sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Jälkilöylyt

Nyt kun PeNa on julkistanut ihania vauvauutisia niin onkin hyvä sauma heittää ilmoille vähän toista ääripäätä..

Nimittäin käykö teillä koskaan niin että vähän karkaa mopo kun olette vapaalla? Rysäytetään Soliferilla seinään? Ne pari viimeistä olisi ollut parempi jättää ottamatta ja booli oli alunalkaenkin täysin väärä valinta? No mulla käy. Ei usein mutta joskus. Keskimäärin ehkä kerran kolmeen vuoteen. Kun unohdan että vettäkin ihan oikeasti kannattaisi juoda aika reippaasti illan aikana ja että olisi parempi juoda vain mietoja alkoholijuomia ja niitäkin vain yhtä tai kahta eri sorttia. Ei kaikkea sekaisin! Kun ihan tosissaan luulen muutaman päivän ajan että mä kuolen. Kun ihan tosissaan voi sanoa että humala oli aivan liian kova. Kun karjuyrjöilen vuorokauden. Ehkä ei enempää yksityiskohtia.

Rakkaalla ystävällä oli tuossa hetki takoperin tuparit. Jonne myös tuli rakkaita ystäviä. Noiden ihmisten kanssa näkeminen olisi vähintään yhtä hulvatonta ihan ilman alkoholejakin mutta koska nyt sattui olemaan tuparit ja ystävän uuden elämän ehta ensimmäinen askel niin toki kippistimme. Monestikkin. Vähän kaikella. Useiden tuntien ajan. Rakastin ehkä koko maailmaa. Ja taisin sen ilmaistakin.

Mä en sillälailla ikävöi humalassa olemista tai koko yön läpi heilumista. Krapulaa en ainakaan ikävöi! Voi mooses että ne jälkipelit onkin nykyään lamauttavia. Mutta kaipaan ehkä joskus sitä huolettomuutta että työpäivän jälkeen voi vaan päättää että no nyt menen. Niitä extempore-päätöksiä ja menoja. Silloin joskus vapaana ja huolettomana ne oli useimmiten niitä parhaita reissuja. Mitä ei oltu liikaa suunniteltu ja mietitty.
Nykyään tosin on niin väsynyt ja poikki että menot on pakko suunnitella etukäteen että jaksaa ja pystyy asennoitumaan siihen että nyt mennään. Ja kun nykyään käy harvoin niin reissut on useimmiten aina kivoja. Ja menemistä tärkeämpää tuntuu olevan seura jossa menee. Hauskaa ei ole jos seura ei höngi samalla aaltopituudella just sillä hetkellä. Sitä ei pelasta humala eikä mikään.
Myönnän myös ihan avoimesti että valkkaan nykyään hyvin tarkkaan seurani kenen kanssa menen silloin harvoin kun menen. Mulla on ainakin olemassa se tietty marginaali kavereissa ketkä sortuvat ylimääräisiin draamoihin, kenen elämä puidaan illan aikana läpi ainakin viidesti ilman että kenellekään muulle jää tilaa tai suunvuoroa ja kavereita jotka suostuvat liikkumaan vain tietyistä paikoista tiettyihin paikkoihin. Ei sillä, kyllä mä olen olkapäänä ja tukena mutta kun lähden lapsitta pitämään hauskaa niin silloin haluan pitää hauskaa, lapsitta!!

Kolmosen syntymän jälkeen mä olen ollut kolme kertaa ulkoilemassa pitkän kaavan mukaan. Että on hurahtanut sinne pilkkuun asti. Ja jokaikinen näistä kerroista on ollut ihan superhauskoja. Joka kerta on ollut ihanaa tulla kotiin mutta sen illan ajan, hetken verran, on ollut ihan parasta kaivaa sieltä jostain syvältä sitä vanhaa minää esille. Ne on olleet jotain muistijälkiä jostain menneestä. Ja musta on sinänsä hirveän hauskaa ja vapauttavaa huomata että se yöelämä pysyy aina vaan samanlaisena vuodesta toiseen. Väki vaan nuorentuu ympärillä. Että ei sinne kannata kovin isosti kaivata koska se maailma on jo nähty. Sinne on joskus hauska tehdä vierailuja mutta ei enää jatkuvia audiensseja. Koska vaikka ne paikat ei muutu niin mä olen muuttunut. Ja sen huomaa myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Toipuminen kestää nykyään potenssiin miljoona verrattuna siihen menneeseen. Mutta noita menneitä on hauska kokeilla tutussa ja turvallisessa seurassa.
Perhe on suurin suu sille miksi nykyään käy niin harvoin mutta kyllä siinä perässä ihan lähellä hyvänä kakkosena tulee myös se että ei enää pysty samaa tahtia. Kun suurinosa seuraavasta viikosta menee toipumisessa yhden juhlimisillan jälkeen niin ei hyvänen aika siihen kovin usein repeä.

Mä oikeastaan inhoan nykyään krapulaa. Aina se on merkki hauskanpidosta mutta silloin kun se mopo on karannut, menee aika monta hetkeä ennenkuin sen kykenee kääntämään niin.
Mä yleensä tähtään ulkoiluni niin että Kaksikko ei ole kotona. Että saan toipua ihan rauhassa ja ilman että vuosien alkoholikasvatus valuu hukkaan. Tosin nyt ainakin tämän viimeisimmän kerran jälkeen tuntuu että ehkä varminta olisikin ulkoilla silloin kun Kaksikko on kotona. Ei varmasti karkaisi käsistä yhtään mikään kun takaraivossa tykyttää koko ajan muistutus siitä, mikä ja mitä kotona odottaa herätessä.

Nyt reippaasti myöhemmin tuntuu taas että ehkä en kuolekkaan ja että olipa meillä hauskaa. Mutta aika pitkään mentiin tolla ololla.

2 kommenttia:

  1. :) kiva kertomus ! Mä en oo käyny aikoihin missään ! Jotenkin ei vaan raaski ! Ja tosiaa sitä samaa siellä on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen omat menoni tähdännyt niin että olen mennyt vasta kun vauva alkaa olla nukkumassa. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kun olin toisella paikkakunnalla. Ei tosiaan raaski eikä jaksa :D Baareja ei kaipaa mutta yhteistä aikaa kavereiden kanssa kylläkin. Kun on useampi tärkeä samaan aikaan saman katon alla.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?