lauantai 29. maaliskuuta 2014

Ero

Erosin kirkosta. Pitkän mietinnän jälkeen. Itse teko kyllä tapahtui suhteellisen spontaanisti. Tuli vain hetki jolloin oli olo että nyt sen teen.

Vaikka olenkin ollut vuosikausia agnostikko niin olen kuulunut ev.lut. kirkkoon. Uskoni on muodostunut monesta eri kokonaisuudesta enkä osaa oikein laittaa sitä minkään yksitellyn nimen alle. Olen halunnut kuulua kirkkoon pitkälti siksi että kirkon piirissä olisi suvaitsevaisia ja avarakatseisiakin tyyppejä. En häpeillyt koskaan kirkkoon kuulumistani. Olen itse aina kokenut ns. ääri-ateistit paljon ahdistavampana ryhmänä kuin uskovaiset. Tosin en ole tainnut ihan niiden ääripäisimpien uskovien kanssa tekemisissä ollakaan.

Kuitenkin hetki hetkeltä alkoi tuntumaan että oma ajatusmaailmani on kaukana siitä mitä kirkko edustaa. Tuntui että mitä isommaksi lapset kasvavat niin sen hankalampi on perustella kirkkoon kuulumistani. Koska lapset kyselevät ja kyseenalaistavat. Vuosi vuodelta kysymykset hankaloituivat ja vuosi vuodelta ne omat vastaukset alkoi tuntumaan liian ristiriitaisilta. Vaikka omien korvien välissä tuntui hyvältä niin ääneen sanottuna huomasin itsekin että tämä ei nyt kuulosta järkevältä. Kirkko sanoo yhtä, minä sanoin toista.
Lasten kysymysten myötä en enää osannut perustella itsellenikään että miksi kuulun organisaatioon joille jokainen ei ole samanarvoinen. Mitä enemmän vastailin, sen enemmän aloin itsekin kuulemaan omissa vastauksissani sen miten pöljää kirkkoon kuulumiseni oli. Ei tuntunut enää siltä että tuntuisi hyvältä olla se avarakatseinen kirkon sisällä. En koe kuitenkaan että olisin  nyt mitenkään valaistunut kirkosta eroamisen jälkeen. Yhtä neutraalit ajatukset ja fiilarit on edelleen ko. instanssia kohtaan. Mutta nyt tuntuu että pystyn ehkä seisomaan omien vastausteni takana vähän paremmin. Perustelemaan oman elämänkatsomukseni. Uskomaan miten ja mitä haluan.

Kaksikko toivoi että voisivat myös erota kirkosta. Sanoin että jos saavat isältänsä luvan niin minun puolestani. Toki monikin voi olla sitä mieltä että alaikäisen, vasta maailmankuvaa muodostavan nuoren ei  pitäisi saada päättää tuollaista asiaa. Mä näen taas niin päin että liittykööt sitten takaisin aikanaan jos siltä tuntuu. Koen ahdistavammaksi ajatukseksi sen että esimerkiksi rippileirillä kohdalle sattuisi riparipappi joka olisi vaikkapa homovastainen. En halua että lapseni joutuvat olemaan tekemisissä aikuisten kanssa jotka tuomitsevat omien näkemystensä kautta seikkoja jotka ovat meidän perheessä kasvaneille täysin normaaleja. Kaksikko on jatkuvasti tekemisissä esimerkiksi sateenkaariperheiden kanssa. Teini-ikä on ihan tarpeeksi haastavaa aikaa ilman pelottavia aikuisiakin. Ja sitä uskonto saattaa pahimmillaan olla. Pelottavaa.
Jos olen ihan rehellinen niin toivon että yksikään lapsistani ei mene rippileirille, kuuluivat kirkkoon tai eivät. En halua lapsiani parin viikon aivopesuun. 

Mun kohdalle on sattunut aina kouluaikoina hirmu hyviä uskonnon opettajia. Kaikkia uskontoja on käyty läpi enempi uskontotieteiden vinkkelistä eikä niin että yhtä on nostettu muiden yläpuolelle. Ja olen ymmärtänyt että Kaksikonkin kohdalla on ollut samanmoisia ussan opettajia. Luulen pitkälti että juuri tämän seikan takia pysyin kirkossa näinkin pitkään kuin pysyin.Uskonnosta tehtiin kouluaikana niin mielenkiintoista että en kokenut tarvetta kapinoida sitä vastaan. Enkä koe toki nytkään. En vain koe enää mielekkääksi olla kirkon kirjoissa.

Ateisti en ole vieläkään. Enkä näe mahdottomana sitä ajatusta että jonain päivänä kuuluisin uudestaan kirkkoon. Paljon saa kuitenkin virrata vettä toiseen suuntaan ennen sitä.

4 kommenttia:

  1. Mutta se ripari voi olla niin paljon enemmän ku aivopesu! Tai siis se voi olla jotain ihan muuta. Mä en ees omalta riparilta muista muuta jeesustelua ku ne ulkoa opeteltavat jutut, enimmäkseen muistan sen porukan ja kaikki hauskat ei-uskonnolliset jutut ja yöllä ikkunasta karkailut yms. yms. Se on leiri ystävien kanssa ja sen takia sinne varmaan moni nykynuorikin haluaa. Ja plussaa vielä siitä, että sun junnut tuntuu niin fiksuilta, että saisivat siellä varmaan ihan järkeviä keskusteluja aikaan eikä varmaan onnistuis heijän aivopesu jos sitä joku yrittäiskin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki ripari voi olla kivakin kokemus. Se riippuu niin siitä porukasta ketä siellä on. Jos haluaa leiriä ystävien kanssa niin ripari ei olisi mun valinta, leirille kavereiden kanssa voi mennä harrastustenkin tai monen muun vaihtoehdon kautta esimerkiksi jotka eivät ole millään tavalla sidoksissa mihinkään elämänkatsomukselliseen instanssiin. Toki nykynuoret on fiksuja (omani tietysti etunenässä :P) mutta mä en oikeasti halua lapsiani mihinkään missä on pienikin mahdollisuus siihen että elämänkatsomuksia käsitellään tuomitsemisen kautta. Ja kirkon hommissa se riski on olemassa. Tunnen kyllä itsekin muutaman aivan huipun papin eli en luule että koko pulju on täynnä aivopesijöitä. Mutta tosiaan, riski on mun mielestä aina silloin kun liikutaan näinkin yksityisissä jutuissa kuin elämänkatsomus.

      Poista
  2. Täytyy vielä tänne kommentoida, että meillä ei siis myöskään lapset kuulu kirkkoon. Ajattelimme asian juuri niin päin, että muodostakoon ensin itse oman näkemyksen ja maailmankatsomuksensa ja jos sitten siltä tuntuu (tai kaveripaine riparista tms käy ylitsepääsemättömäksi...) niin liittyköön sitten seurakunnan jäseneksi. Itse ainakin tahdon antaa eväitä maailman katsomiseen laajasti ja kaikkien näkemystyyppien ymmärtämiseen kuin jonkun valmiin näkökulman. Plus ahdistaa se ev.lut -uskonnon pelkokasvatusmetodi (jumala rankaisee synnintekijää, herranpelossa on sinun kasvaman, taivas vs helvetti jne, ne on pienelle lapselle aika hemmetin pelottavia juttuja).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No täytyypä sitten vastata vielä tänne :)

      Meillä nuo isot kuuluu kirkkoon ja pienin sitten ei. Isot on vuosikausia kyllä jo pohtineet kirkkoon kuulumistaan ja esim koulun uskonnon tunteja. Pojilla ei onneksi ole ollut mitenkään tuputtavia uskonnonopettajia eli sieltä ei mitään aivopesuja ole tullut mutta pohtivat selkeästi sitä että miksi opiskelevat uskontoa kun eivät usko Jumalaan. Mun puolesta saavat erota kirkosta vaikka heti mutta asiaan tarvitaan kummankin vanhemman lupa ja en tiedä ovatko keskustelleet isänsä kanssa asiasta.

      Mä myös aikanaan olen käynyt riparin vain siksi kun kaikki muutkin kävivät. En oikein näe mitä hyötyä siitä on että pari viikkoa tankataan kymmentä käskyä ja uskontunnusta jos niitä ei allekirjoita millään lailla. Leirikokemuksen voi saada muutenkin. Ja toivon todella isosti että omat ei mene riparille ainoastaan sillä syyllä ettäkun kaveritkin menee. En painosta enkä tuputa mutta toivon että mielummin jättävät menemättä kuin menevät tavan vuoksi.
      Silloin kun kerrottiin mun äidille että Kolmosta ei kasteta niin mun äidin reaktio oli että "mitä jos sille tulee paha mieli kun veljet menee riparille ja hän ei pääse". Musta toi oli tosi hölmösti ajateltu kaneetti. Ensinnäkin oletuksena ei voi olla että kaikki kirkkoon kuuluvat käyvät riparin, eli ei saa ajatella niin että "veljet käyvät riparin". Ja toisekseen MIKÄ siinä riparissa olisi niin kadehdittavaa että tulisi paha mieli? Toki sinne saa mennä jos haluaa ja tuntuu siltä mutta pliis ei tavan vuoksi.

      Mä myös koen että haluan antaa eväitä maailmaan ensinnäkin laajakatseisesti että myös siltä kantilta että asioita ei tarvitse tehdä vain tavan vuoksi. Että saat itse ajatella ja valita mikä tuntuu siltä sun jutulta.

      Aika moni uskonto kasvattaa pelon kautta :/ Mikä on väärin. Uskontojen pitäisi aika rajustikin uudistua ja modernisoitua että ne saataisin kaupattua takaisin ihmisille.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?