tiistai 4. maaliskuuta 2014

Wanted: Huolellinen lapsi

Ekalla on taas tavarat hukassa, bussikorttia on haettu HSL:n palvelupisteestä useampikin kerta. Johan se tällä kertaa kesti tallessa kolme viikkoa ennenkuin hävisi uudestaan. Mä olen jo seonnut laskuissa että miten usein sieltä on se matkakortti käyty hakemassa takaisin. Edellinen trendihän pojalla oli kotiavaimien hukkaaminen mutta se loppui kun ne erään kerran hävisi niin etteivät enää löytyneet. Ja kun poika muutaman päivän konttaili koulun lumihangista avaimia etsien ja lopulta kustansi itse uuden avaimen. Jota ennen vietti muutaman viikon kokonaan ilman kotiavaimia yrittäen kellottaa omat juttunsa niin että joku on kotona avaamassa ovea.
Bussikortti on Kaksikolla aivan ehdoton koska kouluun on senverran pitkä matka. Ja se on vähän kurja hävittää koulupäivän aikana koska sitten saadaan sormi suussa ihmetellä että mitenkähän tuota pääsee kotiin. Ja ei, ratkaisuna ei ole pitää bussirahaa varulta mukana koska ei se sekään tallessa välttämättä pysy.

Teinin kasvattaminen on kyllä ihan järkyttävän haastavaa. Ja vaikeaa, voi jestas että se onkin vaikeaa! Yritän välttää lähtökohtaisesti syyllistämistä mutta se on todella haastavaa siinä vaiheessa kun homma on toistuvaa ja keskustelu ja rangaistuksetkaan ei pelaa. MITEN voi olla niin hankalaa huolehtia yhtälöstä avaimet-bussikortti-kännykkä? Kohta repee aivo!

Mua ärsyttää rankaista koska musta ainakin tuntuu että se oppi menee perille (ehkä) parhaiten vasta sitten kun mokaa tarpeeksi pahasti. Kun se tyyppi siinä tajuaa että nyt _ihan oikeasti_ on tilanne päällä. En ole Ekalle vielä keksinyt sellaista rangaistusta joka ihan oikeasti olisi riittävän opettava. Mielipahaa niistä kyllä aiheutuu mutta se mitä on yritetty rankaisulla hakea, eli opetus, ei ole toteutunut. Mun mielestä ne rangaistukset on enempi ehkä vanhemmalle sellainen yritin antaa opetuksen, olen puuttunut asiaan-tunteen antava. Mutta ei niinkään nuorelle opettavaa. Tai näin on ainakin Ekan kohdalla. Mutta mikä sitten olisi se jippo että oppii? Miksimiksimiksi pitää mokata riittävän pahasti ennenkuin menee perille?
Ehkä tällä kertaa, kun se bussikortti ei HSL:le palautunutkaan ja poika sai itse kustantaa ne siirtomaksut ja uuden kortin niin asia menisi perille? Vähän niinkuin avaimenkin kanssa kävi.

Senlisäksi että tästä koituu aikuisille ylimääräistä vaivaa niin ei se teinikään ihan helpolla päästä itseään. Tyyppi tajuaa kyllä itsekin että tämä homma ei pelitä ihan näin. Mutta jostain syystä se tavaroista huolehtiminen on ihan helvetin vaikeaa. En tiedä kumpi on asiasta turhautuneempi, minä vai se lapsi.
Viimeisen bussikortin hävittämisen jälkeen sai kuunnella pojalta aika rankkaakin tekstiä. Äiti miten sä kestät mua? Äiti onkohan mulla joku tarkkaavaisuushäiriö? Rankkoja pohdintoja ja joskus vaikeaa kuultavaa mutta toisaalta hyvä että jätkä puhuu fiiliksiä ääneen. Tunnetilat on muutenkin niin ylimitoitettuja tuossa iässä että nää nega-hommatkin on sitten todella pohjamutia kun ne iskee päälle.

Ekan kanssa saa parhaiten juteltua autossa tai jos tehdään yhdessä jotain. Vaikka leivotaan. Harvoin onnistuu se että vaan istutaan ja jutellaan. Aina se vaatii sen että tehdään jotain samalla. Kun käsillä on hommaa niin kieli on löyhemmällä. Ja varsinkin ne vaikeat asiat irtoaa paremmin kun saa puhua tekemisen kautta.
Lapsi kääntää helposti vaikeiden tilanteiden kanssa homman niin että on tyhmä. Vaikka ei ole siitä laisinkaan kyse. Meillä jokaisella on haastavia piirteitä luonteessa joiden kanssa pitää vaan opetella olemaan ja toimimaan. Ekalla se on tuo pohjaton huolimattomuus ja proffapiirre. Mihinkään tarkkaavaisuushäiriöihin en usko, se näkyisi kyllä sitten jo koulutilanteissakin. 
Toistaiseksi pojan pohdintoihin on ollut helppo vastata. Koska vaikka ärsyttää ja kiukuttaa joskus niin onhan se tyyppi tärkeintä maailmassa. Bussikortilla tai ilman.

2 kommenttia:

  1. Mun miehellähän on ADHD ja välillä olen sillekin niin "äitinä", kun huolehdin et on kamat mukana jne. Mulla meni vuosia sisäistää se, ettei se tee sitä tahallaan ja sitten vielä vuosia keksiä toimintamallit jotka säästää meidän molempien hermoja. Eli latoa sen päähän se, että aina tehdään täsmälleen samalla tavalla. Kotiin tullessa avaimet, puh ja lompakko AINA yhteen ja samaan kohtaan, kotoa lähtiessä samat vermeet aina samaan paikkaan jne. Ja siitä huolimatta puhelinta ja avaimia on etsitty kohtuu usein (tosin vähemmän paljon kuin ennen!) ja lompakkoakin jotkut kerrat... Lapset ei ole vielä ainakaan hukanneet ihme kyllä hanskoja kummempia, enkä usko (onneksi) kummankaan perineen isänsä ADHD:ta.. tosin Pienemmästä en ole 100% varma vielä, Isompi ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko nostaa hattua. Mä myönnän ihan avoimesti että musta ei olisi olemaan suhteessa ihmisen kanssa jonka perään joutuisin katsomaan samalla lailla kuin lasteni perään.
      Mä en meillä tosiaan usko että mistään tarkkaavaisuushäiriöstä kärsittäisiin. Poika on vaan hajamielinen.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?