perjantai 14. helmikuuta 2014

Valo valtameren yllä


M.L. Stedmanin Valo valtameren yllä hyppäsi kirjastossa silmille. Olin katsellut useammankin kerran kannen kuvaa että onpa rauhoittavan näköinen ennenkuin kirjan lainasin. Mä en edes ole mikään meri-ihminen mutta kannen vanha majakka on kaunis. Takakansi vei senverran mukanaan että päätin lainata kirjan.

Jos kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla niin se olisi ehdottomasti sydäntäsärkevä.
Voi olla että oma elämäntilanne, pitkät päivät erossa lapsista ja krooninen univelka, tekivät sen että kirja kosketti niin paljon. Aika monena aamuna meinasi alahuuli vipatella bussissa työmatkalla. Tosin luulen että kuka vain vanhempi voi jollain tunnetasolla yrittää samaistua kirjan henkilöihin. Ja niihin pohdintoihin jota kirjassa käsiteltävät tunnetilat herättää.

Tarina on alunpitäenkin aika ennalta-arvattava mutta se ei haitannut yhtään. Tapahtumat tulivat kuitenkin lukijalle odottamattomina hetkinä. Lisäksi muutama yllättävä käänne takasi sen että lukija on koko ajan hieman varpaillaan. Tapahtuuko pian taas jotain? Eikai tässä nyt vaan käy näin? 
Välillä jopa vähän ahdisti mutta lukemista ei halunnut lopettaa. Ja välillä pelotti kun tarina eteni johonkin tiettyyn suuntaan mutta sitten kuitenkaan ei onneksi käynyt niinkuin pelkäsi. Kirja on kuitenkin raadollisuudestaan huolimatta kovin kaunista luettavaa.

Loppuvuodesta ihastuin Pauliina Rauhalan Taivaslauluun äärettömän hyvin käytetyn suomenkielen vuoksi ja Stedmanin kirjan kanssa kävi vähän sama. Tarinakin vei mukanaan mutta käännös on hyvin onnistunut. Olen viime aikoina tahkonnut aika lailla näitä ensimmäisen maailmansodan huitamille ajoittuvia kirjoja (kiitos Downton Abbey) mutta tämä oli siitä kiva että ympäristö oli jotain muuta kuin se tyypillinen Englanti.

Kirjasta on vaikea kertoa ilman että paljastaa juonta liikaa mutta jos nyt laveeraten kerrotaan jotakin niin kirja kertoo pariskunnasta joka elää vanhalla majakkasaarella, syrjässä muusta yhteisöstä. Elämä pyörii majakanvartijan velvollisuuksien ympärillä, pois ei pääse ja yhteydet mantereelle ovat kaikkea muuta kuin jokapäiväistä. Maailma on saarella kovin pieni mutta elämän kolhut ei säästele ketään, syrjässä eläviäkään. Eräänä päivänä meren mukana saapuu jotain joka muuttaa kaiken. Jotain, joka sokaisee ja on niin suuri onni että omatunto vaikenee. Ainakin hetkeksi. Mutta vaikka eläisikin syrjäisessä maailmankolkassa niin totuutta ei pääse piiloon. Ja eräänä päivänä kaikki paljastuu.

Kirjan ennalta-arvattavuudesta huolimatta tätä ei malttanut laskea käsistään. Kirjailija kuvaa elämää majakkasaarella mielenkiintoisesti ja meri-ilman voi lukiessa melkein haistaa. Tapahtumat eivät voisi enää nykypäivänä tapahtua... tai no mikseipä. Mutta tunnetilat, joita kirja herätti, voivat olla hyvinkin ajankohtaisia. Useampaan kertaan tuli mietittyä että mitenhän sitä toimisi itse jos olisi samassa tilanteessa.
Stedman oli mulle uusi tuttavuus mutta mikseipä tuota lukisi häneltä jotain muutakin jos vastaan tulee.
Omaan kirjahyllyyn en tätä kuitenkaan hankkisi mutta ehdottomasti tämä oli yksi alkuvuoden parhaista lukukokemuksista.

Ps. Ekalla vaihtui koulussa taas jakso. Pikkasen on välillä hankala ymmärtää näitä aivoituksia lukujärjestyksen tekemisen taustalla, vaikka periodimainen opiskelu on meillä ehdottoman hyväksi jutuksi koettukin. Nimittäin tässä jaksossa pojan kokonaistuntimäärä viikossa on 20,5. Sen kun jakaa viidelle päivälle niin koulupäivät ei kovin ihmeellisiä ole. Perjantaisin jätkällä on koulua 13.30-15.30. 
Viimeinen eli seuraava jakso onkin sitten 28,5 tuntia viikossa. Aika iso ero. 


4 kommenttia:

  1. Ääh, mä en kyllä ainakaan ajoissa ehdi tähän vastaamaan - vapaapäivät muuttui työpäiviksi (tai oksennustaudiksi), ja töissä onkin töitä tehtävänä (poikkeus normaaliin).
    Yritän aamulla viimeistään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä lisään sut sitten kun oot postannut :) vähän hiljaselta näyttää tää omakin... ei vaan etene ja töissä olen. Pitäisiköhän tässä suorittaa eka blogi-ainekirjoitusten plagiointi :P

      Poista
    2. Luultavasti. Mä valitan vielä tänne kun en omaan kehtaa että siis tää vitun tappotauti jyllää vieläkin kun sykkeet nousee pelkästä hengittämisestä ja ei olla pystytty edes vehtaamaan ikuisuuksiin. (Noh, tätä ei kyllä ole kovin classy valittaa minnekään :D ).

      Poista
    3. No toi on oikeesti jo ihan perseestä. Sekä kohtuutonta. Oikeesti.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?