maanantai 31. maaliskuuta 2014

Pelkoa ja inhoa perheessä

Aina silloin tällöin kun tavataan jossain isommalla kaveriporukalla, on mukana myös lapsettomia ihmisiä. Omassa kaveripiirissä on tahattomasti lapsettomia mutta myös heitä joille lapsettomuus on valinta. Ja aina, ihan aina löytyy se joku perheellinen joka muistaa mainita lasten saamisen ihanuudesta. Miten sitä rakkauden määrää ei koskaan ole osannut kuvitellakaan. Ja onhan se totta. Se on ihan juurikin noin. Ei sitä voikaan osata kuvitella.
 Jostain syystä valittu lapsettomuus nähdään jotenkin "hetkellisenä mielenhäiriönä" joka voidaan parantaa puhumalla. Ja sillä että hehkutetaan sitä vanhemmuuden ihanuutta ja sitä, miten sitä ei vaan voi tietää ennenkuin on vanhempi. Koska eihän lapseton voi tietää mitä menettää? Niin. Ei ehkä voi. Eikä ehkä haluakaan tietää. On tehty se tietoinen valinta että ei haluta ottaa selvää. Ja musta se on ihan ok.

Mitä isommaksi omat lapset kasvaa ja mitä enemmän vuosia tulee itselle mittariin vanhempana, sen vastuullisempana valintana pidän myös sitä että toiset valitsevat lapsettomuuden. Jos mielenkiinnon kohteet ovat muualla niin mikä pakko on lisääntyä? Jos vaikkapa työ vie leijonanosan ajasta että energiasta ja se toimii jopa intohimona niin miksi sitä palettia pitäisi sekoittaa jos on olo että lapsia ei halua. Jos tuntuu siltä että ei ole aikaa. Ja jos tuntuu siltä että sen aikansa haluaa käyttää muuhun. Lasten psykiatrisella puolella yllättävän isona potilasryhmänä ovat lapset jotka tulevat ns. hyvistä perheistä, vanhemmilla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmaa tai muuta vastaavaa minkä nyt äkkiseltään mietittynä mieltäisi taustoista löytyväksi. Näiden lasten ongelmana ovat uraputkeen sukeltaneet vanhemmat. Nämä lapset viettävät suurimman osan ajasta kotona yksin, nämä lapset eivät saa läheisyyttä ja läsnäoloa. Näiden lasten vanhemmille myös työ on eräänlainen lapsi tai vähintään perheenjäsen. Ja siksi näiden perheiden lapset oireilevat. Valitettavasti mulla ei ole nyt tarjota tähän mitään tilastollista faktaa asiasta koska tämä perustuu lasten psyk. puolella työskentelevien kavereideni kertomaan. Ja mainitaan nyt toki vielä sekin että tietenkään kaikki lapset eivät reagoi näin jos vanhemmat ovat paljon töissä, kaikille ei synny sitä myötä mielenterveyden ongelmia.

Tänä päivänä täällä länsimaissa asiat ovat onneksi siinä pisteessä että me voimme tehdä lapsettomuuden valinnan. Enää ei odotuksena ole se että avioliiton myötä saadaan myös lapsia.
Tai no, tietysti odotetaan. Ei tästä kuitenkaan loppupeleissä ole niin montaa vuosikymmentä kun tästä maasta katosi sodan takia sukupolvi nuoria miehiä. Ja vanhempi väki ajattelee ehkäpä tämän takia lapset elämän jatkumona. Mutta siitä huolimatta lisääntyminen ei ole enää samalla lailla pakko mitä se on joskus ollut. Ja hyvä niin.

Kun siitä vanhemmuuden ihanuudesta puhutaan, niin koskaan ei kuitenkaan tule esille se kolikon toinen puoli. Koskaan ei puhuta niistä toisista tunteista joita myös tulee lasten saamisen mukana. Koskaan ei kuule siitä että kerrottaisiin miten hallitsematonta pelko on lasten myötä, miten ahdistus saa ihan uusia mittasuhteita ja miten voimaton välillä olet tiettyjen asioiden kanssa. Aina vain glorifioidaan sitä käsittämättömän suurta rakkautta ja kiintymystä mikä lapsen mukana tulee. Mulle oli aikanaan shokki äidiksi tultuani käsitellä myös niitä toisia tunteita. Jotka tulee hyökyaaltoina ja jyrää sut alleen. Toisaalta jos olisin tiennyt niin en tiedä olisinko koskaan ikinä uskaltanut yrittää saada lapsia.

Kuitenkin mä kaipaisin keskustelua myös niistä vaikeista tunteista. Miten kamala olo välillä on. Koska pelottaa niin paljon ja huolettaa. Miten tuntuu että pitäisi tehdä hartiavoimin töitä että lapsi edes hengittää. Miten pieneltä ja voimattomalta sitä tuntee itsensä asioiden edessä joihin ei voi itse mitenkään vaikuttaa. Miten pahalta voikaan tuntua. Ja kaipaisin sitä keskustelua ihan kaikentyyppisten perhekuntien kanssa, oli lapsia tai ei.

Kukaan ei koskaan puhu siitä että ei tarvitse olla synnytyksen jälkeisesti masentunut tunteakseen itsensä aivan mielenterveysongelmaiseksi. Väsymys, hormonit, u name it. Sille univelalle ja sen myötä tuleville lieveilmiöille lähinnä naureskellaan että no haha kun unohdin ottaa alushousut pois vessaan mennessäni ja hohhoh kun kaadoin lapsen muroihin kahvia maidon sijaan. Eikä sillä, olen sortunut tuohon huumoridefenssiin ihan itsekin. Mutta musta se on jotenkin jännä miten sitä suojelee itseään niin vahvasti sillä huumorilla. Miten se onkaan niin vaikeaa kohdata niitä vaikeita tunteita suoraan. Ja myöntää että siihen vanhemmuuteenkiin joskus hetkittäin väsyy. Ja miten se oma lapsi voi olla maailman ärsyttävin olento.

En muista kovin usein kuulleeni myöskään siitä miten vaikeaa on uskaltaa antaa lapsen itsenäistyä.Tai kuulee mutta harvemmin kuitenkaan ehdasti olen keskustellut siitä miltä oikeasti ne isot askeleet tuntuu. Mitä se vaatii myös vanhemmalta. Se uskaltaminen. Kulkea koulumatka itsenäisesti, matkustaa bussilla ensimmäistä kertaa yksin tai huolehtia harrastuksiin menemisistä omatoimisesti. Miten ristiriidassa sitä välillä on, sekä lapsi että vanhempi. Vanhempi yrittää kannustaa lasta itsenäistymään vähän pienemmissä asioissa, joita lapsi ei vielä millään halua. Ja lapsi taas haalisi itsenäisyyttä asioissa jotka vanhemmasta tuntuvat vielä aivan liian suurilta askelilta.Omien nuorien kanssa näitä esimerkkejä löytyisi vaikka kuinka. Ja monesti vasta kokeilu kertoo sen missä mennään. Niitä virhearvioita sattuu sekä lapselle että vanhemmalle.

Koskaan ei kerrota miten jotkut laulut, elokuvat tai musiikki muuttavat sanomaansa vanhemmuuden myötä. Tai ihan yksinkertaisesti koko tunnetilaa. Esimerkiksi Titanic aiheuttaa mussa nykyään ihan jokaisella katselukerralla valtavan ahdistusreaktion kaikkien niiden mukana olleiden lasten vuoksi. Lapsettomana leffateatterissa aikanaan kosketti se lyhyt mutta sitäkin vahvempi rakkaustarina.

Luonnonkatastrofien tai suuronnettomuuksien jälkeen olen monesti miettinyt että miten ne vanhemmat, jotka ovat menettäneet koko perheensä selviävät. Miten siitä voi selvitä? Mistä sen elämänhalun voi enää löytää? Tai järjen ihan tavallisiin asioihin? Kun tietynlaiset pelot ja uhkakuvat ovat toteutuneet.

Lasten kasvaessa myös ne pelot kasvaa. Pienet lapset, pienet murheet. Näin sanotaan. Ja itse allekirjoitan sen täysin. Lasten kasvaessa myös minä joudun väkisin kasvattamaan niitä omia taitojani pelon käsittelyn suhteen. Ja paljon on varmasti myös vielä sellaista mitä en osaa pelätä. Ne tulee sitten ajallaan eteen, jos tulee. On vaikeaa valita että ei pelkäisi koska päätökset ja koko lähtökohta mikä pelottaa, ei ole minun valittavissani. Valitsin kuitenkin aikanaan uskaltaa olla vanhempi. Ja siitä paketista ei voi valita vain niitä parhaita paloja. Otat kaiken tai et mitään.


19 kommenttia:

  1. Ihana ja pelottava juttu. Sitä isompien lasten vanhemmuutta odotellessa. gulp.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta se isompien lasten vanhemmuus on aika kivaa, vaikka siellä on näitä lieveilmiöitäkin :)

      Poista
  2. Mä olen aina ymmärtänyt hyvin lapsettomuuden valinneita - helpompaa ja huoletonta, ja mitä paskemmaksi tämä maailma muuttuu niin sitä loogisempi valinta, koska nyt perinteisten "kiusataanko sitä koulussa/ei kai se jää auton alle"-skenaarioiden lisäksi on kaikki helvetin sotilaalliset kriisit, ympäristökatastrofit ja ydinonnettomuudet. Enemmän ahdistusta ja itkuakin on aiheuttanut tuttavapiirin perhe, johon lapset on hankittu sosiaalisten normien takia ja kohtelu on sen mukaista. :(
    Mä koko ajan yritän ylipuhua Käyttistä että muutetaan jonnekin Costa Ricaan elämään huolettomasti kun se on vielä mahdollista, queen of denial tässä hei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mullahan on se maalle muutto haaveena että ehkä sekin on jonkun tason kieltämistä ;) siellä oltaisiin kaukana muista ihmisistä omissa oloissamme osittain omavaraisina. Helppo sulkea silmät muulta maailmalta :)

      Poista
  3. Mua myös hämmästyttää joidenkin tarve puuttua toisten lapsilukuun, on se sitten nolla, kaksi tai viisitoista. Lasten hankinta (tai yrittäminen olisi varmaan oikeampi sana) on iso päätös, ja jokainen tekee sen omista tunteistaan ja tarpeistaan käsin. Siinä on paha mennä neuvoja jakelemaan. Vaikka tottahan se on, ettei sitä rakkauden määrää etukäteen tiedä. Mutta voi käydä niinkin, ettei omaan lapseensa rakastukaan. Tunnen tällaisenkin tapauksen, ja se jos mikä on surullista.

    Sitten niistä lapsellisuuden ikävistä puolista. On totta, ettei lapsiin liittyviä pelkojakaan voi käsittää ennen kuin on ne itse kohdannut. Mä luen nyt kaikki pikku-uutiset lehdestä ihan eri tavalla kuin ennen lapsia. Ihan eri tavalla kosketti esimerkiksi se uutinen, jossa perheen äiti ja yksi lapsi olivat kuolleet tulipalossa. Tai kaikki uutiset, joissa lapsia on kohdeltu kaltoin, tai vaikkapa urheiluseurassa tai koulussa ovat kohdanneet hyväksikäyttöä. Tai mitä tahansa vaaroja, joita lapset joutuvat kohtaamaan, voi että ne tuntuu hirvittäviltä jo nyt, vaikka omiin on napanuora vielä niin tiukassa, että aika monelta pystyn heitä suojelemaan.

    Mä tunnen joitain vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa (omat vanhempani siinä lähimpänä). Ei siitä selviä koskaan.

    Mä en oikein pysty puhumaan lapsiluvun osalta harkinnasta, koska minua on ohjannut täysin sokea ja pakottava tunne. En olisi osannut järjellä perustella suuntaan tai toiseen, vaikka olisin kuullut myös niistä peloista etukäteen. Eikä se varmaan olisi vaikuttanut: en minä omistani luopuisi, vaikka kuinka pelottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen huomannut että jos sitä lapsettomuutta joutuu "puolustelemaan" ja selittelemään niin niin joutuu myös sitä jos haluaa paljon lapsia. Hyvin pian joku heittää sen perinteisen "tämä maapallo on jo ylikansoitettu"-kortin mikä toki pitää paikkaansa mutta jos ylikansoituksesta puhutaan niin musta se huoli on aiheellista suunnata pikkasen toiseen kohteeseen kuin Suomi. Ja ylipäätänsä huolestua siitä että kaikkialla maailmassa ei ole sitä mahdollisuutta että voisi valita sen lapsettomuuden. Naisen asema ei sitä salli. Nää on isoja juttuja ja melkein saisi kasaan uuden postauksen mutta joskus musta tuntuu että osa lapsettomista heittää tuota ylikansoitus-korttia ilmoille ihan vain siksi että sillä on helppo perustella se miksi itsellä ei ole lapsia. Vaikka se ei se perimmäinen syy olisikaan. Eikä sillä, musta se on ihan sama mikä se syy on mutta välillä ärsii kun sitä korttia vilautellaan ratkaisuna muidenkin ratkaisuksi.

      Ei lapsen menetyksestä varmasti koskaan selviäkään. Mutta kun se maailma ympärillä ei pysähdykään ja elämä jatkuu niin sitä mä en ymmärrä että miten siitä selviää. Kun se oma maailma on kuitenkin romahtanut. Että miten mieli vaan pystyy rakentumaan sillä lailla takaisin osista kasaan että kykenee toimimaan ja olemaan.

      Mä en usko myöskään että peloista keskusteleminen kuitenkaan saisi luopumaan ajatuksesta että ei hankkisikaan lapsia. Jos ihan ehdasti potee sitä pakottavaa vauvakuumetta. Musta on vaan hassua miten ne on aina se rakkaus ja muu mistä jutellaan. Vaikka niitä muunlaisiakin tunteita on vaikka kuinka paljon ja aina ne ei ole niin kivoja tunteita.

      Poista
  4. Todella hyvin kirjoitit ja sait tiivistettyä sen minkä sanomiseen/kirjoittamiseen mulla ois mennyt varmaankin vuosi. Minä ainakin olen juuri tällainen äiti, koen pelkoa joka ylittää sen mitä voi kuvitella, ahdistusta, syyllisyyttä. Osittain syy siihen miksi näistä ei keskustella on myös varmaan se, että kaikki eivät todellakaan ole tällaisia äitejä. Tai sitten mun tuttavapiiri on kummajainen ;) Minun tuttavapiirin äidit ovat saaneet ns. helppoja lapsia ja useimpien elämä on taloudellisesti hyvää. Mun on välillä todella vaikea puhua ison osan kanssa heistä nimenomaan äitiydestä, koska olen itse sairas, lapsella pahat allergiat, miehellä ADHD jne jne. Ja näiden äitien silmistä paistaa kauhu kun alan puhumaan meidän perheestä. Me emme sovi siihen muottiin mistä heidän perheet on valettu. Ennen lapsia oltiin samalla viivalla, huolettomia, ehjiä ja terveitä... huooooh kun mua ahdistaa tän ajattelukin. Onneksi paras ystäväni on sentään valettu eri muotista ja lisäksi olen tutustunut viime aikoina muutamaan tosi ihanaan ja "kokeneeseen" (ongelmiakokeneeseen...) ihmiseen.

    Mutta juu, minä sorrun joskus pahimpina hetkinä ajatukseen "helvetti, kun ois jättänyt lapset tekemättä..." JA sitten koen siitä syyllisyyttä seuraavan 10v... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisään: En silti todellakaan tarkoita sitä, mitään en pysty rakastamaan samalla tavoin kuin lapsiani <3!! Parempina hetkinä taas ajattelen, etteihän mulla ois elämää ellei mulla olis lapsia :)

      Poista
    2. Noinhan se menee :) Mutta musta on hassua että säkin teit tuon saman, mitä mäkin teen, että kun sanoo jotain niistä negatiivisista tunteista niin heti pitää vakuuttaa se että tietysti rakastan. koska sekin vähän pelottaa että joku (minä itse?) luulisi ettei rakastakaan jos puhuu myös ikävistä tunteista mitä on herännyt.

      Poista
    3. Hahhaa! Osui ja upposi! Mun on aina ollut tosi vaikea sanoa negatiivisia asioita sanomatta myös positiivisia. Yksi syy varhaiseen työuupumukseen oli tämä silloin 2000-luvun alussa... Ja kun tähän lisätään mentaliteetti jossa ei pyydetä apua ei millään, koska minähän olen varsinainen wonder woman, ehdin-pystyn-kykenen ja siihen päälle vielä järjetömmän syyllisyystuntoinen omatunto... Kivaa olla minä ;D

      Poista
  5. Pitkästä aikaa (umpi väsyneenä) kurkkimassa bloggeriin ja oli pakko lukea tämä teksti (vaikkei aikaa olisikaan). Hyvin kirjoitit. Minäkin ymmärrän lapsettomuuden valinneita oikein hyvin ja toisaalta tietyllä tavalla kadehdinkin sitä, että jollekin ei ole tullut sitä pakottavaa tunnetta/tarvetta saada lapsi/lapsia.

    Ei sillä. Omaan valintaani olen onnellinen ja erittäin onnellinen siitä, että ylipäätään olaan nämä lapset saatu. Toisinkin olisi voinut käydä.

    Uskon tuon että tietyllä tavalla varmasti lasten kasvaessa huoli lisääntyy. Omalla kohdallani tosin tähän asti se on onneksi mennyt päin vastoin. Se suurin huoli on selviääkö lapsia edes raskaudesta, stten selviääö synnytyksestä ja vielä vauvavuodesta. Sen jälkeen on jotenkin paljon helompi olla, vaikkakin eteen tulee uudet haasteet ja kujeet. Mutta se kuolemanpelko (aiheestakin?) on ollut niin vahvaa, että sen rinnalla ne muut huolet ja murheet tosiaan tuntuu pienenevän - vaikkkakin yhtälailla toki se ikävin mahdollisuus on olemassa aina.

    Minua kans suunnattomasti ärsyttää tuo toisten tarve arvostella toisten lapsilukua ja arvottaa ihmisiä sen mukaan. Toiset arvostelee negatiivisesti sitä jos ei ole lapsia tai niitä on vähän ja toiset taas sitä, että niitä lapsia ylipäätään on - tai niitä on liian monta. Ymmärrän tuon arvostelun toki, jos niitä lapsia on eikä niistä huolhdita - ja sitten vielä "hommataan" koko ajan lisää. Mutta noin muuten, mikä oikeuttaa puttumaan toisten perhekokoon?

    Samoin olen miettinyt tuota vanhemmuuden negatiivisten tunteiden jakamista. Aika pöyristyneitä katseita saan esim. muiden lapsettomien nuorten kanssa jutellessani, joilla kumminkin se toive siitä perheestä siintää siellä jossain. Sen huomaa, että toisilla alkaa tikittää ja raksuttaa, että "miksi tuo noin puhu, eikö se välitä, en minä kyllä noin tuntisi/ sanoisi/ tekisi". Samoin ne hailevat kommentit siitä että "kyllä minäkin sitten perustan perheen ja teen työt ja nuo ja nuo samalla, että ihanaa kun olet esimerkkinä" ja sitten taas tyrmistytään kun seuraavassa puheenvuorossa vaadin peheenperustamiseen liittyvien kysymkysien läpi käyntiä koko ikäluokalle tulevaisuuskutsunnoissa. "Naiset ei ole mitään synnytyskoneita eikä tarvita lisää holhousta perheen perustamiseen". Huoh. Ei. Monipuolisempaa keskustelua ja ennakoivaa tietoa tosin kyllä tarvitaan. Ja näin äitinä olen sitä mieltä että itsekin olisin ollut sen tarpeessa jo ennen kuin perhettä alettiin perustaa. Ja että perheenperustamiseen liittyy monilla tiettyjä odotuksia ja ihannekuvia, jotka harvoin toteutuvat, ja niistä kaikista olisi syytä puhua enemmän ja yleisemmin. On niitä negatiivisia tunteita, on raskasta, saattaa tulla ongelmia, koliikkia, raskauskomplikaatiota, menetyksiä, lapsettomuutta, vammaisuutta, masennusta tai ihan vain niitä tavallisemman arjen murheita, jotka toisille tuntuvat ylisuurilta.

    Mekin siis valitsimme vielä esikoisen jälkeen yrittävämme toista lasta - uudelleen ja uudelleen - vaikka pelot olivat isot. Vaan kun se toive toisesta lapsesta ja onnesta oli vielä isompi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tilanne on toki eri jos jo lähtökohtaisesti on päällä se että ihan tosissaan joudutaan pelkäämään että selviääkö kaikki osapuolet edes hengissä. Silloin tuskin osaa pelätä kovinkaan pitkäjakoisesti yhtään mitään vaan se elämä on siinä hetkessä. Mutta lasten kasvaessa, ollessa jo kouluikäisiä alkaa niitä pelkojakin tulla. Sellaisia arkipäiväisiä juttuja mitkä mietityttää. En jaksa uskoa että on olemassa yhtäkään vanhempaa jota ei erinäiset asiat mietitytä ja pelota lasten kasvaessa. Oli elämän lähtökohdat mitä tahansa. Nimenomaan kyse on ihan uusista haasteista sitten. Mä uskon että se lapsista irtipäästäminen alkaa osittain jo sieltä. En tarkoita että lasten pitäisi itsenäistyä mutta se hyppy sinne koulumaailmaan on senverran suuri ja ylipäätänsä koko koulumaailmassa on vähän ideana se että lapselle annetaan pikkuhiljaa vastuuta. Ja sitämyötä kun sitä vastuuta pikkuhiljaa lisätään niin vanhempi päästää vähän irti ja luottaa että kaikki menee hyvin. Niistä peloista ei oikein muulla pääse kuin sillä että yrittää luottaa ja uskoa.

      Vaikeista asioista on aina myös vaikea puhua ja saada ilmaistua itsensä niin että jostain suunnalta ei arvosteltaisi. Vaatii paksua nahkaa :)

      Poista
    2. Joo, en siis varsinaisesti ole erimieltä :) Uskon kyllä että niitä pelkoja ja ajatuksia on meillä kaikilla kaikissa lapsen eri elämän vaiheissa. Ihan yhtälailla minullakin. Milaisia lapsistani kasvaa, joutuvatko kiusatuiksi, kiusaavatko? Loukkaantuvatko, ovatko yksinäisiä, sairastuvatko, joutuvatko pahoille teille, tuntevatko tulleensa rakastetuiksi vai väärinkohdelluiksi, olenko osannut arvostaa heitä omaa itsenään, vai tuntevatko kasvaneensa laatikossa täynnä odotuksia, jne, jne.

      Erimieltä olin lähinnä vain tuosta että pelot kasvaisivat lapsen iän myötä. :) Että ehkä toisilla niin, toisilla taas toisin. Minusta siis ainakin lähtökohtaisesti tuo pelon määrä ei ole lapsen iästä kiinni, vaan ehkä enemmän luonteesta, muista elämäntilanteista, vanhempien luonteesta jne. Erilaisia pelkoja käsitellään ehkä eri tavoin, mutta taas kuolemaan tai vakavaan sairauteen liittyvä pelko on aina yhtä suuri, jos sellaista alkaa pelätä.:) Oli se sitten kätkytkuuolema tai esim. eskaria aloittavan kouumatkaan liittyvä, teini-ikäisen mopoiluun liittyvää jne. Ja sitten on ne muut pelot, jotka menee vuoristorataa koko elämän, isoista pieniin asioihin, pienistä isoihin.

      Poista
  6. Niinkuin mä sanoin, tottakai lähtökohdat on eri jos pelissä on konkreettisesti se että ollaanko edes hengissä. Sä et ehkä nyt ihan ymmärtänyt mitä ajan tuolla "pienet lapset, pienet murheet"-jutulla :) kun siinä ei siis ole mukana mikään kuolemanpelko vaan juuri noita arkisia juttuja mitä pitkälti luettelitkin. Musta tuntuu että aika harva ihan konkreettisesti lapsen kuolemaa päivittäi pelkääkään, jos siihen ei ole aihetta. Siksi musta se on ehkä vähän hankala rinnastaa niihin arkisiin pelkoihin koska siinä painitaan jo ihan eri kategoriassa. Enkä tarkoita että se olisi mitenkään vähäpätöisimpi juttu vaikka päivittäin kuolemanpelkoa kokosikin vaan tarkoitan että musta sitä ei voi rinnastaa sitten niihin arkisiin asioihin, lapsen kasvun ja kehityksen myötä tuleviin pelkoihin.

    VastaaPoista
  7. Se on varmastikin totta, että en ehkä ihan samalla aaltopituudella nyt ole. :) Eli en ihan ymmärrä mitä ajat takaa, vaikka luulenkin ymmärtäväni.

    Esim. tuo "pienet lapset, pienet murheet", voitko vielä koittaa avata asiaa hiukan?:) Itse kun tuppaan ajatteleman että kaikki asiat ovat tavalla tai toisella suuria - esim. lapsen ruokailut, nukkumiset, leikit, jne. Tai isommilla heidän ruokailunsa, nukkumisensa ja "leikkinsä". Ei siis ainoastaan se terveys (tai kuolemanpelko, vaikka siihen viittasinkin). Ja juuri noissa kaikissa minusta on pitkälti kyse lapsen ja vanhempien luonteesta, kuinka jokin asia paisuu suureksi ja jokin ei. Ja toki perheen muu elämäntilanne, talous, terveys, työt, jne vaikuttavat myös siihen asian suuruuteen.

    Mutta siis, itse lähinnä ajattelin tätä luultavasti kuten tarkoitit, mutta että se alun tilanne vaikuttaa kumminkin siihen myös miten koko ne niin sanotut arkisemat huolet. :) Että ne akisetkaan huolet ei tunnu tavallaan niin isoilta, kun on ollut isompia huolia.. ja että tavallaan suhteuttaa siihen sitä muuta elämää. Ja siinäkään valossa tavallaan en osaa ehkä sitten vielä nähdä sitä kuinka ne arkihuolet kasvaa lapsen iän myötä. Kun ne on kumminkin niit arkisempia huolia. Ja kyllä, minäkin murehdin ja mietin niitä, välillä aivan liikaakin.

    Eli vaikkei niitä rinnasta, niin niitä pelkoja ja tunteita kyllä suhteuttaa keskenään. :) Mutta mielelläni kuulisin myös miten koet esim. teini-ikäiseen liittyvät suuret murheet verrattuna sitten taas "pieni lapsi, pieni murhe"-kommenttiin.

    VastaaPoista
  8. Mä tarkoitan sitä että musta kuolemanpelko on aina, lapsen iästä huolimatta, traagista ja yksi elämän suurimmista kriiseistä. Ei siis millään lailla sidoksissa lapsen kasvuun ja kehitykseen.
    Kun taas tämä "pienet lapset, pienet murheet" on ihan suoraan verrannollinen lapsen kasvuun ja kehitykseen. Ei tietenkään tarhaikäinen ja kouluikäisen huolenaiheet voi olla samoja. Tietysti ne on aina sillä hetkellä isoja murheita mutta ehkä sen asian näkee kokonaisuutena ja pystyy suhteuttamaan kun lapsella on takana esimerkiksi jo 10 ensimmäistä ikävuotta. Sitten näkee että no okei ei se uhma ehkä nyt ollutkaan niin paha homma kuin tuossa koulun aloituksen yhteydessä olleet mietinnät siitä että miten kouluun kulkeminen hoidetaan, pelottaako lasta, pelottaako mua, miten olen tartuttamatta omia pelkojani lapseen, mahtuuko iltapäiväkerhoon, muistathan lapsi syödä aamupalan, mitä jos en ehdi varmistaa aamuisin että lapsi herää oikeaan aikaan jne jne jne. Aukesko? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla nyt tosiaan ei ole sitä 10 tai 15-vuotiasta, johon verrata. :) Luulen kyllä ymmärtäneeni pointtisi oikein alussakin, vaikkakin hiukan erimieltä olen.

      Kuolemanpelko ja terveyteen liittyvät kysymykset ovat toki isoja ja traagisia aina - iästä riippumatta. Silti peilaan kumminkin elämää ja lasten kehitystä myös niiden kautta ja se vaikuttaa minun kokemuksiini, tunteisiini ja huoliin tietyllä tavalla, vaikka kyse olisi sitten tietyllä tavalla arkisemmista huolista. Tätä koitan itse hakea. :)

      Mutta se mitä jäin miettimään on juurikin tuo että millä tavalla sinä sitten olet kokenut lasten tarhanaloituksen tai koulun aloituksen? Ja onko lasten luonne tai oma elämäntilanteesi vaikuttanut eri lasten kohdalla tunteisiin eri tavalla? :)

      Koska näin tällä hetkellä minusta tuntuu että periaatteellisella tasolla esim tarhanaloituksessa ja koulun aloituksessa on paljon samaa, samoja murheita, samoja huolia, samoja seikkoja jotka molemmat vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen ja lapsen kehitykseen.

      Tietty aina jälkikäteen on helppo sanoa, ettei se ollutkaan paha, tai pelkäsin turhaan. Mutta voisiko jollakin lapsella se tarhan aloitus oikeasti ollakin tulevaisuuden kannalta merkittävämpi ja mullistavampi kuin koulunaloitus? Tai samalla lailla jokin muu asia, että se pienemmän lapsen kasvuun liittynyt huoli, olisikin ollut suurempi? Ja kovasti nuokin kuulostaa tutuilta murheilta pienemmänkin lapsen kanssa: kulkemiset, lapsen pelko, vanhemman pelko, mahtuuko kerhoon, saako kavereita, syökö tarpeeksi, jne. Ja sitten on ne omat ikään liittyvät murheet kasvusta ja kehityksestä, vatsantoiminnasta, oppimisesta, luonteesta, jne.

      Eli mitkä sinä koet suuriksi murheiksi arjessa tällä hetkellä? :) Mikä huolettaa 10-vuotiaassa, mikä nuoremmissa? Onko esikoista ja kuopusta kohtaan samassa iässä pelot ja huolet olleet samanlaisia vai erilaisia?

      (Anteeksi jos kuulostaa jankkaamiselta. Jäin vain kovastikin pohtimaan tätä, kun itsellä on tosiaan kokemusta vanhemmuudesta vasta 4,5 vuoden ajalta.)

      Poista
    2. Tottakai se mennyt vaikuttaa, ne tragediatkin. Mutta ehkä ajan kanssa, kun lapsi kasvaa ja on isompi ja vuosia on enempi takana, ne ei samalla tavalla näyttele vahvana siinä arjessa mukana. Kun niitä arkisiakin murheita on. Tottakai ovat siellä taustalla ihan aina mutta eivät samalla tavalla siinä arkiasioiden rinnalla. Ehkä ajan ja kasvun kanssa sitä pystyy erottamaan sitä kokonaisuutta niin että ne oikeasti kuolemanpelkoon liittyvät jutut ei ole niiden arkisempien huolten kanssa niin vahvasti mukana kuin vielä nyt ovat? Ei tiedä :)

      Mun mielestä tarhamaailmaa ja koulumaailmaa ei voi verrata keskenään. Toki tarhanaloituskin on iso juttu ihan koko perheelle. Mutta sitten koulun alkaessa huomaa että ne maailmat on niin erilaisia ja ne huolet sitämyötä myös erilaisia. Tarhaikäisen tarpeet ovat jo kokoluokassaan niin tyystin erilaisia ja se on pitkälti niitä perushoidollisia juttuja mitkä toimivat ratkaisuna moniin asioihin. Kouluikäisen kanssa painitaan jo ihan eri sarjassa. Ekaluokkalaiset ovat vielä pieniä ja saavatkin olla mutta koulu jo ympäristönä saattaa pitää sisällään esimerkiksi yläasteen. Ja pelkästään kutos- ja ekaluokkalaistenkin välillä on iso ero. Siellä ne pienet ekat kuitenkin mukana menevät. Esimerkkejä voisi kirjoittaa tähän vaikka kuinka. Ne murheet, huolet ja jutut ei todellakaan ole samoja tarhaikäisellä ja kouluikäisellä. Kumpikin on iso juttu mutta tosiaan sarja missä painitaan on ihan eri. Ja sitä myötä pienet lapset, pienet murheet. En koe että tämä olisi millään lailla ollut luonnekysymys. Toki varmasti luonne voi vaikuttaa asioiden eri nyansseihin mutta kokonaisuutena, ei luonnekysymys. Samoja juttuja on pyörinyt muidenkin suussa kun asiasta on keskustellut.

      Siihen en pysty vastaamaan että voisiko tarhanaloitus olla mullistavampi kuin koulun aloitus koska tosiaan, mun mielestä näitä ei voi rinnastaa. Kummankin isomman lapsen kanssa on miettinyt ja murehtinut ihan samat jutut läpi koulun alkaessa vaikka lapset on yö ja päivä. Kouluikäiseltä joutuu vaatimaan tietyissä tilanteissa jo vähän ongelmanratkaisukykyä muttakun se lapsen ajatusmaailma ei aina toimi niinkuin luulisi niin dilemmoja tulee matkan varrella eteen, ihan toisella tavalla kuin tarhaikäisen kanssa. Kaikkea et millään pysty ennakoimaan ja kaikkeen et pysty varautumaan. Eteen tulee asioita joita ei tarhaikäiselle vielä tule. Näitä on ehkä vähän hankalakin avata enkä halua olla pätemässä mitenkään että "kyllä minä tiedän". Mutta uskon että vuodet ja aika osoittaa ehkä sitten asioiden eri mittaluokkia. Ja toisaaltahan se on vaan hyvä että ajan kanssa tulee niitä oloja että "olipa ne jutut pieniä silloin mitä luuli suuriksi" koska niistä saa ammennettua niitä "no mutta niistäkin selvittiin"-oloja. Nyt töihin!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?