perjantai 28. helmikuuta 2014

Onnea on terve suu

Tokalla on nyt takana oikomishoitoja aika tarkalleen vuoden verran. Jotain horinaa vuoden takaisesta lähtötilanteesta löytyy täältä.

Vuodessa on tapahtunut aikamoinen muutos. Melkeinpä harmittaa että en tänään ottanut valokuvaa hammaslääkärillä käydessä että kuinka paljon muutosta suussa on tapahtunut. Alkutilanteesta kun tehtiin muotti, johon verrataan nykytilannetta aina parin kuukauden välein. Pitää yrittää muistaa napata kuvat viimeistään sitten kun oikomishoito päättyy. Silminnähtävä ero oli näkyvissä jo parin kuukauden oikomishoidon jälkeen! Ja nyt jokaisella kerralla on nähtävissä miten pikkuhiljaa ollaan lähempänä hoidon päättymistä.

Alkutilannehan Tokalla oli oikomisesta vastuussa olevan hammaslääkärin mukaan yksi pahimmista mahdollisista. Jos noin niinkuin potilaat laitetaan riviin ja vertaillaan. Ja tällä hetkellä tilanne on se jos oltaisiin nyt alkutilanteessa niin oikomishoitoja ei aloitettaisi. Vieläkin työtä on mutta paljon, hyvin paljon, on jo saatu korjattua. Sitä ei kukaan tiedä kauanko hoito vielä jatkuu. Edistystä kun ei voi ennustaa kasvavan lapsen kohdalla. Seurannat jatkuvat nyt parin, kolmen kuukauden välein. Mutta ehkä uskalletaan jo huokaista sen suhteen että pysyviä rautoja ei Tokan suuhun tarvita. Se on pojalle itselleenkin ollut tässä matkan varrella se suurin pelko.

Tällä hetkellä tilanne on se että hieman ristikkäin olleet etuhampaat ovat nyt täysin suorassa. Vuosi sitten purenta oli niin syvää että Tokan alahampaat uppoutuivat milteipä kitalakeen. Leuka oli pieni ja liian takana, jonka takia siis alapurenta oli päin seiniä. Nyt leuka on työntynyt eteenpäin ja sitä myötä alahampaidenkin asento korjautunut. Poikaa vaivanneet päänsäryt ovat harventuneet huomattavasti. Kasvojen profiili on hieman muuttunut, leuka ei ole enää pieni ja piilossa vaan symmetrisemmin kasvoissa ja hieman jykevämpi. Tokikaan näillä esteettisillä seikoilla ei oikeasti ole mitään väliä mutta mä uskon että leuan oikeampi asento on vaikuttanut niihin päänsärkyihin. Koska nyt purenta ei mene miten sattuu. Hampaiden narskuttelu on myös vähentynyt.
Ja vaikka sillä esteettisyydellä ei ole aikuiselle väliä niin lapsen kehittyvän itsetunnon kannalta on aika iso merkitys sillä että voi olla tyytyväinen siihen omaan peilikuvaansa. Toka inhosi hymyään koska suussa oli niin paljon vikaa. Nykyään taas tykkää omasta hymyilevästä peilikuvastaan koska hampaat on suussa niinkuin pitää.

Vuoden ajan oikomishoitona on toiminut silikoninen purennainohjain joka on ollut suussa öisin. Jos se on unohtunut yöksi laittaa tai se on nukkuessa tippunut suusta niin sitten sitä on pidetty seuraavana päivänä kahden tunnin ajan. Mutta Toka on ollut koko vuoden hyvin tunnollinen ja ohjaimesta aiheutuvasta pienestä kivusta (täysin kivutonta oikomishoitoa ei ole olemassakaan) huolimatta käyttänyt purennanohjainta. Tästä annan kyllä valtaisat kehut lapselle itselleen. Ja uskon että vahvana motivaattorina on myös toiminut meidän aivan uskomaton oikomishammaslääkäri joka on ehkä maailman paras suunhoidon ammattilainen johon olen törmännyt. Pelkällä yöaikana tapahtuvalla hoidolla on päästy näin hyviin tuloksiin. Vaikka lähtötilanne oli todella paha. Niin paha että mä en ehkä edes ymmärtänyt asiaa. Tottakai lapseni oikomishoitoon vein ilman mitään epäilystä, kun sinne kerran päästiin niin tottakai mentiin. Mutta ihan todella se suun tilanne Tokalla oli vaikea. Ja nyt kun sen konkreettisen eron näkee jokaisella tarkistuskerralla niin ei voi kyllä kuin hämmästellä.
Meidän perheessä ei olla enää aikoihin parhattu julkista suun terveydenhuoltoa koska meillä ollaan oltu vain ja ainoastaan kiitollisia ja tyytyväisiä.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Miksei kukaan päivitä mun blogia?

Kuherruskuukausi on ohi. Töissä on edelleen kivaa mutta on päiviä kun ihan oikeasti vituttaa ja rankasti. Pikkumaisuudet ja kiukuttelu siitä että kuka hoitaa yhteiset tiskit. Ja miksi on taas joku yksittäinen satunnainen kahvikuppi jäänyt pöydälle? Tiedättehän nämä. Pikkujuttuja jotka toisia ärsyttää ihan maailman eniten, juttuja jotka on itse työn kannalta täysin epäolennaisia. Mua taas ärsyttää se pikkujutuista ja epäolennaisuuksista nillittäminen. Toki se on hyvä muistella yhteisiä pelisääntöjä muttakun pääsääntöisesti jokainen siivoaa omat jäljet niin on ihan vain typerää ja aiheetonta kiukutella jostain satunnaisista lapsuksista. Ei maailma ole niin pieni että se kaatuu yhteen kahvikuppiin. Ei ainakaan pitäisi olla. Tosin mulla tänään vähän oli. Mun rakkain kahvikuppini nimittäin hajosi. Mutta pääsin siitä jo yli. Keikkasin Ekan Darth Vader-mukin itselleni. Elämäni kriisit on onneksi tällä hetkellä vain kahvikupin kokoisia.

Jos työpäiviä on putkeen useampi ja välissä vain yksi vapaa niin aika äkkiä alkaa seinät kaatua töissä niskaan. Ihan sama miten kivaa siellä on, muttakun viettää suurimman osan ajastansa töissä niin jossain vaiheessa käy ärsimään. Taasko mä olen täällä? Miksi mä olen taas täällä?
Onni on lähiesimies kenelle saa käydä tuulettamassa sekä työyhteisö joka ymmärtää kun sanoo ääneen että tänään kiukuttaa ja ei ole kenellekään nyt henkilökohtaista kun marisen. Ja kun meillä pelaa työvuorojen suhteen autonomia eli itse tehdään vuoromme niin aika äkkiä sen oppii että niitä pitkiä putkia pienillä vapailla ei vaan sinne itselleen laita.

Kivaakin kyllä on. Kehuttukin on. Mun mukana saapui kuulemma aimo kasa potkua ja ryhtiä koko työyhteisöön sekä uutta virtaa ja vireyttä. Mua oli kaivattu. Mä olin kuitenkin vanha tuttu joka pääsi aika äkkiä hommaan takaisin sisälle ja joka tietää mitä se työarki siellä on. Miksi me siellä ollaan ja mitä siellä tehdään. Opiskelijat tykkää olla mun ohjattavana ja uudet työntekijät kyselee multa yhtälailla kuin vanhoiltakin. Vaikka itsestä tuntuu usein ettei todellakaan ole ihan vielä kartalla.
Kuulemma kivaa että se virta valuu myös takaisin töihinpäin, eikä vaan pois. Meitä äitiyslomalle jääviä kun oli kahden vuoden sisään viisi. Tosin mä olen toistaiseksi ainoa takaisin tullut.

Vaikka välillä vituttaa niin pääsääntöisesti päivät menee vauhdilla. Kun on haasteita ja homma kiinnostaa niin ruokatunti tulee vilauksessa ja päivä on ohi ennenkuin huomaakaan.
Kuitenkin töissä oleminen on vähän ristiriitaista. Kun on töissä niin haluaisi olla kotona ja kun on kotona niin haluaisi olla töissä. On huomannut ihan konkreettisesti sen eron, Kaksikko kun oli niin paljon isompia kun mä lähdin töihin. Sinänsä on hyvä että Siippa on kotona, musta ei kyllä olisi viemään Kolmosen ikäistä pientä vielä päivähoitoon kodin ulkopuolelle. Kestän juuri ja juuri erossa pojasta sillä ajatuksella kun tiedän että on isänsä kanssa. Onhan se vielä ihan mielettömän pieni.

Kovasti olisi blogiin asiaa mutta kun kukaan ei näitä juttuja mun puolesta kirjoita. Ensi viikolla alkaa yövuorot niin sitten tykitän kaikki oksennukset tänne. Ja josko mä saisin jotain muutakin aikaiseksi kirjoittaa kuin työhölinöitä.
Kaksikon hiihtoloma oli ja meni. Kolmas kävelee. Siippa on alkanut leipomaan oikein urakalla. Lähes poikkeuksetta iltavuorosta kotiutuessa tuoksuu uunituore. Kolmas on alkanut joskus jopa nukkumaan. Ei nyt suinkaan joka yö mutta poju on posotellut useammankin kerran unta kymmenen tuntia putkeen. Noinkohan tuo voisi oppia ihan itsekseen nukkumaan? Tissi on edelleen pop. Vähän turhankin joskus. Paidatta saisi painella kotona ollessa. Ja se joskus vähän ahdistaa. Ja joskus taas on parasta kun poika on siinä. Välillä Kolmas kelpuuttaa vain isänsä ja työntää mua poispäin jos yritän lähelle. Ja välillä tyyppi on taas tiukasti liimaantuneena mun lonkalle eikä ole toivoakaan että pääsisi edes vessaan ilman avecia.
Niin. Kovin ristiriitaista on elo tällä hetkellä. Kiireistä ja ristiriitaista.

torstai 20. helmikuuta 2014

Kohta on jo elokuu

Mut on aikanaan viety hoitoon seitsemänkuisena. En koe asiasta mitenkään vaurioituneeni mutta omat lapset olen halunnut pitää kotona siihen asti että osaavat kävellä ja vähän kommunikoidakin. Ajatus tähän juontaa omasta tarhantäti-työurastani. Fakta kun on että ne pienimmät jää siellä jalkoihin. Tuntuu itsestä varmemmalta jättää lapsi hoitoon kun tietää että tarpeen tullen muksu osaa edes vähän ilmaista itseään.

Mun oma hoiturani koostui perhepäivähoitajista. Päiväkoti-ympäristöön siirryin vasta kun eskari koitti. Ja sen jälkeen päivä jatkui perhepäivähoitajalla siihen asti että äiti haki mut kotiin.
Muistan äkkiseltään omasta hoitohistoriasta ainakin neljä eri perhepäivähoitajaa. Todennäköisesti heitä on enemmänkin. Muistan että pari hoitotädeistä oli vähän pelottavia. Hermostuivat helposti. Muistan myös että kaikilla mun hoitajilla oli omia lapsia. Osa aika pieniäkin. Tuntuu hurjalta ajatukselta että omien pienten lasten lisäksi sulla olisi siinä joka päivä hoidettavana päivän ajan muidenkin pieniä lapsia. Ja olet yksin. Mä en jaksaisi.

Kaksikolla sattui se ihana tuuri kohdalle että pojat oli hoitouransa samassa päiväkodissa lähes samojen hoitajien hoidettavana. Päiväkoti oli pieni, lähellä kotia ja hoitajien kanssa osui kemiat niin yksiin kuin vain voi osua. Vieläkin pojat muistelevat päiväkotiaan ja hoitajia sieltä. Ja mäkin muistelen. Meille sattui todella hyvä arpaonni tämän suhteen. Mutta Kaksikon tarhan aloituksesta on aikaa kymmenen vuotta. Paljon on tapahtunut sillä aikaa. Ryhmäkoot on isompia ja hoitopaikkoja ei ole riittävästi.

Siipan hoitovapaa on tällä hetkellä haettu elokuun puoleen väliin asti. Kolmas on silloin 1v9kk. Kovin pieni vielä. Aika vain lentää eli kohta on pakko alkaa miettimään että miten sieltä eteenpäin. Kun alettiin miettimään vaihtoehtoja niin meistä kumpikaan ei enää ollut yhtään niin varma sen suhteen että Kolmas aloittaisi syksyllä päiväkodin.
Alkuperäinen suunnitelma oli se että Kolmas menisi silloin hoitoon ja mä alkaisin tekemään lyhennettyä työaikaa. Mun äiti on ollut myös halukas auttamaan Kolmosen hoidossa mutta hänen harteilleen ei uskalleta koko juttua sälyttää. Äiti on kuitenkin sairastellut jonkun verran.
Meilläpäin on hoitopaikat todella kiven alla. Kaikenmaailman kauhutarinoita olen kuullut toiselta puolelta kaupunkia tarjotuista hoitopaikoista. Ja valitettavasti aika moni niistä tarinoista on tosi. Aika todennäköistä on että hoitopaikkaa ei tästä omalta alueelta saada. Läheltä toivonmukaan mutta ei ns. kävelymatkan päästä. Joka ihan tosissaan on meidän arjessa hankalaa koska mä olen kolmovuorotöissä ja Siipalla on pitkä työmatka minkä kulkee julkisilla. Mitä jos se hoitopaikka olisi ihan eri suunnalla kuin mitä meidän työmatkat menee? Meidän työmatkat sitäpaitsi lähtee aivan eri suuntiin, ei ole olemassakaan sellaista hoitopaikkaa joka olisi meidän työmatkojen varrella. Mitä jos koko tämä hoitokuvio ihan tosissaan hankaloittaisi arkea? Eikä se edes olisi mikään mitä jos vaan se ihan oikeasti tekisi meidän arjesta todella hankalaa. Niin hankalaa että me ei haluta että meidän arki on sellaista. Kun ei ole pakko.

Siippa ilmoitti jo että hän voi jatkaa hoitovapaata. Että vaikka tässä nyt on välillä raskasta niin kyllä hän mielellään tässä vielä jatkaisi. Tokaisi kyllä sitten perään että parasta olisi jos olisi viikon töissä ja viikon kotona. Ja se jäi mulle johonkin korvan taakse. Pystyttäisiinkö me toteuttamaan toi?

Otin vähän asioista selvää ja nykyään olisi sellainenkin mahdollisuus että kumpikin vanhemmista voisi olla sekä kotona että töissä. Ei tokikaan samaan aikaan. Mutta niin että kun toinen on töissä niin toinen on kotona. Ja kela vielä sponsoroi moista. Okei ei nyt mitenkään ruhtinaallisilla summilla mutta kuitenkin.
Mietiskeltiin ja pyöriteltiin ja tultiin siihen tulokseen että tämä todellakin olisi se meille paras vaihtoehto! Saataisiin kumpikin käydä töissä mutta saataisiin myöskin olla lasten kanssa. Eikä Kolmosta tarvisi ihan vielä viedä kodin ulkopuolelle hoitoon.

Työnantajat liputtivat hommaa alustavasti, ei tämä nyt vielä täysin varmaksi lukkoon ole lyöty ja valmiiksi taputeltu mutta jos kaikki menee niinkuin toivotaan niin syksystä lähtien mä olen joka toisen viikon töissä ja joka toisen viikon kotona. Ja Siipalla sama kuvio. Toivottavasti tämä nyt ei kaadu mihinkään tyhmiin pikkumaisuuksiin mutta meidän molempien työ on sellaista että lyhennetty työaika päivittäin on liian hankala toteuttaa. Että kun ollaan töissä niin mieluusti ollaan sitten täyttä päivää. Lisäksi en jaksa uskoa siihen että työmäärä olisi yhtään vähempi jos olisin töissä vain kuusi tuntia päivässä. Eiköhän se menisi niin että kuudessa tunnissa huiskisin kahdeksan tunnin hommat. Tätä olen ainakin kuullut ihan jokaiselta joka sitä lyhennettyä työaikaa tekee kuusituntisena. Senkin takia olen sitten mielummin täysiä päiviä paikalla.

Mä tykkään ihan tosissani olla töissä mutta ikävöin lapsia tosi paljon. Sitä ei mikään palkkanauhan lukema helpota. Haluan tehdä töitä ja olla töissä, mä suorastaan tarvitsen sitä. Mutta haluan kuitenkin että pääpaino on perheessä ja että mulla olisi enemmän aikaa olla nimenomaan perheen kanssa. Jos meillä olisi vain alle kouluikäisiä lapsia niin ei tarvitsisi niin paljoa kikkailla kolmivuoron kanssa kuin nyt. Mutta tällä hetkellä tuntuu että mä en saa mitenkään päin taiteiltua työvuorojani niin että perheelle olisi aikaa. En tällä työmäärällä. Musta tuntuu että mä en tiedä mitä mun lapsille kuuluu. Tai miten niillä menee. Mitä pienin jo osaa ja mistä se nykyään tykkää. Mitä isoimmalla on mielen päällä ja mitä keskimmäinen haluaa. Siksikin musta tuntuu siltä että olisi ihan hyvä ratkaisu nyt jakaa sitä aikaa niiltä töiltä takaisin perheelle.

Ratikassa oli tänään samaan aikaan sellainen ihana suitsukkeelle tuoksuva, rastapäinen vanha hippi josta oikein huokui sellainen sopiva elämän rentous ja tasapaino. Just sellainen mäkin haluan olla. Ja nyt just tuntuu siltä että tuolla ratkaisulla saavutettaisiin sitä tasapainoa.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Seiska

Ainakin osa mattimyöhäisistä on palauttanut aineensa joten suoritin arvonnan seuraavan aiheen antajan suhteen :) Kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti jätin arvonnasta pois jo aiheita keksineet (minäEmiliaTäti-ihminen), tosin jos halua riittää niin mikseipä jo aiheita keksineet voisi olla uudestaan halutessaan arvonnassa? Mulla pulpahti ainakin mieleen parikin aihetta... Jokatapauksessa,  seuraavaa ainekirjoitusta houstaa...



Jeeeee hyvä Paula!! Tähän fanfaareja ja serpentiiniä ja hattaraa ja rumpuja! Otatko haasteen vastaan?

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kutosen kooste

Tässä koostetta kuudennesta ainekirjoitushaasteesta. En ole ehtinyt lukea vielä yhtäkään ainetta mutta koostetta kasaan sitä mukaa kun aineita ilmestyy, luen sitten viimeistään vapaapäivänä. Itsehän lähdin käsittelemään aihetta taas tutulta ja turvalliselta minäminä-kantilta.
Muistahan taas huikata jos et omaa sieluntuotettasi listasta löydä niin lisätään. Kooste on koottu työpäivän jälkeen silmät ristissä ja samalla arvuutellen että onko jokin vatsapöpö iskemässä vai ei...

Arvon uuden aiheenantajan parin päivän päästä, jotta kaikki kirjoittajat ehtivät tuotoksensa julkaista. Seuraavat bloggarit ottivat osaa kuudenteen ainekirjoitushaasteeseen:

Kädestä pitäen-blogin Etna

Terveisiä elämästä-blogin Riimi

Pikkuplaneetta-blogin pikkuplaneetta

Ylityspaikka-blogin Suotar

Leluteekki-blogin Emilia

Uusioperheen kuviot ja kaviot-blogin Kukkavarvas

Kupla-blogista Paula

.Arjen takaa.-blogista Täti-ihminen

Mukki Makki-blogin  Äni

Bad housewife syndrome-blogin Jacaranda

Ennen vanhaan




Ennen vanhaan kaikki oli toisin. Jaksoi huoletta valvoa ilman että univaje piti heti tasata tai alkoi tuntumaan siltä että kohta pysähtyy sydän jos ei pääse lepäämään. Jaksoi mennä, olla ja tehdä ilman että palautumisellekin piti varata oma aikansa. Jaksoi posottaa eteenpäin ilman että mietti jaksaako tai pystyykö. Ei pelännyt että voisiko tai osaisiko. Nuoruuden vimmaa vai ajattelemattomuutta. Näin kuitenkin oli ennen vanhaan.

Oma ikääntyminen on hassu asia. Jollain tapaa jopa vähän pelottavaa. Ei siksi että pelkäisi vartalon ikääntymistä tai että ei pysyisi nuoren näköisenä. Vaan siksi että vaikka keho vanhenee niin mieli ei. Tähän törmää jatkuvasti jo nyt, reilu kolmekymppisenä. Ja tilanne tuskin tulee muuttumaan.
Olen oman työn kautta ollut paljonkin tekemisissä ikäihmisten kanssa ja törmännyt samaan ajattelukaavaan myös heidän kohdallaan. Ei heistä monikaan harmittele sitä miltä näyttävät vaan nimenomaan sitä että mieli pelaa mutta kroppa ei. Että kun haluaisi vielä jaksaa ja tehdä mutta elimistö ei tee yhteistyötä tässä asiassa. Sitä on vähän kuin oman vartalonsa vanki.
En aiemmin suonut asialle kovinkaan montaa mietinnällistä hetkeä. Mutta nyt alan ymmärtää mistä he puhuvat ja mistä on kyse. Koen asian itseasiassa jopa vähän harmillisena. Että tiedän. Ja nyt kun tiedän niin en tiedä miten käsittelisin tätä tietoa. Pitäisikö kiihdyttää vielä vauhtia ja painaa entistä enemmän? Kun vielä voi. Vai hidastaa ja pysähtyä nauttimaan ja ottaa kaikki irti siitä kun voi?

Tämä tuntuu jopa hieman julmalta. Miksi mieli ei voi myös ikääntyä? Jos nyt ei täysin kehon kanssa käsi kädessä mutta kuitenkin niin että se vanheneminen, suoranainen rapistuminen, ei tuntuisi ihan niin epäreilulta ja harmittavalta. Kun haluaisi vielä jaksaa. Miksei kehokin voi jaksaa jos mieli on jo menossa? Jos en haluakaan vielä nyt kaikin voimin tempoa ja jaksaa? Jos haluankin säästellä jonnekin tulevaankin jaksamista vaativia tekemisiä? Muttakun en tiedä koska en sitten enää jaksa, en edes vähää.

Toisaalta, jos pitäisi valita, niin valitsisin kuitenkin niinpäin että keho rapistuu ennemmin kuin mieli. Että muistot ja kokemukset säilyisivät. Ne voi aina elää uudestaan mielessään. Vielä julmemmalta tuntuisi se että keho toimisi moitteetta mutta yläkerrassa ei olisi enää ketään ohjaamassa koko koneistoa. Että muuttuisi ihan tuntemattomaksi. Eri luonteiseksi kuin se ihminen joka niissä muistoissa ja kokemuksissa on. Niinkin voi käydä.

Omalta ikääntymiseltä on myös helppo sulkea silmänsä. Aika kulkee niin nopeaa. Ja sekin on hassua että nuorempana sitä toivoi että voikun aika kuluisi ja kasvaisin riittävän isoksi. Nyt toivoo vain että voikun aika, jos nyt ei kokonaan pysähtyisi mutta edes hidastuisi. Että ehtisi elämään ja olemaan riittävästi tämänkin ikäluokkaisena.
Koska me on kasvettu näin isoiksi? Että pystyy niin konkreettisesti tekemään jakoa menneeseen.

Ennen vanhaan ei millään meinannut jaksaa herätä aamuisin kellon soidessa. Nykyään herää monesti jo hyvissä ajoin ennenkuin olisi pakko.
Ennen vanhaan ei tullut kuuloonkaan että olisi suurimman osan viikonlopuista töissä. Nykyään taas viikkovapaat on milteipä mukavempia kuin vapaat viikonloput.
Ennen vanhaan ei tarvinnut miettiä hippaako aamuun asti, siitähän suhahdettiin lähes sujuvasti jopa töihin. Nykyään on laskettava hippaillan lisäksi se kolme toipumispäivää ennenkuin voi haaveilla normaalista elosta. Tai olosta.
Ennen vanhaan sieti, tai pikemminkin nieli vääryyttä enemmän. Nykyään tietää oman arvonsa eikä suostu aiheettomuuksiin tai poljettavaksi
Ennen vanhaan ei pelottanut. Nykyään pelottaa. Ja paljon. Kaikki ja ei mikään.
Ennen vanhaan todellakin kaikki oli toisin. Mikä paremmin, mikä huonommin mutta kuitenkin toisin. Onneksi en tiedä vielä tulevasta. En paremmasta enkä huonommasta.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Valo valtameren yllä


M.L. Stedmanin Valo valtameren yllä hyppäsi kirjastossa silmille. Olin katsellut useammankin kerran kannen kuvaa että onpa rauhoittavan näköinen ennenkuin kirjan lainasin. Mä en edes ole mikään meri-ihminen mutta kannen vanha majakka on kaunis. Takakansi vei senverran mukanaan että päätin lainata kirjan.

Jos kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla niin se olisi ehdottomasti sydäntäsärkevä.
Voi olla että oma elämäntilanne, pitkät päivät erossa lapsista ja krooninen univelka, tekivät sen että kirja kosketti niin paljon. Aika monena aamuna meinasi alahuuli vipatella bussissa työmatkalla. Tosin luulen että kuka vain vanhempi voi jollain tunnetasolla yrittää samaistua kirjan henkilöihin. Ja niihin pohdintoihin jota kirjassa käsiteltävät tunnetilat herättää.

Tarina on alunpitäenkin aika ennalta-arvattava mutta se ei haitannut yhtään. Tapahtumat tulivat kuitenkin lukijalle odottamattomina hetkinä. Lisäksi muutama yllättävä käänne takasi sen että lukija on koko ajan hieman varpaillaan. Tapahtuuko pian taas jotain? Eikai tässä nyt vaan käy näin? 
Välillä jopa vähän ahdisti mutta lukemista ei halunnut lopettaa. Ja välillä pelotti kun tarina eteni johonkin tiettyyn suuntaan mutta sitten kuitenkaan ei onneksi käynyt niinkuin pelkäsi. Kirja on kuitenkin raadollisuudestaan huolimatta kovin kaunista luettavaa.

Loppuvuodesta ihastuin Pauliina Rauhalan Taivaslauluun äärettömän hyvin käytetyn suomenkielen vuoksi ja Stedmanin kirjan kanssa kävi vähän sama. Tarinakin vei mukanaan mutta käännös on hyvin onnistunut. Olen viime aikoina tahkonnut aika lailla näitä ensimmäisen maailmansodan huitamille ajoittuvia kirjoja (kiitos Downton Abbey) mutta tämä oli siitä kiva että ympäristö oli jotain muuta kuin se tyypillinen Englanti.

Kirjasta on vaikea kertoa ilman että paljastaa juonta liikaa mutta jos nyt laveeraten kerrotaan jotakin niin kirja kertoo pariskunnasta joka elää vanhalla majakkasaarella, syrjässä muusta yhteisöstä. Elämä pyörii majakanvartijan velvollisuuksien ympärillä, pois ei pääse ja yhteydet mantereelle ovat kaikkea muuta kuin jokapäiväistä. Maailma on saarella kovin pieni mutta elämän kolhut ei säästele ketään, syrjässä eläviäkään. Eräänä päivänä meren mukana saapuu jotain joka muuttaa kaiken. Jotain, joka sokaisee ja on niin suuri onni että omatunto vaikenee. Ainakin hetkeksi. Mutta vaikka eläisikin syrjäisessä maailmankolkassa niin totuutta ei pääse piiloon. Ja eräänä päivänä kaikki paljastuu.

Kirjan ennalta-arvattavuudesta huolimatta tätä ei malttanut laskea käsistään. Kirjailija kuvaa elämää majakkasaarella mielenkiintoisesti ja meri-ilman voi lukiessa melkein haistaa. Tapahtumat eivät voisi enää nykypäivänä tapahtua... tai no mikseipä. Mutta tunnetilat, joita kirja herätti, voivat olla hyvinkin ajankohtaisia. Useampaan kertaan tuli mietittyä että mitenhän sitä toimisi itse jos olisi samassa tilanteessa.
Stedman oli mulle uusi tuttavuus mutta mikseipä tuota lukisi häneltä jotain muutakin jos vastaan tulee.
Omaan kirjahyllyyn en tätä kuitenkaan hankkisi mutta ehdottomasti tämä oli yksi alkuvuoden parhaista lukukokemuksista.

Ps. Ekalla vaihtui koulussa taas jakso. Pikkasen on välillä hankala ymmärtää näitä aivoituksia lukujärjestyksen tekemisen taustalla, vaikka periodimainen opiskelu on meillä ehdottoman hyväksi jutuksi koettukin. Nimittäin tässä jaksossa pojan kokonaistuntimäärä viikossa on 20,5. Sen kun jakaa viidelle päivälle niin koulupäivät ei kovin ihmeellisiä ole. Perjantaisin jätkällä on koulua 13.30-15.30. 
Viimeinen eli seuraava jakso onkin sitten 28,5 tuntia viikossa. Aika iso ero. 


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Nukkuminen ei ole mun pala kakkua

Tämä postaus on koottu niinä yön tunteina kun uni on hukassa. Pahasti hukassa.
Milloin herätys on ollut aamukolmelta, milloin vähän myöhemmin. Jokatapauksessa joka kerta aivan liian aikaisin ja aivan liian pienillä yöunilla. Kotona ollessa sitä jotenkin vaan selviää jos takana on neljän tunnin yöunia. Sitä vaan luistaa ja tekee ne pakolliset. Torkkuu ja nukkuu vähän joka välissä missä se vaan onnistuu. Mutta töissä tämä ei käy. On tehtävä ihan samalla tavalla, olit millaisessa vireystilassa tahansa. Kauankohan sitä keho jaksaa näin pienellä liekillä ennenkuin se sanoo itsensä irti?

Jos nyt saisin vaikuttaa menneisyyteen niin mä en palaisi töihin ennenkuin meillä nukutaan täysiä öitä. Pikkulapsethan valvottaa satunnaisesti milloin minkäkin takia joten on vaikea linjata että koska ne yöt on täysiä ja koska ei.
Meillä on viime aikoina nukuttu itseasiassa melko hyvin. Kolmas on nukkunut välillä miltei kahdeksaakin tuntia putkeen joka tarkoittaa sitä että ensimmäinen herätys on vasta joskus aamuviiden huitamilla. Joka tarkoittaa sitä että itsekin on saanut pidempää unipätkää. Mulle ei ole ongelma herätä öisin mutta mä tarvitsen sitä pidempääkin nukkumispätkää sinne. Ne läpiyön tapahtuvat tunnin, kahden välein heräämiset on niitä jotka syö eniten.

Mutta ongelmana meinaakin nyt olla se, että kun tätä yöheräilyä on takana se 16 kuukautta niin ne univaikeudet ei tahdo nyt mulla laueta. Varsinkin kun käyn töissä samalla. Mä tarvisin tähän sellaisen pätkän että ei tarvisi olla heti aamusta skarppina ja menossa vaan oikeasti ei tarvisi miettiä että koska ja monelta se kello soi. Ja saisin tankata ne univelat sieltä hittoon. Tarvisin useamman viikon niitä hyviä nukuttuja öitä ja lunkeja päiviä jotta vauvavuoden aikana kertyneet univelat saisi kuitattua pois. Nyt sitä univelkaa kerryttää lapsen lisäksi myös työ. Jos nyt saisin vaikuttaa menneisyyden päätöksiin niin olisin ehkä kuitenkin ollut vielä tämän kevään kotona jotta sen oman (ei siis lapsen) unirytmin saisi kuntoon ja uniongelmat katkaistua.

Uniongelmia mulla on ollut ihan aina. Ei kuitenkaan ihan näin pahoja. Olen tässä kuluvan vuoden ja lyhkäisen työuran aikana miettinyt kerran jos toisenkin että pitäisikö hakeutua päivätöihin. Että josko se nyt kuitenkin auttaisi niihin nukkumisvaikeuksiin sitten että se työn sanelema aikataulu olisi säännöllinen.
Muttakun mä en välttämättä nyt kuitenkaan koe sitä isoimmaksi ongelmaksi että menenkö mä tänään töihin klo 7.30 vai klo 13. Pikemminkin se on helpottavaa tietää että ei tarvitse aina heti aamusta selviytyä sinne työmaalle. Että se vireys pitää ollakin vasta iltapäivästä. Vaan ongelmalta tuntuu se että ne työputket on välillä pitkiä ilman kunnon vapaata. Että olet töissä viisi päivää, sitten on vain yksi vapaa, sitten on kuusi päivää töitä, sitten yksi vapaa, sitten vielä pari töitä ja sitten vasta kunnon vapaa. Nuo ovat se mitkä tuntuu tällä hetkellä syövän. Sen olemassa olevan univelan lisäksi. Sitä haluaisi vapaapäivinä jaksaa vaikka mitä mutta jos sitä vapaata on vain se yksi päivä niin kyllä se menee ihan siinä että yrittää vaan selviytyä ja saada päätä johonkin kuosiin että vielä jaksaa painaa. Jos palautuminen on nyt jo näin vaikeaa niin mitä se mahtaa olla vaikka kymmenen vuoden päästä? Ja se univelkataakka ei muuten ainakaan helpota sitä palautumista. Miten sitä voikaan jaksaa pitkiä työputkia jos ei saa nukuttua? Ja tuntuu että mitä pidempi työputki mulla on meneillään niin sen huonommin nukun. Ihmeellinen noidankehä jossa nämä seikat vaan ruokkivat toisiaan. Musta on ihan absurdia että on niin väsynyt ettei jaksa edes hiuksia suihkussa käydessään pestä mutta sitten ei kuitenkaan saa nukuttua.

Mietiskelin tuossa vallan että mä en ihmettele yhtään että vuorotyöläisillä saattaa olla erinäisiä päihteenkäyttöongelmia. Tokikaan ne kemialliset keinot ei ole oikeita ratkaisuja mutta musta kovin ymmärrettäviä. Nimittäin senverran epätoivoinen olo on itselläkin muutaman kerran ollut kun tuntuu että on niin väsynyt ettei pysty enää edes hengittämään. En ihmettele että toiset ratkaisee sen homman niin että sekä nukkuminen että herääminen tapahtuu erinäisillä kyseenalaisilla keinoilla.

Mietityttää jo valmiiksi että miten ihmeessä tämä kuvio tulee pelaamaan sitten kun kumpikin aikuisista on töissä? Kun päivähoitokin on kuvioissa mukana. Mä nimittäin koen tällä hetkellä yhdeksi isoksi jaksamisen tekijäksi sen että Siippa on Kolmosen kanssa kotona. Että ei tarvitse miettiä mitään lapsen viemisiä ja hakemisia. Toisaalta sitten kun se on ajankohtaista niin mä teen lyhennettyä työaikaa. Tekisin jo nyt jos siihen olisi taloudelliset mahdollisuudet. Takaisin hoitovapaalle en nyt halua kun olen päässyt töiden makuun. Koska se kotona oleminen on kuitenkin omalta osalta raskaampaa kuin se töissä sitkuttelu väsyneenä. Mutta en ehkä malta odottaa sitä aikaa kun työvuorolistoissa mun nimen perässä se kuuden viikon tuntimäärä on roimasti vähemmän kuin se tämänhetkinen 229,30h.

En tarkoita sanoa että katuisin sitä että mä olen töissä ja Siippa on hoitovapaalla. Ei, kyllä se on vain ja ainoastaan vallan hyvä asia. Mutta ehkä se viestikapulan vaihto olisi pitänyt tehdä puoli vuotta myöhemmin. Toisaalta kun kukaan meistä ei tiedä tulevaa niin hankalahan se on sanoa se tarkka päivä koska on se oikea hetki elämänmuutoksille. Kukaan ei voinut tietää millaista sairastelua ja hammas-savottaa meidän loppu- ja alkuvuosi oli. Mutta jos olisi tiennyt niin olisin pyhittänyt tämän kevään nukkumiselle töiden sijaan.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Vanhempainvartti

Tokan vanhempainvartti oli viime viikolla. En tiedä miten arvostelusysteemi menee muissa kouluissa mutta Tokan koulussa kirjallinen arviointi (eli vanha kunnon todistus) annetaan marraskuussa, ennen hiihtolomaa on suullinen arviointi eli vanhempainvartti ja sitten keväällä on taas kirjallisen arvion aika.
Ajallisesti meidän vanhempainvartit on kestäneet aika laidasta laitaan. Parista minuutista puoleentoista tuntiin. 

Paikalla on opettajan ja vanhempien lisäksi myös lapsi. Meidän pojat on aina olleet aika hiljaa näissä tilaisuuksissa, vastanneet kun jotain kysytään mutta muuten homma on pitkälti ollut vanhemman ja opettajan keskinäistä puhelua. Mä olen yrittänyt ottaa lasta mukaan juttuun ja höpöttämään mutta jos ei irtoa niin ei irtoa.

Sinänsä musta on ideana hirveän hyvä että annetaan myös suullista palautetta. Mutta se palautehan on lapselle. Siksi musta on jotenkin tosi hassua että minä ja opettaja keskustellaan ja mietitään että mitenkä on mennyt.
Toki mullakin on vanhempana iso rooli siinä lapsen koulunkäynnissä. Mutta enempi noin niinkuin huoltojoukoissa. Että tyyppi saa riittävästi ravintoa, tarvittaessa tukea koulutehtäviin ja riittävästi lepoa. Uskoisin että jos noissa olisi vikaa niin saisin siitä palautetta. Vanhempainvartissa mä näkisin että enempi käydään sitä koulua läpi lapsen vinkkelistä. Ja mun mielestä se palautehetki ei meillä ainakaan ihan noin ole toteutunut.

Lisäksi mulla on aina noiden vanhempienvarttien jälkeen vähän olo että koulun puolella eivät ihan aina muista että lapsen elämässä on muutakin kuin koulu. Että siihen lapsen koulumenestykseen, motivaatioon ja viihtymiseen voi vaikuttaa aika lailla ne koulun ulkopuoliset asiat. Jos nyt otetaan vaikka meidän perhe esimerkkinä niin aikamoinen mullistus Kaksikolle oli Kolmosen syntymä silloin reilu vuosi sitten. Tottakai se vaikutti lapsiin. Ja varsinkin Tokaan joka ei enää ollutkaan se perheen vauva. Tai nuorin. Ja se kaikki näkyi jonkun kuukauden myös koulumenestyksessä ja kokonaisuudessa. Musta tuntuu hassulta käydä läpi asioita siltä kantilta että no nyt tänä vuonna tämä-ja-tämä sujuu paljon paremmin kuin vuosi sitten koska tänä vuonna siinä ei ole samalla ollut melkoista elämänmullistusta kuvioissa. Ja koulussa ovat kyllä hyvin tietoisia siitä että meidän perheeseen tuli vauva. Tai ainakin viime vuonna oltiin koska saatiin muutaman kerran palautetta kuinka Toka varmaan reagoi näin-ja-näin vauvan vuoksi, varmaan hyvä huomioida tämä kotona. Ja kyllähän me huomioitiin. Mutta musta tuntuu että koulussa se seikka aika kiitettävästi unohtui. Ainakin siinä vaiheessa kun annettiin palautetta.

Toka ei ole koskaan ollut varsinaisesti mustasukkainen koska Kolmas on pojalle äärimmäisen tärkeä ja rakas. Mutta tottakai muutokset perheessä vaikuttaa ihan jokaiseen perheenjäseneen. Eihän aikuisetkaan aina ole töissä ihan tuhannen skarpimmillaan ja ainakin mun työyhteisöissä on aina ymmärretty se jos on tuonut esille että hei työn ulkopuolella on nyt meneillään vähän sitä ja tätä. Kun tosiaan elämässä on niin paljon muutakin kuin se työ. Ja se koulu on lasten työ. Mutta yhtälailla niillä lapsilla se muu vaikuttaa siihen työhön, tai tässä tapauksessa kouluun.

Silloin vuosi takoperin, kun Kolmas oli ihan pieni, heräsi myös Kaksikko välillä vauvan yöllisiin itkuihin. Säälitti välillä aamuisin kouluun lähtevät superväsyneet isot veljet. Ei meistä kukaan univelkaisena pelitä ihan täydellä moottorilla. En mä missään vaiheessa mitenkään äärettömän huolissani Kaksikon jaksamisesta ollut koska tottakai me tiedostettiin homma ja panostettiin siihen että niitä univelkoja lyhentää myös lapset. Mutta varmasti oli päiviä, varmaan jopa kausia, jolloin se opiskelu häiriintyi hieman siitä millaista meillä oli kotona.Ja tästä kyllä viestittiin koululle.

Tokihan on myös hyvä pohtia ja todeta se että palautetta on vaikea antaa, on se positiivista tai negatiivista. Varsinkin lapselle. Enkä mä sinänsä koe että me koskaan varsinaisesti negatiivista palautetta oltaisiinkaan saatu. Mutta ehkä kuitenkin on hyvä muistaa se että elämässä on niin paljon eri osa-alueita jotka vaikuttaa siihen omaan toimimiseen. Ja hyvä muistaa myös se että ne koululaiset on vielä lapsia. Pelkkä kasvu ja kehitys syö älyttömän ison palan kakusta, saatika sitten kun tulee kaikkea ylimääräistä.

Ps. Mä en ole koskaan ollut mitenkään Amerikka-henkinen tai innokas sinne suuntaamaan mutta luin pari viikkoa sitten Timo Kiipan Intiaaneja ja autiokaupunkeja - autolla läpi Amerikan joka herätti mielenkiinnon ja viimeistään nyt GreenWomanin seikkailut on herättäneet pienen Route66-kuumeen

Pps. Ihan perseilyä mun läppärin huolto. Piti kestää korkeintaan viisi päivää. Itseasiassa nettisivuilla on maininta että tämänhetkinen huoltoaika on yhden arkipäivän. Tänään on päivä numero seitsemän kun mun läppäri on huollossa. Siippa sinne jo soittikin ja selvisi että ei siellä ole paikalla ketään joka osaisi macin koneita huoltaa. Että huomenna voisi kuulemma tj vilkaista. Sama tyyppi vastaanotti laitteen silloin seitsemän päivää sitten. Ei käynyt mielessä sanoa että tässä sitten menee aikaa enemmän mitä on luvattu koska kukaan muu ei osaa tälle mitään tehdä? Ja itseasiassa hommahan oli mennyt niin että tj:le oli tänään muka selvinnyt että kukaan ei ole sitä mun läppäriä vielä edes katsonut. Eli tyyppi pyörittää firmaa mutta ei ole pätkän vertaa perillä että mitä sen alaiset osaa? Eikä sillä, kyllä mä pärjäisin ilman konettani. Varmaan tekisi ihan hyvääkin olla ilman läppäriä. Mutta jos ne aikarajat on jotain ihan muuta kuin ilmoitetaan niin siitä mä kyllä haluan kuulla jo siinä vaiheessa kun laitetta huoltoon viedään.
Haettiin siis kone pois. Tekisi mieli julkistaa firman nimi mutta olkoon. Tyydyn marisemaan anonyymisti.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Läppäritöntä löpinää

Mun läppäri on näköjään jossain ikuisuuden kestävässä huollossa. Luonnokset on täynnä jotain kännykällä kasaan riivittyjä postausideoita mutta mitään kunnollista ei saa pihalle ennenkuin on omat vehkeet ja vapaapäivä käsillä. Pistetään siis pihalle tällaista takeaway-pikapostausta.

Eka oli tuossa päivänä eräänä nukkumaanmennessä kovasti mieli apeana. Olivat äikän tunnilla katsoneet Tummien Perhosten Koti-elokuvan. Mä en ole kyseistä leffaa nähnyt mutta tiedän että aika synkkä se on. Näkyy olevan tätä nykyä k-12 mutta on ollut aluksi k-15.
Tiedän että Eka on melko herkkä kaveri, on ihan aina ollut. Miettii paljon asioita eikä tykkää liiasta väkivallasta jne. Vaikka oma lapseni on herkkä niin silti olen sitä mieltä että kenelle tahansa 13-vuotiaalle on liikaa katsella pikkulasten hukuttamista tai kissan tukehduttamista (painotetaan vielä että en siis ole leffaa itse nähnyt, nämä tapahtumat lapsen suusta, korjatkaa jos puhun omiani). Mahtavaa että katsovat kotimaisia elokuvia koulussa mutta voitaisiinko kuitenkin miettiä että mitä katsotaan? Ne ikärajat kun on suuntaa antavia eikä mitenkään kiveen lyötyjä.
Toistaiseksi tyydyn kuitenkin nillittämään vain blogissa, jos vielä kuulen pojalta että ovat vastaavanlaisia katsoneet niin sitten otan yhteyttä opettajaan. Nyt tuntui että pojan järkytys saatiin puhuttua auki. Ja nukuin mä yhden yön sen vieressä.

Kaikkien töi-ja muiden kiireiden lisäksi on aika kivasti ehditty puuhaamaankin. Pari viikkoa takoperin vietettiin varsinaista ruokaviikonloppua kun käytiin Intiasta kotiutuneiden kavereiden kanssa syömässä (Kolmas saa kuulemma koska vaan tulla ko. raflaan töihin ulosheittäjäksi pilkun aikaan, senverta kovaäänisesti kiljui kun ruoka loppui kesken), Teurastamon parhaita ihmettelemässä sekä vielä sushibrunssilla Kaksikon kanssa. Hyvä ruoka on kyllä ihan parhautta!

Sushibrunssilla.. nomnom! Lämpimät ruokalajit oli kiinalaisen keittiön antimia. Hyviä nekin!


Uusi telkkari saatiin kotiutettua. Ihan samanlaista sähellystä ei sentään ollut kuin aikanaan kotiteatterin kanssa mutta pientä kikkailua kuitenkin. Jostain syystä saatiin päähämme kantaa vanha telkkari lastenhuoneeseen ja kokeilla sitä siellä ja tadaa, toimii! Kuitenkaan olkkarissa se ei toimi (uusi telkkari toimii) joten pikkasen nyt on henkimaailman hommia tämä tämmöinen. Kuitenkin, olen nyt ollut itsekin kuitenkin kiitollinen tuosta helvetin koneesta koska tosiaan sitä läppäriä ei nyt käytössä ole.

Sain tuossa kahvipöytäilyn lomassa tutulta lääkäriltä diagnoosiksi kilpirauhasen vajaatoiminnan. Tai käskyn käydä verikokeissa.
Mulla on vähän väliä sellainen ihmeellisen voimaton olo. Ei väsytä eikä nukuta vaan tuntuu että ei vaan jaksa vaikka haluaisi. Lisäksi mä olen kipeänä aivan jatkuvasti. Tämän vuoden saldo on jo kolme kertaa. Viime vuoden saldosta tipuin jo kärryiltä. Jokatapauksessa tuntuu että ei ole vastustuskykyä laisinkaan.
Kilpirauhasarvot tekivät mulla Kolmosen raskausaikana sen että mulla oli todella voimakkaita rytmihäiriöitä jotka herättivät öisinkin. Tosin raskausaikana kilpirauhasarvojen kuuluukin vähän nousta mutta joskus se saattaa sitten tuntua olossa, vaikka ne arvot ei hälyttäviä olisikaan. Kyseinen härpäke kun vaikuttaa vähän kaikkeen mikä kropassa toimii tai ei toimi. Verikokeiden tuloksia odotellessa... Keksin kyllä tusinan muutakin syytä josta vetämättömyys voi johtua mutta katsotaan nyt tämä arpa ensiksi.

Ja sairasteluista puheenollen huudellaanpa nyt sellaisesta asiasta kuin kausi-influenssarokotus! Käykää nyt hyvät ihmiset se ottamassa, vielä ehtii! Varsinkin jos sulla on pohjalla joku perussairaus, olet raskaana tai perheessä on alle vuosikas. Suoja kehittyy parin viikon aikana rokotuksesta eli nyt alkaa olla viimeiset hetket se ottaa.
Influenssaepidemia on jo alkanut ja sitä on löytynyt kaikenikäisistä. Kuitenkin tehohoitoa vaatineet tapaukset ovat olleet tuosta 30:stä ikävuodesta ylöspäin. Ja kaikilla sairastuneilla pohjilla ei ole ollut mitään vastustuskykyä alentavaa sairautta vaan nimenomaan se että kausi-influenssarokotus on jäänyt ottamatta.
Rokotuksella suojaat itsesi sekä ympäristöäsi! Muistakaapa että perheissä, joissa on pieniä vauvoja, paras suoja on se kun muu perhe rokotetaan!

Vaikka mulla on välillä kovasti vetämätön olo niin kaipaan juoksemista ihan älyttömästi! Pääsisipä pian. Jonkunlaisen korvikkeen olen saanut crosstrainerista mutta ei sekään ole sama. Tosin mahdottoman hyvä sen peruskunnon ylläpitoon, josko se juoksukausi ei ihan yhtä nollista lähtisi kuin viimeiksi kun aloitti. Ylipäätänsä intoa liikkumiseen olisi kyllä rutkasti enemmän kuin mitä on aikaa tai jaksua.
Lukeakin olen jaksanut, pari kirja-arviota on tulossakin kunhan, yllätysyllätys, saan sen hiien läppärin takaisin.

Aikuisten uuniperuna


Työkaveri teki joku tovi sitten järjettömän hyvää couscous-salaattia ja yritin minäkin sitä apinoida. Mä en ole oikein koskaan chileihin sillä lailla friikahtanut vaikka niillä chilin potkasuilla on selkeästi paikkansa tietyissä aterioissa. Kuten nyt juuri couscous-salaatissa. Lapsille ei maistunut mutta me aikuiset seottiin.


Inspiroiva couscous-salaatti

Muutenkin ollaan nyt yritetty tehdä aikuisväellä sellasia "ei-lastenruokia" aina kun on mahdollisuus. Mun ja Siipan yritykset kahdenkeskisestä ajasta ja jutuista kun on kariutuneet kerta toisensa jälkeen viime aikoina. Twitterissä joku näkyi peräänkuuluttavan yhteiskuntaa sponsoroimaan ruuhkavuosilaisille vanhemmille seksilomia. Mä alan olla samoilla linjoilla. Tai sitten meidän perhe voisi sairastaa pikkasen vähemmän.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Mie romahan... tai ehkä kuitenkaan en

Kamalasti olisi sanottavaa ja asiaa tästä elämänkuviosta missä nyt tällä hetkellä eletään. Kaikki on kuitenkin vielä aika tuoretta ja siksi sopuisana sillisalaattina päässä joten melko samanlaisena se tulee nyt sitten tännekin. Paljon ja kaikkea ja sekavasti.
Kohta kuitenkin pyörähtää uudet työvuorolistat päälle eli töitä alkaa olla takana useampi viikko. Miltä nyt siis tuntuu ja mitä mielessä pyörii?

Pikkuhiljaa tässä aletaan jokainen olla omissa uomissamme ja tiedetään miten kuviot tällä hetkellä pyörii. Enää ei ihan jokaisen päivän jälkeen olla täysin kuoleman väsyneitä mutta usein on kyllä vieläkin päiviä kun mä torkahtelen sohvalle ja en vaan pysy hereillä. Mutta enää en ole lähtökohtaisesti joka ikinen työpäivä aivan tolkuttoman väsynyt. Sellainen että en pysty edes puhumaan.
Toki vieläkin esimerkiksi arjen suunnittelua opetellaan, varsinkin silloin kun mun työvuorot ei ole vielä tiedossa. Mutta hyvin tässä suksi jo luistaa. Kaksikko osaa kysyä asiat ensisijaisesti Siipalta koska mä en voi aina vastata heti puhelimeen ja Siippa taas hoitaa kodin juoksevat asiat ilman ongelmia. Ruoka on valmiina joka päivä ja on se kerran leiponutkin! Puhtaita vaatteita on kaikille koko ajan ja kaappejakin se näkyi järjestäneen. Sukat ei jää lattiaan kiinni koska nykyään meillä siivotaan joka viikko. Toisin kuin mun ollessa kotona.

Aika äkkiä kävi myös niin että Kolmas otti isänsä lähivanhemmaksi. Mä en enää kelpaakaan samalla tavalla kuin ennen vaan isä on ykkönen. Isä on se kenen lahkeessa roikutaan ja kenen syliin pitää päästä. Yllättävän pienellä kipuilulla olen itse selvinnyt, melkeinpä tuntuu siltä että tuo on helpottanut sitä mun töihinpaluuta. Lapsi ei järkyttynytkään siitä että mä olen poissa. Se ei huudakaan mun perään ja saa ahdistuksesta jotain aivovauriota. Vaan isä on nyt se johon tukeudutaan ensisijaisesti. Tosin yllättäen öisin äiti on ainoa joka kelpaa...

Väsymys tuntuu kulkevan aika vankasti messissä. Mutta sitähän tämä pikkulapsi-arki on. Olit kotona tai töissä. Muutenkin mulla on vähän nukkumisvaikeuksia, ei aina todellakaan vauvan takia mutta milloin mikäkin valvottaa. Kolmivuorotyö itsessään on jo aikamoinen tae sille että jotain ongelmia silloin tällöin nukkumisen ja levon kanssa on plus siihen päälle vielä herkkäunisuuttta ja muuta. Näillä nyt kuitenkin mennään. Aina ei tosin edes tunnu siltä että välttämättä tarvisi juuri nukkumista lepäämiseen vaan sitä että saisi vaan olla. Viime viikonloppuna sitä olikin kaksi päivää ja maanantaina oli ihan eri olo palata töihin kun oli saanut vaan olla.
Kotijututkin on jotenkin paljon mielekkäämpiä kun se oma arki ei pyöri vain niiden ympärillä. Imurointi ei ole yhtään niin vittumaista puuhaa kun pääsääntöisesti tekee päivisin jotain ihan muuta kuin kodin huoltoa.

Silloinkun oltiin niinpäin että mä olin himassa ja Siippa töissä, ihmettelin aina että miten se vielä töistä kotiin tultuaan jaksaa pelmuta ja laittaa. Mä olin aina niin loppu että tein vain ihan pakollisia. Enkä edes vaatinut itseltäni muuta. Ainoa tavoite mikä mulla oli jokaiselle päivälle oli se että ruoka on valmista kun väkeä alkaa valumaan himaan. No nyt on näköjään roolit kääntyneet toisinpäin. Vaikka mä olisin miten väsynyt työpäivän jälkeen niin kuitenkin jostain puskee vielä sitä virtaa, vaikka torkunkin joinakin iltoina. En nyt välttämättä täällä kotona sillälailla puuhaa ja huseeraa mutta olo on kuitenkin vireämpi kuin kotona ollessa. Siippa taas näyttää välillä väsyneemmältä kuin koskaan.

Vapaapäivisinkin mä herään helposti ihan hemmetin aikasin ja ylösnoustuani käyn välittömästi ihan kierroksilla. Paikallaan olo on tosi hankalaa vaan koko ajan olisi tarve tehdä jotain (pakko mainita tähän että mä en ymmärrä yhtään sitä suomalaista työmentaliteettia jossa koko ajan pitäisi tehdä jotain. Tai ainakin olla sen näköinen että tekisi jotain. Meillä vaan on yksinkertaisesti ja ihan oikeasti töissä kiire koko ajan) koska se on jäänyt päälle töistä. Siellä kun ei tahdo työtunnit riittää siihen kaikkeen mitä olisi työn alla. Toisaalta se on hyvä koska työpäivät menee tosi vauhdilla, huono homma siinä mielessä että syöhän se virtaa patteristosta kun koskaan ei ole sellaisia lunkimpia työpäiviä vaan aina ollaan sata lasissa.
Sitten kun vapaata on yhden päivän sijasta useampi päivä putkeen niin osaan jo vähän rauhoittuakin. Keho on kyllä kumma kapine. Varsinkin kun se on viritetty huippu-univelkaan. Se vaan toimii ja toimii ja kun saisi levätä niin se ei älyä lakata toimimasta. Tai menee hetken verran ennenkuin se alkaa tajuta että voi relata.

Töihin palattuani päätin samantien että kodin ja työn lisäksi sekä mulla että Siipalla on oltava muutakin. Että oikeasti tarvitaan siihen arjessa jaksamiseen aika paljon omiakin juttuja. Vaikka oltaisiin miten väsyneitä niin niitä omia juttuja silti sovitaan ja toteutetaan. Pakko! Huoli siitä kotonaolijan jaksamisesta on suuri kun tietää itse  miten raskasta se kotona oleminen pahimmillaan on. Ei se töiskentelykään mitään kattoon räkimistä ole mutta kuitenkin, ne ei ole kotiseinät minkä ympärillä olet.
Siippa suuntasikin kavereidensa kanssa ulkoilemaan eräänä iltana ja nukkui kotiin tultuaan sitten olkkarissa. En muista koska Kolmosen kanssa olisi ollut viimeiksi yhtä levoton yö kuin se oli, kun isä ei ollut vieressä. Niin kovasti on jo vauva isässään kiinni. Tosin seuraavana yönä kun mä olin viihteellä niin oli ollut ihan yhtä levotonta..

Kun on useamman päivän kotona niin huomaa miten järjetön ikävä on lapsia. Varsinkin sitä pienintä joka ei vielä ymmärrä miksi mä olen poissa. Niinä hetkinä tuntuu välillä ihan järjettömältä koko homma. Töissä ollessa ei ehdi ikävöimään mutta se ikävä iskee sitten tässä kotona. Ja mietityttää ihan todella että miksi tämä kelkka käännettiin jo nyt näin. Ja kun tuntuu ihan järjettömältä yrittää edes miettiä koska itse harrastaa tai nähdä ystäviä koska ei halua olla poissa yhtään ylimääräistä.
Kuitenkin mulla on töissä kivaa. Tykkään ja nautin. Sitä kotona olemista mun ei ole varsinaisesti ikävä tai kotiäitiyttä mutta lasta kyllä kaipaan ihan kamalan paljon. Kaksikon kanssa homma on kuitenkin vähän eri koska heidän kanssaan mä olen jo elänyt sitä työarkea ja lisäksi heidän kanssaan voidaan olla puhelimitse yhteydessä päivisin.

Mä olen tämän elämänvaiheen elänyt viimeiksi kymmenen vuotta sitten. On ollut vähän järkytys huomata miten paljon mä olen kymmenessä vuodessa vanhentunut. Silloin viimeiksi aloitin kokonaan uudessa työssä jossa kaikki oli uutta. Silti painelin sujuvasti kymmenenkin työpäivää putkeen ja niistä pari päivää vielä neljätoistatuntisena ja silti jaksoin ihan hyvin yksinhuoltajana. Nyt tuntuu että viisikin työpäivää putkeen on välillä liikaa ja ylitöitä on turha edes ehdottaa. Kovin montaa aamuvuoroa ei vaan pysty tekemään putkeen. Ja palasin kuitenkin tuttuun työpaikkaan. Pitkistä työputkista ei enää palaudu samalla tavalla ja vapaapäivinä on pakko myös levätä. Ei vaan tahdo jaksaa. Ja tätä pitäisi jaksaa vielä reilut kolmekymmentä vuotta. Apua!

Kyselin tuossa Siipalta että onko sillä tullut mitään yllätyksiä tässä vastaan tai juttuja mitkä on mietityttäneet. Ei kuulemma ole. Siippa on tosin aina ollut niin paljon Kolmikon jutuissa mukana että se tietää samat mitä minäkin. En mä uskonutkaan että sille mitään ihmeempiä yllätyksiä tai shokkeja olisi tullut vastaan. Päinvastoin, siistimpää meillä nyt on ja musta jotenkin tasasempaa himassa.
Eikä ole kuulemma pätkääkään ikävä töihin.

Työn mukana on aika hyvin karisseet vauvahaaveet, toistaiseksi. Raskaus tästä nyt enää puuttuisi, varmaan kuolisin jos se olisi vielä tässä yhtälössä juuri nyt mukana. Kuumeillaan kyllä mutta toistaiseksi järki voittaa. Nyt on pakko pitää vauvavapaa vuosi. Töihin haluaa kunnolla sisälle. Nyt kun on palautellut mieliin vanhoja juttuja niin on huomannut miten hankalaa oikeasti oli töissä silloin Kolmosen odotusaikana. Kun silloin raskaana ollessa yritin opetella uusia työjuttuja niin se ei vaan meinannut onnistua kun oli niin väsynyt ja huonovointinen. Nyt ne jutut aukeaa miltei itsestään kun ei ole muuta mikä söisi sitä vireystasoa ja aivokapasiteettia. Lisäksi muutkin elämänalueet on nyt sellaisessa balanssissa että pakko saada tätä elämää tälläisena ja tässä muodossa ilman raskautta. Ei ihan vielä.

Vaikka ikävöinkin lasta ihan järjettömästi välillä ja joskus väsyttää niin paljon että toivoisi katkovansa jonkun raajan itseltään tai jotain että saisi levätä niin olen kuitenkin tosi tyytyväinen että saan elää tätä elämää näin. Että meillä oli mahdollisuus vaihtaa roolitus näinpäin että mä olen töissä ja Siippa on kotona. Koska se elämä on siellä kotona niin pientä että kaikkea ei voi nähdä niinkuin ne on. Ja nyt töihin palattua olen huomannut paljonkin asioita ympärillä eri tavalla.
Mun töissä on ihmisiä jotka tuntuvat elävän vain työlle. Että ei ole muita mielekkäitä (??) asioita elämässä kuin työ. Enkä sano pahalla koska uskon että niin vain on käynyt. Monen sattuman kautta. Asiat on vain kulminoituneet vähän huomaamatta siihen pisteeseen. Jokatapauksessa hyvä muistutus itselle että ei petaa omaa elämäänsä vain sinne kotiseinien sisäpuolelle. Koska lapset kasvaa, aikuistuu ja muuttaa pois. Ja jos ei elämässä ole mitään muuta sisältöä ja mielenkiintoa perheen ja työn lisäksi niin pian sitä ajautuukin siihen että kaikki pyörii vain työn ympärillä. Ja koska mä koen työn vain elinkeinona ja en halua että työ muuttuu elämää pyörittäväksi intohimoksi. Työ on tärkeää mutta se ei saa olla se ainoa sisällön tuottaja. Ainakaan mun elämässä. Pidän siis kynsin hampain kiinni niistä omista jutuistani. Johon ei välttämättä kuulu työ eikä perhe. Vaan ne on niitä mun juttuja.

Jos nyt joku miettii sitä että roolit heitettäisiin vaihtoon ja toinen vanhempi olisikin se joka jäisi kotiin niin ehdottomasti täältä kyllä liputetaan ja annetaan peukkua moiselle ajatukselle. Ehdottomasti kannattaa jakaa sitä kotona olemista. Se on kaikkien etu. Tosin haluan kyllä myös painottaa että sitä vastuuta voi ja saa ja pitää jakaa myös ilman niitä roolin vaihtojakin. Mutta jos nyt toinen vanhempi on jäämässä hoitovapaalle niin lasku on pehmeämpi jos kaikki ne kotijutut ja lapsen kuviot ei tule ihan uutena ja yllätyksenä. Kun on ollut tekevänä osapuolena kaiken aikaa. Vastuu ei saisi kasautua vain toisen vanhemman hartioille. Eikä vain toinen vanhempi saisi pitää etuoikeutenaan kotona oloa. Päivä päivältä musta alkaa tuntumaan enempi ja enempi siltä että olisi oikeasti hyvä jos näitä kotikuukausia olisi jo lähtökohtaisesti jyvitetty molemmille vanhemmille. Mä en ainakaan ole nähnyt vielä mitään haittapuolia tässä kuviossa ja siinä että Siippa onkin nyt se lähivanhempi. Kyllä mäkin siellä taustalla vielä hillun.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Vauva on...

...jo vuoden ja kolme kuukautta! Tehdäänpä siis pieni yhteenveto.

Vaikka joulukuun alussa uumoilin että pian Kolmas kävelee niin eipä vaan kävele vieläkään. Ottaa kyllä askelia (kahdeksan perättäistä taitaa olla ennätys) mutta ei kävele. Tuettuna menee pitkiäkin matkoja. Mutta muuten mennään konttaamalla ja vauhdilla. Ehtiihän tuota. En muista missä vaiheessa isot veljet lähtivät kävelemään. Uumoilisin että ainakin Eka käveli jo tässä vaiheessa.

Tällä hetkellä mun mielestä Eka ja Kolmas on aivan identtisiä. Tyypit tunnistaa veljeksiksi aivan välittömästi. Jos katsoo Ekan valokuvia samanikäisenä niin on hankala erottaa että kumpi siinä on, Eka vai Kolmas. Ainoa mistä erottaa niin Ekalla on ollut pidemmät hiukset.

Kolmosen hienomotoriikka on kehittynyt huimasti. Ja tämä näkyy leikeissäkin. Kivointa hommaa on laittaa kolikoita säästöpossuun. Tai heitellä kissoille pieniä raksuja kun niitä on ensin kaivanut purkista yksitellen. Palapelejä ihmetellään ja vähän jo hahmotetaankin niiden ideaa. Erilaiset pinottavat lelut on myös kivoja ja mielenkiintoisia.

Ruokailu meillä menee edelleen niin että Kolmas syötetään. Silloin tällöin on lusikkaa tungettu tyypin omaankin käteen mutta ei kiinnosta. Jos poika syö itse niin sitten sormiruokaillen. Suosikkiherkkuna tällä hetkellä on mandariini ja viinirypäleet. Niitä uppoaisi niin paljon kuin antaa. Ylipäätänsä aika monesti ruoan yhteydessä Kolmosella pitää olla lähettyvillä jotain sormiruokaakin. Muuten ei aina itse se ruoka tahdo maistua.
Vauvan suosikkihommaa on hieroa voileipää päähän. Tyypillä onkin oikein hienot rastojen alut kuontalossaan. Ja mitä enemmän kieltää niin sen varmempaa on että syömiset käytetään pään kautta.
Kolmas ei tykkää einesruoista eikä liian tulisista ruoista. Muuten menee aika hyvin mikä vaan. Puuroa tosin on turha yrittää syöttää kahtena peräkkäisenä päivänä.
Riittävästi ravintoa taitaa kuitenkin tulla, neuvolaa ei ole tiedossa vielä kolmeen kuukauteen mutta tyyppi on musta vähän pyöristynyt. Mikä on oikein hyvä koska poika on ollut aika sirpakka. Pituuttakin on selvästi tullut.

Leikkimisen lisäksi Kolmas on vihdoin alkanut tykkäämään kirjojen lukemisesta. Keskittyminen on monesti kultakalan luokkaa eli harvoin samaa kirjaa luetaan loppuun asti. Tai sitten tyyppi on perinyt äitinsä piirteen tässä asiassa, mullakin on monesti useampi kirja kesken joita sitten luen sulassa sovussa sekaisin.
Ehdoton suosikki on jokatapauksessa äitiyspakkauksesta tullut Pikku Poron päivä. Ja onhan se tosi kiva, erityisesti tykkään sen kuvituksesta.

Kolmonen ei ole koskaan tykännyt pukemisesta tai vaipanvaihdosta. Ja nyt viime aikoina raivo näitä kohtaan on noussut ihan uuteen potenssiin. Tarvitsisi melkeimpä kaksi ihmistä pitämään vauvaa paikoillaan ja yhden pukemaan tätä itsepuolustustaitoista mustekalaa. Tyyppi raapii, potkii, lyö ja karjuu minkä ehtii. Tulisipa pian niin lämmintä että jannu voisi olla vaippasillaan päivät pitkät. Nyt ei vielä tarkene joten tapellaan. Monta kertaa päivässä.

Nyt kun mulla menee iso osa ajasta töissä niin on kivaa puuhata Kolmosenkin kanssa asioita kaksin. Tehdä ruokaa poika kantorepussa tai käydä jossain ihan kaksistaan tai milloin mitäkin. Tuntuu että Kolmaskin silloin oikein tankkaa sitä yhdessäoloa. Silittelee sylissä ollessaan ja nauttii kaikesta huomiosta. Pussailee ja paijaa.

Kolmas on vieläkin melko rajuotteinen mutta tuntuu että ehkä nyt pikkasen se sellainen kovakouraisuus on hellittänyt. Muita muksitaan edelleen mutta myös hellitään. Muiden lasten läsnäollessa ei tarvitse nyt olla ihan niin haukkana kuin aiemmin. Se ei välttämättä heti ensimmäisenä enää yritä repiä muilta silmiä päästä. Lelujakin välillä halitaan ja paijataan. Ja jos toista sattuu niin tullaan silittämään. Pikkuhiljaa alkaa siis empatiakin syntymään.

Yöt meillä on mitä on. Joskus nukutaan ja joskus ei. Same old, same old eli ei niistä sen enempää. Hampaita tehtaillaan vähän väliä. Jos olen pysynyt laskuissa mukana niin niitä on tällä hetkellä yksitoista. Voi olla että todellinen luku on enemmänkin koska tyyppi ei anna oikein kunnolla katsoa sinne suuhun. Joskus huutoraivareiden aikana olen yrittänyt tehdä tarkempaa inventaariota suun sisällöstä mutta posket on tiellä.

Tämän hetkistä parhainta kivuutta Kolmosen mielestä on katsella kännykästä videoita. Ja nimenomaan videoita Kolmosesta. Tyyppi jaksaisi toljotella itseään varmaan aamusta iltaan.
Musiikkikin on mukavaa, eri lasten ohjelmien tunnarit uppoaa. Postimies-Pate on edelleen ehdoton ykkönen mutta hyvänä kakkosena kirii Kaapon ja Maikki ja Pelottavan Pontson tunnarit.
Ja ompahan Kolmas myös keksinyt kissavideot. Suurimmat räkätykset aikaan saa tämä.

Oma vartalo on kiinnostanut jo jonkun tovin. Pippelihän se toki on se tärkein ja aina vaipan poissa ollessa pitää tarkistaa että se on tallella. Mutta tätä nykyä tiedetään myös missä on korva, napa ja nenä. Nenän kohdalla toki pitää työntää sormi niveltä myöten sieraimeen.

Turhautumisia koetaan välillä puolin ja toisin. Vauvalla kun tuntuu olevan paljon asiaa mutta hän ei osaa vielä ilmaista itseään. Siinä sitten turhautuu sekä selittäjä että kuuntelija kun ei ymmärretä mitä ollaan haluamassa. Kolmas kyllä kovasti huitoo ja osoittelee mitä haluaa mutta aina sekään ei riitä selventämään. Äitiä hoetaan jokavälissä mutta se tuntuu tarkoittavan vähän kaikkia perheenjäseniä.
Poika tykkää kyllä edelleen höpötellä sitä omaa vauvaklingonia, hyvin kovaäänisestikin. Mutta mitään ymmärrettävää sieltä ei olla bongattu.

Oikein tyypillistä tämän ikäisen menoa ja eloa siis.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Ainekirjoitus vol. 6

Muistakaapa hei ainekirjoituksen kuudes haaste! Kohta kirjoitetaan like never before!



Huuteleppa osallistumishalukkuudestasi tähän tai sitten tuohon aikaisempaan, varsinaiseen tehtävänantoon. Parin viikon päästä sitten mennään.


Ihan ensimmäisen ainekirjoituksen kooste löytyy Liinan toimesta täältä

Toinen kooste Leopardikuningattaren toimesta täältä

Kolmannesta koosteesta vastasi Tuuli ja se löytyy täältä

Neljännen kerran koostetta kokosi Täti-ihminen täällä

Ja viides ja toistaiseksi viimeinen kooste oli Leluteekin Emilian kokoama ja se löytyy täältä


Otappa siitä koppi ja lukemista näin ensialkuun. Ja sitten kipinkapin osallistumaan kuudenteen! Jeejee!

Ps. Tammikuu selätetty! Ei se kyllä tänä vuonna edes niin pahalta tuntunut...