keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Mie romahan... tai ehkä kuitenkaan en

Kamalasti olisi sanottavaa ja asiaa tästä elämänkuviosta missä nyt tällä hetkellä eletään. Kaikki on kuitenkin vielä aika tuoretta ja siksi sopuisana sillisalaattina päässä joten melko samanlaisena se tulee nyt sitten tännekin. Paljon ja kaikkea ja sekavasti.
Kohta kuitenkin pyörähtää uudet työvuorolistat päälle eli töitä alkaa olla takana useampi viikko. Miltä nyt siis tuntuu ja mitä mielessä pyörii?

Pikkuhiljaa tässä aletaan jokainen olla omissa uomissamme ja tiedetään miten kuviot tällä hetkellä pyörii. Enää ei ihan jokaisen päivän jälkeen olla täysin kuoleman väsyneitä mutta usein on kyllä vieläkin päiviä kun mä torkahtelen sohvalle ja en vaan pysy hereillä. Mutta enää en ole lähtökohtaisesti joka ikinen työpäivä aivan tolkuttoman väsynyt. Sellainen että en pysty edes puhumaan.
Toki vieläkin esimerkiksi arjen suunnittelua opetellaan, varsinkin silloin kun mun työvuorot ei ole vielä tiedossa. Mutta hyvin tässä suksi jo luistaa. Kaksikko osaa kysyä asiat ensisijaisesti Siipalta koska mä en voi aina vastata heti puhelimeen ja Siippa taas hoitaa kodin juoksevat asiat ilman ongelmia. Ruoka on valmiina joka päivä ja on se kerran leiponutkin! Puhtaita vaatteita on kaikille koko ajan ja kaappejakin se näkyi järjestäneen. Sukat ei jää lattiaan kiinni koska nykyään meillä siivotaan joka viikko. Toisin kuin mun ollessa kotona.

Aika äkkiä kävi myös niin että Kolmas otti isänsä lähivanhemmaksi. Mä en enää kelpaakaan samalla tavalla kuin ennen vaan isä on ykkönen. Isä on se kenen lahkeessa roikutaan ja kenen syliin pitää päästä. Yllättävän pienellä kipuilulla olen itse selvinnyt, melkeinpä tuntuu siltä että tuo on helpottanut sitä mun töihinpaluuta. Lapsi ei järkyttynytkään siitä että mä olen poissa. Se ei huudakaan mun perään ja saa ahdistuksesta jotain aivovauriota. Vaan isä on nyt se johon tukeudutaan ensisijaisesti. Tosin yllättäen öisin äiti on ainoa joka kelpaa...

Väsymys tuntuu kulkevan aika vankasti messissä. Mutta sitähän tämä pikkulapsi-arki on. Olit kotona tai töissä. Muutenkin mulla on vähän nukkumisvaikeuksia, ei aina todellakaan vauvan takia mutta milloin mikäkin valvottaa. Kolmivuorotyö itsessään on jo aikamoinen tae sille että jotain ongelmia silloin tällöin nukkumisen ja levon kanssa on plus siihen päälle vielä herkkäunisuuttta ja muuta. Näillä nyt kuitenkin mennään. Aina ei tosin edes tunnu siltä että välttämättä tarvisi juuri nukkumista lepäämiseen vaan sitä että saisi vaan olla. Viime viikonloppuna sitä olikin kaksi päivää ja maanantaina oli ihan eri olo palata töihin kun oli saanut vaan olla.
Kotijututkin on jotenkin paljon mielekkäämpiä kun se oma arki ei pyöri vain niiden ympärillä. Imurointi ei ole yhtään niin vittumaista puuhaa kun pääsääntöisesti tekee päivisin jotain ihan muuta kuin kodin huoltoa.

Silloinkun oltiin niinpäin että mä olin himassa ja Siippa töissä, ihmettelin aina että miten se vielä töistä kotiin tultuaan jaksaa pelmuta ja laittaa. Mä olin aina niin loppu että tein vain ihan pakollisia. Enkä edes vaatinut itseltäni muuta. Ainoa tavoite mikä mulla oli jokaiselle päivälle oli se että ruoka on valmista kun väkeä alkaa valumaan himaan. No nyt on näköjään roolit kääntyneet toisinpäin. Vaikka mä olisin miten väsynyt työpäivän jälkeen niin kuitenkin jostain puskee vielä sitä virtaa, vaikka torkunkin joinakin iltoina. En nyt välttämättä täällä kotona sillälailla puuhaa ja huseeraa mutta olo on kuitenkin vireämpi kuin kotona ollessa. Siippa taas näyttää välillä väsyneemmältä kuin koskaan.

Vapaapäivisinkin mä herään helposti ihan hemmetin aikasin ja ylösnoustuani käyn välittömästi ihan kierroksilla. Paikallaan olo on tosi hankalaa vaan koko ajan olisi tarve tehdä jotain (pakko mainita tähän että mä en ymmärrä yhtään sitä suomalaista työmentaliteettia jossa koko ajan pitäisi tehdä jotain. Tai ainakin olla sen näköinen että tekisi jotain. Meillä vaan on yksinkertaisesti ja ihan oikeasti töissä kiire koko ajan) koska se on jäänyt päälle töistä. Siellä kun ei tahdo työtunnit riittää siihen kaikkeen mitä olisi työn alla. Toisaalta se on hyvä koska työpäivät menee tosi vauhdilla, huono homma siinä mielessä että syöhän se virtaa patteristosta kun koskaan ei ole sellaisia lunkimpia työpäiviä vaan aina ollaan sata lasissa.
Sitten kun vapaata on yhden päivän sijasta useampi päivä putkeen niin osaan jo vähän rauhoittuakin. Keho on kyllä kumma kapine. Varsinkin kun se on viritetty huippu-univelkaan. Se vaan toimii ja toimii ja kun saisi levätä niin se ei älyä lakata toimimasta. Tai menee hetken verran ennenkuin se alkaa tajuta että voi relata.

Töihin palattuani päätin samantien että kodin ja työn lisäksi sekä mulla että Siipalla on oltava muutakin. Että oikeasti tarvitaan siihen arjessa jaksamiseen aika paljon omiakin juttuja. Vaikka oltaisiin miten väsyneitä niin niitä omia juttuja silti sovitaan ja toteutetaan. Pakko! Huoli siitä kotonaolijan jaksamisesta on suuri kun tietää itse  miten raskasta se kotona oleminen pahimmillaan on. Ei se töiskentelykään mitään kattoon räkimistä ole mutta kuitenkin, ne ei ole kotiseinät minkä ympärillä olet.
Siippa suuntasikin kavereidensa kanssa ulkoilemaan eräänä iltana ja nukkui kotiin tultuaan sitten olkkarissa. En muista koska Kolmosen kanssa olisi ollut viimeiksi yhtä levoton yö kuin se oli, kun isä ei ollut vieressä. Niin kovasti on jo vauva isässään kiinni. Tosin seuraavana yönä kun mä olin viihteellä niin oli ollut ihan yhtä levotonta..

Kun on useamman päivän kotona niin huomaa miten järjetön ikävä on lapsia. Varsinkin sitä pienintä joka ei vielä ymmärrä miksi mä olen poissa. Niinä hetkinä tuntuu välillä ihan järjettömältä koko homma. Töissä ollessa ei ehdi ikävöimään mutta se ikävä iskee sitten tässä kotona. Ja mietityttää ihan todella että miksi tämä kelkka käännettiin jo nyt näin. Ja kun tuntuu ihan järjettömältä yrittää edes miettiä koska itse harrastaa tai nähdä ystäviä koska ei halua olla poissa yhtään ylimääräistä.
Kuitenkin mulla on töissä kivaa. Tykkään ja nautin. Sitä kotona olemista mun ei ole varsinaisesti ikävä tai kotiäitiyttä mutta lasta kyllä kaipaan ihan kamalan paljon. Kaksikon kanssa homma on kuitenkin vähän eri koska heidän kanssaan mä olen jo elänyt sitä työarkea ja lisäksi heidän kanssaan voidaan olla puhelimitse yhteydessä päivisin.

Mä olen tämän elämänvaiheen elänyt viimeiksi kymmenen vuotta sitten. On ollut vähän järkytys huomata miten paljon mä olen kymmenessä vuodessa vanhentunut. Silloin viimeiksi aloitin kokonaan uudessa työssä jossa kaikki oli uutta. Silti painelin sujuvasti kymmenenkin työpäivää putkeen ja niistä pari päivää vielä neljätoistatuntisena ja silti jaksoin ihan hyvin yksinhuoltajana. Nyt tuntuu että viisikin työpäivää putkeen on välillä liikaa ja ylitöitä on turha edes ehdottaa. Kovin montaa aamuvuoroa ei vaan pysty tekemään putkeen. Ja palasin kuitenkin tuttuun työpaikkaan. Pitkistä työputkista ei enää palaudu samalla tavalla ja vapaapäivinä on pakko myös levätä. Ei vaan tahdo jaksaa. Ja tätä pitäisi jaksaa vielä reilut kolmekymmentä vuotta. Apua!

Kyselin tuossa Siipalta että onko sillä tullut mitään yllätyksiä tässä vastaan tai juttuja mitkä on mietityttäneet. Ei kuulemma ole. Siippa on tosin aina ollut niin paljon Kolmikon jutuissa mukana että se tietää samat mitä minäkin. En mä uskonutkaan että sille mitään ihmeempiä yllätyksiä tai shokkeja olisi tullut vastaan. Päinvastoin, siistimpää meillä nyt on ja musta jotenkin tasasempaa himassa.
Eikä ole kuulemma pätkääkään ikävä töihin.

Työn mukana on aika hyvin karisseet vauvahaaveet, toistaiseksi. Raskaus tästä nyt enää puuttuisi, varmaan kuolisin jos se olisi vielä tässä yhtälössä juuri nyt mukana. Kuumeillaan kyllä mutta toistaiseksi järki voittaa. Nyt on pakko pitää vauvavapaa vuosi. Töihin haluaa kunnolla sisälle. Nyt kun on palautellut mieliin vanhoja juttuja niin on huomannut miten hankalaa oikeasti oli töissä silloin Kolmosen odotusaikana. Kun silloin raskaana ollessa yritin opetella uusia työjuttuja niin se ei vaan meinannut onnistua kun oli niin väsynyt ja huonovointinen. Nyt ne jutut aukeaa miltei itsestään kun ei ole muuta mikä söisi sitä vireystasoa ja aivokapasiteettia. Lisäksi muutkin elämänalueet on nyt sellaisessa balanssissa että pakko saada tätä elämää tälläisena ja tässä muodossa ilman raskautta. Ei ihan vielä.

Vaikka ikävöinkin lasta ihan järjettömästi välillä ja joskus väsyttää niin paljon että toivoisi katkovansa jonkun raajan itseltään tai jotain että saisi levätä niin olen kuitenkin tosi tyytyväinen että saan elää tätä elämää näin. Että meillä oli mahdollisuus vaihtaa roolitus näinpäin että mä olen töissä ja Siippa on kotona. Koska se elämä on siellä kotona niin pientä että kaikkea ei voi nähdä niinkuin ne on. Ja nyt töihin palattua olen huomannut paljonkin asioita ympärillä eri tavalla.
Mun töissä on ihmisiä jotka tuntuvat elävän vain työlle. Että ei ole muita mielekkäitä (??) asioita elämässä kuin työ. Enkä sano pahalla koska uskon että niin vain on käynyt. Monen sattuman kautta. Asiat on vain kulminoituneet vähän huomaamatta siihen pisteeseen. Jokatapauksessa hyvä muistutus itselle että ei petaa omaa elämäänsä vain sinne kotiseinien sisäpuolelle. Koska lapset kasvaa, aikuistuu ja muuttaa pois. Ja jos ei elämässä ole mitään muuta sisältöä ja mielenkiintoa perheen ja työn lisäksi niin pian sitä ajautuukin siihen että kaikki pyörii vain työn ympärillä. Ja koska mä koen työn vain elinkeinona ja en halua että työ muuttuu elämää pyörittäväksi intohimoksi. Työ on tärkeää mutta se ei saa olla se ainoa sisällön tuottaja. Ainakaan mun elämässä. Pidän siis kynsin hampain kiinni niistä omista jutuistani. Johon ei välttämättä kuulu työ eikä perhe. Vaan ne on niitä mun juttuja.

Jos nyt joku miettii sitä että roolit heitettäisiin vaihtoon ja toinen vanhempi olisikin se joka jäisi kotiin niin ehdottomasti täältä kyllä liputetaan ja annetaan peukkua moiselle ajatukselle. Ehdottomasti kannattaa jakaa sitä kotona olemista. Se on kaikkien etu. Tosin haluan kyllä myös painottaa että sitä vastuuta voi ja saa ja pitää jakaa myös ilman niitä roolin vaihtojakin. Mutta jos nyt toinen vanhempi on jäämässä hoitovapaalle niin lasku on pehmeämpi jos kaikki ne kotijutut ja lapsen kuviot ei tule ihan uutena ja yllätyksenä. Kun on ollut tekevänä osapuolena kaiken aikaa. Vastuu ei saisi kasautua vain toisen vanhemman hartioille. Eikä vain toinen vanhempi saisi pitää etuoikeutenaan kotona oloa. Päivä päivältä musta alkaa tuntumaan enempi ja enempi siltä että olisi oikeasti hyvä jos näitä kotikuukausia olisi jo lähtökohtaisesti jyvitetty molemmille vanhemmille. Mä en ainakaan ole nähnyt vielä mitään haittapuolia tässä kuviossa ja siinä että Siippa onkin nyt se lähivanhempi. Kyllä mäkin siellä taustalla vielä hillun.

9 kommenttia:

  1. On kyllä upeeta, että sun Siippa on kotona ja arki pyörii noin hyvin. Näin jälkikäteen tuntuu, että olisi tuo meidän mieskin voinut edes hetken kokeilla kotona oloa. Varsinkin kun sitä toista mahdollisuutta ei sitten tullutkaan. Työn iloa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta olisiko se teilläkin vielä kuitenkin mahdollista? Eikös muksu ole vielä alle kolme? Mitäs jos teillä mies jäisi vaikka kesäksi hoitovapaalle? Ei tarvitsisi miettiä mitään varahoito ym hommia. toukokuun lopusta vaikka elokuun loppuun tms. ;) Ihan ehdottomasti kyllä suosittelen!

      Poista
  2. Olipa monilta osin samoja ajatuksia kuin itsellä - vaikken nyt olekaan töissä. Mutta se kotitöiden ja lasten hoidon jakaminen tai vuorottelu on minusta kyllä tosi tärkeää sekä lasten, parisuhteen että koko perheen kannalta muutenkin. :) Ja se oma aika - molemmille.

    Toisaalta minäkin olisin jyvittämisen kannalla.. mutta siinä toki tullaan siihen ongelmaan että toisissa perheissä (vanhemman sukupuolesta riippumatta) on esim. yksityisyrittäjiä, jolloin voi olla helpompi jakaa ja taata perheelle mahdollisimman pitkä mahdollisuus lasten kotihoitoon, vaikka se vanhempi olisi koko ajan sama (isä tai äiti).

    Kannustan kyllä kaikkia ehdottomasti kumminkin vaihtamaan rooleja - ja mielellään vaikka fifty-fifty. :) Hienoa kuulla, että teillä onnistui roolien vaihto ja kolmonenkin vaihtoi noin nnopeasti ykkösvanhemman isään. Tuo väsymys (ja vauvahaaveilu?) kuulostaa myös tutulta. Järki voittaa tosin täälläkin. Että jos vain olisi hyvä näin..?

    Ekan ja tokan jälkeen.. oliko sinulla tunne että lapsiluku on siinä? Vai jäikö (erosta?) olo, että lapsiluku ei tullut kumminkaan vielä täyteen? Ei tietenkään ole pakko vastata. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän sellaista muotoa olekaan joka sopisi ihan kaikille. Oli kyse mistä tahansa. Onhan noita yrittäjiäkin ollut ihan sujuvasti hoitovapaalla eli on se osittain ihan järjestämiskysymyskin. Uskaltaisin itse huudella että ehkä kaikista eniten hoitovapaan järjestäminen on haluamiskysymys.

      Oli mulla Kaksikon jälkeen tunne että lapsiluku on siinä. Mutta silloin oli myös se tilanne että meidän perhe oli se meidän kolmihenkinen yksikkö. Kun Siippa tuli mukaan niin sitten tuli se halu yhteisiin lapsiinkin. Ja nimenomaan niin että halusin lapsia _hänen_ kanssaan, ei vain niin että haluan lapsia.

      Poista
    2. :)

      Siitä olen samaa mieltä, että suurimmalle osalle perheistä se on enemmän haluamiskysymys - ja se että haluaako edes yrittää sopeuttaa menojaan siten, että lasten kotihoito onnistuu. Olen samaa mieltä myös siitä, että sellaista mallia ei olekaan joka auttaisi kaikkia. Mutta koen kyllä silti kiintiöinnin huonona - vähän kaikessa. :/ Ja kyllä se on tosi monilla yrittäjillä (tiedän paljon myös naisyrittäjiä), paljon hankalampi järjestää vapaat, niin että talous pysyy samalla tasolla (joillain se on jo valmiiksi kriittisellä tasolla) hoitovapaalla/ vanhempainvapaalla ja täyspäiväisenä työntekijänä. Mutta koen siis ongelmaksi nimenomaan hallituksen esittämän mallin, en niinkään vanhempainvapaan jyvittämistä esim. 4+4+4 tai 6+6+6 mallin tapaan. :)

      Poista
    3. Mun mielestä se talouden pysyminen samalla tasolla ei ole kiinni yrittäjänä olemisesta, se ei liity siihen musta mitenkään. Koska faktahan on se että se talous ei pysy samalla tasolla jos jompi kumpi on hoitovapaalla. Se on perhekohtaista miettiä että halutaanko sitä elämänlaatua ja menoja karsia hoitovapaan ajaksi ja minkä verran. Aina on olemassa perheitä jotka eivät voi enää tikistää vaan töihin on mentävä, silloin hoitovapaa ei ole vaihtoehto. Mutta paljon on myös perheitä jotka hokevat että ei ole rahaa mutta kuitenkin reissataan kaukomaille vähintään kerran vuodessa, kännykät uusitaan kerran vuodessa jnejne. Valintoja, valintoja :)

      Poista
    4. Oon kyllä niin samaa mieltä. :) Siis noista valinnoista. Kans paljon kuunnellut sitä kuinka ihmiset jotka matkustaa, joilla on iso omakotitalo (ihan itse valittu ja rakennettu koko ja hinta), parturikäyntejä, uusia huonekaluja, sisustusjuttuja (koko ajan), jne valittavat kuinka ei ole varaa jäädä kotiin vaan molempien pitää käydä töissä.

      Toki onhan se eri asia, jos toinen on työtön ja silti "pakotetaan" toinen jäämään kotiin ja vahtamaan rooleja, vaikka toisella ei ole töitä ja tuloja joilla elättää se perhe.

      Sit taas näin opiskelijana (valintoja toki nämäkin) tuntuu tosi epäreilulta, että esim. kotihoidontukea ei saisi enää 2v-3v. lapsesta, jos isä on töissä ja äiti opiskelee ja lapset on kotona. Koska meillä esim. tarkoittaa sitä, että mies vahtii illat, minä päivät, 50-50 koko ajan, mies töissä ap:t, minä opiskelen illat. Tai että jos minä olen nyt kotona esim. kahden lapsen kanssa "koko 3v", niin mies ei saisi olla kotona seuraavan lapsen (ei tosin ole tulossa) kanssa sitä kolmea vuotta minun ollessa töissä (jos olisin jo valmistunut ja päässyt töihin). tai js minä pidän 1v vanhempainvapaan, täytyy se lapsen 1v-3v hoitojakso silti puolittaa tasan.

      No niin. Minä nyt vain satun pitämään hallituksen esitystä käsittämättömän typeränä.

      Poista
  3. Ihmeen eri tavalla sitä jaksaa lapsiansa kun on välillä sitä "muutakin", mulla ainakin on hermot kestäneet nykyisin paljon enemmän sitä kylkinysväämistä. Kotona ollessa joskus tuntui et menkää edes hetkeksi kauemmas, nyt vedän vaan tiukempaa kainaloon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä koen kanssa kokonaisuutena että hermot pitää paremmin. Joskus on hetkiä kun haluaisi olla ihan rauhassa ja sillon saattaa herkemmin kiehahtaa. Mutta mulla on tollaisia hetkiä aina silloin tällöin huolimatta siitä olenko töissä vai en :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?