sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ennen vanhaan




Ennen vanhaan kaikki oli toisin. Jaksoi huoletta valvoa ilman että univaje piti heti tasata tai alkoi tuntumaan siltä että kohta pysähtyy sydän jos ei pääse lepäämään. Jaksoi mennä, olla ja tehdä ilman että palautumisellekin piti varata oma aikansa. Jaksoi posottaa eteenpäin ilman että mietti jaksaako tai pystyykö. Ei pelännyt että voisiko tai osaisiko. Nuoruuden vimmaa vai ajattelemattomuutta. Näin kuitenkin oli ennen vanhaan.

Oma ikääntyminen on hassu asia. Jollain tapaa jopa vähän pelottavaa. Ei siksi että pelkäisi vartalon ikääntymistä tai että ei pysyisi nuoren näköisenä. Vaan siksi että vaikka keho vanhenee niin mieli ei. Tähän törmää jatkuvasti jo nyt, reilu kolmekymppisenä. Ja tilanne tuskin tulee muuttumaan.
Olen oman työn kautta ollut paljonkin tekemisissä ikäihmisten kanssa ja törmännyt samaan ajattelukaavaan myös heidän kohdallaan. Ei heistä monikaan harmittele sitä miltä näyttävät vaan nimenomaan sitä että mieli pelaa mutta kroppa ei. Että kun haluaisi vielä jaksaa ja tehdä mutta elimistö ei tee yhteistyötä tässä asiassa. Sitä on vähän kuin oman vartalonsa vanki.
En aiemmin suonut asialle kovinkaan montaa mietinnällistä hetkeä. Mutta nyt alan ymmärtää mistä he puhuvat ja mistä on kyse. Koen asian itseasiassa jopa vähän harmillisena. Että tiedän. Ja nyt kun tiedän niin en tiedä miten käsittelisin tätä tietoa. Pitäisikö kiihdyttää vielä vauhtia ja painaa entistä enemmän? Kun vielä voi. Vai hidastaa ja pysähtyä nauttimaan ja ottaa kaikki irti siitä kun voi?

Tämä tuntuu jopa hieman julmalta. Miksi mieli ei voi myös ikääntyä? Jos nyt ei täysin kehon kanssa käsi kädessä mutta kuitenkin niin että se vanheneminen, suoranainen rapistuminen, ei tuntuisi ihan niin epäreilulta ja harmittavalta. Kun haluaisi vielä jaksaa. Miksei kehokin voi jaksaa jos mieli on jo menossa? Jos en haluakaan vielä nyt kaikin voimin tempoa ja jaksaa? Jos haluankin säästellä jonnekin tulevaankin jaksamista vaativia tekemisiä? Muttakun en tiedä koska en sitten enää jaksa, en edes vähää.

Toisaalta, jos pitäisi valita, niin valitsisin kuitenkin niinpäin että keho rapistuu ennemmin kuin mieli. Että muistot ja kokemukset säilyisivät. Ne voi aina elää uudestaan mielessään. Vielä julmemmalta tuntuisi se että keho toimisi moitteetta mutta yläkerrassa ei olisi enää ketään ohjaamassa koko koneistoa. Että muuttuisi ihan tuntemattomaksi. Eri luonteiseksi kuin se ihminen joka niissä muistoissa ja kokemuksissa on. Niinkin voi käydä.

Omalta ikääntymiseltä on myös helppo sulkea silmänsä. Aika kulkee niin nopeaa. Ja sekin on hassua että nuorempana sitä toivoi että voikun aika kuluisi ja kasvaisin riittävän isoksi. Nyt toivoo vain että voikun aika, jos nyt ei kokonaan pysähtyisi mutta edes hidastuisi. Että ehtisi elämään ja olemaan riittävästi tämänkin ikäluokkaisena.
Koska me on kasvettu näin isoiksi? Että pystyy niin konkreettisesti tekemään jakoa menneeseen.

Ennen vanhaan ei millään meinannut jaksaa herätä aamuisin kellon soidessa. Nykyään herää monesti jo hyvissä ajoin ennenkuin olisi pakko.
Ennen vanhaan ei tullut kuuloonkaan että olisi suurimman osan viikonlopuista töissä. Nykyään taas viikkovapaat on milteipä mukavempia kuin vapaat viikonloput.
Ennen vanhaan ei tarvinnut miettiä hippaako aamuun asti, siitähän suhahdettiin lähes sujuvasti jopa töihin. Nykyään on laskettava hippaillan lisäksi se kolme toipumispäivää ennenkuin voi haaveilla normaalista elosta. Tai olosta.
Ennen vanhaan sieti, tai pikemminkin nieli vääryyttä enemmän. Nykyään tietää oman arvonsa eikä suostu aiheettomuuksiin tai poljettavaksi
Ennen vanhaan ei pelottanut. Nykyään pelottaa. Ja paljon. Kaikki ja ei mikään.
Ennen vanhaan todellakin kaikki oli toisin. Mikä paremmin, mikä huonommin mutta kuitenkin toisin. Onneksi en tiedä vielä tulevasta. En paremmasta enkä huonommasta.

7 kommenttia:

  1. Mainio teksti ja tärkeää ajattelemisen aihetta. Oma isoäiti elää tällä hetkellä niitä hetkiä, että ruumis on kuihtunut ja kutistunut itselleen tuntemattomaksi, vaikka mieli pelaa yhä. Sen ristiriidan näkee tuskana kasvoilla, kun asiat eivät suju kuin ennen. Kun ei voi enää asua yksin, vaikka olo on yhä itsenäinen.

    Itse olin siitä kenties epätyypillinen lapsi ja nuori, etten koskaan toivonut vanhenemista. Toivon aina, että "kunpa aika pysähtyisi ja voisin ikuisesti olla tämän ikäinen ja tässä". 5-vuotiaana, 12-vuotiaana, 16-vuotiaana, 19-vuotiaana. Nykyään olen taas ihan tyytyväinen siihen, että aika kuluu. Vuoden tuovat aina tullessaan jotain ihanampaa, kamalampaa, jännittävämpää ja kummallisempaa, kuin olisin osannut kuvitellakaan! Kiitos tästä. (:

    VastaaPoista
  2. Kiitokset syvällisistä ajatuksista :). Ennen vanhaan ei välttämättä tosiaan ole kovin kaukana mitattuna vuosissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoskiitos :) Sepä siinä hassua onkin että joskus tuntuu että takana olisi vuosimääräisesti paljon pidempi aika mikä todellisuudessa sitten onkaan. Ja sekin on aika pysäyttävää.

      Poista
  3. Olin lauantaina just koulutuksessa jossa psykologi puhui vastaavasta aiheesta ja mainitsi siinä, kuinka hän ihannoi amerikkalaista "aina nuori" mentaliteettia. Tavallaan minäkin, en toki sitä, että just leikellen nuorekkuutta haettaisiin vaan sitä, ettei ikä ole este mihinkään. Siellähän vanhukset mahdollisuuksiensa mukaan asuvat palvelukomplekseissa jotka ovat yhteisöjä, eivät suomalaisen tyylisiä palvelutaloja jotka muistuttavat kuitenkin enemmän hoitolaitoksia.

    Minä en koe vanhenevani. Toki mulla on perussairauksia jotka on ärsyttäviä, hidastavia jne, mutta tosiaan se mieli ei vanhene, en koe aina kuuluvani "aikuisiin" siinä mielessä mitä 33v ehkä pitäisi... vai ajatteleeko kaikki samoin kuin minä ja esittävät aikuisia ;D

    Mutta tunnistan niin tuon sun ajatuksen, että voi kun aika hidastuisi. Lapsena ja nuorena vuosi kuulosti suunnattoman pitkältä ajalta. Vuodessa ehti tapahtua vaikka mitä ja kouluvuosi vain jatkui ja jatkui ja kesälomatkin oli ihanan pitkiä.

    Nyt aika vain hujahtaa ohi :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään ehkä koe vanhenevani sanan varsinaisessa merkityksessä mutta huomaan kyllä että kroppa ei esim ole enää ihan niin vetreä, notkeus ei ole enää ihan niin itsestäänselvyys, pientä kremppaa ym on jne jne. Ja nuo on musta karuja muistutuksia että kyllä tässä vaan ikäännytään muttakun korvien välissä ei tosiaan tunnu siltä yhtään. Ehkä sitä mielen vanhenemistakin tapahtuu mutta paljon hitaampaa tahtia ja jotenkin sen takia tuntuu että aika juoksee. Minä en.

      Poista
    2. Itseasiassa Liinahan joskus kirjoitti miten se on ihan tutkittu että kesäloma tuntui lapsena ja nuorena pitkältä ajalta sentakia että lapsen elämässä se kesäloman konkreettinen kesto olikin pitkä aika. Aikuisena joku muutama viikko tunnu enää missään :D

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?