maanantai 31. maaliskuuta 2014

Pelkoa ja inhoa perheessä

Aina silloin tällöin kun tavataan jossain isommalla kaveriporukalla, on mukana myös lapsettomia ihmisiä. Omassa kaveripiirissä on tahattomasti lapsettomia mutta myös heitä joille lapsettomuus on valinta. Ja aina, ihan aina löytyy se joku perheellinen joka muistaa mainita lasten saamisen ihanuudesta. Miten sitä rakkauden määrää ei koskaan ole osannut kuvitellakaan. Ja onhan se totta. Se on ihan juurikin noin. Ei sitä voikaan osata kuvitella.
 Jostain syystä valittu lapsettomuus nähdään jotenkin "hetkellisenä mielenhäiriönä" joka voidaan parantaa puhumalla. Ja sillä että hehkutetaan sitä vanhemmuuden ihanuutta ja sitä, miten sitä ei vaan voi tietää ennenkuin on vanhempi. Koska eihän lapseton voi tietää mitä menettää? Niin. Ei ehkä voi. Eikä ehkä haluakaan tietää. On tehty se tietoinen valinta että ei haluta ottaa selvää. Ja musta se on ihan ok.

Mitä isommaksi omat lapset kasvaa ja mitä enemmän vuosia tulee itselle mittariin vanhempana, sen vastuullisempana valintana pidän myös sitä että toiset valitsevat lapsettomuuden. Jos mielenkiinnon kohteet ovat muualla niin mikä pakko on lisääntyä? Jos vaikkapa työ vie leijonanosan ajasta että energiasta ja se toimii jopa intohimona niin miksi sitä palettia pitäisi sekoittaa jos on olo että lapsia ei halua. Jos tuntuu siltä että ei ole aikaa. Ja jos tuntuu siltä että sen aikansa haluaa käyttää muuhun. Lasten psykiatrisella puolella yllättävän isona potilasryhmänä ovat lapset jotka tulevat ns. hyvistä perheistä, vanhemmilla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmaa tai muuta vastaavaa minkä nyt äkkiseltään mietittynä mieltäisi taustoista löytyväksi. Näiden lasten ongelmana ovat uraputkeen sukeltaneet vanhemmat. Nämä lapset viettävät suurimman osan ajasta kotona yksin, nämä lapset eivät saa läheisyyttä ja läsnäoloa. Näiden lasten vanhemmille myös työ on eräänlainen lapsi tai vähintään perheenjäsen. Ja siksi näiden perheiden lapset oireilevat. Valitettavasti mulla ei ole nyt tarjota tähän mitään tilastollista faktaa asiasta koska tämä perustuu lasten psyk. puolella työskentelevien kavereideni kertomaan. Ja mainitaan nyt toki vielä sekin että tietenkään kaikki lapset eivät reagoi näin jos vanhemmat ovat paljon töissä, kaikille ei synny sitä myötä mielenterveyden ongelmia.

Tänä päivänä täällä länsimaissa asiat ovat onneksi siinä pisteessä että me voimme tehdä lapsettomuuden valinnan. Enää ei odotuksena ole se että avioliiton myötä saadaan myös lapsia.
Tai no, tietysti odotetaan. Ei tästä kuitenkaan loppupeleissä ole niin montaa vuosikymmentä kun tästä maasta katosi sodan takia sukupolvi nuoria miehiä. Ja vanhempi väki ajattelee ehkäpä tämän takia lapset elämän jatkumona. Mutta siitä huolimatta lisääntyminen ei ole enää samalla lailla pakko mitä se on joskus ollut. Ja hyvä niin.

Kun siitä vanhemmuuden ihanuudesta puhutaan, niin koskaan ei kuitenkaan tule esille se kolikon toinen puoli. Koskaan ei puhuta niistä toisista tunteista joita myös tulee lasten saamisen mukana. Koskaan ei kuule siitä että kerrottaisiin miten hallitsematonta pelko on lasten myötä, miten ahdistus saa ihan uusia mittasuhteita ja miten voimaton välillä olet tiettyjen asioiden kanssa. Aina vain glorifioidaan sitä käsittämättömän suurta rakkautta ja kiintymystä mikä lapsen mukana tulee. Mulle oli aikanaan shokki äidiksi tultuani käsitellä myös niitä toisia tunteita. Jotka tulee hyökyaaltoina ja jyrää sut alleen. Toisaalta jos olisin tiennyt niin en tiedä olisinko koskaan ikinä uskaltanut yrittää saada lapsia.

Kuitenkin mä kaipaisin keskustelua myös niistä vaikeista tunteista. Miten kamala olo välillä on. Koska pelottaa niin paljon ja huolettaa. Miten tuntuu että pitäisi tehdä hartiavoimin töitä että lapsi edes hengittää. Miten pieneltä ja voimattomalta sitä tuntee itsensä asioiden edessä joihin ei voi itse mitenkään vaikuttaa. Miten pahalta voikaan tuntua. Ja kaipaisin sitä keskustelua ihan kaikentyyppisten perhekuntien kanssa, oli lapsia tai ei.

Kukaan ei koskaan puhu siitä että ei tarvitse olla synnytyksen jälkeisesti masentunut tunteakseen itsensä aivan mielenterveysongelmaiseksi. Väsymys, hormonit, u name it. Sille univelalle ja sen myötä tuleville lieveilmiöille lähinnä naureskellaan että no haha kun unohdin ottaa alushousut pois vessaan mennessäni ja hohhoh kun kaadoin lapsen muroihin kahvia maidon sijaan. Eikä sillä, olen sortunut tuohon huumoridefenssiin ihan itsekin. Mutta musta se on jotenkin jännä miten sitä suojelee itseään niin vahvasti sillä huumorilla. Miten se onkaan niin vaikeaa kohdata niitä vaikeita tunteita suoraan. Ja myöntää että siihen vanhemmuuteenkiin joskus hetkittäin väsyy. Ja miten se oma lapsi voi olla maailman ärsyttävin olento.

En muista kovin usein kuulleeni myöskään siitä miten vaikeaa on uskaltaa antaa lapsen itsenäistyä.Tai kuulee mutta harvemmin kuitenkaan ehdasti olen keskustellut siitä miltä oikeasti ne isot askeleet tuntuu. Mitä se vaatii myös vanhemmalta. Se uskaltaminen. Kulkea koulumatka itsenäisesti, matkustaa bussilla ensimmäistä kertaa yksin tai huolehtia harrastuksiin menemisistä omatoimisesti. Miten ristiriidassa sitä välillä on, sekä lapsi että vanhempi. Vanhempi yrittää kannustaa lasta itsenäistymään vähän pienemmissä asioissa, joita lapsi ei vielä millään halua. Ja lapsi taas haalisi itsenäisyyttä asioissa jotka vanhemmasta tuntuvat vielä aivan liian suurilta askelilta.Omien nuorien kanssa näitä esimerkkejä löytyisi vaikka kuinka. Ja monesti vasta kokeilu kertoo sen missä mennään. Niitä virhearvioita sattuu sekä lapselle että vanhemmalle.

Koskaan ei kerrota miten jotkut laulut, elokuvat tai musiikki muuttavat sanomaansa vanhemmuuden myötä. Tai ihan yksinkertaisesti koko tunnetilaa. Esimerkiksi Titanic aiheuttaa mussa nykyään ihan jokaisella katselukerralla valtavan ahdistusreaktion kaikkien niiden mukana olleiden lasten vuoksi. Lapsettomana leffateatterissa aikanaan kosketti se lyhyt mutta sitäkin vahvempi rakkaustarina.

Luonnonkatastrofien tai suuronnettomuuksien jälkeen olen monesti miettinyt että miten ne vanhemmat, jotka ovat menettäneet koko perheensä selviävät. Miten siitä voi selvitä? Mistä sen elämänhalun voi enää löytää? Tai järjen ihan tavallisiin asioihin? Kun tietynlaiset pelot ja uhkakuvat ovat toteutuneet.

Lasten kasvaessa myös ne pelot kasvaa. Pienet lapset, pienet murheet. Näin sanotaan. Ja itse allekirjoitan sen täysin. Lasten kasvaessa myös minä joudun väkisin kasvattamaan niitä omia taitojani pelon käsittelyn suhteen. Ja paljon on varmasti myös vielä sellaista mitä en osaa pelätä. Ne tulee sitten ajallaan eteen, jos tulee. On vaikeaa valita että ei pelkäisi koska päätökset ja koko lähtökohta mikä pelottaa, ei ole minun valittavissani. Valitsin kuitenkin aikanaan uskaltaa olla vanhempi. Ja siitä paketista ei voi valita vain niitä parhaita paloja. Otat kaiken tai et mitään.


lauantai 29. maaliskuuta 2014

Ero

Erosin kirkosta. Pitkän mietinnän jälkeen. Itse teko kyllä tapahtui suhteellisen spontaanisti. Tuli vain hetki jolloin oli olo että nyt sen teen.

Vaikka olenkin ollut vuosikausia agnostikko niin olen kuulunut ev.lut. kirkkoon. Uskoni on muodostunut monesta eri kokonaisuudesta enkä osaa oikein laittaa sitä minkään yksitellyn nimen alle. Olen halunnut kuulua kirkkoon pitkälti siksi että kirkon piirissä olisi suvaitsevaisia ja avarakatseisiakin tyyppejä. En häpeillyt koskaan kirkkoon kuulumistani. Olen itse aina kokenut ns. ääri-ateistit paljon ahdistavampana ryhmänä kuin uskovaiset. Tosin en ole tainnut ihan niiden ääripäisimpien uskovien kanssa tekemisissä ollakaan.

Kuitenkin hetki hetkeltä alkoi tuntumaan että oma ajatusmaailmani on kaukana siitä mitä kirkko edustaa. Tuntui että mitä isommaksi lapset kasvavat niin sen hankalampi on perustella kirkkoon kuulumistani. Koska lapset kyselevät ja kyseenalaistavat. Vuosi vuodelta kysymykset hankaloituivat ja vuosi vuodelta ne omat vastaukset alkoi tuntumaan liian ristiriitaisilta. Vaikka omien korvien välissä tuntui hyvältä niin ääneen sanottuna huomasin itsekin että tämä ei nyt kuulosta järkevältä. Kirkko sanoo yhtä, minä sanoin toista.
Lasten kysymysten myötä en enää osannut perustella itsellenikään että miksi kuulun organisaatioon joille jokainen ei ole samanarvoinen. Mitä enemmän vastailin, sen enemmän aloin itsekin kuulemaan omissa vastauksissani sen miten pöljää kirkkoon kuulumiseni oli. Ei tuntunut enää siltä että tuntuisi hyvältä olla se avarakatseinen kirkon sisällä. En koe kuitenkaan että olisin  nyt mitenkään valaistunut kirkosta eroamisen jälkeen. Yhtä neutraalit ajatukset ja fiilarit on edelleen ko. instanssia kohtaan. Mutta nyt tuntuu että pystyn ehkä seisomaan omien vastausteni takana vähän paremmin. Perustelemaan oman elämänkatsomukseni. Uskomaan miten ja mitä haluan.

Kaksikko toivoi että voisivat myös erota kirkosta. Sanoin että jos saavat isältänsä luvan niin minun puolestani. Toki monikin voi olla sitä mieltä että alaikäisen, vasta maailmankuvaa muodostavan nuoren ei  pitäisi saada päättää tuollaista asiaa. Mä näen taas niin päin että liittykööt sitten takaisin aikanaan jos siltä tuntuu. Koen ahdistavammaksi ajatukseksi sen että esimerkiksi rippileirillä kohdalle sattuisi riparipappi joka olisi vaikkapa homovastainen. En halua että lapseni joutuvat olemaan tekemisissä aikuisten kanssa jotka tuomitsevat omien näkemystensä kautta seikkoja jotka ovat meidän perheessä kasvaneille täysin normaaleja. Kaksikko on jatkuvasti tekemisissä esimerkiksi sateenkaariperheiden kanssa. Teini-ikä on ihan tarpeeksi haastavaa aikaa ilman pelottavia aikuisiakin. Ja sitä uskonto saattaa pahimmillaan olla. Pelottavaa.
Jos olen ihan rehellinen niin toivon että yksikään lapsistani ei mene rippileirille, kuuluivat kirkkoon tai eivät. En halua lapsiani parin viikon aivopesuun. 

Mun kohdalle on sattunut aina kouluaikoina hirmu hyviä uskonnon opettajia. Kaikkia uskontoja on käyty läpi enempi uskontotieteiden vinkkelistä eikä niin että yhtä on nostettu muiden yläpuolelle. Ja olen ymmärtänyt että Kaksikonkin kohdalla on ollut samanmoisia ussan opettajia. Luulen pitkälti että juuri tämän seikan takia pysyin kirkossa näinkin pitkään kuin pysyin.Uskonnosta tehtiin kouluaikana niin mielenkiintoista että en kokenut tarvetta kapinoida sitä vastaan. Enkä koe toki nytkään. En vain koe enää mielekkääksi olla kirkon kirjoissa.

Ateisti en ole vieläkään. Enkä näe mahdottomana sitä ajatusta että jonain päivänä kuuluisin uudestaan kirkkoon. Paljon saa kuitenkin virrata vettä toiseen suuntaan ennen sitä.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Juoksukärpäsen hylkäämä

Mun piti kirjoittaa urkkahommista laajemminkin mutta pistetään nyt tulemaan vain tämmöinen semisti nillittävä postaus.

Nyt ei oikein meinaa futaa. Nimittäin lempilajini juoksu.
Viime vuoden loppupuolisko oli vallan ihanteellinen juoksijalle. Ainakin tällaiselle mun malliselle. Kelit suosi ja tuntui että jotenkin ihan kaikki oli kohdillaan. Pääsin usein juoksemaan aamupäivästä ja kotiympäristö tarjosi monta vaihtoehtoista reittiä.
Juoksin viime vuoden viimeisen juoksun uudenvuodenaattona. Olisin jatkanut heti alkuvuodesta mutta tulin kipeäksi ja sitten tulikin lumi. Kaikenkaikkiaan taukoa juoksulle tuli parisen kuukautta. Maaliskuun ensimmäisenä juoksin kevätkauden avauksen. Takana taitaa nyt olla kaikenkaikkiaan seitsemän juoksukertaa joista vain yksi on tuntunut oikeasti hyvältä.

Aluksi laitoin tauon piikkiin sen että ei irtoa. Mutta kun ei vaan lähtenyt helpottamaan. Juoksu ei tunnu enää niin hyvältä ja mun jutulta mitä se oli vielä silloin vuoden viimeisenä päivänä. En tiedä mitä ihmettä tässä on tapahtunut. Onko liian kosteaa? Siitepölytkö vaivaa? Syökö duuni multa ihan oikeasti mehuja näin paljon? Vai kevätväsy? Tekniikassa on joku vika? Tai varusteissa? Tuntuu että mulla ei yksinkertaisesti riitä puhti. Vaikka kuinka yritän hakea hyvää juoksuvauhtia niin tuntuu että sellaista energiapiikkiä ei vaan tule että juoksu lähtisi taas rullaamaan. Sattuu ja tuntuu voimattomalta. Väsyttää ja tuntuu ettei saa henkeä! Taidan pitää parin viikon tauon koko touhusta ja liikkua jotain ihan muuta.

Tuntuu tosi pöljältä koska luulin että juoksu on mun juttu. Ikävöin ja nurisin koko kahden kuukauden talven kun en päässyt juoksemaan. Että voikun olisi jo ilmat ja keväät ja pelit ja pensselit että pääsisi taas menemään. Ja nyt kun pääsee niin kuinkas kävikään.
Juoksu ei tunnu enää sellaiselta arjen mielenterveyden kohentajalta ja raittiin ilman lataajalta mitä se vielä oli silloin joulukuun vika. Stressin lievittäjästä on vaivihkaa tullut stressin aihe. En oikein tiedä olenko hämmentynyt vai ärtynyt. Näin vaikealta ei tuntunut viime syksynä kun aloitin juoksemisen uudestaan n. puolentoista vuoden tauon jälkeen.
Syksyllä ostetut juoksukengät mitkä tuntui ihan mahtavilta jalassa koko viime kauden ei tunnu nyt yhtään hyviltä. Tuntuu että kaikki urkkavaatteet tuntuu vääränlaisilta juoksuun ja aina on joko liikaa tai liian vähän päällä.

Luulin ihan oikeasti olevani motivoitunut juoksuun mutta nyt alkaa pikkuhiljaa syödä naista ja isosti. Haluaisin että se tuntuu hyvältä mutta nyt ruvetaan olemaan niillä rajoilla että alkaa olla tosi hankala vakuuttaa itselleen että kyllä sinne lenkkipolulle kannattaa mennä. Että kyllä se alkaa tuntua hyvältä kun vaan lähtee ja menee. Kun ei näköjään ala. Tuntuu vaan pahalta. Ja vaikuttaa mielialaan niin että olen äkeänä koko loppupäivän. Eihän seitsemän juoksukertaa ole vielä paljoa mutta on se senverran että ne alkujähmeilyt pitäisi olla jo takana. Mitä ihmettä tässä tauon aikana on oikein päässyt tapahtumaan? Ja on itseasiassa hassua edes puhua tauosta koska olen kuitenkin urheillut kaiken aikaa. Haaveilin jo Naisten Kympistä ja Midnight Runista mutta nyt ne on kyllä jyrkkä ei.

Muiden lajien kanssa tätä ongelmaa ei ole. Muut tuntuu hyvältä ja muiden lajien parissa on kivaa. No, mikset sitten tee niitä muita, kysytte. Koska juoksu on se mun juttu. Ja en ole vielä ihan valmis sitä unohtamaan. Koska en ymmärrä mitä on tapahtunut. Äh, menen leipomaan lohtupullaa. Se ainakin tuntuu hyvältä ja on varmasti mun heiniä!

maanantai 24. maaliskuuta 2014

SE maaliskuu

Iskihän se. Tänäkin vuonna. Täysin odotetusti. Nimittäin kevätväsy. Mistä tätä väsymystä oikein riittää?

Maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi ja kuukausista yksi odotetuimmista. Vaikka olisi lunta niin aurinkoa näkyy ja se tuntuu jo lämmittävältä! Tänä vuonnahan talvi on ainakin täällä pk-seudulla ollut vähän sitä sun tätä mutta kevät ei onneksi pettänyt tänäkään vuonna. Eikä näköjään se väsykään.

Syksyisin mulla ei pimeys vaikuta energiatasoihin mutta keväisin nuupahdan täysin kun alkaa olla valoisaa. Kellojen siirto ei ole se pahin rasti vaan ylipäätänsä valo ilmionä. Ihan yhtäkkiä onkin jo ihan hemmetin valoisaa tosi aikasin. Ja samalla sieltä toisesta päästä myös tosi myöhään. Ja se on se mikä jossain vaiheessa tekee mulla sen että väsyttää. Mikään unimäärä ei riitä ja energia ei riitä mihinkään. Oon aina ihan fiiliksissä kun sitä aurinkoa alkaa taas olemaan ja melkeinpä sitä kehittää itselleen jo jotain pakkoa siitä että pitäisi mennä ulos ja pitäisi nyt nauttia siitä ja valokylpeä kun sitä on. Niinkuin tarvisi pelätä että se johonkin häviäisi. Mutta sitten onneksi muistuu se että tämä nyt on sitä kevätväsyä. Sitä jokamaaliskuista. Että ei se aurinko sieltä mihinkään karkaa ja siitä ehtii kyllä nauttimaan ja jos väsyttää niin saa levätä. Mieli ei ryve missään mutta tosiaan kroppa on melko unelias. Huhtikuussa onneksi helpottaa.

Vapaata on ollut onneksi aika paljon niin on saanut levätä. Viimeisen parin, kolmen viikon aikana olen tainnut olla jopa enemmän kotona kuin töissä. Tietokone on ollut kiinni, silloinkin kun olisi mahdollisuus koneella olla. Ei vaan huvita. Oon vihdoin oppinut käyttämään puhelinta ja ne vähäiset nettihommelit (TwitterSähköpostiFacebook) on saanut surffattua puhelimella. Uutisia on tullut seurattua ihan tv:stä. Pikkuhiljaa ollaan alettu uutisista puhumaan Kaksikonkin kanssa. En halua että esimerkiksi Toka joutuisi vielä pohtimaan tai pelkäämään kolmatta maailmansotaa mutta ehkä on parempi että näistä jutuista jutellaan kotona. Meidän pojat kun bussimatkoilla lukevat esimerkiksi Metroa enkä ihan täysin varauksetta luota siihen ettäkö koulussa näistä ei puhuttaisi. Poikien opettajat on ihan huippuja muttakun niitä stiplujakin on sattunut. Uutispimento kotona ei ole enää siis niin ehdoton kuin ennen. Ja sitä myöten ei oikein ole ollut syitä jotka olisi innostaneet koneelle.

On tullut myös luettua paljon. Sitä jaksaa tehdä vaikka kroppa huutaisi mitä. Pieni flunssantynkä nyt vielä teki sen että sai röhnöttää oikein urakalla. Tällä hetkellä silmien alla Me, Keisarinna. Lisäksi olen koukuttanut itseni Lääkärit-ohjelmaan joka onneksi tulee kahdesti päivässä! Lasten ollessa unilla tai pihalla ollaan Siipan kanssa toljotettu House of Cardsia ja True Detectivea. Molemmille vahva suositus! Tietysti jos haluaa siinä kevätauringossa kylpeä niin ei ehkä kannata juurruttaa itseään sohvaan.

Jos äiti on ollut väsynyt niin lapsilla taas virtaa riittää. Kaksikko kävi kaivamassa skeitit kellarista ja sen jälkeen ei poikia paljon olekaan näkynyt. Satunnaiset sadepäivät on käyty kotona nurisemassa kun ei ulos pääse eikä ole mitään tekemistä. Ja sitten kun sinne pihalle pääsee niin sisälle ei malteta oikein edes syömään. Ja kun jatkuvasti on pihalla ja fyysisesti rasittaa itseään niin unikin maistuu. Ekaa saa viikonloppuisin käydä jo vähän herättelemässä että heräisi ennen iltapäivää. Vaikka menevät kuitenkin nukkumaan ihan ajallaan.
Eka on osan bussilla kulkemisestakin korvannut skeittaamisella. Josta tulikin mieleen että pitäisi viedä Kaksikon fillarit keväthuoltoon. Olisi sitten sekin vaihtoehto käytössä.
Pienin taas kasvaa ja kehittyy. Siippa koukutti Kolmosen Fröbelin Palikoihin ja nyt ne raikaa täällä jatkuvasti. Tosin musiikki kuin musiikki saa pienimmän nytkymään. Kolmas myös on varsinainen kainalossa myhnyttäjä. Mikä on vain mahdottoman suloista. Tyyppi kaivautuu kirjan kanssa kainaloon monta kertaa päivässä ja sitten luetaan. Joskus ihan ollaan vaan. Öisinkin Kolmas kaivautuu mieluusti kainaloon ja oikein kietoutuu käden ympärille. Juoksemista opetellaan ja suu höpöttää koko ajan. Mitään selvää siitä monologista ei saa mutta kovasti tuntuu olevan asiaa. Vessanpönttö on kiehtovinta ikinä, vessaharja jouduttiin jo takavarikoimaan koska pienin on hieman turhankin intoutunut siivoamisesta. Harmi että imuri on tyypille liian painava. Kauppakasseja ei tässä osoitteessa todellakaan tyhjennetä ilman pienimmän panostusta auttamiseen ja siitä vasta loukkaannutaankin jos ei päästä avuksi tyhjentämään astianpesukonetta. Roskat Kolmas osaa jo viedä roskikseen, tosin biojäte on niin kiehtova että sitä haluttaisi lähinnä tyhjentää. Kaikenkaikkiaan huipputyyppi jolla on mieletön huumori!

Kevään saapuessa saatiin Siipan kanssa aloitettua taas juokseminenkin. Vähän hakusessa on vielä niin rytmi, matka kuin oikea pukeutuminenkin mutta tuntuu pikkuhiljaa että kroppa muistaa mistä on kyse. Kaikenaikaahan sitä on jotain liikuntaa tullut tehtyä mutta juokseminen on kuitenkin niin oma juttunsa että mitään korvaavaa sille ei oikein ole.
Tuossa kun tilastojani vähän tutkailin niin olen melko ihailtavasti jaksanut liikkua joka viikko siitä lähtien kun töihin palasin. Mikä ei todellakaan ole laisinkaan varmaa näillä työvuoroilla. Koska joinakin viikkoina olen pelkästään yövuoroissa jolloin ihan oikeasti se sykli on sitä että sitä hereilläoloaikaa kotona ei kamalasti tule. Ja kaikki energia on säästettävä sinne yöhön. Mutta tässä nyt näkeekin sen tilastoinnin hyvän puolen, sillä varmentaa sen että joka viikko tulee tehtyä jotakin kun sen laittaa ylös. Ja varsinkin näinä aikoina kun haluttaisi vaan maata sohvalla ja työntää kättä karkkipussiin, takaa tilastointi sen että jotain tekee. Ja niitä yhden liikuntakerran viikkoja ei siellä montaa ole vaan yleensä niitä kertoja on 3-4 mikä on jo todella hyvin.
Hypättiin mukaan myös 30 päivän lankkuhaasteeseen. Ihan hauskaa mutta nyt kun lankutetaan yli minuutin pätkiä niin ihan tosissaan alkaa olla haastetta hommassa. Ostin myös joku aika sitten kotiin voimapyörän johon on hurahtanut enempi vähempi koko perhe. Katsotaan josko tästä työ/perhe/urheilu-yhtälöstä saisi tehtyä ihan oman postauksensa.

Taidettiin nuolaista liian aikaisin. Oma työnantajani on ollut ihan mahtava mutta Siipan työnantaja sitten... no, sanotaanko näin että suullinen sopimus ei ole ennenkään paljon siinä osoitteessa pitänyt ja niinhän siinä kävi tälläkin kertaa. Siinä vaiheessa kun asioita olisi laitettu paperille niin Siipan työnantaja perui koko homman ja ehdotti täysin päinvastaista mistä oli alunperin ollut puhetta. Vaihtoehtoa jota työnantaja itsekin piti huonona kun asioista keskusteltiin. Ei siinä, ymmärrän kyllä että työnantaja ei voi kaikkeen myöntyä mutta kieltämättä tuntuu jo silkalta vittuilulta että luvataan asioita useampaan kertaan ja siinä vaiheessa kun Siippa matkaa lapsen kanssa kolmella eri julkisella kulkuvälineellä paikan päälle tekemään asiasta kirjallista sopimusta niin perutaankin koko homma. Asiat kun voisi hoitaa niin monella eri tavalla. No, selvitellään nyt vielä keksittäisiinkö jotain muuta mutta kieltämättä ei ole itselläkään hirveästi haluja vaatia Siippaa hoitovapaalta töihin noin epämotivoivaan työympäristoon. Voi siis olla että Siippa jatkaa hoitovapaalla Kolmosen kanssa x-aikaa ja kun töihinpaluu koittaa niin työnantaja olisi joku muu kuin nykyinen. Mietitään.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Ikäkriisi

Mä olen herännyt huomaamaan että mulla taitaa olla ikäkriisi joka laukesi töihinpaluun myötä. Ihan aina olen tasaisesti kriiseillyt itse työstä, onko tämä sittenkään mun juttu ja miksi en ole sitä ja tätä ja tota. Mutta nyt tällä kertaa ei ole kyse siitä. Tällä kerralla meinaa ahdistaa se mitä töissä on tapahtunut mun poissaollessa.
Nimittäin se ns. mun ikäluokka on tällä hetkellä mun työpaikalta pääsääntöisesti äitiyslomalla. Jotain yksittäisiä poikkeuksia toki löytyy mutta hyvin suuri jakauma on tällä hetkellä kotona lasten kanssa. Mikä on toki ihan ymmärrettävää. Ihan luonnollinen vaihe tässä kohtaa elämää. Se on vain mulle vähän uusi tilanne. Mä kun olin kotona lasten kanssa siinä vaiheessa silloin reilut kymmenen vuotta sitten kun muut eli opiskelijaelämää. Ei sitä silloin osannut ajatella koska oli ainokainen. Mutta nyt tilanne on toinen. Ja varsinkin työpaikalla se näkyy.
Tilalle on tullut uusia, tuoreita ja ennenkaikkea ihan helvetin nuoria työntekijöitä. Mulla ja meidän nuorimmalla työntekijällä on ikäeroa 13 vuotta. 13 vuotta?!?!?!? Mulla ei ole koskaan ollut yhtä tätimäinen olo kuin nyt välillä on. Kun paimennan työpaikalla nuorempiani.

Mä olen yleensä tottunut olemaan se työyhteisöni nuorin. Jostain syystä niin vaan on käynyt että jos on tullut uusia työntekijöitä niin he ovat olleet suht mun ikäluokkaa tai vanhempia. Nyt yhtäkkiä onkin käynyt niin että kaikki, ketkä ovesta sisään tulevat, on mua nuorempia. Osa jopa ihan järjettömästi nuorempia. Hetkinen, missä vaiheessa tämä aikahyppy tapahtui?

Mulle on sinänsä aina ollut sama minkäikäinen kukakin on. Ihan muut seikat ovat määrittäneet sen että kenen kanssa tulee juttuun ja kenen kanssa ei. Kenen kanssa työnteko sujuu mutkattomasti ja kenen kanssa ei. Mutta nyt yhtäkkiä huomaan ärtyväni siitä miten paljon "meteliä" nuorista työntekijöistä lähtee. Miten kovaäänisiä he ovat ja miten häiritsevältä se itsestä tuntuu. Miten eri maailmasta heidän elämänsä tuntuu olevan ja miten huoleton asenne heillä on. Enää jutunaiheet ei kaikki tulekaan niin luontevasti kuin joskus koska meidän arjessa ei ole yhteisen työpaikan lisäksi muita yhtymäkohtia. Ja missä vaiheessa musta tuli se täti joka kiekuu että olkaa hiljaa?

Pidän kyllä itseänikin roimasti nuorekkaampana mitä ikänumero näyttää. Mutta huomaan että tässä lähivuosina on kyllä jotain henkistä kasvua tapahtunut, varsinkin työn saralla. Joku asenne ja arvostus on kypsynyt. Ja on alkanut kaipaamaan työrauhaa.
Sinänsä musta se kliseinen sanonta ikä on vain numero, pitää hyvin paikkaansa. Eihän se ihmisen ikä kerro vielä mitään siitä millainen se tyyppi siinä oikeasti on. Mutta kyllähän nuoreen ikään kuuluu sellainen huolettomuus mitä vanhemmiten ei enää ole (toki aina on se marginaaliporukka..). Ja niin kuuluukin olla! Mutta mä olen nyt selvästikin menettänyt sen huolettomuuden. Tai kasvanut siitä ulos.

Toisaalta tuossa iällisesti keskikastiin kuulumisessa on ollut ihan kivojakin puolia. Vanhemmat kollegat, jotka joskus ovat hieman nuivia nuoria kohtaan, eivät enää nuivaile mulle koska mä en ole enää mittapuulla sieltä nuorimmasta päästä. Tosin nuivailet sitten noille nuoremmille, mikä ei ole kivaa.
Tykkään kuitenkin mun työkavereista, niistä nuoristakin. Vaikka vähän märkäkorvaisia nulikoita ovatkin. Pysyisipä vaan itse paremmin mukana tässä vuosien vierimisessä. Aikahyppelyssä ja vanhenemisessa.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Mielensäpahoittaja



Vituttaa. Ja rankasti. PMS painaa pahemman kerran ja silloin en jaksa ihmisiä enkä ilmiöitä. En mitään, en ketään. Niinkuin laulussakin lauletaan. Voi kun saisi vain olla rauhassa. Olkaa hiljaa ja mahdollisimman näkymättöminä, kiitos. Sitten tulemme toimeen. Ehkä.

En osaa sanoa kumpi on ihmisissä ärsyttävämpi piirre, se että on myöhässä vai se että on liian ajoissa. Odottelu on ärsyttävää mutta piirunverran kiristävämpää taitaa olla se kun ovikellon soidessa hypit yhdellä jalalla ja koitat saada housunlahjetta vedettyä jalkaan samalla kun vaihdat vauvalta vaippaa, väittelet teinin kanssa, pakkaat tavaroita, maksat laskuja ja koitat integroida koko lauman olemaan samassa paikassa samaan aikaan. Siellä ei ollutkaan ruuhkaa ei ole siinä vaiheessa se lause jonka haluaa kuulla.

Ihmisten keskustelutaidot tai pikemminkin keskustelutaidottomuus saa myös takahampaat kirskumaan. Miksi pitää kysellä lapsista ihan vain siksi kun se on tapana? Eikö voitaisi olla mielummin ihan hiljaa? Tai kysyä että mitä mulle kuuluu? Kyllä niistä lapsosista saa jauhaa ihan tarpeeksi. Smalltalkina ei kiinnosta ainakaan pureskella lapsiaiheita. Kerron jos voivat huonosti. Tai jos on jotain erityistä. Tai jos nyt huvittaa jutella lapsista. Ja osaa ne lapset muuten itsekin jutella ja vastata kysymyksiin.

Entisenä tupakanpolttajana voisi kuvitella että sympatiaa riittäisi nikotiiniriippuvaisille. Mutta ei heru! Inhoan kun tupakka sytytetään jo rappukäytävässä, inhoan kun juuri ennen bussiin menoa poltetaan ja sitten tullaan istumaan siihen mun viereen haisemaan ja hönkimään ja inhoan sitä että kaikki pyörii sen röökitaukoilun ympärillä. Lopettakaa. Typerä ja kallis harrastus. Ja pahalta haiseva.

Talven mittaan korvasin lenkkeilyn käymällä kuntosalilla. Vikatikki! Itse treenaaminen oli vallan mukavaa. Mutta ne kanssatreenaajat! Suurinosa tuntuu treenaavan lähinnä kielenkantojaan. Luulin että uimahallissa saa kuulla ihmisten terveyshuolista riittämiin mutta ehei. Kuntosali on vielä pahempi paikka! Olen pikkasen turhan perillä eräänkin miespuolisen kanssatreenaajan vatsan toiminnasta. Liiankin tietoinen työpaikan ongelmista. Ja turhankin tietoiskustettu viikonlopun riennoista. Älkääkä ottako niistä vatsalihaksistanne kuvia salin peilin kautta. Todella typerän näköistä. Eikä kaiveta sitä nenää siellä laitteissa!
Ja entäpä sitten se väki jotka tulee salille katselemaan urheilua tv:stä sen punttaamisen ohella? Tai pussailemaan kumppanin kanssa. Menkää kotiinne siitä! Reenaamaan tänne on tultu.
Jos nyt jotain hyvää niin nämä edellä mainitut seikat nosti niin hirveän raivon allekirjoittaneen korvien välissä että en ole varmaan koskaan saanut niin hyviä tuloksia aikaan kuin salilla käydessäni.

Sehän talvikin sitten tuli takaisin. Ja sen kyllä huomaa. Ei niinkään katsomalla ikkunasta ulos vaan avaamalla sosiaalisen median. Niin on joka tuutti täynnä valokuvaa ja ihmetystä siitä miten onkin ulkona lunta. Ja kylmää. Ja talvi! Kiitos vaan tästäkin tiedosta. Jos olisin Pekka Pouta niin olisin huolissani työpaikkani puolesta.

Mattojen tamppaajat! Voi olla että kohta repeää aivo. Tätä en ole ymmärtänyt koskaan ja matottomana ihmisenä en taida koskaan ymmärtääkään. Miksi niitä mattoja pitää tampata? Kuulostaa siltä kuin sisäpihalla vaihdettaisiin laukauksia. Eikö sitä mattoa saisi puhtaammaksi yhtään vähemmällä mölyllä?
Ja parhaanne mukaan toki tähtäätte ampumisharjoituksenne aina lapsen päiväuniaikaan. Tämä on salaliitto roskakuskien kanssa, jotka toki myös saapuvat vain lapsen ollessa unilla.

Madonreiät johon hukkuvat niin parittomat sukat, meidän talouden joka jumalan kuulakärkikynä, kauppalistat, postimerkin perkeleet kuten myös yksi kappale Malaysian Airlinesin lentokoneita.

Töissäkin piti taas olla koko viikonloppu. Vaikka ei olisi kyllä millään jaksanut. Tai huvittanut. Tai huvittanut jaksaa. Mutta niin vaan vedettiin heti aamusta sarjaa työtä muistuttavia liikkeitä.

Entäpä sitten tämä PMS-väsymys. Nukuttaa. Nukuttaa!!!

Alkaisi jo ne kuukautiset. Loppuisi tämäkin valitusvirsi.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Kaalipää

Alkuvuodesta (vai oliko se viime vuoden lopusta?) päätin että nirsoilusta voi oppia pois. Ja nyt ei kyseessä olleet lasten makumieltymykset vaan ihan omani. Mä olen nimittäin aivan järjettömän nirso makujen suhteen.
Olen ihan vankasti sitä mieltä että kaikesta ei tarvitse tykätä eikä kaikkea tarvitse välttämättä edes maistaa. Mutta uskon ihan yhtä vankasti myös sen että omalla kohdalla monen ruoka-aineen nirsoilu johtuu ihan tasan vain siitä että kyseinen ruoka-aine on ollut mulle väärintarjoiltuna. Mä tarvitsen mausteita ja jotain mikä taittaa pistävimpiä ja läpitunkevia makuja. Useampaa juttua jotka keskenään sopii yhteen ja jotka tuovat maullisesti toistensa parhaat puolet esille.
Päätinkin aloittaa tämän projektin yhdestä ikuisuus-inhokistani eli kaalista. Järjettömän hyvää ruokaa on tehty jo lehtikaalista ja kiinankaalista. Tällä kertaa otin työn alle valkokaalin. Joka siis tunnetaan myös nimellä keräkaali. Ihan vaan tiedoksi teille muille yhtä tietämättömille, ettei tarvitse sitten siellä kaupan HeVi-osastolla googlailla niinkuin eräiden.
Bongasin alla olevan ohjeen Olga Temosen Emäntänä Olga-keittokirjasta. Näiden nirsoiluinhokkien kohdalla mulla pitää olla resepti jota voin noudattaa orjallisesti.

Kaali-purjovuoka

kahden nyrkin kokoinen pala valkokaalia
1 purjo (mulla ei ollut joten laitoin sipulia)
oliiviöljyä
1 1/2 dl vettä
suolaa, pippuria
2 palloa mozzarellaa
balsamiviinietikkaa

Pilko kaali ja purjo suikaleiksi. Kuullota miedolla lämmöllä 10 min.
Kaada paistos uunivuokaan. Lisää vesi ja ripottele suola ja rouhi pippuria päälle.
Kuorruta pinta siivutetulla mozzarellalla. Pirskota päälle vielä oliiviöljyä ja balsamiviinietikkaa. Paista 200 asteessa n. 30 min.

Tämä on aika miedohkon makuista eli jos potkua haluaa niin sitten pitää omavaltaisesti maustaa. Toimi kuitenkin kun makuparina oli puolukkaa.

No tässä sitä valkokaalista herkkua nyt sitten on kera pinaattilettujen ja puolukkahillon.

Kaalihan tuntuu tällä hetkellä olevan jollain tapaa trendikästä ruokaa. Oli tai ei niin terveellistä se on ainakin. Ja hyvänmakuista kun sen tekee perinteitä rikkoen. Mä ainakin koen että ehkä nämä mun kaalitraumat juontaa johonkin lapsuuteen, kaalilaatikoihin ja kiinankaalisalaatteihin joissa ei oikeasti maistunut mikään muu kuin se kaali hyvinkin läpitunkevasti. Hyi yök!
On vielä monta kaalihommaa mitä haluan kokeilla ja tuntuukin jo siltä että kaalit ei enää mun nirsoilun kohteena ole.
Nirsoilusta voi siis oppia pois! Mutta kaikesta päättäväisyydestäni huolimatta en usko että tulen koskaan tykkäämään esimerkiksi Aura-juustosta. Joku roti, oikeesti!

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Mitä jos..

Mulla oli uni karussa viime yönä pienen hetken ja luonnollisesti päässä alkoi pyörimään kaikenmaailman ajatusmylly. Aiheista huolimatta ei ollenkaan ahdistanut, kunhan vaan mietin.

Mietiskelin että mitä jos Siippa kuolisi yhtäkkiä ja mä jäisin lasten kanssa yksin. Miten sitä selviäisi? Missä vaiheessa alkaisi tuntumaan että elämä kantaa?
Työpaikka menisi mulla ainakin vaihtoon varmaan ensimmäisenä. Tai no, varmaan menisi kauan ennenkuin pystyisi edes tekemään töitä. Kuinkahan pian sitä edes saisi arjesta kiinni että pystyisi tekemään töitä. Onkohan siinä joku aikaraja jonka jälkeen sun on pakko mennä töihin? Että pikkuhiljaa saisi arjesta kiinni. Jokatapauksessa, en mä pystyisi kolmivuoroa tekemään yksin.
Miten sitä saisi hoidettua arjen ja oltua lapsille riittävästi vanhempi ja huolehdittua jossain välissä itsestäänkin? Osaisiko sitä pyytää apua ja olla autettavana? Miten voi selvitä maailmanlopusta?

Mietiskelin että mitä jos mulla ei olisi ollenkaan lapsia ja eläisin yksin? Millaista mun elämä olisi?
Varmaan matkustelisin ainakin. Tekisin töitä pääsääntöisesti iltaisin ja öisin, pidempiä putkia että sitten saisi myös pidempiä vapaita. Juoksisin varmaan joka keikalla mitä vaan löytyy. Kaikki rahat mitkä tulisi varmaan myös menisi. Osaisikohan sitä nauttia siitä kaikesta omasta vai jahkailisikohan sitä ja haikailisi kaiken aikaa jotain mitä ei ole? Ahdistuisi tai panikoituisi. Olisiko se elämä sellaista jatkuvaa sykkimistä joka suuntaan vai osaisiko sitä vaan olla hetkessä? Asuisikohan sitä edes Suomessa?

Mitä jos sitä olisikin sairas? Että ei pystyisi elämään ihan normaalia arkea vaan sitä värittäisi joku sairaus? Olisiko sitä kuinka katkeroitunut? Vai sopeutunut? Kuinka isoja uskaltaisi haaveilla?
Mitä jos mä kuolisin? Pelkään melkein hysteerisesti rintasyöpää koska mun rintoja ei voi kunnolla tunnustella mastopaattisen kudoksen vuoksi. Osaisiko sitä vaan sopeutua siihen ajatukseen jos tietäisi kuolevansa. Olisiko hysteerinen vai rauhallinen? Miten paljon ahdistuisi ajatuksesta ettei näe lasten kasvavan. Ja miten paljon itseltäkin jäisi vielä kokematta. Miten voi valmistautua johonkin niin lopulliseen?

terveisin perheen kyselyikäinen

Ps. Vaikka mä en yleensä kovin montaa ajatusta anna lastenvaatteille niin sitä(kin) olen kuitenkin ihmetellut että minkä ihmeen takia lastenvaatteilta odotetaan kestävyyttä? Ymmärrän tämän odotuksen ulkovaatteiden kohdalla ja ymmärrän myös sen että muutaman käyttökerran jälkeen vaatteen ei tarvisi olla jo osissa. Mutta noin muuten. Lastenvaatteethan on ihan hemmetin kovalla koetuksella ja kulutuksella, totta helvetissä se myös näkyy?! Jos aikuisten kedjut olisi murto-osankaan yhtä kovalla rasituksella niin kuinkahan moni, muka-laadukaskin, vaate oikeasti kestäisi? Mikä edes on se kestävyys mitä odotetaan?

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Mustat sukat

Mä olen mustasukkainen Siipalle kun se saa olla kotona. Luulin jotenkin aina että kun äiti lähtee töihin ja isä jää kotiin niin nimenomaan isä huomaa miten raskasta kotona on olla. Mutta eikun tuntuu nyt että se on niinpäin että mä ymmärrän miten raskas ja vaikea rooli on sillä joka lähtee töihin. Joka ei näe lapsen oppimia asioita. Joka on erossa ihan mielettömän ison osan päivästä. Joka vastaanottaa puhelimeen kuvia ja juttuja. Joka on poissa.

Mä en nähnyt kun Kolmas käveli ulkona ekaa kertaa. Siipan lähettämät kuvat on ihania mutta hitto että ne repii. Konkreettinen facepalm siitä että mitä menettää. Ja hitto jos miettii sitä määrää mitä mä tykitin Siipalle aikanaan kuvia vauvasta. Tuntuikohan siitäkin tältä?
Isojen kanssa on eri kun ne on jo niin tyyppejä. Niiden kanssa voi jutella ja kertoa miksi olen poissa. Ne ymmärtää jo aikamääreitä ja osaavat soittaa puhelimella. Pienin ei tajua miksi mä lähden ja koska mä tulen.
Kolmosen kanssa musta tuntuu koko ajan että en tunne sitä enää kun olen niin paljon poissa tästä ja se kasvaa ja muuttuu. En tiedä tuntuisiko tältä jos Kaksikkokin olisi pienempiä kuin ovat. Nyt se kontrasti on jotenkin tosi iso.
Illat tuntuu niin lyhkäiseltä ja vapaa-aika on vähissä. Sekä perheen kanssa että ilman. Onneksi tähän tulee syksyllä muutos! Varmastihan Kolmas kyllä sopeutuisi tähän, jos olisi pakko. Muttakun ei ole. Vai onko se sittenkin niin että mä en sopeudu?

En tiedä onko kyseessä vain uhma vai reagoiko Kolmonen mun poissaoloon näin mutta jätkä mukiloi mua ihan mahdottomasti. Puree, lyö, raapii. Ripustautuu isäänsä. On toki hetkiä jolloin mäkin kelpaan mutta tuntuu että pääjakoisesti isin syli on se mihin halutaan. Silloin kun mä olin kotona Kolmosen kanssa ja Siippa töissä niin ei se muksu noin toiminut?!? Toki varmaan hakeutui mun seuraan mutta ei tuollalailla hylkinyt isäänsä kuin nyt hylkii mua. Pah!

Mä arvostan toki sitä Siipan panosta himassa mitä se nyt tekee. Mutta olen ollut tosi yllättynyt miten rankkaa se töihin lähtö on henkisesti. Miten kurjalta se tuntuu kun on niin paljon poissa ja tuntuu että jää paitsi niin paljosta. Ja kun se ei ole vaan ne uudet taidot. Vaan luonne ja kaikki. Vaikka se työ antaa paljon voimavaroja niin kyllä se sitten vastavuoroisesti myös vie jotain. En mä ole ennen osannut ajatella että miten vaikea rooli se on olla se töissäkävijä. Vaikka arvostan sitä kotonaolija-Siippaa niin nyt arvostan ihan eritavalla myös sitä työ-Siippaa. Joka oli Kolmosen ekan elinvuoden aikana paljon enemmän poissa kuin mä. Jos tuntimääräisesti mitataan.

Kaikenkaikkiaan tämä on ollut välillä jopa hämmentävä huomata millaisia oloja itsessä on herännyt. Miten sitä välillä sortuu vertailemaan omia ja toisen tapoja. Miten paljon ärsyttää jos himassa on sotkuista tai jokin sellainen juttu, josta mä huolehdin kotona ollessani aina, on päässyt loppumaan ja toinen ei ole ennakoinut asiaa. Kuten vehnäjauho tai kananmunat. Juttuja mitkä mäkin olen oppinut ajan kanssa että miten on helpoin toimia ja missä kannattaa ennakoida. Ja nyt toisen pitäisi heti olla niissä mun kengissä.
Kotona ollessa mä en todellakaan jaksanut siivota. Se oli se mistä tingin ensin. Siksi onkin ollut niin outoa huomata miten paljon mua ärsyttää nyt kodin sotku ja epäjärjestys. Että toiselta vaadin sitä että pitää kodin kunnossa mun ollessa töissä, vaikka en kyennyt siihen itsekään?
Enkä mä tietenkään jatkuvasti ole odotuksieni kanssa terrorisoimassa mutta huomaan että jos olen paljon poissa niin sitten sitä on mustasukkaisempi ja se ilmenee osittain noin. Onneksi tämän yön jälkeen koittaa monen päivän vapaat!

Vinkkejä yövuoroon

Heipat sorvin äärestä!

Mä en varmaankaan ole ainoa yötyöntekijä. Enkä ainoa vanhempi joka tekee töitä öisin.
Öisin töiskentely on kovasti erilaista jos pääsääntöisesti työskentelee päivisin. Toki moni seikka riippuu siitäkin että millaista työtä tekee että sitten ihmisestä itsestäänkin. Mutta tässä työvuosien aikana on tullut huomattua muutama seikka yötyöskentelystä mitä ajattelin nyt vinkata eteenpäin. Nämä nyt toki mun tekemiä huomioita, mitkä on helpottaneet mun yövuoroissa työskentelyä, eivät siis ole mitään kiveen hakattuja kaikille varmasti toimivia.
Yövuorojen teko ei sovi kaikille. Mulle itselleni yövuorot on ne vaikeimmat vuorot mutta silti kyllä haluan niitä ehdottomasti tehdä. Ihan pienillä kikoilla nimittäin on saanut homman pelittämään. Toisilla se rytmi kääntyy helpommin kuin toisilla. Mutta aina kannattaa muistaa se että se rytmi pitää saada kääntymään myös takaisin päin.
Sekä ikä että vanhemmuus on tuonut omat haasteensa työntekoon. Palautuminen sekä orientoituminen on nykyään ihan erilaista kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Nämä nyt kuitenkin pätevät tällä hetkellä.


Ennen yövuoroa:

  • Rytmiä ei tarvitse sen kummemmin lähteä kääntämään ellei ole valvomassa useampaa yötä putkeen. Mä valvon yleensä max kolme yötä putkeen ja sitä varten en ala perusrytmiä kääntämään ihan mahdottomia. Monesti se takaisinpäin kääntäminen on vaikeampaa.
  • Työvuoroihin ennen yövuoroja kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota. Jos mahdollista niin tee ennen yövuoroja pari iltavuoroa. Tämä jo auttaa vähän sen yörytmittymisen kanssa.
  • Nuku päiväunet! Mä käyn aina aamupäivästä urkkaamassa jotain raskaampaa jotta varmasti saan päivällä nukuttua. Joskus nukun enemmän, joskus vähemmän mutta kunhan nukun edes vähän. Se auttaa aika pitkälle aamuyöhön.
  • Tee kotona valmiiksi eväät. Näinollen yövuorossa ei tule sorruttua yltiömäiseen mässäilyyn. Panosta proteiinipitoisiin murkinoihin, vältä huonoja hiilareita jotka heittää verensokeria.
  • Jos nukut huonosti yövuorojen välissä niin varmista että kotona on korvatulpat, silmäsuoja ja melatoniinia kaiken varalta.
  • Varaa mukaan töihin  myös lämmintä vaatetta, joskus väsymys tekee sen että alkaa paleltaa.


Yövuorossa:

  • Mieti vähän etukäteen mitä töitä teet missä vaiheessa yötä. Mun yövuorot kestää 11 tuntia eli kaiken kyllä ehtii tekemään mutta omaa vireystilaa ajatellen kannattaa vähän jaksottaa. Keskittymistä vaativat kannattaa hoitaa mahdollisimman pian työvuoron alettua ja aamuyölle jättää "suojatyöt" eli ne hommat missä ei tarvita aivoja.
  • Älä syö yövuorossa liikaa! Kaksi kertaa riittää. Kevyttä mutta täyttävää. Vältä ähkyä ja napostelua.
  • Varo kahvinjuontia. Se ei oikeasti piristä vaan tekee vain levottomaksi. Suosi sen sijaan mateeta. Sitäkään kyllä ei kannata työvuoron loppumisen lähellä enää juoda jotta ei piristy liikaa. Ylipäätänsä muista juoda riittävästi yöllä. Aamuyötä kohden tosin kannattaa vähän alkaa hillitsemään nestetankkausta.
  • Pitkissä yövuoroissa jää myös helposti luppoaikaa. Vähän työnantajasta riippuen tietenkin. Ota mukaan jotain mielekästä tekemistä. Katsele telkkaria, lue kirjaa, pelaa, kuuntele hyvää musaa, surffaa netissä tms. Elimistölle on aika kova rasite pelkästään pysyä hereillä joten vireystila on oikeasti pitkällä juoksulla parempi kun et koko ajan yritä olla täysillä valmiudessa. Valvominen ei tunnu ihan niin raskaalta ja vaikealta kun et tee siitä raskasta ja vaikeaa. 
  • Väsyneenä ja palelevana iskee hartiat helposti jumiin. Rentouta itseäsi Tai Chillä. Auttaa oikeasti. Sekä väsymykseen että lihasjumeihin. Venyttele!
  • Käy välillä ulkona hengittämässä raitista ilmaa.
  • Älä tuijota koko ajan kelloa ja mieti että kuinka kauan on vielä jäljellä ennenkuin pääsee kotiin. Kyllä se yö loppuu ihan varmasti.


Yövuoron jälkeen

  • Jos et yritä kääntää rytmiäsi yöpainotteiseksi, kannattaa suht pian kotiinpäästyä tähdätä nukkumaan.
  • Syö vähän jos tuntuu siltä ettet herää ainakaan nälkään. Vältä liikaa juomista koska muuten saat herätä käymään vessassa koko ajan.
  • Tee normaalit "iltatoimet". Jos suihku piristää liikaa niin jätä se väliin. Muista kuitenkin puhdistaa meikit ja pestä hampaat. Ylipäätänsä yöksi ei kannata kovin ihmeellisesti meikata koska silmämeikki ainakin alkaa helposti kirvelemään kun väsyneenä silmät kuivuu. Mutta pienet pesut ennen unia kannattaa, oli meikkiä tai ei. 
  • Huolehdi että makkari on tuuletettu ja että siellä ei ole liian kuuma nukkua. Laita tarvittaessa korvatulpat ja silmäsuoja. Muista myös mukavat vaatteet nukkumisen ajaksi.
  • Jos tuntuu että heti ei nukuta niin käy vaikka tekemässä pieni kävelylenkki. Kovin ihmeitä ja aivoja virkistävää ei kannata koska sitten et ainakaan saa unta. Raitis ilma ja pieni liikunta yleensä jeesaa. Kovin korkealle ei kyllä kannata tykittää pulssia!
  • Jos heräät kesken kaiken unien ja uni ei meinaa tulla uudestaan niin nouse suosiolla ylös. Jos jäät pyörimään sänkyyn niin käy vaan vituttamaan ja hermostuneena uni ei tule. Tee jotain mielekästä ja rauhallista ja yritä myöhemmin uudestaan.
  • Ylipäätänsä ei kannata yövuorojen välissä nukkua "liikaa" jos toiveissa on että rytmi ei liikaa käänny. Ota tarvittaessa melatoniinia tukemaan nukahtamista.
  • Yövuorojen päätyttyä pyri siihen että lähdet heti kääntämään rytmiä takaisin normaaliin. 
  • Älä sovi ensimmäiselle vapaapäivälle mitään kovin ihmeitä vaan panosta lepoon. Palautuminen ottaa aikansa.
EDIT Pari juttua unohtui! Ensinnäkin panosta hyviin korvatulppiin! Silikoniset on parhaat koska ne saa niin tiiviisti laitettua että paalutustyöt, vauvan kirkuminen tai piikkaaminenkaan ei kuulu läpi. Olen testannut!
Toiseksensa, mä koen että se valvominen ja väsymys ei välttämättä ole ne raskaimmat seikat yövuoroissa. Vaan fyysiset oireet kuten turvotus. Ilmeisesti se on joku elimistön stressireaktio siihen sekoittuneeseen vuorokausirytmiin ja valvomiseen. Mulla turpoaa aina aamuyöstä yövuorossa vatsa niin järjettömästi että tekee jo kipeää. Lantio on monta päivää arkana ja istuminen tuntuu epämukavalta. Tämä on kuulemma ihan tyypillinen oire. Toinen ikävä kumppani kukkuessa on päänsärky. Siihen auttaa parhaiten veden juominen. Ja se nukkuminen.

EDITIN EDIT Koska tämä postaus on kautta aikojen ollut tosi suosittu, linkkaan tähän vielä toisen postauksen yövuoroista. Toivottavasti näistä on hyötyä :)

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Wanted: Huolellinen lapsi

Ekalla on taas tavarat hukassa, bussikorttia on haettu HSL:n palvelupisteestä useampikin kerta. Johan se tällä kertaa kesti tallessa kolme viikkoa ennenkuin hävisi uudestaan. Mä olen jo seonnut laskuissa että miten usein sieltä on se matkakortti käyty hakemassa takaisin. Edellinen trendihän pojalla oli kotiavaimien hukkaaminen mutta se loppui kun ne erään kerran hävisi niin etteivät enää löytyneet. Ja kun poika muutaman päivän konttaili koulun lumihangista avaimia etsien ja lopulta kustansi itse uuden avaimen. Jota ennen vietti muutaman viikon kokonaan ilman kotiavaimia yrittäen kellottaa omat juttunsa niin että joku on kotona avaamassa ovea.
Bussikortti on Kaksikolla aivan ehdoton koska kouluun on senverran pitkä matka. Ja se on vähän kurja hävittää koulupäivän aikana koska sitten saadaan sormi suussa ihmetellä että mitenkähän tuota pääsee kotiin. Ja ei, ratkaisuna ei ole pitää bussirahaa varulta mukana koska ei se sekään tallessa välttämättä pysy.

Teinin kasvattaminen on kyllä ihan järkyttävän haastavaa. Ja vaikeaa, voi jestas että se onkin vaikeaa! Yritän välttää lähtökohtaisesti syyllistämistä mutta se on todella haastavaa siinä vaiheessa kun homma on toistuvaa ja keskustelu ja rangaistuksetkaan ei pelaa. MITEN voi olla niin hankalaa huolehtia yhtälöstä avaimet-bussikortti-kännykkä? Kohta repee aivo!

Mua ärsyttää rankaista koska musta ainakin tuntuu että se oppi menee perille (ehkä) parhaiten vasta sitten kun mokaa tarpeeksi pahasti. Kun se tyyppi siinä tajuaa että nyt _ihan oikeasti_ on tilanne päällä. En ole Ekalle vielä keksinyt sellaista rangaistusta joka ihan oikeasti olisi riittävän opettava. Mielipahaa niistä kyllä aiheutuu mutta se mitä on yritetty rankaisulla hakea, eli opetus, ei ole toteutunut. Mun mielestä ne rangaistukset on enempi ehkä vanhemmalle sellainen yritin antaa opetuksen, olen puuttunut asiaan-tunteen antava. Mutta ei niinkään nuorelle opettavaa. Tai näin on ainakin Ekan kohdalla. Mutta mikä sitten olisi se jippo että oppii? Miksimiksimiksi pitää mokata riittävän pahasti ennenkuin menee perille?
Ehkä tällä kertaa, kun se bussikortti ei HSL:le palautunutkaan ja poika sai itse kustantaa ne siirtomaksut ja uuden kortin niin asia menisi perille? Vähän niinkuin avaimenkin kanssa kävi.

Senlisäksi että tästä koituu aikuisille ylimääräistä vaivaa niin ei se teinikään ihan helpolla päästä itseään. Tyyppi tajuaa kyllä itsekin että tämä homma ei pelitä ihan näin. Mutta jostain syystä se tavaroista huolehtiminen on ihan helvetin vaikeaa. En tiedä kumpi on asiasta turhautuneempi, minä vai se lapsi.
Viimeisen bussikortin hävittämisen jälkeen sai kuunnella pojalta aika rankkaakin tekstiä. Äiti miten sä kestät mua? Äiti onkohan mulla joku tarkkaavaisuushäiriö? Rankkoja pohdintoja ja joskus vaikeaa kuultavaa mutta toisaalta hyvä että jätkä puhuu fiiliksiä ääneen. Tunnetilat on muutenkin niin ylimitoitettuja tuossa iässä että nää nega-hommatkin on sitten todella pohjamutia kun ne iskee päälle.

Ekan kanssa saa parhaiten juteltua autossa tai jos tehdään yhdessä jotain. Vaikka leivotaan. Harvoin onnistuu se että vaan istutaan ja jutellaan. Aina se vaatii sen että tehdään jotain samalla. Kun käsillä on hommaa niin kieli on löyhemmällä. Ja varsinkin ne vaikeat asiat irtoaa paremmin kun saa puhua tekemisen kautta.
Lapsi kääntää helposti vaikeiden tilanteiden kanssa homman niin että on tyhmä. Vaikka ei ole siitä laisinkaan kyse. Meillä jokaisella on haastavia piirteitä luonteessa joiden kanssa pitää vaan opetella olemaan ja toimimaan. Ekalla se on tuo pohjaton huolimattomuus ja proffapiirre. Mihinkään tarkkaavaisuushäiriöihin en usko, se näkyisi kyllä sitten jo koulutilanteissakin. 
Toistaiseksi pojan pohdintoihin on ollut helppo vastata. Koska vaikka ärsyttää ja kiukuttaa joskus niin onhan se tyyppi tärkeintä maailmassa. Bussikortilla tai ilman.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kun niitä 10 sinua koskettanutta kirjaa-listoja alkoi ilmestymään Somessa, bongasin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin-kirjan pariltakin listalta. Olin sitä jo aiemmin pyöritellyt kirjakaupassa käsissä mutta takakansi ei saanut mua vakuuttumaan. Vasta kanssalukijain kehut herättivät kiinnostuksen.

Kirjan lähtöasetelma on seuraava:
Kirjoittaja Mia Kankimäki on huumaantunut 1000 vuotta sitten Japanissa Heian-kaudella eläneestä hovinaisesta Sei Shõnagonista jo opiskeluaikoinaan. Sein kirjoittama The Pillow book on yksi maailman ensimmäisistä todistettavasti kirjoitetuista romaaneista ja se vetoaa Kankimäkeen joka 38-vuotiaana lapsettomana sinkkuna kyllästyy elämäänsä oravanpyörässä. Hän jättää päivätyönsä ja suuntaa Kiotoon (Heian-kaudella Heiankyõ) jäljittämään Sein jalanjälkiä ja etsimään lisää tietoa tästä mystisestä hovihenkilöstä.

Heti alkuun on todettava että mulla ei ole minkäänlaista kosketuspohjaa Japaniin. Eikä oikein mielenkiintoakaan (vaikkakin kirjan luettuani mulla heräsi haaveet matkustaa Japaniin Siipan kanssa kirsikkapuiden kukkimisaikaan puun juurelle pussailemaan). Sushiakin taisin syödä ensimmäisen kerran vasta vajaa kolme vuotta sitten. Mua ei ole koskaan kiinnostanut matkustaa Japaniin. Koen kyllä japanilaisen kulttuurin hyvinkin kiehtovaksi koska se on niin erilainen kuin meidän kulttuuri. Mutta niin koen monen muunkin kulttuurin. Ne kiehtoo koska ovat niin erilaisia. Mulla on kavereita joilla on sukujuuria Japaniin ja he ovat musta ihanan eksoottisen näköisiä. Mutta siinäpä ne sitten olikin, ne viehätyksen kohteet.
Mulla on ystäviä jotka ovat aivan seonneita Japanista ja reissaavat sinne aina kun on mahdollisuus. Heillä on aivan selvästi polte sinne suuntaan ja siellä ollessaan ovat hyvin hurmioituneessa zenissä joka kestää pitkän aikaa vielä kotiutumisen jälkeenkin. No, mulla ei tällaista ole. Maa muiden joukossa.

Todetaan myöskin se että kirjan lähtökohta, rohkeus heittäytyä epävarmuuteen, kiehtoi eniten. Paljon enemmän kuin ne Japani-hommat. Ne Japaniosiot oli itseasiassa välillä paikoin tylsiä koska Japani ei vain kiinnosta mutta historianörtti minussa pissi hunajaa. Vaikka Japani ei saa mun sydäntä hakkaamaan hulluna niin on mielenkiintoista lukea nippelitietoa niinkin erilaisesta kulttuurista. Mä olen aina ihaillut ihmisiä jotka osaavat kertoa mun mielestä tylsästä aihepiiristä kiinnostavasti. Niin että kiinnostun kuulemaan (tai tässä tapauksessa lukemaan) vaikka itse aihe ei nappaa pätkän vertaa. Tämän kirjan kirjoitustyyli on juuri sellainen.
Mutta pakko vielä huokailla kirjailijan rohkeudesta. Se heittäytyminen... mä olin kirjailijan fani jo ennenkuin olin lukenut ensimmäistäkään riviä. Rohkeat ihmiset on mahtavia. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma joten miksipä ei uskaltaisi?

Tykästyin myös välittömästi kirjoittajan itseironiseen lähestymistapaan. Se on piirre joka uppoaa muhun ihan aina. Paitsi Tuomas Kyrön kynästä. Kirjailija nimittäin itsekin ymmärtää miten älytöntä koko homma on. Juurikin niin älytöntä että on aivan välttämätöntä kirjoittaa aiheesta kirja.
Itseironian lisäksi kirja etenee pitkälti niin että kirjoittaja kirjoittaa yksipuolista kirjeenvaihtoa Seille. Kirjoittaa omista ajatuksistaan, tunteistaan, näkemästään ja kokemastaan henkilölle jonka olemassa olosta on varmuus. Mutta jonka kohtalosta ei tiedetä oikein mitään.
Sei tunnetaan listojen tekijänä ja kirjailija mukailee tätä piirrettä kirjan edetessä. Kirjoittaja myös paljastaa asioita itsestään ja omasta elämästään ihailtavasti kirjan edetessä, luontevasti Sein varjolla.  Lopulta kaikki, historia ja nykyisyys, vähän niinkuin nivoutuu yhteen.

Kirjailijalle Sei on selvästi intohimo. Toisten intohimon kohteista on kamalan vaikea päästä sisälle ilman että tuntuu siltä että ylittää jonkun henkilökohtaisen rajan, ilman että on sellainen tirkistelijä-fiilis. Kirjailija osaa kuitenkin todella hyvin luoda puitteet ymmärtämiselle. Ilman että tulee olo että kirjailija on liian fanahtanut tai että itse olisi rikkonut jonkun näkymättömän yksityisyyden suojan. Intohimon palo on niin suuri että se kuljettaa kirjailijan Sein perässä Kioton lisäksi myös Lontooseen, force majeure-henkisesti Thaimaahan ja lopulta Normandiaan kirjoittamaan. Yksityiskohtia on välillä haukotuttavan paljon mutta koska kirjailijan intohimo on niin selkeää, tämän myös ymmärtää.
Seistä paljastuu selvästi myös kirjailijalle täysin uusia piirteitä ja asioita. Juttuja, joista lukijallekin herää vähän sellainen ei helvetissä, ei voi olla totta-olo!
Kirjailija käy samoissa paikoissa kuin Sei ja voi vain kuvitella miten hillittömältä se tuntuu. Tuhat vuotta on ajallisesti niin pitkä aika että sitä ei oikein voi edes käsittää.

Kirja oli kaksijakoinen koska se tuntui välillä liian pitkältä mutta toisaalta ei kuitenkaan millään malttanut lopettaa lukemista.
Luin tämän kirjaston versiona mutta haluaisin ehdottomasti version myös omaan hyllyyn. Jäi olo että tästä kirjasta irtoaisi irti enemmän ja enemmän kun lukisi sen useamman kerran. Kirja on niin kerroksellinen että yhdellä lukukerralla kaikki ei vaan vielä voi avautua koska ainakin mun aivokapasiteetti on niin rajallinen että tarvitsen tiettyjen asioiden sisäistämiseen aikaa. En kyllä voi kuin arvostaa ihmistä joka saa niin paljon tekstiä aikaan pelkistä kirsikkapuun kukista.

Ps. Paula paiskasi ainekirjoituksella