perjantai 7. maaliskuuta 2014

Mustat sukat

Mä olen mustasukkainen Siipalle kun se saa olla kotona. Luulin jotenkin aina että kun äiti lähtee töihin ja isä jää kotiin niin nimenomaan isä huomaa miten raskasta kotona on olla. Mutta eikun tuntuu nyt että se on niinpäin että mä ymmärrän miten raskas ja vaikea rooli on sillä joka lähtee töihin. Joka ei näe lapsen oppimia asioita. Joka on erossa ihan mielettömän ison osan päivästä. Joka vastaanottaa puhelimeen kuvia ja juttuja. Joka on poissa.

Mä en nähnyt kun Kolmas käveli ulkona ekaa kertaa. Siipan lähettämät kuvat on ihania mutta hitto että ne repii. Konkreettinen facepalm siitä että mitä menettää. Ja hitto jos miettii sitä määrää mitä mä tykitin Siipalle aikanaan kuvia vauvasta. Tuntuikohan siitäkin tältä?
Isojen kanssa on eri kun ne on jo niin tyyppejä. Niiden kanssa voi jutella ja kertoa miksi olen poissa. Ne ymmärtää jo aikamääreitä ja osaavat soittaa puhelimella. Pienin ei tajua miksi mä lähden ja koska mä tulen.
Kolmosen kanssa musta tuntuu koko ajan että en tunne sitä enää kun olen niin paljon poissa tästä ja se kasvaa ja muuttuu. En tiedä tuntuisiko tältä jos Kaksikkokin olisi pienempiä kuin ovat. Nyt se kontrasti on jotenkin tosi iso.
Illat tuntuu niin lyhkäiseltä ja vapaa-aika on vähissä. Sekä perheen kanssa että ilman. Onneksi tähän tulee syksyllä muutos! Varmastihan Kolmas kyllä sopeutuisi tähän, jos olisi pakko. Muttakun ei ole. Vai onko se sittenkin niin että mä en sopeudu?

En tiedä onko kyseessä vain uhma vai reagoiko Kolmonen mun poissaoloon näin mutta jätkä mukiloi mua ihan mahdottomasti. Puree, lyö, raapii. Ripustautuu isäänsä. On toki hetkiä jolloin mäkin kelpaan mutta tuntuu että pääjakoisesti isin syli on se mihin halutaan. Silloin kun mä olin kotona Kolmosen kanssa ja Siippa töissä niin ei se muksu noin toiminut?!? Toki varmaan hakeutui mun seuraan mutta ei tuollalailla hylkinyt isäänsä kuin nyt hylkii mua. Pah!

Mä arvostan toki sitä Siipan panosta himassa mitä se nyt tekee. Mutta olen ollut tosi yllättynyt miten rankkaa se töihin lähtö on henkisesti. Miten kurjalta se tuntuu kun on niin paljon poissa ja tuntuu että jää paitsi niin paljosta. Ja kun se ei ole vaan ne uudet taidot. Vaan luonne ja kaikki. Vaikka se työ antaa paljon voimavaroja niin kyllä se sitten vastavuoroisesti myös vie jotain. En mä ole ennen osannut ajatella että miten vaikea rooli se on olla se töissäkävijä. Vaikka arvostan sitä kotonaolija-Siippaa niin nyt arvostan ihan eritavalla myös sitä työ-Siippaa. Joka oli Kolmosen ekan elinvuoden aikana paljon enemmän poissa kuin mä. Jos tuntimääräisesti mitataan.

Kaikenkaikkiaan tämä on ollut välillä jopa hämmentävä huomata millaisia oloja itsessä on herännyt. Miten sitä välillä sortuu vertailemaan omia ja toisen tapoja. Miten paljon ärsyttää jos himassa on sotkuista tai jokin sellainen juttu, josta mä huolehdin kotona ollessani aina, on päässyt loppumaan ja toinen ei ole ennakoinut asiaa. Kuten vehnäjauho tai kananmunat. Juttuja mitkä mäkin olen oppinut ajan kanssa että miten on helpoin toimia ja missä kannattaa ennakoida. Ja nyt toisen pitäisi heti olla niissä mun kengissä.
Kotona ollessa mä en todellakaan jaksanut siivota. Se oli se mistä tingin ensin. Siksi onkin ollut niin outoa huomata miten paljon mua ärsyttää nyt kodin sotku ja epäjärjestys. Että toiselta vaadin sitä että pitää kodin kunnossa mun ollessa töissä, vaikka en kyennyt siihen itsekään?
Enkä mä tietenkään jatkuvasti ole odotuksieni kanssa terrorisoimassa mutta huomaan että jos olen paljon poissa niin sitten sitä on mustasukkaisempi ja se ilmenee osittain noin. Onneksi tämän yön jälkeen koittaa monen päivän vapaat!

6 kommenttia:

  1. Kun Omppu oli 1,5 v niin Käyttis jäi pitkälle saikulle, mikä tarkoitti että mä painoin aika paljon duunia ja sain vaihteen vuoksi olla se, joka lähtee päiväksi pakoon. Mulle oli vaikeaa luopua siitä "primäärivanhemman" tittelistä, ja yritin aika kauan harrastaa tekstarikontrollia pitkin päivää ("nyt varmaan kannattais jo laittaa lapsi päikkäreille" "No se nukkuu jo" "Aijjaa, söihän se sitä eilistä ruokaa lounaaksi?" "Söi"). Vähän psykoottista, kun olisin halunnut jotenkin varmistaa että mies nyt varmasti pitkin päivää ajattelee lapsen parasta eikä vaan makaa sohvalla ja katso Top Gearia... Epäilyttävää oli se (ja yhä on) että kun mies on ollut päivän lasten kanssa koti on siisti ja kiiltävä, ja mun jäljiltä...öh, noh, mä yritän kyllä!
    Mun onneksi miehen opiskelut ei anna periksi kotiin jäämiselle, eikä se sitä rehellisesti sanoen kiinnosta, joten olen saanut omia kotirouvan roolin itselleni niin pitkäksi aikaa kun talous ja pää kestää tämän läpsystä vaihto-touhun.
    Tsemppiä puruleluna ja raapimispuuna toimimiseen, nehän on vaan rakkaudenosoituksia eiks je?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en koe et mun ois ollu kuitenkaan sinänsä vaikea luopua siitä kotonaolijan roolista. Mut koen sen vaikeaksi että lapsi korvasi mut niin samantien. Tai ei korvannut mutta muuttui jotenkin tosi nopeasti niin "etäiseksi" ja justiinsa tuntuu hylkivän mua.
      Mä en ole kokenut tarpeelliseksi varmistella missään vaiheessa oikein mitään kun olen tiennyt että kaikki täällä hoituu. Mut just jos toisella on joskus niitä päiviä että on väsynyt ja yrittää vaan selvitä lasten kanssa niin sitä ei itse aina väsyneenä jaksa tajuta että miksi ei kotona nyt olekaan vähän vähemmän niitä pölypalleroita. Eikä mulla ole hirveästi varaa naputtaa oikein mistään koska Siippa jaksaa puuhata esim lasten kanssa miljoonasti enemmän mitä mä. Se vie lapsia paljon enempi ulos ja jaksaa olla puistossa ja sillä on maailman pisin pinna eikä koskaan kiire mihinkään. Mutta tosiaan tää nyt onkin sitä mun luonteen pienuutta että puran sitä omaa harmitusta sitten niin että nurisen epäoleellisista asioista. Haluan käydä töissä että olla kotona mutta täysipäiväisesti ei voi molempia tehdä ja ehkä mä sitten vielä haen sitä omaa balanssia asioihin tai jotain. Ei pitäisi yrittää analysoida kolmen tunnin "yöunien" jälkeen liikoja :D

      Poista
    2. Jos Kolmas on tottunut oleen sun kaa ja ei ymmärrä, niin se purkaa sitä ikävää ja erossa oloa sitte näin, mutta jos se on aluasta asti ollu erossa isästään työpäivien ajan, niin nyt se tarrautuu siihen kun hukkuva köyteen, ettei se vaan häviä ja nauttii siitä, että nyt isi on kotona ja isillä on aikaa ja sitten "kostaa" sulle kun sä et yhtäkkiä ookkaan. Ipana jos on hoidossa vaikka viikon niin se kiukuttelee mulle kaks päivää ja nostaa metelin kun meen hakee sen sijaan että olis ilonen mut nähdessään, mut isänsä voi hyvin olla soittamatta ja näkemättä pentuaan 10 viikkoon ja Ipana hyppää sen kauaa ja imeytyy sen iholle, eikä päästä irti. "Mun iskä osaa sitä", "sä et voita mun iskää" "Mä oon mun iskän pari" yms...

      Poista
    3. En mä nyt lähtisi uskomaan ihan mihinkään takertumiseenkaan... koska ei tyyppi ole millään lailla ahdistuneen oloinen vaan pikemminkin kapinoiva. Me ollaan kuitenkin noiden isojen kanssa myös eletty sitä arkea kun ollaan isästä erossa ja paljon ja se on kyllä ihan erilaista kuin sitten se että on työpäivän verran erossa. Pienin ei toki moisesta tiedä koska isä on ollut aina läsnä mutta ei ne erossaoloina ole musta ihan keskenään verrattavia. Se arki on niin erilaista jos molemmat vanhemmat ei ole saman katon alla.

      Poista
  2. Minä olen myös ihan naurettava siinä, että nalkutan miehelle, et "Miks et oo edes pyykkiä pessyt vaikka olit koko päivän kotona?" jos mies on vapaalla ja itse töissä, niinkuin just parhaillaan. Aivan kuin itse oisin ollut ahkera kotiemäntä ja pessyt aina vaan pyykkiä niin et pyykkikoppa olis ollut aina tyhjillään... ;D

    Meillähän Pienempi on tosiaan mummolassa hoidossa, mutta melkein kerran viikossa miehellä on myös arkivapaa ja silloin käydään just näinkin älykkäästi keskustelua ja minä muuten PeNa harrastan myös tätä txt-varmistelua "Mitkä hanskat laitoit?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillähän itseasiassa osan tästä papatuksesta voisi suunnata myös Kaksikolle. Yllättäen kun teinit vaan löhöäisi ja olisi tekemättä ei-mitään. Kuitenkin ne oikeasti osaa jo vaikka mitä. Se niille jankuttaminen on vaan ihan järjettömän raskasta ja syö ainakin itseltä mielenterveyttä niin isoja lohkoja että tuntuu helpommalta antaa olla. Ainakin tällä hetkellä kun pitää jaksaa niin moneen suuntaan.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?