tiistai 7. tammikuuta 2014

Luonnollinen lapsuus

Facebookissa kiersi vuoden lopussa haaste, jossa piti nimetä parissa minuutissa kymmenen kirjaa jotka ovat koskettaneet lukiessaan. Oli ehkä vaikein haaste ikinä! Miten voi lonkalta tuosta noin vain heittää kirjoja. Väkisinhän siinä tulee mieleen lähinnä ne lähiaikoina luetut. Sain kun sainkin nimettyä kymmenen kirjaa mutta aikaa siihen meni kyllä hemmetisti enemmän kuin pari minuuttia. Ja haasteen älä mieti liikaa sai mut lähinnä hyperventiloimaan. Miten niin älä mieti?? Pakkohan se on! Koska ei kaikki kirjat ole koskettaneet. Ja jos ovatkin niin niitä tapoja, millä kirja koskettaa, on niin monia. Miten sieltä nyt sitten äkkiseltään alat raakkaamaan? Ja mitä edes tarkoittaa se että kirja on koskettanut? Nojoo. Ehkä mä tein hommasta vähän avaruustiedettä.

Jokatapauksessa uutena vuotena mietin että tämän vuoden ajan kirjoitan vähän ylös niistä kirjoista jotka koen että ovat koskettaneet. Oli se tapa nyt mikä tahansa. Jos saisin sillä ylläpidettyä edes vähän omaa lukemista, en tosin tiedä missä välissä ehdin lukemaan mutta katsellaan sitä ongelmaa sitten..
Ensimmäisenä uunista ulos osui Tiina Kaitaniemi: Luonnollinen lapsuus

Mä olen aina tituleerannut itseäni äidiksi joka ei lue kasvatusoppaita. Kuitenkin erään kerran Sinkkosta plaraillessani kirjastossa huomasin että mä en oikeasti provosoidukkaan näistä jutuista niin paljoa kuin etukäteen luulin. Eikä mun verenpaine nousekkaan eikä mua ärsytä yhtään. Mun ei nimittäin tarvitse! Mä osaan luottaa itseeni vanhempana ilman että mikään lukemani hetkauttaisi sitä itseluottamusta. Mulla on takana niin paljon onnistumisen tunteita vanhempana että mun ei tarvitse hakea kirjoista itselleni varmistusta. Mä voin lukemallani kyllä kyseenalaistaa omiakin näkökantojani hetkittäin ja pohtia äitiyteni syvintä minuutta mutta varsinaista hyväksyntää mä en kirjoista vanhemmuudelleni tarvitse. Nuo oli nimittäin niitä syitä miksi en halunnut ko. opuksia lukea. Kolmentoista vuoden äitiyden aikana mä olen huomannut että maalaisjärki, kyky empatiaan ja taito hengittää syvään raivarin iskiessä on olleet aika käypiä kikkoja tällä pelikentällä.

Sinkkosen jälkeen olen plaraillut lähinnä mielenkiinnosta paria muutakin ns. kasvatusoppaan alle menevää kirjaa ja Luonnollinen lapsuus on yksi niistä. Mainittakoon vielä että niistä harvoista kasvatusoppaista, joita olen selaillut tai lukenut, on jokaisesta myös selvinnyt syy siihen miksi kasvatusoppaita nykypäivänä tarvitaan.

Kaitaniemi kirjoittaa hyvin mielenkiintoisesta vinkkelistä, omalle tyylilleen uskollisena. Jo johdannossa hän avaa syitä kirjan kirjoittamiselle ja sanoo suoraan että kirja saattaa tuntua syyllistävältä. Hän kuitenkin perustelee omat näkökantansa eikä suostu nöyristelemään sen suhteen että joku saattaa pahoittaa mielensä. Minkä mä koen vain hyväksi. Eipä kannattaisi kirjaa kirjoitellakaan tästä aiheesta jos vain pelkäisi että kuinka pahasti nyt lukija yöunensa menettää. Enkä edes näe että tuota kirjaa olisi voinut kirjoittaa millään muulla tavalla. Kirjoittaja itsekin sanoo että kirjan idea ei ole syyllistää. Lisäksi musta on aina tärkeää miettiä että mistä ja miksi provosoituu tai syyllistyy. Tunteitahan nekin on ja jokuhan sen tunteen herättää. Jos ei ole mitään kosketuspintaa aiheelle niin eikai se ihmeempiä tunteitakaan herätä? Onko taustalla kenties jotain käsittelemätöntä? Vai ärsyttääkö muuten vaan? Mutta tuo aihe vaatisi melkeimpä jo ihan oman blogipostauksensa.

Spekulointien lisäksi Kaitaniemi tarjoaa tuhdin tietopaketin tutkittua tietoa. Kirjassa käsitellään ja pohditaan niin vanhemmuutta, vanhempien välistä suhdetta, lapsuutta kuin perhettäkin. Itse koin uusioperhettä käsittelevän luvun äärimmäisen kiinnostavaksi. Monia muitakin aiheita riipaistaan ja käsitellään mutta pääsääntöisesti kirja on nivottu käsittelemään lisääntymiseen liittyviä seikkoja.

Etukäteen mulla oli kirjasta vähän Äitikorttimainen olo. En ollut kuullut kirjasta oikein mitään positiivista. Mutta lukukokemus muutti fiilarit kyllä täysin. Mun mielestä kirja oli enempi positiivinen ja kannustava kuin negatiivinen ja tuomitseva. Toki monia länkkäri-juttuja esitetään vähän negaation kautta mutta mun mielestä jälkimaku oli näissäkin kyseenalaistava, ei tuomitseva. Mulla tuli monen jutun kohdalla sellainen ahaamainen no niimpä tietysti elämys. Juttuja jotka ihan oikeasti on aika itsestäänselvyyksiä mutta jotka on meille länkkäreille vaikeita, johtuen tästä kulttuurista jossa me eletään. Hyvänä esimerkkinä "Kuinka länsimäiset ihmiset menettivät uskonsa siihen, että osaavat hoitaa lasta? Vain länsimainen ihminen kysyy: Missä lapseni nukkuu? Miten nukutan lapseni? Kuinka ruokin lastani? Suurin osa ihmisistä ei moisia vieläkään mieti."
Niputan itseni ihan samaan kastiin muiden länkkäreiden kanssa koska juurikin yllämainittuja seikkoja olen pohtinut blogissakin väsymiseen asti. Mutta sanonpahan vain että lukukokemus oli juurikin näiden seikkojen takia hyvin avartava.

Yksi isoin provosoiva näkökanta kirjassa on tainnut olla Kaitaniemen ihmisten raskauksien rinnastaminen eläinraskauksiin. Äitikortissahan Anu Silfverberg koki olevansa kuin raskaana oleva eläin mutta Kaitaniemi siis suoraan vertaa kädellisten nisäkkäiden raskauksia keskenään. Mä en tästäkään juurikaan repinyt pelihousujani vaan koin sen melko neutraaliksi ja luonnolliseksikin näkökannaksi. Kirjasta suoraan lainattuna: "Geneettisesti katsoen simpanssit ja bonobot ovat läheisempää sukua ihmiselle kuin gorilalle. Biologisesti katsoen olemme niin läheistä sukua simpansseille, että meidät pitäisi laskea samaan sukuun. Eli pitäisi tunnustaa simpanssien olevan toisia ihmislajeja - tai ihmisten olevan yksi simpanssilajeista."
Tokikaan pelkkä genetiikka ei riitä siihen että eri lajien vanhemmuusmalleja voidaan verrata keskenään mutta jos verrataan niin samansukuinen genetiikka on aika hyvä lähtökohta sille vertailukohtien hakemiselle. Mutta toki on syytä muistaa että kokonaisuus sekä todellisuus on paljon muutakin.
Kaitaniemi nyt kuitenkin on kirjoittanut kirjansa evoluution vinkkelistä. Millaiseksi olemme muovautuneet vuosituhansien aikana. Millaiseksi aistimme, vaistomme, biologiamme ovat kehittyneet. Ja sen vuoksi länsimaalaisuuden kyseenalaistaminen on kirjan sisällön takia välttämätöntä. On hyvä muistaa että tämä nykypäiväinen länsimaalaisuus ja kulttuuri ovat ajanlaskussa hyvinkin olematon pätkä. Ja ne ajan kanssa hioutuneet vaistot ei ole sieltä verestämme mihinkään kadonneet.

Kolmannen lapsen kohdalla on itsellä tullut jatkuvasti tilanteita, joissa olen luullut tietäväni että miten nämä jutut menee. Että tämänäin se oli viime kerrallakin niin toimiva juttu. Ja sitten facepalmia onkin tullut kummallekin poskelle ihan urakalla kun on joutunut myöntämään että en tiedäkään tästä ko. seikasta tämän ko. lapsen kohdalla yhtään mitään. Jutut jotka toimivat ennen, eivät nyt toimikaan. Koska lapseni on yksilö. Luonnollinen lapsuus herätti nimenomaan minua vanhempana ajattelemaan asioita lapseni vinkkelistä. Sellaisesta vinkkelistä jota en ehkä ole osannut ajatella ja tiedostaa ihan niin vahvasti kuin olisi kannattanut. Koska moni seikka tuntuu nyt paljon loogisemmalta. Kun asioita ja juttuja, joita on kokenut ongelmallisina, ajattelikin ihan uudelta kannalta. Kirja antoi vastauksia ihan muutamalla yksinkertaisella lauseella.

Kaikenkaikkiaan sanoisin että Luonnollista lapsuutta ei kannata eikä tarvitsekaan lukea liian "hampaat irvessä". Toki kannattaa varustautua avarakatseisilla lukulaseilla tarttuessaan kirjaan, näkemykset kun eroavat paikoin senverran radikaalisti niistä joita meille omassa kulttuurissamme tarjotaan. Mutta itse koin kuitenkin että Kaitaniemi kirjoittaa paikoin hyvin selvästi vähän pilke silmäkulmassa. Arvostelun ja syyllistämisen sijaan hän selvästi boostaa tekstinsä välityksellä vanhempia luottamaan omaan intuitioonsa.
Syyllistymisen sijaan lukemansa voisi ottaa tietoiskuna. Yhtenä näkökantana siellä muiden seassa. Tietokirjana. Ja itse sitten valita sieltä ne itselleen osuvimmat jutut. Kirjassa oli toki asioita joita en todellakaan allekirjoita tai ole Kaitaniemen kanssa lähelläkään samaa mieltä. Itseasiassa melko paljonkin. Mutta ei ne asiat mua silti barrikaadeille saa. Mahtavaa että meillä länsimaissa saa olla mielipiteitä, erilaisia näkemyksiä ja avoimia ajatuksia!

Pidin itse kirjasta lukukokemuksena koska se oli niin ajatuksia herättävä. Jäinkin pohtimaan vanhemmuutta nimenomaan länkkäri-vinkkelistä. Miksi vanhemmuus herättää meissä niin paljon epävarmuuksia? Voisko yhtenä syynä olla ainakin se että meillä on niin paljon vaihtoehtoja. Oikeastaan ihan minkä vaan suhteen. En jaksa ollenkaan uskoa siihen että esimerkiksi imetyksen suhteen ei jaksettaisi nähdä vaivaa mutta se tuntuu minusta jopa melko loogiselta että tietous vaihtoehdosta imetykselle voi tietyssä tilanteessa tehdä sen, että siihen vaihtoehtoon haluaa tarttua. Mikä ei tietenkään ole vääriin. Mutta jos vaihtoehtoja ei ole niin miltä meistä tuntuisi? Mitä ajattelisimme?
Ahaa-elämysten lisäksi kirja herätti oloja että monesti tilanteissa meidän pitää valita ns. pienempi paha. Jos vaihtoehtoja ei olisi niin paljon, tuntuisiko se siltä? Jos meillä olisi tiedossa asioiden kaikki puolet, haluaisimmeko tai miettisimmeko niin monia vaihtoehtoja joita nyt on tarjolla?
Onko vaihtoehtojen paljous tehnyt jopa sen että olemme vähän informaatio-ähkyisiä, joka sitten tuppaa ruokkimaan niitä epävarmuuksia.
Kaitaniemi ei mielestäni missään vaiheessa jyrää länsimaisia lapsenhoito-kotkotuksia, päinvastoin. Mutta hän tarjoaa muitakin näkökohtia, kyseenalaistaa lyhytikäisen kulttuurimme tuomia suuntauksia ja tarkastelee asioita vähän eri vinkkelistä. Monessa kohdassa hän muistaa tuoda esiin myös länsimaisen lääketieteen hyvät puolet sekä sen, että niin raskaudet, synnytykset kuin muukin lapsiin liittyvä ei mene luonnonmukaisesti aina niinkuin pitäisi. Jolloin länsimainen lääketiede on hyvin tärkeässä auttajan roolissa.

Ehdottomasti ajatuksia herättävää luettavaa.

4 kommenttia:

  1. Luin kirjan esittelytekstin, ja se tosiaan kuulostaa provokatiiviselta :)

    Mä oon vähän valikoiva mitä luonnollisuuteen tulee. Diggaan länsimaisesta lääketieteestä muutenkin kuin kivunlievityksen osalta: musta on esimerkiksi hieno homma, että on antibiootit niin ihan joka nuhaan ei tarvitse kuolla. Sitten toisaalta imettäminen ja lapsen lähellä nukkuminen on mulle maailman luonnollisin juttu.

    Itse yleensä liputan sen puolesta, että perheet saisivat itse valita itselleen sopivan tavan hoitaa lasta. Mutta välillä huomaan kaipaavani yksinkertaisuutta, että olisi vähemmän vaihtoehtoja, että olisi joku yksi hyvä tapa, jolla homma hoidetaan eikä pitäisi itse kaikkea päättää :) Eli mä kyllä uskon, että vaihtoehtojen määrä ja se, että niistä pitää valita kuitenkin vajavaisella tiedolla, osin luo sitä ahdistusta. Mutta en mä kyllä tiedä kuinka ahdistuneita länsimaiset vanhemmat ylipäätään on. Itse en koe olevani kovin ahdistunut, vaikka vanhemmuuden valinnat ajoittain päänvaivaa aiheuttaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Provokatiivisuus myy ;) Sama hommahan se oli Äitikortin kanssa. Kamala hapatus ja sitten kun sen luki niin sehän oli ihan maitokahvia :)

      Mulla on sama homma tuon luonnollisuuden kanssa (ja mulle jäi sellainen kuva että Kaitaniemelläkin on, ainakin mitä tulee lääkehoitoon). Valkkailen sieltä ne omimmat. Rokotukset, lääkkeet jne.

      Musta on hyvä että on vaihtoehtoja. Mutta jotenkin sitten tuntuu että jos vaikka lähdet hakemaan tutkittua tietoa jonkun asian tueksi niin ihan kaikesta sitä löytyy. Ihan ääripää-jutuistakin. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka kätkyt-kuolema. Tasaisin väliajoin jostain nousee että nyt on tutkittu että perhepeti edistää kätkyt-kuolemaa ja olisi hyvä että lapsi nukkuu erillään. Niin eikö sitten välittömästi löydy myös tutkimus siitä että ei ei, perhepeti vähentää kätkyt-kuoleman riskiä. Uskon että jokainen perhe haluaa vilpittömästi toimia "niinkuin on oikein" mutta miten nykypäivänä oikeasti valitset? Kun niitä vaihtoehtoja ja tutkimuksia niiden vaihtoehtojen takana ja tukena on niin paljon. Jotenkin vuosi vuodelta, musta itsestä vaan tuntuu enempi ja enempi siltä että no ehkä se olisi "oikein", joka on toiminut jo vuosituhansia. Ihmisillä kauan ennen meitä. Se miten he ovat tehneet on muokanneet meidät toimimaan. Mutta tämä nykyelämä kohtaa vähän huonosti sen ehdan luonnollisuuden kanssa. Ja tarvitsee vähän mukautua.
      En mäkään ehkä koe ahdistunut olevani mutta ehkä joskus vähän sormi suussa. Koen että kaipaisin yksinkertaisuutta kuitenkin. Liian moni asia on nykyään rakettitiedettä.

      Poista
  2. Olen kans lukenut tuon esittelytekstin ja joitan arvosteluja (ylistyksiä lähinnä) tuosta kirjasta. Ja oma elämäni kun kulkee niin kaukaa sen luonnollisuuskäsitteen rinnalla, niin olen kokonut paremmaksi jättää lukematta. Tai ehkä se luonnollisuus voisi olla ihan hyväkin, olisipahan tämä maailma päässyt minustakin eroon heti ensinmmäisessä synnytyksessä. :D

    Luin fb:stä kans noita kirjahaasteita, mutta en itse siihen tarttunut. Jäin kans pohtimaan sitiä, että mikä kirja minua on koskettanut enkä osannut oikein vastata, niin jätin sitten haasteen tekemättä. Tuntuu että kaikki muut ovat jotenkin niin fiksuja ja saaneet kirjoista niin paljon ja elämä on suurin piirtein muuttanut toisille raiteille jonkun kirjan ansioista. Ja no, minä nyt vain olen lukenut jokusen kirjan, osa ollut ihan hyviä ja osa sitten taas ei. :/

    Toisaalta noisa kasvatusjutuista: Minusta valinnaisuus on hyvä, se on tuonut meille paljon fiksumpia tapoja kasvattaa ja samalla tutkittuakin tietoa siitä miten kasvatustyylit lapsiin vaikuttaa. Ja minusta on parempi, että se ahdistus iskee meihin vanhempiin, eikä lapsiin :) Siis, että jos me ahdistumme ja pohdimme ja tutkailemme eri vaihtoehtoja, niin varmastikin jokainen meistä löytää ainakin jossain määrin parempia tapoja tehdä asiat, jolloin se lapsen ahdistus jää vähemmälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkuin mä kirjoitin tuossa, niin tokihan tämä meidän nykyaika tarjoaa paljonkin juttuja jotka myös ehdasti auttavat lapsiperheitä. Äiti- ja lapsikuolleisuuden vähentäminen on niistä yksi ;) Mun mielestä mitään asioita ei pidä vetää ihan ääripäihin. Eli luonnollisuudenkaan suhteen ei pidä nyt perse edellä puuhun mennä ja unohtaa sitten kaikki modernisoitu. Mua viehättää esimerkiksi kotisynnyttäminen ihan todella paljon mutta en sitä kyllä koskaan uskaltaisi toteuttaa juurikin siksi että mitä jos jotain sattuu ja apua pitää saada kiireesti?

      Mä en koe että kirjan koskettaminen välttämättä tarkoittaisi sitä että se olisi jotenkin muuttanut elämää. Tai heittänyt ihan uudelle raiteelle. Vaan ehkä pidemminkin niin että niitä juttuja on jäänyt miettimään sen jälkeen kun kirja on sulkeutunut. Se kirja on jäänyt tavallaan elämään sinne omaan mieleen.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?