tiistai 11. maaliskuuta 2014

Mitä jos..

Mulla oli uni karussa viime yönä pienen hetken ja luonnollisesti päässä alkoi pyörimään kaikenmaailman ajatusmylly. Aiheista huolimatta ei ollenkaan ahdistanut, kunhan vaan mietin.

Mietiskelin että mitä jos Siippa kuolisi yhtäkkiä ja mä jäisin lasten kanssa yksin. Miten sitä selviäisi? Missä vaiheessa alkaisi tuntumaan että elämä kantaa?
Työpaikka menisi mulla ainakin vaihtoon varmaan ensimmäisenä. Tai no, varmaan menisi kauan ennenkuin pystyisi edes tekemään töitä. Kuinkahan pian sitä edes saisi arjesta kiinni että pystyisi tekemään töitä. Onkohan siinä joku aikaraja jonka jälkeen sun on pakko mennä töihin? Että pikkuhiljaa saisi arjesta kiinni. Jokatapauksessa, en mä pystyisi kolmivuoroa tekemään yksin.
Miten sitä saisi hoidettua arjen ja oltua lapsille riittävästi vanhempi ja huolehdittua jossain välissä itsestäänkin? Osaisiko sitä pyytää apua ja olla autettavana? Miten voi selvitä maailmanlopusta?

Mietiskelin että mitä jos mulla ei olisi ollenkaan lapsia ja eläisin yksin? Millaista mun elämä olisi?
Varmaan matkustelisin ainakin. Tekisin töitä pääsääntöisesti iltaisin ja öisin, pidempiä putkia että sitten saisi myös pidempiä vapaita. Juoksisin varmaan joka keikalla mitä vaan löytyy. Kaikki rahat mitkä tulisi varmaan myös menisi. Osaisikohan sitä nauttia siitä kaikesta omasta vai jahkailisikohan sitä ja haikailisi kaiken aikaa jotain mitä ei ole? Ahdistuisi tai panikoituisi. Olisiko se elämä sellaista jatkuvaa sykkimistä joka suuntaan vai osaisiko sitä vaan olla hetkessä? Asuisikohan sitä edes Suomessa?

Mitä jos sitä olisikin sairas? Että ei pystyisi elämään ihan normaalia arkea vaan sitä värittäisi joku sairaus? Olisiko sitä kuinka katkeroitunut? Vai sopeutunut? Kuinka isoja uskaltaisi haaveilla?
Mitä jos mä kuolisin? Pelkään melkein hysteerisesti rintasyöpää koska mun rintoja ei voi kunnolla tunnustella mastopaattisen kudoksen vuoksi. Osaisiko sitä vaan sopeutua siihen ajatukseen jos tietäisi kuolevansa. Olisiko hysteerinen vai rauhallinen? Miten paljon ahdistuisi ajatuksesta ettei näe lasten kasvavan. Ja miten paljon itseltäkin jäisi vielä kokematta. Miten voi valmistautua johonkin niin lopulliseen?

terveisin perheen kyselyikäinen

Ps. Vaikka mä en yleensä kovin montaa ajatusta anna lastenvaatteille niin sitä(kin) olen kuitenkin ihmetellut että minkä ihmeen takia lastenvaatteilta odotetaan kestävyyttä? Ymmärrän tämän odotuksen ulkovaatteiden kohdalla ja ymmärrän myös sen että muutaman käyttökerran jälkeen vaatteen ei tarvisi olla jo osissa. Mutta noin muuten. Lastenvaatteethan on ihan hemmetin kovalla koetuksella ja kulutuksella, totta helvetissä se myös näkyy?! Jos aikuisten kedjut olisi murto-osankaan yhtä kovalla rasituksella niin kuinkahan moni, muka-laadukaskin, vaate oikeasti kestäisi? Mikä edes on se kestävyys mitä odotetaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?