torstai 20. helmikuuta 2014

Kohta on jo elokuu

Mut on aikanaan viety hoitoon seitsemänkuisena. En koe asiasta mitenkään vaurioituneeni mutta omat lapset olen halunnut pitää kotona siihen asti että osaavat kävellä ja vähän kommunikoidakin. Ajatus tähän juontaa omasta tarhantäti-työurastani. Fakta kun on että ne pienimmät jää siellä jalkoihin. Tuntuu itsestä varmemmalta jättää lapsi hoitoon kun tietää että tarpeen tullen muksu osaa edes vähän ilmaista itseään.

Mun oma hoiturani koostui perhepäivähoitajista. Päiväkoti-ympäristöön siirryin vasta kun eskari koitti. Ja sen jälkeen päivä jatkui perhepäivähoitajalla siihen asti että äiti haki mut kotiin.
Muistan äkkiseltään omasta hoitohistoriasta ainakin neljä eri perhepäivähoitajaa. Todennäköisesti heitä on enemmänkin. Muistan että pari hoitotädeistä oli vähän pelottavia. Hermostuivat helposti. Muistan myös että kaikilla mun hoitajilla oli omia lapsia. Osa aika pieniäkin. Tuntuu hurjalta ajatukselta että omien pienten lasten lisäksi sulla olisi siinä joka päivä hoidettavana päivän ajan muidenkin pieniä lapsia. Ja olet yksin. Mä en jaksaisi.

Kaksikolla sattui se ihana tuuri kohdalle että pojat oli hoitouransa samassa päiväkodissa lähes samojen hoitajien hoidettavana. Päiväkoti oli pieni, lähellä kotia ja hoitajien kanssa osui kemiat niin yksiin kuin vain voi osua. Vieläkin pojat muistelevat päiväkotiaan ja hoitajia sieltä. Ja mäkin muistelen. Meille sattui todella hyvä arpaonni tämän suhteen. Mutta Kaksikon tarhan aloituksesta on aikaa kymmenen vuotta. Paljon on tapahtunut sillä aikaa. Ryhmäkoot on isompia ja hoitopaikkoja ei ole riittävästi.

Siipan hoitovapaa on tällä hetkellä haettu elokuun puoleen väliin asti. Kolmas on silloin 1v9kk. Kovin pieni vielä. Aika vain lentää eli kohta on pakko alkaa miettimään että miten sieltä eteenpäin. Kun alettiin miettimään vaihtoehtoja niin meistä kumpikaan ei enää ollut yhtään niin varma sen suhteen että Kolmas aloittaisi syksyllä päiväkodin.
Alkuperäinen suunnitelma oli se että Kolmas menisi silloin hoitoon ja mä alkaisin tekemään lyhennettyä työaikaa. Mun äiti on ollut myös halukas auttamaan Kolmosen hoidossa mutta hänen harteilleen ei uskalleta koko juttua sälyttää. Äiti on kuitenkin sairastellut jonkun verran.
Meilläpäin on hoitopaikat todella kiven alla. Kaikenmaailman kauhutarinoita olen kuullut toiselta puolelta kaupunkia tarjotuista hoitopaikoista. Ja valitettavasti aika moni niistä tarinoista on tosi. Aika todennäköistä on että hoitopaikkaa ei tästä omalta alueelta saada. Läheltä toivonmukaan mutta ei ns. kävelymatkan päästä. Joka ihan tosissaan on meidän arjessa hankalaa koska mä olen kolmovuorotöissä ja Siipalla on pitkä työmatka minkä kulkee julkisilla. Mitä jos se hoitopaikka olisi ihan eri suunnalla kuin mitä meidän työmatkat menee? Meidän työmatkat sitäpaitsi lähtee aivan eri suuntiin, ei ole olemassakaan sellaista hoitopaikkaa joka olisi meidän työmatkojen varrella. Mitä jos koko tämä hoitokuvio ihan tosissaan hankaloittaisi arkea? Eikä se edes olisi mikään mitä jos vaan se ihan oikeasti tekisi meidän arjesta todella hankalaa. Niin hankalaa että me ei haluta että meidän arki on sellaista. Kun ei ole pakko.

Siippa ilmoitti jo että hän voi jatkaa hoitovapaata. Että vaikka tässä nyt on välillä raskasta niin kyllä hän mielellään tässä vielä jatkaisi. Tokaisi kyllä sitten perään että parasta olisi jos olisi viikon töissä ja viikon kotona. Ja se jäi mulle johonkin korvan taakse. Pystyttäisiinkö me toteuttamaan toi?

Otin vähän asioista selvää ja nykyään olisi sellainenkin mahdollisuus että kumpikin vanhemmista voisi olla sekä kotona että töissä. Ei tokikaan samaan aikaan. Mutta niin että kun toinen on töissä niin toinen on kotona. Ja kela vielä sponsoroi moista. Okei ei nyt mitenkään ruhtinaallisilla summilla mutta kuitenkin.
Mietiskeltiin ja pyöriteltiin ja tultiin siihen tulokseen että tämä todellakin olisi se meille paras vaihtoehto! Saataisiin kumpikin käydä töissä mutta saataisiin myöskin olla lasten kanssa. Eikä Kolmosta tarvisi ihan vielä viedä kodin ulkopuolelle hoitoon.

Työnantajat liputtivat hommaa alustavasti, ei tämä nyt vielä täysin varmaksi lukkoon ole lyöty ja valmiiksi taputeltu mutta jos kaikki menee niinkuin toivotaan niin syksystä lähtien mä olen joka toisen viikon töissä ja joka toisen viikon kotona. Ja Siipalla sama kuvio. Toivottavasti tämä nyt ei kaadu mihinkään tyhmiin pikkumaisuuksiin mutta meidän molempien työ on sellaista että lyhennetty työaika päivittäin on liian hankala toteuttaa. Että kun ollaan töissä niin mieluusti ollaan sitten täyttä päivää. Lisäksi en jaksa uskoa siihen että työmäärä olisi yhtään vähempi jos olisin töissä vain kuusi tuntia päivässä. Eiköhän se menisi niin että kuudessa tunnissa huiskisin kahdeksan tunnin hommat. Tätä olen ainakin kuullut ihan jokaiselta joka sitä lyhennettyä työaikaa tekee kuusituntisena. Senkin takia olen sitten mielummin täysiä päiviä paikalla.

Mä tykkään ihan tosissani olla töissä mutta ikävöin lapsia tosi paljon. Sitä ei mikään palkkanauhan lukema helpota. Haluan tehdä töitä ja olla töissä, mä suorastaan tarvitsen sitä. Mutta haluan kuitenkin että pääpaino on perheessä ja että mulla olisi enemmän aikaa olla nimenomaan perheen kanssa. Jos meillä olisi vain alle kouluikäisiä lapsia niin ei tarvitsisi niin paljoa kikkailla kolmivuoron kanssa kuin nyt. Mutta tällä hetkellä tuntuu että mä en saa mitenkään päin taiteiltua työvuorojani niin että perheelle olisi aikaa. En tällä työmäärällä. Musta tuntuu että mä en tiedä mitä mun lapsille kuuluu. Tai miten niillä menee. Mitä pienin jo osaa ja mistä se nykyään tykkää. Mitä isoimmalla on mielen päällä ja mitä keskimmäinen haluaa. Siksikin musta tuntuu siltä että olisi ihan hyvä ratkaisu nyt jakaa sitä aikaa niiltä töiltä takaisin perheelle.

Ratikassa oli tänään samaan aikaan sellainen ihana suitsukkeelle tuoksuva, rastapäinen vanha hippi josta oikein huokui sellainen sopiva elämän rentous ja tasapaino. Just sellainen mäkin haluan olla. Ja nyt just tuntuu siltä että tuolla ratkaisulla saavutettaisiin sitä tasapainoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?