitten tuppaa ruokkimaan niitä epävarmuuksia.
Kaitaniemi ei mielestäni missään vaiheessa jyrää länsimaisia lapsenhoito-kotkotuksia, päinvastoin. Mutta hän tarjoaa muitakin näkökohtia, kyseenalaistaa lyhytikäisen kulttuurimme tuomia suuntauksia ja tarkastelee asioita vähän eri vinkkelistä. Monessa kohdassa hän muistaa tuoda esiin myös länsimaisen lääketieteen hyvät puolet sekä sen, että niin raskaudet, synnytykset kuin muukin lapsiin liittyvä ei mene luonnonmukaisesti aina niinkuin pitäisi. Jolloin länsimainen lääketiede on hyvin tärkeässä auttajan roolissa.

Ehdottomasti ajatuksia herättävää luettavaa.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Pelipulmia

Mä en muksuna juurikaan tietokoneilla pelannut. Mulla oli kyllä gameboy ja joku amica ja niissä muutama peli mutta muistelisin näin jälkikäteen että pelaaminen oli musta pidemmän päälle tylsää. Joskus hetkittäin pelailin mutta en mitenkään säännöllisesti.

Peliteollisuushan on kaikenkaikkiaan kehittynyt aivan järjettömästi ja ottanut tajuttomia harppauksia pelkästään mun lasten elinaikana. Samassa lauseessa ei edes voida puhua nykypäivän jutuista ja niistä mitä omassa lapsuudessa oli. Kuitenkin nyt Kaksikon myötä on ollut pakko perehtyä vähän nykypäivän peleihin. Mutta koska itsellä ei sellaista intohimoa pelaamiseen koskaan ole ollut niin paikoittain on vähän hankala ymmärtää sitä maailmaa.

Pelien suhteen mä olen ollut tosi tarkka ikärajojen suhteen, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Vaan kun se ei ole vaan se pelaaminen ja pelien sisältö nykyään! Monet peleistä pelataan nimittäin netissä eli pelaat reaaliajassa. Vähän pelistä riippuen joko yksin muita vastaan tai sitten jossain "joukkueessa". Pelaajien sanomiset välittyy monesti mikkien kautta eli ne tapahtuu myös reaaliajassa. Tai sitten siinä on foorumina joku chat-tyyppinen.
Peleihin liittyy myös sosiaalisessa mediassa erilaisia peliryhmiä joihin voi liittyä. Ja tätä nykyä mä ainakin koen että itse ne pelit ei tahdo olla se ongelma, vaan nimenomaan nuo somen peliryhmät ja muut pelaajat. Se toiminta niissä on paikoin ihan kipeetä! Suoranaista kiusaamista.

Vaikka olisi perillä pelien sisällöstä niin tuntuu että se on vasta pintaraapaisu kokonaisuudesta. Muiden pelaajien toimintaan ja käytökseen ei pysty vaikuttamaan. Siihen mitä ja miten ne sanoo. Kiroilu ei mua hetkauta suuntaan eikä toiseen, muistan kyllä tasan hyvin että miten sitä teininä kiroili kuin mikäkin merimies (nykyäänhän suupielistä valuu vaan kukkasia, hah!). Mutta kun olen noita ryhmiä, joissa mun lapset on, surffaillut ja lueskellut keskusteluja niin siellä ihan suoraan puututaan toisten ulkonäköön, arvostellaan älykkyyttä, poljetaan nuorempia, haukutaan, nimitellään, solvataan jne jne jne. Mun mielestä täysin epäolennaisia asioita, jotka ei liity siihen itse peliin millään lailla. Mun silmin tosi ikäviä kommentteja. Joista mun on ainakin tullut vähän paha mieli (vaikka ne ei mun lapsille olisi osoitettukaan).

Mitään takeitahan mulla ei siitä ole ettäkö omat lapseni ei joskus perseilisi noissa. Mutta siinä vaiheessa olen kyllä tosi pettynyt koska mun mielestä nettietiketti on nykynuorisolle yksi alkeellisimmista käytöstapojen muodoista. Pitäisi ainakin olla. Niin isona osana netin käyttö on jo pienillä lapsilla. Ja meillä aikuiset ainakin yrittää puuttua jos omat ei osaa käyttäytyä ja ylipäätään vähän katsotaan perään että mitä tekevät ja missä. Näistä asioista on meillä kotona puhuttu. Mua mietityttää että puhutaanko kaikissa kodeissa? Ymmärtääkö vanhemmat millainen kokonaisuus internet oikeasti on? Varsinkaan he, jotka ei netissä käytä kuin pankkipalveluita, sähköpostia ja muita vastaavia.
Munkin lapset ovat saaneet jonkun verran paskoja kommentteja noissa peliryhmissä ja vaikka sanovat että eivät ole mieltänsä pahoittaneet niin mä kyllä olen. Mua on harmittanut lasten puolesta aivan älyttömästi että oikeasti nettiurpoja löytyy ihan jokaisesta ikäluokasta. Ja ei ole ollut kaukana etten itse ole liittynyt noihin ryhmiin ja käynyt vähän avautumassa itse ketjuissa että vielä ylläpidolle. Mutta sehän siinä vähän on ettäkun se ei sitä ongelmaa poista että ottaa yhteyttä ylläpitoon. Se auttaa ehkä hetkittäisesti mutta ei kokonaisuuden kannalta. Yhteys pitäisi saada niiden kiusaavien vanhempiin asti. Minkä ylläpito sille seikalle voi? Ei mitään.
Meillä on sovittu että pitää tulla kertomaan jos tulee paha mieli. Siihen asti mun on pakko luottaa että pärjäävät noissa jutuissansa. Hoitavat itse ja tosiaan liian isojen juttujen kohdalla sitten tulevat sanomaan. Aika vähän tuntuvat noissa keskusteluryhmissä loppupeleissä pyörivän ja olen mä vilautellut sitäkin korttia kehiin että mikään pakkohan niissä ei ole olla. Että jos siellä ihan oikeasti vaan urpoillaan niin mikä järki on niihin liittyä?

Olen Kaksikon kanssa jutellut noista ryhmistä niin paljon että molemmat on vähän väsyneitä aiheeseen. Mutta mä en ymmärrä niitä laisinkaan. Kun ne on tarkoitettu liitännäisiksi niihin peleihin niin mitä hittoa toisen ulkonäkö tai muut piirteet liittyy siihen peliin? Netissä on niin helppo huudella ihan mitä vaan kenelle vain koska et näe vastapuolen reaktiota. Et näe mistä toinen pahoittaa mielensä ja mistä ei. Ja tuntuu että nuorisolla on aika yleisenä mottona se että jos et kestä mitä sulle sanotaan niin ei kannata tulla nettiin. Siis missä vaiheessa siitä on tullut hyväksyttävää että netissä voi sanoa ihan mitä vaan ja toisen pitää vaan kestää? Toki tiedän että tätä samaa mallia harrastaa myös aikuiset mutta tässäpä tullaankin siihen homman ytimeen; mistähän ne lapset ja nuoret sen netissä käyttäytymisen oppii?

Ylipäätänsä mua hieman mietityttää se asenne, joka todetaan aina kiusatuille. Että älä välitä. Siis miksei saisi välittää? Miksi se pitäisi vaan hyväksyä että on ok pahoittaa toisen mieli. Kiusaamisesta ja perseilystä pitää välittää. Eikä sillä, myönnän itsekin sanoneeni noin lapsille. Mutta asia ei myöskään ole jäänyt siihen, jos tilanne on ollut se että lapsi on mielensä pahoittanut niin pahasti että on siitä mulle tullut puhumaan. Silloin tilanne on viety eteenpäin. Ja jos mun tietoon on tullut että mun lapsi on kiusannut niin asiaa ei ole todellakaan painettu villaisella.

Pelien lisäksi myös sosiaalinen media ja muut osittain pelijuttuihin johdannaiset kehittyy niin hurjaa vauhtia että perässä ei tahdo pysyä. Vanhempia haastetaan perehtymään pelien sisältöön. Vaan kun se kenttä on niin paljon laajempi kuin vain se pelien sisältö. Ei se pelkkä pelien sisältö riitä oppimateriaaliksi. Tuntuu että niihin pelisisältöihin perehtyminen on se helpoin homma tällä sektorilla.

Tokikaan kaikki eivät ole mulkkuja. Ja käyttäydy typerästi. Fiksujakin ihmisiä löytyy! Mutta ne fiksut monesti poistuu noista ryhmistä ja yhteisöistä koska eivät jaksa sitä perseilyä. Miten se linjaus voisi koskaan muuttuakaan kun fiksut mielummin luovuttavat (mitä en edes ihmettele yhtään).
Toki tässä on aina itse muistettava se (mitä olen Kaksikollekin koittanut selittää) että vanhempana mä en pysty suhtautumaan kovin objektiivisesti jos näen että mun lapsille ilkeillään. Ja on joskus hankala vetää sitä rajaa että mihin puuttuu ja mihin ei. Varsinkin silloin jos lapsi sanoo että ei saa puuttua.
Mutta internet on kyllä varsinainen idioottien leikkikenttä. Ja harmi että se selviää aina vaan nuoremmille ja nuoremmille.

Loppuun linkitän tutun blogikirjoituksen joka liippaa hyvinkin tähän aiheeseen. Kasvattakaa vanhemmat lapsianne myös sen pelaamisen suhteen! Perehtykää siihen miten lapsenne käyttäytyvät netissä ja mitä siellä tekevät. Ja muistuttakaa että netissä pätevät ihan samat käyttäytymissäännöt kuin netin ulkopuolellakin.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Hauhau ja muita eläindogmeja

Mä olen kissaihminen. Tykkään kyllä eläimistä mutta olen ehdottomasti kissaihminen. Näkisin että kissoja meillä tulee olemaan varmaan aina. Jos vain allergiat ei ala piinaamaan. Meidän kissat on tähän asti olleet ihan perusmaatiaisia mutta haaveilisin jostain rotukissastakin. Kaverilla on ihana, sellainen lähes karvaton (ei kuitenkaan sfinksi) jonka rotua en nyt vaan taas muista. Mutta sellainen ihana, lämmin ja pehmoinen ja hassu. Vähän sellainen alaston. Ihan mieletön kun se käpertyy syliin, jotenkin vauvamainen kun se karva puuttuu.

Musta ei olisi ikinä koiranomistajaksi. Ehkä toisenlaisessa asuinympäristössä mutta ei näin. Ja valitettavasti mä ainakin tunnen useammankin koiranomistajan jonka kohdalla on joutunut toteamaan että olisikohan se kuitenkin pitänyt harkita vielä kerran pari ennenkuin se koira tuli otettua.

Koska en ole koiraihminen niin en toki tiedä juurikaan elämästä koiran kanssa. Sen tiedän että hemmetin sitovaa hommaa se on. Ja rahaa ja aikaa vievää. Vastuukin on suuri.
Ehkäpä oikeampi muoto olisi kuitenkin sanoa että mä en ole koiranomistajaihminen. En nimittäin tykkää kaikista koiranomistajista. Kaikki kirjoittamani tästä aiheesta perustuu nyt täysin mutuun.
Luulisin ja olettaisin että koiraroduissakin on eroja sen suhteen että onko asioita helppo kouluttaa ja saada oppimaan vai ei. Sekä sieltä rotujen seasta löytyy varmasti myös vielä ihan niitä koirayksilöitäkin, jotka nyt ovat vähän kovapäisempiä kuin muut rotunsa edustajat. Näin ainakin siis luulisin. Ja päälle sitten tietysti vielä sen kouluttajan yksilöllinen luonne ja ote hommaan.
Olen myös antanut itseni ymmärtää että koira on laumaeläin, jolle on tehtävä selväksi paikkansa. Että kuka on johtaja ja kuka ei. Eläimelle on annettava tilaa ja omaa rauhaa mutta myös ehdottomasti vedettävä rajat. Vähän niinkuin lapsillekin. Korjatkaa jos puhun ihan höpöjä!

Ja tämän alustuksen jälkeen nyt sitten päästäänkin itse asiaan. Että mua vituttaa koiranomistajat jotka eivät kouluta eläimiään! Varsinkin silloin kun puhutaan koirista, jotka eivät ole ihan pienikokoisia. Missään nimessä en niputa kaikkia koiranomistajia tähän tai laita kaikkia koiran tottelemattomuuksia omistajan piikkiin. Mutta mutisen ja puhisen niistä muutamasta mätämunasta joiden ihan oikeasti tiedän olevan niin laiskoja että eivät viitsi kouluttaa lemmikkiään.
Otetaan nyt esimerkkinä vaikkapa hyppiminen. Mä ymmärrän että koira on innoissaan ja se on koiran tapa ilmaista sitä intoaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että mä tykkäisin kun mun päälle hypitään tai että koirat hyppii mun lasten päälle, joita selvästi vähän pelottaa se tilanne. Vaan mitä tekee koiranomistaja tässä tilanteessa? Ei ainakaan laita sitä eläintänsä ruotuun. Koska kyllä se lopettaa sitten kun annatte sen ensin vähän hyppiä. Mitä helvettiä??? Ihan tosissaanko sellaisen pienen lehmän kokoisen eläimen hyppiminen pitää vaan hyväksyä?
Toisena esimerkkinä kerjääminen. Mä koen pikkasen ärsyttävän ahdistavaksi kun istun ruokapöydässä ja mun sylissä on koiran pää. Kuola valuu mun vaatteille ja syömisestä ei tahdo tulla oikein mitään. Ihan oikeasti??! Miten tossa tilanteessa oikeasti pitäisi toimia kun koira ei hievahdakaan ilman väkivaltaa? Ilmeisesti jättää kyläilyt väliin.

Mä ymmärrän että se kouluttaminen on varmasti paikoin aika kettumaista hommaa. Niinhän lasten kasvatuskin on. Ja oikeastaan about kaikki elämässä. Mutta miksimiksimiksi se eläin pitää ottaa jos sitä vastuuta ei kuitenkaan jaksa? Ei ne ole mitään asusteita!
Mä olen lapsille aina tähdentänyt sitä että eläin on eläin ja sille pitää antaa tilaa tutustua. Ei saa hyökätä luokse vaan antaa sen eläimen rauhassa tehdä tuttavuutta. Onko se ihan nipoa odottaa siltä eläimeltä (tai oikeammin sanottuna omistajalta) että se antaisi meillekin sitä tilaa ja rauhaa tehdä tuttavuutta?

Jos nyt sitten satut itse avaamaan suusi ja vaikkapa pyytämään että voitaisiinko se koira sulkea toiseen huoneeseen vierailumme ajaksi niin tokihan minä olen siinä se mulkku. Koirahan on perheenjäsen! Jolta ei ilmeisesti odoteta mitään käytöstapoja (tiedän että toi on lauseena vähän absurdi ilmaisu mutta enpä parempaakaan keksinyt). En todellakaan oleta että meidän perheen takia täytyy tehdä mitään erikoisjärjestelyjä mutta jos mennään siihen että lapsia, sekä muakin vähän pelottaa niin musta olisi ihan kohtuullista tulla vähän vastaankin. Jos ei itse jaksa sitä eläintä kouluttaa niin ei voi musta olettaa että ympäristökin on asiasta samaa mieltä. Että se hyppiminen nyt vaan on hei kivaa ja ompa hauskaa kun toinen on noin innoissaan. Koska ei nimittäin ole!

Nyt en muuten tarkoita ollenkaan niitä koiraperheitä joissa tuntuu että koiralle ei aika riitä tarpeeksi. Että joskus tuntuisi paremmalta että koiralla olisi joku toinen koti, jossa eläintäkin ehdittäisiin huomioida. Mun mielestä tuo jos mikä on vastuullista lemmikinomistajan käytöstä. Että mietitään sen eläimen parasta myös.
Tunnen myös paljon koiranomistajia ketkä jatkuvasti törmäävät toisiin koiranomistajiin, jotka eivät kykene ymmärtämään sitä omaa eläintä kauemmaksi. Kaveri esimerkiksi eilen kertoi että eräs koiranomistaja yritti potkaista hänen koiraansa. Siis mitä helvettiä?? Eikä todellakaan ollut kyseessä mikään uhkaava tilanne.
Tunnen myös koiranomistajia jotka ovat tehneet älyttömän duunin juurikin esimerkiksi tuon kerjäämisen lopettamiseksi ja koko homma on mennyt reisille siinä vaiheessa kun perheeseen on syntynyt lapsia. Jotka tiputtelevat ruokapöydästä koiralle ruokaa. Nämä ovat kuitenkin ihan eri asioita ja tilanteita, ihan eri ihmisiä ja eläimiä.

Eläimet, niin koirat kissat kuin muutkin, ovat ihan yhtä arvaamattomia kuin lapsetkin. Mutta kaikista arvaamattomimpia taitaa loppupeleissä olla omistajat. Löytyy kyllä ihan jokalähtöön!

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Ainekirjoituksen kuudes haaste



Olen tarkoituksella vatuloinut ja vitkutellut kuudennen haasteen antamisen kanssa mutta täältä se nyt tulee!

Järkipähkäilin itsekseni että joulukuun puolella en enää uutta haastetta ilmoille heitä, itsekukin taisi olla vuoden lopulla jo aika loppuunpiestyssä kunnossa ja aivot senverran pulpetin alle liimatussa purkassa että parempi vetää vähän henkeä. Tammikuu taas on maailman ensteks pisin kuukausi joka ei lopu koskaan ja silloin kaikki paukut menee vain selviytymisessä. Henkilökohtaisella agendalla ehdottoman tärkeässä roolissa astelee myös tammikuussa alkavat työt, sorpat vaan mutta en todellakaan työväsypäissäni kuvittele tekeväni jotain koosteita ennekuin olen tukevasti takaisin mukana oravanpyörässä. Päätinkin omavaltaisesti että seuraava ainekirjoitus kirjoitetaan vasta helmikuun puolella. Deadline olkoon 16.2 klo 18!

Toivottavasti moni uusi kirjoittaja liittyy vapisevien konseptipaperikäsien joukkoon ja vanhatkin ainekirjoittelijat jaksavat vielä osallistua! Nyt vedetään rauhassa henkeä ja tapojen mukaan jätetään aineenkirjoitus viime tinkaan, sinne helmikuun puolelle.

Yritin Kaksikkoa haastatella että kummoisia ainekirjoituksia koulussa nykyään teetetään. Käteen ei jäänyt mitään koska kumpikaan ei lomapäissään muistanut. Yritin itsekin mietiskellä että mitä sitä koulussa aikanaan joutui kirjoittelemaan. Eipä siitäkään mietintämyllystä mitään käteen jäänyt. Päädyin sitten tähän. Seuraavan aineen aihe on...

Ennen vanhaan

Sen kummempaa alustusta en anna, jokainen saa itse päättää mistä suunnasta aihetta lähtee lähestymään. Toivottavasti kirjoittajien määrä on huima ja sitä myötä sisältöjen kirjo äärimmäisen leveä. Vanhaan tuttuun tapaan huutele alla osallistumisinnostasi jotta koostetta tehdessä osaan napata sinunkin aineesi mukaan :)

Ps. Jos joku ei tiedä niin kyse on siis aikanaan Liinan blogin kommenttikentässä heränneestä halukkuudesta kirjoittaa ennalta määrättyyn aikaan samalla otsikolla ainekirjoitus. Vähän niinkuin joskus koulussa. Ei haittaa vaikka aiemmin ei olisi osallistunut, mukaan mahtuu aina uuden ainekirjoitushaasteen ilmaantuessa!

Pps. Muistakaa mainostaa :)

Hyvää uutta vuotta!

Niin se näköjään vuosi taas vaihtui. Meillä ei ole uudenvuoden vietonkaan suhteen sen ihmeempiä perinteitä. Paitsi näköjään se että riidellään Siipan kanssa. Ärsyttävää. Toisaalta ei ihmekkään näillä univeloilla, puolin ja toisin. Jokatapauksessa vuosi sitten riideltiin eikä se sitä edellinenkään vuodenvaihde ihan känisemättä sujunut.
Alle vuorokauden meillä olleessa uudessa keittiönpöydässä on jo lämpöjälki (voi vittu...) ja se nyt ei varsinaisesti ainakaan herätä sopimishaluja. Ei riidatuta se että siinä on jälki vaan se että tuo oli niin selkeä merkki siitä että ei olisi pitänyt valita tuota pöytää. Kun kaikenaikaa oli vähän epävarma olo sen suhteen. Olisi pitänyt ottaa se joka oli se vitsi ton mä haluisin. Ärsyttää kokovartaloisesti. Ensi kerralla en anna hinnan määrittää. Koska selväähän se on että tuo ei tule meidän menossa kestämään mukana siistinä. Pari vuotta jo puhuttu uusista keittiönkalusteista. Ja parin vuoden päästä ne varmaan sitten taas uusitaan tätä menoa.

Mulle uusivuosi on vähän sellainen pakkojuhla. Kivoimmat uudet vuodet olen viettänyt ulkomailla, jossa voi jotenkin helpommin valita sen että ei vietä uutta vuotta. Turistilointi onnistuu uutena vuotenakin. Ja vieraassa ympäristössä se pakkojuhlinta ei tunnu niin pakolta. Harkitsen vakavasti jotain reissua ensi vuodenvaihteeseen.
Lupauksia ei tehty eikä tinoja valettu. Mutta mietin hiljaa itsekseni että yritän jaksaa ainakin lukea kirjoja tulevana vuonna koska se on mulle tärkeää. Katsotaan josko se poikisi jotain vinkkauksia ja koosteita bloginkin puolelle.

Satuin eilen mainitsemaan facebookissa yhdelle lapselliselle kaverille täällä meilläpäin olleesta lasten ilotulituksesta. Eräs toinen kaveri sattui mun viestin huomaamaan ja Siippakin asiasta oli maininnut parille henkilölle. Koko ajatus oli pistetty kasaan yhden äidin huhuilusta somessa paria päivää aiemmin. Että jos riittävän moni ilmaantuisi suht samaan aikaan samalle paikalle niin pienetkin pääsisivät nauttimaan useammasta raketista. Tuskin kenelläkään on varaa tai haluakaan sijoittaa kovin moneen paukkuun. Vähän ennen ko. ajankohtaa meille pelmahti läjä lapsia ja kavereita ja suunnattiin yhdessä ihmettelemään raketteja. Lapsiperheitä olikin paikalla tosi mukavasti ja sitä myötä saatiin aikaan melkoinen rakettijuhla jo alkuillasta. Kylmähän tuota oli ja vettä satoi, mutta hienolta ne raketit silti näytti. Ja mukavaa toki oli kun oli kavereita ympärillä. Moni muksuista näki raketteja ekan kerran!
Puoliltaöin minä kömmin jo sänkyyn Kolmosen seuraksi ja Kaksikko suuntasi Siipan kanssa vielä pihalle. Skumppa jäi juomatta ja perunasalaatti ja nakit syömättä. Aika pian rauhoittui pauke meilläpäin.

Tänään olen sitten vaan ollut. Syönyt karkkia aamupalaksi. Maannut sängyssä suurimmaksi osaksi. Lukenut (Jan Guilloun Keikari, vähän tylsä). Nukkunut. Toissapäiväinen bodycombat kolottaa kehossa ja meinaa vähän tuntua että joku flunssakin yrittäisi jäytää jänteitä. Vähän sellainen pläääääh-olo. 2014 ei ainakaan vielä näytä reippaasti paremmalta kuin edeltäjänsä.

Järjettömällä vaivalla sytytetyt tähtisadetikut