keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Elina, mitä mä teen?

Mä yritän pitää aika tarkkaa rajaa mitä kirjoitan ja en kirjoita blogiin. Joskus se raja pitää ja joskus ei. Tästä seuraavasta esimerkiksi ajattelin alunperin että en hiisku täällä laisinkaan. Mutta kun pää on niin solmussa ja mielellä miljoona mietintää niin kokeillaan auttaisiko kirjoittaminen.

Mä olen välillä kipuillut näitä meidän asumiskuvioita. Mm. täällä ja täällä. Kaikessa hiljaisuudessa ollaan pikkuhiljaa aktivoiduttu etsimään meille uutta kotia. Maalle ei olla vieläkään muuttamassa mutta niin siinä pääsi käymään että meille olisi uusi koti. Se pitäisi vaan päättää nyt tosi pian. Että muutetaanko vai ei.

Pohjaltaan uusi koti olisi juuri passeli. Siellä olisi ne isoimmat jutut mitkä tässä nykyisessä uupuu eli kaksi vessaa ja Kaksikolle omat huoneet. Koti olisi ihan uusi ja meillä olisi oma pieni piha. Paino tosin sanalla pieni. 

Mutta.

Vaikka sitä tietysti aina asuntoa etsiessä jo vähän valmistautuu siihen muuttamisen ajatukseen niin kyllä tämä nyt vähän yllätyksenä tuli. Ja se suurin kompastuskivi mulle olisi se että kaupunginosa vaihtuu. Mä kun olin elätellyt toiveita että löydettäisiin se uusi koti tästä kotikulmilta. Tämä tarjolla oleva uusi koti olisi kuitenkin lähes lottovoittoa lähentelevä juttu (ainakin paperilla) eli olisi ehkä hullua kieltäytyä siitä. Eikä se nyt missään toisella puolella maapalloa ole, ei kovin kaukana tästä nykyisestä mutta ei kuitenkaan enää tätä kaupunginosaa.

Mua mietityttää että olisiko se uusi koti samalla lailla koti kuin tämä nykyinen on. Enkä tarkoita vain sitä mitä on täällä seinien sisäpuolella vaan koko ympäristöä. Nämä on ne meidän huudit, ihan kaikilta osin. Täällä on meidän leikkipaikat, lenkkipolut, retkipaikat, kaikki. Merta tulee ikävä jos (kun) lähdetään.

Jos nyt oikein hahmotin niin uudessa kodissa ei olisi varsinaista leikkipaikkaa lapsille. Koko kolhoosia siis vasta rakennetaan eli ei paljon auta käydä siellä pyörimässä. Kuitenkin koko asuinympäristö on valtaosaksi lapsiperheellisiä eli ehkä se olisi vain tottumiskysymys oppia lähtemään muualle leikkimään. Leikkipuistoonkaan ei mahdoton matka ole. Mutta me ollaan niin totuttu siihen että tässä rannan varrella olevat pihojen leikkipaikat on kaikkien yhteisiä. Mihin vaan voi mennä.

Jos uusi koti olisi toimiva kaikilta osin, seinien sisäpuolelta kuin ympäristöstäkin, niin sieltä ei tarvisi muuttaa pois pitkään aikaan. Ei ennenkuin Kaksikko lentää pesästä tai ennenkuin muutetaan omaan (maalle). Mutta isoja kysymysmerkkejä, lähinnä käytännön elämiseen liittyviä, on ihan kamalasti. Ja en usko että niihin edes vastauksia saa ennenkuin siellä on ihan oikeasti asumassa. Eli tämä päätös on nyt vähän sellainen hyppy tuntemattomaan. Ei voi tietää ellei uskalla kokeilla. Mutta nämä on aika isoja juttuja rakentaa riskin varaan.

Tiedän että uusi kotikin sijaitsee paikassa jossa on hyvin vahva yhteisöllisyys. Mutta mua arveluttaa että mitäpä jos se onkin siellä sellaista sisäsiittoista yhteisöllisyyttä. Eikä sellaista kuin täällä meillä on. Täältä ei olisi mikään tarve pois, jos vain nämä neliöt olisi meille toimivampia.

Uudesta kodista on hyvät kulkuyhteydet, Kaksikko pääsee kulkemaan ehkä jopa sujuvammin omat juttunsa kuin täältä nykyisestä kodista. Mun ja Siipan työmatkat hoituu. Voisin jopa kuvitella että päivähoitotilanne on siellä suunnalla parempi kuin täällä. Ja jos visioin aikaa muutaman vuoden eteenpäin niin haluaisin että Kolmas aloittaa koulunsa mielummin siellä kuin täällä. Tuo lähikoulun oppilasmäärä tulee lähivuosina räjähtämään. Kiitos ei.

Ärsyttää tehdä näin isoja päätöksiä pian. Ja vielä täysin kuukautispäissään. Mä olen kyllä asiasta innostunut mutta jostain tämä epävarmainen vastarinta nyt kumpuaa. Mä en ihan oikeasti nyt tiedä että mitä pitäisi tehdä. Muu väki meillä on tietysti jo ihan muuttamassa. Elättelen toiveita että nyt jostain viime minuuteilla löytyisi vastaava lottovoitto ihan tästä kodin vierestä. Tai sitten saisin otettua palan merta meille mukaan.

Ps. Hyvää vappua!

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Väsynyttä pohdintaa viime viikkojen puhutuimmista

Mun yksi puuha yövuoroissa on blogilistan päivittäminen. Luen mahdollisimman paljon ja pistän itseni ajantasalle mitä kukakin on kirjoittanut. Luen ajatuksella mutta monesti jos kirjoituksesta on ehtinyt jo kulua vähän aikaa ja jos keskustelu on jo hiljentynyt kommenteissa niin jää sitten itse kommentoimatta. Teenkin niitä ajatuksellisia hiekkakakkuja nyt tänne omalle hiekkalaatikolle.

Monessa blogissa on esiintynyt järjettömän hyviä kirjoituksia vaatteiden eettisyydestä, materianhaalimisesta ja lastenvaatekiimasta. Materiasta ylipäätänsä, siitä mitä sillä yritetään heijastaa sekä siitä minkä verran sillä yritetään osoittaa sitä omaa vanhemmuutta. Nämä kirjoitukset on itseasiassa ollut niin hyviä että täällä vaan vimmatusti nyökytän, ei mitään lisättävää. Mutta ajatuksia toki heräsi.

Toinen hyvä aihe, joka on kiertänyt on ikuisuusaihe päivähoito/kotihoito. Sitä en edes nyt yritä tähän saada ajateltua kun en oikein osaa muodostaa tällä hetkellä mitään kantaa. Niin moni seikka vaikuttaa siihen mitä ajattelee ja mä ainakin koen että ihan maantieteellinen sijaintikin vaikuttaa siihen miltä tuntuu. Esimerkiksi me asutaan tällä hetkellä kaupunginosassa jossa on yksi Helsingin pahimmista päivähoito-ongelmista. Ja tällä hetkellä meidän kanta on se että ei haluta lastamme osaksi sitä päivähoito-ongelmaa. Jossain toisessa paikassa, jossa tuota ongelmaa ei olisi, niin mikä jottei. Odotan mielenkiinnolla kirvoittaako Iltasanomien reportaasi millaista keskustelua. Mutta se siitä. Muuhun mitä on mielellä. Tulipas alkujaariteltua.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä että lapsia pitäisi koodata vaikka jonkun vaatemerkin mukaan. Ymmärrän joltain kantilta sen että toisille se vaan on osa sitä vanhemmuutta. Mutta mä laitan sen enempi suorittamisen alle. Että siitä lasten vaatettamisesta tehdään oikeasti jo projekti. Metsästetään tiettyjä tuotteita ja nähdään vaivaa että löytyy juuri se tietty. Vastaava ei käy koska se pitää olla nimenomaan joku tietty merkki. En missään nimessä tuomitse ketään joka näin tekee mutta en myöskään ymmärrä miten se liittyy vanhemmuuteen. Ne on VAIN vaatteita. Ja kyllä, se on tärkeää miettiä että mistä ne on lähtöisin ja on tärkeää tehdä kuluttajana kestäviä valintoja (ja mä tarkoitan kestävällä valinnalla sitä että se kestävyys riittäisi sinne alkuperäismaahan asti, en sitä että vaatteella olisi mahdollisimman suuri jälleenmyyntiarvo). Meillä länsimaalaisina on siihen moraalinen vastuu. Mutta kuitenkin, jos nyt painotan enempi sitä merkkeihin pukemista niin ruohonjuuritasolla, näin kylmässä maassa niiden vaatteiden tärkein funktio on pitää lämpimänä. Se pieni printti siinä vaatteessa joka kertoo valmistajan, ei lämmitä. Miksi niistä vaatteista pitäisi olla sen isompaa mielipidettä?

Ajattelen kuitenkin myös niin että ehkä se sellainen lastenvaatteilu on ajanvietettäkin. Ei nyt ehkä suoranainen harrastus mutta joku kiinnostuksen kohde. Ja olen vilpittömästi sitä mieltä että kaikki keinot on sallittuja, mitä se oma mielenterveys vaatii jotta selviää niistä pikkulapsivuosista. Mutta silloin ei mun mielestä olekaan kyse mistään varsinaisesta vanhemmuuden mittailusta. Silloin ei yritetä esittää muille jotenkin "parempaa vanhempaa". Mä en ole itse tällaiseen ilmiöön törmännyt missään mutta sain sen käsityksen kun lueskelin muiden kirjoituksia että tämmöistäkin esiintyisi. Mun mielestä ehkä jopa vähän surullista jos näin on. Ulkopuolelta on toki sitten hankala iskeä leimaa että kummasta on kyse; ajanvietteestä vai pätemisestä.

Omaa toimintaa on aina hyvä arvioida mutta koska vanhemmuudesta tuli niin pirun kriittistä? Mä koen vähän väliä että mun identiteetti vanhempana on hukassa mutta ei se mulla ainakaan palaudu niin että mulle joku ulkopuolinen vakuuttelisi että kyllä mä kelpaan vanhempana. Tai että saisin sen varmuuden jollain materialla palautettua. Mitä se oikeasti auttaa jos ulkoisesti näytät joltain tietynlaiselta vanhemmalta jos et kuitenkaan sitten sisimmiltäsi ole varma siitä mitä olet? Ja jos sitä omaa vanhemmuutta tarvitsee pönkittää vahvemmaksi materialla niin päteekö tämä myös muissa rooleissa? Ja kokeeko sitä huonommuutta myös muiden roolien alla? Puolisona, naapurina, lapsena, työntekijänä? Mistä tämä muka-luotu kilpailutilanne oikein on saanut alkunsa?

Mä en koskaan, missään suorita mitään koodausta sen suhteen että mitä merkkiä lapsilla on päällä, millaisia vaunuja kukakin työntää jne. Yksinkertaisesti siksi että mua ei kiinnosta. Mua ei ennen lapsiakaan kiinnostanut että mikä merkki nyt on koskakin esillä. Ihan varmasti jotain tiettyjä uskollisuuksia mullakin on jotka nousee alitajunnasta mutta mitään tietoista en allekirjoita harrastavani. En oikein osaakaan. Enkä kyllä haluakaan. Mä koen pikemminkin ahdistavana sen että mun pitäisi merkki- ja värikoodata meidän perhe. Meillä jokaisella (miinus Kolmas, se on vielä niin pieni) on niin omanlaatuinen  maku että ei ole olemassa sellaista millä meidät saisi merkkikoodattua yhtäläiseksi. Mulla meni aivan helvetin kauan edes tietää mikä joku pop on.

Musta olisi mielenkiintoista tietää että miten se vaikuttaa lapsen omiin valintoihin joskus isompana, jos vanhemmat on kovasti merkkikoodanneet syntymästä lähtien. Onkohan tästä tehty mitään tutkimusta?
Ja samaten, onko enää edes olemassa mitään yksilöllistä tapaa pukeutua ja olla? Vai kuulutko väkisinkin aina johonkin vallalla olevaan genreen, ilman että itse edes tajuat koko juttua.
Mua myös mietityttää että mistä tämä tämmöinen merkki-kiimailu syntyy? Onko se vaan sellaista kotivuosien status-symbolointia?

Kovin paljon mua mietityttää myös vaatteiden jälleenmyyntiarvo. Myönnän että toki meilläkin on panostettu tiettyihin kestäviin seikkoihin sillä idealla että ne kulkisi kaikki lapset läpi. Kierrätetään oman perheen sisällä. Myönnän että mekin ollaan myyty tavaroita nettikirppiksillä ym. Mä näkisin kierrättämisen idean siinä että sitä rahaa suurempi arvo on sillä kierrättämisen idealla. Sillä että se vaate, tavara, tai mikä nyt onkaan kierrätetty eteenpäin ei ole turha vaikka me ei enää sitä tarvittukaan vaan se sai jatkoajan jollakin toisella. Kun puheisiin tulee mukaan sanat jälleenmyyntiarvo ja ovh, niin mun mielestä se kierrättämisen ajatus, miten mä sen miellän vähän kusee. Silloin sillä kierrättämisellä tehdään ehdasti bisnestä, enkä sano että sekään väärin on. Mutta asioista voitaisiin jutella niiden oikeilla nimillä. Toki on kiva lisä jos käteen jää muutakin kuin vain hyvä mieli mutta välillä törmää kyllä niin käsittämättömiin jälleenmyyntiyrittelyihin että pistää ihmetyttämään. Laitetaan nyt perään kuitenkin se perinteinen eihän se tyhmä ole joka pyytää vaan se joka maksaa.

Joku voisi toki mutkin liputtaa johonkin laiska työntekijä-kategoriaan koska bloggaan yövuoroissa. No, mulle se on aika sama koska mulle on itsestäänselvää että siitä yhdestätoista tunnista mitä yötyössä olen niin se blogissa oleminen on ihan pintaraapaisua. Kyllä se suurinosa ajasta menee ihan niitä töitä tekiessä. Mä koen että mulle on aivan se-ja-sama mitä joku lukija siitä ajattelee, pääasia että mä olen itse sinut asian kanssa. Tiedän itse olevani hyvä työntekijä ja tiedän itse että teen työni. Sitä ei tarvitse kenenkään mulle vakuutella enkä mä tarvitse keneltäkään mitään siunauksia sen suhteen että vietänkö mä täällä liikaa aikaa työaikana vai en.
Aika samalla lailla koen myös oman vanhemmuuden. Mä määritän sen sisälläni, josta se säteilee ulospäin. Mikään vaate tai tavara ei kykene sitä ruokkimaan.

En mä halua sanoa että joku vaatekoodaaminen tai tavaran hamstraaminen nyt olisi väärin. Mutta en vaan ymmärrä sellaista suorituskeskeistä lähtökohtaa oikein minkään asian suhteen. En tämänkään.

Ps. Mun on pakko hehkuttaa ja palvoa ja ylistää parjattua julkista terveydenhuoltoa. Meillä on ollut kymmenen vuotta sama terveyskeskuslääkäri enkä ole koskaan, en työni puolesta enkä itse ollessani potilaana, törmännyt yhtä pätevään ja oikeasti hyvään lääkäriin. Ihmiseen joka ottaa potilaatkin ihmisinä ja yksilöinä, joka ottaa vakavissaan ja oikeasti tutkii ja on kiinnostunut. Kertaakaan hänen vastaanotolla käydessä ei tule olo että "anteeksi kun nyt olen täällä aikaasi tuhlaamassa" vaan tulee olo että sut otetaan tosissaan etkä ole tullut turhaan. Ihana, ihana ihminen lääkärintakissa.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

"Vieläkö sä hullu imetät?"

Meidän piirua vaille puolitoistavuotias tuuttasi tässä jonkun tiheän imun kauden. Tai oikeastaan luulen että Kolmas imee vasta-aineita, olin nimittäin juuri flunssassa. Pitkään näytti jo siltä että poika alkaisi vieroittaa itseään mutta sitten taas mentiin. Omat fiilarit on vaihtelevia. On hetkiä kun vituttaa että juokseva lapseni on koko ajan pyytämässä maitoa ja sitten ei ruoka maistu mutta pääsääntöisesti asia ei hirveästi paina mieltä. Mitään pitkäaikais-suunnitelmia en ole vieroittamisen suhteen ajatellut. Katsotaan kesälomalla tai sitten loppuvuodesta kun pyöräytetään paletti taas ympäri ja musta tulee se kotona olija. Pitkään kuitenkin oli niin että imetys tapahtui kerran vuorokaudessa eli eipä nyt kovin kummoisesta asiasta ollut kyse.

Me järjestetään Siipan kanssa aina silloin tällöin (rehellisyyden nimissä hyvin harvoin. Mutta sentään edes joskus) päiviä että meistä jompi kumpi saa olla ihan yksin. Kukaan lapsista ei ole kotona ja aikuinen saa tehdä ihan mitä haluaa. Nukkua, olla, lukea, siivota, urheilla. Mitä ikinä haluaa. Tänään oli mun vuoro. Mä tyhjensin digiboksia, luin ja leivoin. Järjestin pahimmat sotkut pois lattioilta mutta en varsinaisesti siivonnut. Vapun jälkeen on Siipan vapaapäivän vuoro.

Perheelle herkkuja. Meillä ei kyllä saa alkuillasta otettua hyviä kuvia missään koska valotus on aina ihan perseestä ilta-auringon aikana. Syynä ei ole ainakaan se että en osaisi valokuvata.

Näitä päiviä ollaan järkätty oikeastaan siitä lähtien kun Kolmas alkoi syömään muutakin kuin rintamaitoa. Kun isäkin pystyi huolehtimaan ruokkimisesta. Nyt mun palattua töihin on ollut toki aina haasteellisempaa järjestää näitä mutta mulla on viikkovapaita, Kaksikko on arkisin koulussa ja viikonloppuisin silloin tällöin isällään eli ei tämä mahdotonta ole. Jos mä en vaan satu olemaan töissä. Onnistuu kyllä. Imetyksestä huolimatta olen ollut lapsestani erossa jopa vuorokaudenkin. Toki imetys on pitänyt ottaa huomioon mutta en koe olevani sidottu ja kahlittuna lapseen. Tämäkin, kuten kaikki, on ollut vain järjestelykysymys.

Lapset on pieniä niin mahdottoman lyhkäisen ajan. Se aika minkä äiti imettää on loppupeleissä ja ihmisiässä aikana hyvin pieni. Vaikka imettäisi sen suositusajan eli kaksi vuotta. Ja sitäpaitsi mikä on edes sidottua? Sekö että imettää? Ihan todellako vaihtoehdot on vain ne kaksi ääripäätä; joko imetät tai et imetä. Ja jos imetät niin automaattisesti olet sidottu. Että olet kahlittuna taaperoon joka siellä kotona komentaa koska syöt, nukut ja menet koska imetys.
Mun on jotenkin tosi hankala ymmärtää tätä kuviota. Vielä kolmannen lapsenkin kohdalla. Kummallinen ongelma tehty taas tisseistä. Tai pikemminkin siitä imetyksestä. Mun on todella vaikea ymmärtää sitä että se imettäminen koetaan jotenkin pakkona siinä vaiheessa kun lapsi on sen yli yksi vee. Että siinä nyt jotenkin olisi naisen oikeudet omaan elämään ja omiin juttuihin poljettuna.  Että mitään omaa ei voi olla ja kyllä nyt muka pitäisi jo alkaa olemaan muutakin elämässä. Ei voi olla tervettä tuo tuollainen.
Pakko sanoa että mulla ainakin se on kyllä ihan työ joka estää niitä mun omia menoja miljoonasti enemmän kuin se imettäminen. Ja ihan muuten newsflash, lapset sitoo kyllä vanhempaa aika lailla ihan ilman sitä imetystäkin! Ei voi tulla ja mennä miten vaan enää. Se vähän niinkuin kuuluu siihen vanhemmuuteen.
Mua muuten ärsyttää ihan julmetusti koko imettää sana. Eikö olla voitu yhtään parempaa keksiä? Englannin breast feeding ja ruotsin amning (toivottavasti a-ruotsini käänsi oikein, en ollut ihan varma onko oikea muoto amma vai amning) on jotenkin korvaan kivan kuuloisia mutta imettämisestä mulla tulee aina mieleen kyllä kaikkia muita ajatusyhtymiä kuin vauvan ruokinta.

Olen kyllä miettinyt sitäkin että käytetäänkö imetystä vain syynä. Että jos aina vetoaa siihen että ei voi kun imettää. Vaikka syyt olisikin jotain ihan muuta. Että ei vain ole valmis olemaan lapsesta erossa. Tai on niin väsynyt että ei jaksa. Tai ei vaan huvita. Imetys on aika tyhjentävä ja helppo sanoa syyksi miksei tule. Harva jää kyselemään kun sen kortin heittää. Että ehkä se joskus sitä kysyjäpuolta ärsyttääkin jos jo kysyessä tietää että vastaus on koska imetys. Mutta miksei voi sanoa suoraan? Jos ei vaan halua. Toiset pienten lasten äidit haluaa mennä ja toiset taas ei halua. Mikä siinä on niin ihmeellistä?

Otsikko on muuten peräisin kaverin viestiketjusta jossa kävi ilmi että puolitoistavuotiasta vielä imetetään. Hulluuden merkkihän se on. Tiedän kyllä että sanoja ei sitä tarkoittanut niin kuin se mun korvaan särähti.
Mä en edelleenkään jaksa provosoitua siitä että ihmiset kauhistelee imettämistä. Mutta siitä provosoidun että ei nähdä metsää puilta.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Kuolema pukee häntä

Kaveri oli postannut facebookiin tämän. Aivan tolkuttoman hyvä artikkeli asiasta, josta puhutaan aivan liian vähän.

Ihminen on nykyään liian vieraantunut kuolemasta. Ensinnäkin jo siltä lähtökohdalta että eri sukupolvet eivät enää asu saman katon alla. Sitä elämän kiertoa ei enää näe samalla tavalla siellä omassa kodissa kuin joskus aikanaan. Eikä välttämättä mun mielestä nyt edes tarvita sitä että pitäisi olla saman katon alla. Mutta kuitenkin eri sukupolvet ovat nykyään vähemmän tekemisissä keskenään kuin ennen. Sitä elämän loppupuolta ei osata ajatella samalla tavalla kun se ei ole siinä lähellä niin konkreettisena esimerkkinä.

Toisekseen kuolema ei katso ikää. Toki nuoren ihmisen tai lapsen kuolema tuntuu aina täysin epäreilulta ja merkityksettömältä. Ja saakin tuntua. Mutta kaikkien elämänkaari ei kulje vanhuuteen asti. Kuolema on osa elämää, nuorenkin. Tuntuu että nykyään kuolemalta haetaan aina joku syy ja selitys. Haetaan nuoren ihmisen kuolemasta jotain syvempää merkitystä. Miksi piti kuolla? Mikä tarkoitus tällä oli? Miksi-kysymykset on tärkeitä kun läpikäydään surua ja shokkia mutta ne eivät saa jäädä elämään. Kuolema ei ole epäreilu. Kuolema on vain kuolema.

Kolmanneksi nykyään ihmiset tuntuvat ajattelevan että ovat kuolemattomia. Ehkä tämäkin menee vähän sen kuolemasta vieraantumisen alle. Kuten artikkelissa kävi ilmi, luodaan uraa ja siirretään haaveita ja toiveita myöhäisempään ajankohtaan. Vaan kun koskaan ei tiedä pääseekö mitä toteuttamaan. Tietenkään ratkaisuna ei toimi se toinen ääripää, että eletään kuin viimeistä päivää. Mutta jos tähtäisi johonkin sinne keskitielle.
Ehkä se sellainen epäreilu tunnetila menee myös hieman tuon kuolemattomuuden piikkiin. Kun on pidetty elämää niin itsestäänselvyytenä ja pysyvänä tilana ja sitten käykin jotain noin lopullista ja suunnittelematonta.

Tähän kuolemattomuus-aspektiin mä lisäisin myös sen että oletettu elinikä on nykyään korkeampi. Kaikkiin eivät iske syöpä joka korjaisi pois pikaisesti. Lääketiede on kuitenkin niin monilta osin kehittynyt että lääkehoidolla elinikää saadaan hilattua korkeammaksi monen kroonisen sairauden kohdalla. Joka ei sitten välttämättä ole pitkällä juoksulla laisinkaan laadukasta. Kroonisten sairauksien kohdalla myös lähipiiri sairastaa. Kun kuolemaa ei kuulu. Se lopputaival ei aina ole kaunis ja "miksi en jo kuole" kysymyksiin on äärimmäisen vaikea vastata. Mä toivoisin lääkäreiden puolelta sitä että osattaisiin pysähtyä myös miettimään sitä että mikä on laadukasta loppuelämän suhteen. Se tuntuu monesti unohtuvan hoitohenkilökunnaltakin.

Mä olen itse mutkan kautta ollut edellisessä työpaikassa paljonkin tekemissä ihmisten kanssa jotka ovat saattohoidossa. Olen saattohoitanut kymmeniä ihmisiä ja sitämyötä ollut mukana aika monen perheen seurana surutyössä. Tunnistin paljon samoja ajatuksia mitä tuossa jutussa tuotiin esille. Elämä on tässä ja nyt. Perhe on tärkein, ei työ. Uran luominen ei ole se elämän pääpaino vaan kotona olevat asiat. Läsnäoloa ei voi mitata rahassa.
Toki mäkin välillä kyseenalaistan omia valintojani, kuten täällä tein. Mutta loppupeleissä, valintani on aina tämä.

Kuolema ja kuolemanpelko sekoittaa aina pakkaa ja saa pysähtymään. Arvioimaan ja läpikäymään omia prioriteetteja. Itse soisin että ihmiset osaisivat pysähtyä arjessaan vähän vähemmälläkin muistutuksella.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Uskonnottoman uskomattomia uskomuksia

Tämä kirkottomuus on mulle vielä aika uusi juttu. Tietysti käytännössähän mikään ei ole muuttunut. Samat jutut on mielellä kuin ennenkin. Mutta huomaan kuitenkin käytännössä funtsivani juttuja nyt vähän eri vinkkelistä kun en voi enää kategorioida itseäni sinne ev.lut-raameihin. Mitään kriisiä en ole uskostani käynyt mutta on hauska ajatusleikkiä.

Yksi mielellä pyörinyt juttu on kirkkopyhät. Juuri päästiin Pääsiäisestä joka kaikkinensa on kyllä niin kirkkoa ja uskontoa kuin voi. Samaten joulu. Alunperinhän nämä kaikki isommat on tainneet olla pakanajuhlia mutta kirkko on ne ominut ja kirkkolain perusteella ne meillä vapaapäivinä on. Mutta kun et kuulu kirkkoon niin oletko periaatteessa oikeutettu kirkollisiin vapaisiin? Sehän on aivan sama mistä ne juhlat alunperin ovat lähtöisin ja miten kaukana kirkosta ne on joskus olleet mutta kirkolliset ne on meille vapaaksi aikanaan ajaneet. Jos (kun) kirkko ja valtio erotetaan toisistaan niin miten näiden vapaiden käy?
Tiedän että tämä on aika saivartelua, ellei jopa jeesustelua (ehe ehe) mutta kun mietityttää!

Omalla kohdalla ei tapahtuisi mitään isompia. Yhtälailla sitä on töissä pyöritty nytkin, oli pyhä tai päivä. Enkä varmasti ole ainoa. Ja itseasiassa olen tykännytkin olla esimerkiksi joulut töissä, jos Kaksikko ei ole ollut kotona. Eli mun puolesta senkun poistetaan vaan!

Sinänsähän nyky-yhteiskunta ei lepää tai nuku koskaan eli siinä mielessä ei varmaan olisi kovin ihmeellistä jos kirkkopyhistä luovuttaisiin. Vaan kun ihminen luopuu niin huonosti niistä saavutetuista eduista. Olen tästä aiheesta pari kertaa viritellyt keskustelua parin ääri-ateistin kanssa. Tai ainakin yrittänyt. Se on jännä miten ne kirkolliset pyhät kyllä kelpaa vapaapäiviksi mutta sitten on kuitenkin todella kova tarve arvostella vaikkapa Pääsiäisen kirkollista sanomaa. Ja vaikka kirkkopyhät loukkaavat ajatuksenvapautta niin töitä ei silloin ainakaan tehdä! Vapaa on vapaa!
Äkkiseltään laskettuna kirkollisia juhlapyhiä on meidän kalenterissa yksitoista. Siis yksitoista päivää ylimääräistä vapaata. Se on aika paljon se. Ne on kuitenkin liitetty nimenomaan kirkollisiksi vapaapäiviksi. Jätin laskematta  mukaan Itsenäisyyspäivän ja Vapun. Ne kun eivät ole kirkon juhlapyhiä vaikka lakisääteisiä juhlapäiviä ovatkin.

Että tämmöistä tänään täältä yövuorosta. Palaan takaisin trippini pariin.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Oi ihana pääsiäinen

Kaikki on kirjoitelleet pääsiäisestä. Ja mä ajattelin ensin että en koska ei kukaan varmaan enää jaksa lukea reportaaseja siitä miten kivoja nämä arkipyhät on kun saa vähän ylimääräistä vapaata. Mutta koska mulla on töissä tylsää niin here goes! Sorppa vaan.

Mulla oli pääsiäinen kokonaan vapaata, töihin tulin vasta nyt tänään yöksi. Eli tavallaan oli vielä yksi ylimääräinen vapaapäivä pyhien jälkeen.
Useamman päivän vapaa tuli enemmän kuin tarpeeseen koska viime viikot ovat olleet melkoista huispaamista, töissä hypitään kaaoksesta toiseen ja himassakin kaikki on vedetty melko aikataulutetusti.
Eli pääsiäinen tarjosi muutaman vapaapäivän vaikka varsinaisesti ei pääsiäistä vietettykään. Harhaanjohtava otsikko.

Sellaista "täysin vapaata" ei lapsiperheessä taida olla koskaan. Mullakin oli suunnitelmana vain syödä ja lukea mutta eihän se ihan noin mene koskaan. Niinkuin joskus ennen. Että kun sanoi että olen vaan niin se oikeasti tarkoitti sitä että on vain eikä tee mitään. Lapset huitoo pitkin seiniä jos niiden kanssa ei jotain keksi. Ja vaikka ei huitoisi niin onhan se kiva edes pari hetkeä viettää porukalla ilman että nenät on kiinni näytössä (Eka tosin rysäytti pääsiäisen aluksi puhelimensa paskaksi joten hänen kohdallaan tästä ei ollut huolta). Vapaat tuli siis oikein passeliin saumaan ja varsinkin sellainen monen päivän yhdessä lojuminen. Vaikka lapsettomista kavereista tuntuikin että missä vaiheessa me muka levättiin ja rentouduttiin niin meidän mittapuulla me kyllä vaan oltiin. Monta päivää. Yöt nukuttiin hyvin, päivisin päiväuinailtiin koko porukka (Eka veti pohjat, kolme ja puoli tuntia!), hyvää ruokaa, elokuvia, omia hetkiä. Urheilua olisi voinut olla enemmän mutta ehkä nyt vaan piti levätä. Ihan tosissaan oli paukut senverran hukassa että liikunta tuntui enempi ahdistavalta kuin relaajalta. Nyt tuntuu olo vähän flunssaiselta eli ehkä parempikin että urkat jäi. Mä missasin pikkasen jopa suitsutettuja kesäkelejä koska oikeasti vaan nukuin jokaisen hetken minkä pystyin. Josko sitä kesää olisi vielä jäljellä?

Perjantaina suunnattiin heti aamusta Sea Lifeen. Toka on pyydellyt sinne jo pidemmän aikaa. Näköjään kaikki Helsingin turistit ja lapsiperheet myös olivat todenneet että Sea Life kuuluu pitkäperjantain ohjelmistoon. Tällä hetkellä siellä on muuten meneillään mustekala-näyttely. Muuten oikein jees mutta ei kyllä nähty yhtäkään mustekalaa. Onneksi saatiin liput melko roimalla alella kun yhdistettiin sekä cityshoppari että S-etukortti. Kolmas tykkäsi ja nyt vasta itseasiassa huomasin että miten kiva on kun  ne altaat ja akvaariot on pääosin sillä korkeudella että nuo vaahtosammuttimetkin näkee. Normaalisti vierastava Kolmas oli melkoisen vahdittava koska meinasi koko ajan ampaista omille teilleen ja pujahtaa jopa henkilökunnan tiloihin kun yksi työntekijä meni hakemaan merisiilejä. Pääsiäisen ajaksi Sea Lifessa oli myös tipuja jotka olikin aika superhauskoja vahdattavia. Tykkään muutenkin tuosta paikasta senkin takia että aina kun siellä käy niin tuntuu että "vanhoistakin jutuista" löytää jotain uutta. Nytkin bongasin monta eläväistä joita en kyllä muista nähneeni yhdelläkään aiemmalla reissulla.
Harkittiin pitkään että tehdään lammasta ruoaksi mutta jostain syystä se tuntuu jotenkin työläältä ja vaikealta. Tehtiin sitten sensijaan järisyttävän hyviä hampurilaisia bataattipihveillä.

Lauantaina löhöttiin vain. Katsottiin pari leffaa ja syötiin. Mä panostin kokovartalolla nukkumiseen. Koko päivä jotenkin hujahti kun oltiin vaan. Käytiin porukalla leikkipuistossa. Naapurin muksut ripitti nuorisoa jotka olivat kiivenneet päiväkodin katolle pussikaljottelemaan. Ja hyvä kun ripittivät, ei siellä kukaan järjettömän päissään ollut mutta katoille kiipeily + alkoholi on melko typerä yhdistelmä. Joku naapurin setä kutsui poliisitkin paikalle koska ne on muuten kohta taas siellä. Pakko vain näin kevyesti kukkahattuisena todeta että vaikuttivat kuitenkin ihan käypältä ja täysipäiseltä porukalta. Tajusivat itsekin miksi huolestuttiin, korjasivat tyhjät pullot ja muut mitä olivat roskanneet sekä juttelivat vielä muksuille mukavia. Joukossa tyhmyys jne. Poliisit oli turha veto.

Sunnuntaina suunnattiin Kaksikon kanssa leffaan ja syömään. Pojat valitsi ruokailupaikaksi Burger Kingin, Eka oli siellä jo kavereiden kanssa käynyt mutta Tokalle paikka oli uusi. Mulla on tosi kaksijakoinen suhtautuminen näihin pikapaikkoihin, toki joskus ovat ihan paikallaan mutta mun mielestä kotioloissakin saa pikana hampurilaisia kun vähän miettii miten tekee ja maku on miljoonasti parempi. Samaten poden pientä vammailua sen suhteen että näitä monikansallisia ja täysin yliarvostettuja pikapaikkoja pitää tähän maahan saada lisää. Kaikki maistuu samalta ja jo tunnin päästä on uusiksi nälkä. Ravintoarvot on olemattomat. Hinta ja laatu ei kohtaa. Mutta se nyt oli nuorison valinta joten sinne mentiin. Joskus täytyy vähän hellittää omien arvojensa suhteen.
Kun kotiuduttiin leffasta ja syömästä, lähti koko Kolmikko mun äidille yöksi. Kolmas siis elämänsä ensimmäistä kertaa vietti yönsä molemmista vanhemmista erossa. Meillä ei ollut mitään sen ihmeempiä suunnitelmia, päikkärit oli ainoa mikä oli agendalla. Suunnattiinkin sitten maistelemaan muutama Guinness ja pelaamaan lautapelejä Kurvin William K:n. Hauskaa oli mutta meille riitti se kolmituntinen sillä erää. Oli tosi mukavaa viettää aikaa kaksin ja olla hiljaisessa kodissa mutta oli myös hauska huomata että meillä on parisuhteen kannalta hommat tällä erää sillä saralla että ei varsinaisesti koeta että kaivataan ihmeemmin sellaista "parisuhteen laatuaikaa". Toki otamme avokäsin vastaan ne kerrat kun saadaan olla kaksin mutta ei ole mitenkään sellainen "pakko" sen suhteen. Että saadaan vaalittua sitä suhdetta tässä arjessakin eikä ole tarve useasti tuupata lapsia hoitoon jotta voidaan olla vain kaksin.
Lapsia ei mitenkään erityisemmin ollut ikävä. Mä olen aina ikävöinyt lapsia vasta sitten kun ovat jo takaisin kotona. Hyvin oli mummolassa mennyt. Kolmas tosin oli tarvinnut Ekan nukuttajaksi, mummi ei ollut kelvannut. Eka soittikin meille kesken pahimman baarihälyn asiasta (pikkasen säikäytti kun katsoin että mun mutsin numerosta soitetaan) ja oli ihan tohkeissaan. Pikkuveli oli kuulemma ollut supersöpö ja Eka oli tosi otettu että vain hänet kelpuutettiin.

Maanantaina tehtiin lapsille brunssi. Ei mitään kovin ihmeitä mutta meidän piti alunperin pääsiäisenä mennä kavereille brunssille mutta se peruuntui ja Toka oli tosi harmissaan asiasta. Joten tehtiin sitten kotona oma. Loppupäivä suoriuduttiin kuten muutkin päivät, olla möllöteltiin vaan. Valmistauduttiin arkeen. Mutruiltiin vapaiden loppumista. Laskettiin jäljellä olevia koulupäiviä. Ruokaa jäi yllättävän vähän yli ja suklaamunista ei tullut ähkyä. Oikein passeli pikaloma.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Haluan lottovoiton. Tai sponsorin

Nyt kun työkuviot on lyöty lukkoon niin mua on alkanut mietityttämään taas asuntojutut. Mulla on ihan liikaa aikaa ajatella. Ja haaveilla. Kestona tuntuisi nyt korvien välissä pyörivän se maalle muutto.

Huomaan miettiväni jatkuvasti miten huonosti me sovitaan tätä nykyä kerrostaloasumiseen. Mä pohdin koko ajan että miten häiriöksi me ollaan. Meistä lähtee ihan järjetön älämölö ja monesti kyseessä on kuitenkin ihan arkinen elämänääni. Mun mielestä täällä on tosi hiljaista, ainoat ketkä metelöi on me. Kuinkahan paljon me mahdetaan oikeasti häiritä kaikkia muita tällä meidän elämisellä?
Ja sitten jos vastavuoroisesti joskus sattuukin kuulumaan joku ääni rapusta tai naapurista niin mua käy heti ärsyttämään. Ai taas kuuluu jotain meteliä??! Vaikka se ei todellakaan ole taas. En vaan muka kestä sitä että naapureita on lähellä. Tai että täällä kuuluu ääniä jotka on lähtöisin muista kuin meistä.

Viidestä hengestä lähtee oikeasti aika metakka. Vaikka ei mitään ihmeitä edes tehtäisi. Mitäs sitten jos me tästä vielä lisäännytään?
En tiedä onko homma vain mun korvien välissä mutta kun perheeseen tuli kolmas lapsi, muuttui pääkaupunkiseudulla asuminen musta paljon haastavammaksi. Toki mulla ei ole kokemusta kuin tästä kyseenomaisesta asunnosta mutta puhun silti nyt pääkaupunkiseudusta. Koska vertaan kaikkea aikaan kun oli vain Kaksikko ja siitä on kokemusta useammankin osoitteen verran. Jokatapauksessa, mun mielestä hyvin moni seikka on pk-seudulla räätälöity sen mukaan että perheessä on vain kaksi lasta. Kolmannen tultua kuvioihin monikin seikka hankaloitui. En nyt ala jaarittelemaan muusta koska tämä postaus sisältää nillitystä vain asuntoasioista. Mutta jokatapauksessa viisihenkisille perheille ja siitä ylöspäin on jotenkin tosi hankalia ratkaisuja tarjolla asumismuodoksi. Ugh. Olen puhunut.

Omien seinien sisäpuolella huomaan taas sen että tämä yhdessä tasossa asuminen, tässä muodossa, ei meillä toimi. Pitäisi olla joko kahdessa kerroksessa tai sitten kämpän rakenne ihan toisenlainen. Äänialaa pitäisi saada rikottua jotenkin. Nyt jos täällä on joku nukkumassa niin muu porukka saa hiippailla ja hyssytellä. Ihan arkiset, normaalitkin jutut tuntuu järjettömältä kakofonialta. Mua ärsyttää että olen koko ajan hyssyttelemässä lapsia vaikkei ne oikeasti edes tee mitään ihmeellistä. Kämpän rakenteen vuoksi  ihan normaalitkin jutut nousee sietorajan yläpuolelle. Vika ei ole silloin lapsissa tai heidän puuhissa. Vaan siinä että meidän tarpeisiin nähden nämä seinät ei tässä muodossa toimi.

Jos naapurissa on bileet, vaikka miten hillityt ja ajallaan loppuvat, niin mulla meinaa hermo revetä. Verenpaine on pilvissä ja voi vittu jos ei saa nukuttua. Ja voin kertoa että minä jos kuka olen aikanaan ollut varsinainen naapuriterrori etkojen ja jatkojeni kanssa. Koskaan ne juhlinnat täällä ei ole häirinneet yöunia. Aina on ajoissa ollut hiljaista.
Remppaäänet, poraamiset, vasaroinnit ja muut saa mut ihan hulluksi. Puhumattakaan mattojen piiskaamisesta pihalla, lasten sählypeleistä meidän partsin alapuolella tai niistä autojen peruuttamispiipityksistä.

Vaikka en koe että varsinaisia asuin-neliöitä pitäisi olla älyttömästi enemmän (siihen alan kyllä olla nöyrtynyt että pian 12v ja 14v tarvitsisivat jo omat huoneet) niin me tarvittaisiin niitä neliöitä kämpän ulkopuolelle. Meillä on tässä kivenheiton säteellä vaikka millä mitalla leikkipuistoja ja leikkipaikkoja mutta mua ahdistaa jotenkin ihan älyttömästi niissä käynti. En jaksa toisia vanhempia, en jaksa kuunnella kenenkään lasten kasvukuulumisia tai mitään muutakaan enkä jaksa vain lätistä. Haluan että kun mennään pihalle niin olisi tilaa olla mutta haluaisin että olisi myös se rauha olla.

Mä olen koko aikuisikäni halunnut asua lähellä Helsingin keskustaa. Ja kai tavallaan ehkä haluaisin vieläkin. Heräsin tuossa vaan huomaamaan että olen tämän vuoden puolella käynyt (muistaakseni) kaksi kertaa keskustassa. Ja nyt kun eletään huhtikuun loppupuolta niin se tekee kerran kahdessa kuukaudessa. Ja sama keskiarvo on jatkunut pidemmän aikaa. Minkä ihmeen takia mun pitäisi asua jonkun paikan lähellä jossa en kuitenkaan käy?

No nyt saatatte kysyä että miksi et sitten muuta? Niin. Muutettaisiinkin. Mutta Kaksikon elämä ja kuviot on täällä. Pojilla ei mahdottoman montaa vuotta ole peruskoulua enää jäljellä ja tuntuisi julmalta repiä heidät irti niistä omista sosiaalisista ympyröistä. Peruskoulun jälkeen ne kuviot menee uusiksi kun jatko-opiskelut kutsuvat.
Jos muutettaisiin maalle niin ne kuviot menisi uusiksi myös meiltä aikuisilta. Meidän käsitys maalla asumisesta kun on sellaisen välimatkan päässä että nykyisiin työpaikkoihin sieltä ei kuljettaisi. Niin. Tämä ajatus vaatii ennen toteutusta vielä rutkasti pohtimista. Mutta ehkä joskus...

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (2. Sairaus)

"Jossain päin USA:ta sijaitsevassa sairaalassa oli 1980-luvun puolivälissä potilaana aids-infektiosairauteen kuolemassa oleva lapsi.
Lapsi oli perheensä hylkäämä, ja siksi aivan yksin.
Vuoteen päätyyn oli kiinnitetty ilmoitus.

Ei saa koskea."

Näin alkaa kirja, jota olen odottanut vuoden. Toinen osa Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin-trilogiasta. Jatko-osa sille joka näin äkkiseltään mietittynä oli mulle se viime vuoden THE kirja.

Ensimmäistä osaa ihmettelin täällä ja aika sanattomaksi jätti tämä toinenkin. Vaikka nyt jo tiesin vähän odottaa mitä tuleman pitää. Käännös on tässä toisessakin mahdottoman onnistunut ja teksti hyvin koskettavaa.

Gardell on itse tarinan väliin ujutellut lehtileikkeitä 80-luvulta jotka syventävät tarinaa ja saavat lukijan aivot hienosäädettyä siihen kapeakatseisuuteen, hysteriaan ja suoranaiseen noitavainoon jota muutama vuosikymmen sitten koettiin tätä "homoruttoa" kohtaan. Tarina jättää tyhjäksi mutta ennenkaikkea tuntuu pahalta. Ja epäreilulta. Ihmismieli on käsittämätön ja täysin joukkomanipuloitavissa. Pelko on kumma juttu. Helposti ruokittavissa mutta huonosti sammutettavissa sen ollessa ilmiliekeissä.

Onneksi kolmas ja viimeinen osa ilmestyy jo syksyllä suomeksi. Mä rakastan Jonas Gardellia.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Keittiöpsykologiaa töiden lomassa

Viime aikoina on mietityttänyt parisuhteet. Omassa kaveripiirissä on useammassakin osoitteessa menneet lusikat jakoon mikä on ihan fine. Joskus elämässä käy niin. Mutta se mikä on herättänyt ajatuksia itsessä on syyt mitkä ovat ajaneet homman siihen pisteeseen että erotaan. Ja siitä vasta ajatuksia heräsikin kun mietin ja totesin että myös minä olen joskus lopettanut parisuhteen ihan samalla tavalla.

Mä olen toivottoman huono utelemaan. En vaan osaa. Kuuntelen kyllä ja olen ihan terveellä tavalla utelias mutta en osaa udella. Jos joku haluaa puhua ja kertoa niin sitten kyllä juttelen ja kyselenkin mutta noin muuten ei vaan irtoa. Tämä pohjustukseksi tähän nyt sentakia että en tiedä täysin varmaksi perimmäisiä syitä yhtään kenenkään eroihin. Vaan puhun yleisellä tasolla. Tokikin ajatukset herätti nyt se että lähipiirissä on tapahtunut useampikin ero mutta mikään mitä kirjoitan ei koske ketään henkilöä yksittäiseksi. mietin ja kirjoitan lähinnä omanapaisesti ja omakohtaisiin kokemuksiin perustuen, huolimatta siitä että ajatukset herätti muiden elämässä tapahtuneet seikat. Että jos siellä joku tuttu nyt lukee niin tiedätte sitten. En juorua kenenkään lusikoista!

Joskus entisessä elämässä olen päättänyt parikin pidempää parisuhdetta sillä ajatuksella että kun mikään ei ole muuttunut. Olen ollut ilmeisesti sitä mieltä että asioiden pitäisi olla jollakin tietyllä tolalla jotta ne olisivat mulle oikein. Varmaan olen ajasta toiseen papattanut joistakin jutuista jotka mun mielestä pitäisi tehdä tai olla jollakin tietyllä tavalla.
No nyt tätä samaa syytä eroihin on kuulunut myös lähipiiristä. Ettäkun niin-ja-niin kauan on asiat olleet näin samalla tavalla, en jaksa enää. En omalla kohdalla ole osannut asioita pohtia tältä kantilta enkä varmaan olisi osannutkaan kun ne asiat on niin lähellä. Mutta nyt heräsin miettimään että miten niin asiat ei ole muuttuneet? Ja mihin niiden olisi pitänyt muuttua? Miten parisuhde on koskaan saanut edes alkunsa jos jo lähtökohtaisesti asiat ovat epäsuotaisalla tolalla?

Mistä sitten kumpuaa tämä tarve muuttaa toista tai toisen toimintatapoja? Ja miten se tuntuu olevan nimenomaan meidän naisten juttu. Omasta entisestä elämästä on jo senverran aikaa että on hankala kääntää aivoa siihen aikaan tässä vaiheessa. En suoraan sanottuna tarkasti enää muista että miksi ja minkä olen kokenut olevan väärällä tavalla. Sellaisena että olen halunnut erota. Mutta muistan kuitenkin todenneeni sen että kun mikään ei ole muuttunut. Näin jälkikäteen ajateltuna tuo on aika epäreilusti sanottu. Ja näkökantana jopa aika lapsellisesti ajateltu.

Olisiko kyse ollut kuitenkin siitä että en ole itse pystynyt muuttumaan? Että olen itse kasvanut sellaiseen suuntaan mihin parisuhde ei sitten kuitenkaan ole mennyt. Ja kun ei ole kyse mistään kolmiodraamasta tai muusta niin omat erohaaveet ja vapaudenkaipuu on helpompi laittaa toisen syyksi. Ainakin siinä vaiheessa kun päätöstä vasta pyörittelee. Eroaminen on aina niin kipeää että joskus niitä todellisia syitä ei pysty ihan heti kohtaamaan vaan on helpompi laittaa se prosessi käyntiin niihin "sivuseikkoihin" vedoten. Enkä suinkaan vähättele. Toiselle pienet asiat on toiselle isoja, ylitsepääsemättömän tärkeitä asioita. Mutta jumiuduinkin nyt ehkä hieman siihen mikään ei ole muuttunut-lauseeseen. Miksi minkään tarvitsisi muuttua? Jos on kyse asioista jotka on aina, siis oletuksena suhteen alustapitäen, olleet miten on. Miksi yhteen on päädytty jos aina on ollut näin? Jos on lähtenyt parisuhteeseen, jossa jo lähtökohtaisesti on asioita jotka ajattelee "vialliseksi" niin pitäisikö sen kasvun ja muutoksen tapahtua siellä omien korvien välissä?

Omalla kohdalla elämä on vienyt siihen suuntaan että olen onnellinen näin. Ja tiedän niiden eksienkin olevan onnellisia. Eli lopputulos oli kuitenkin kaikkia osapuolia tyydyttävä vaikka alunalkaen kipua ja kolotusta oli niin sielussa kuin sydämessäkin. Ennenkaikkea koen että olen kasvanut onnelliseksi. Kukaan yksittäinen henkilö ei ole mun onnellisuudesta (tai jos kolikko olisikin toisinpäin, onnettomana olemisesta) vastuussa vaan olen sen saavuttanut ihan itse. En missään nimessä sano että on hyvä että erinäiset tapahtumat ovat ajaneet mut tähän pisteeseen. Toki toivon että olisin aiheuttanut vähän vähemmän sydänsuruja ja ikäviä asioita ihmisille, jotka ovat kuitenkin olleet tärkeitä. Ehkä mä tarvitsin ne kokemukset jotta osasin kasvaa mutta jos asiaa tarkastellaan puhtaasti oikein vai väärin-asetelmana niin tietysti on väärin jos muita sattuu. Vaikka se tapahtuisi tahtomatta.
Toivon kuitenkin että nyt olisi jo niin iso että ymmärtäisi sen vastuun siitä omasta elämästään. Että se vastuu on mulla eikä kenelläkään toisella. Että minä vastaan siitä miten minä voin.Vaikka mikään ei olisikaan muuttunut.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Ai ne on jo noin isoja

Kesä lähestyy pikkuhiljaa ja lähes joka viikko tipahtelee infoa tulevan kesän tapahtumista. Omakin kesäloma on jo tiedossa, tosin tänä vuonna lomani on tynkä ja vapailen vain kolme viikkoa. Siippa hoitovapailee koko kesän joten pitänee yrittää työvuoroilla kikkailla pidempiä vapaapätkiä sinne ja tänne. Mitään isompaa reissua ei tälle kesälle ole tiedossa koska raha. Veroprosentit on niin tarkalleen laskettu by Siippa että loppuvuodesta ei tarvitse haaveilla veronpalautuksista joten tämä vuosi nuukaillaan. Mutta ehkä me jotain lomajuttuja keksitään, edes jotain pientä.

Niiden perinteisten huvipuistovesipuistoleikkipuistopuisto metkujen lisäksi on Kaksikko kinunnut jo pari kuukautta tälle kesälle sellaista, mitä olen vähän odotellutkin. Nimittäin pojat haluaa Weekend-festareille. Mä veisin heidät tosi mielelläni koska festarit ja ylipäätänsä livemusiikkitapahtumat on musta ehkä parhaita asioita ikinä. Plus pääsisin itsekin heidän siivellä, vaikka tuo nyt ei ehkä se mun ensimmäinen valinta olisi.

Mutta. Pelottaa ja mietityttää kuitenkin käytännön jutut. Miten ne ei häviä ihmismassaan? Miten ne näkee? Voiko tuon ikäiset vielä laittaa valjaisiin? Mä hyvin mielelläni kyllä itse tutustuttaisin lapseni festarikäytäntöihin ja varsinkin kun nyt vielä oikeasti haluaisivat sinne mun kanssa. Että kun vielä ei ole se no et todellakaan tule-vaihe. Mulla itsellä olisi jatkoa varten vähän varmempi olo kun tämä touhu olisi aloitettu yhdessä eikä lasten tarvisi ihan kaikkea käydä kantapään kautta läpi, kuten äitinsä täytyi...
Vaikka kuinka käytäisiin pelisääntöjä etukäteen läpi niin silti arveluttaa. Moisen ihmismassan keskellä kun ei ole yhtään varaa siihen että heittäydytään jonkun teinidraaman vietäväksi. Siellä olisi uskottava mitä sanotaan eikä jäädä inkuttamaan.

Jos nyt asia toteutetaan niin mietiskelin että aika täsmäisku paikalle kyllä tehtäisiin. Yksi päivä saa riittää ja sieltä ne omat suosikit. Korvatulpat olisi oltava ja hävitä ei saa tahallaan. Pitää hyväksyä että lavalle asti ei välttämättä näe mutta musiikista ja valoista voi nauttia senkin edestä. Tavaroista pitää pitää huolta.
Varminta olisi aloittaa jostain vähän pienemmän kokoluokan tapahtumasta mutta jos se ei kiinnosta pätkääkään? Mielummin sellaiseen kivaan. Ne pelisäännöt vaan pitää olla hyvin perillä. Missä ja miten mennään.

Lämpeäisin festariajatukselle senkin takia että sittenpähän vietettäisiin aikaa yhdessäkin. Nyt kun tuntuu että Kaksikko ei ole kotona koskaan tai jos on niin ovat omissa oloissaan. Mä olen pyrkinyt olemaan omat vapaapäiväni ihan vaan kotona jokaisen saatavilla, kellottanut omat menoni ja urkkailut niin että Kaksikko on koulussa ja Kolmas päiväunilla. Siitä huolimatta tuntuu että Kaksikon kanssa on tosi vähissä yhteiset puuhat. Ne on nyt vain jääneet johonkin koska nuorisolla on jo niin paljon niitä omia menoja. Vaikka haluaisin heidänkin kanssaan juttuja niin kaverit on ajaneet ohi. Mä sitten yritän saada heiltä niitä ajankäytöllisiä rippeitä.
Tokikin sitten kun mun pitäisi mennä töihin niin saa kuulla ko. tyyppien suusta miten tulee ikävä ja miten on tyhmää että mä menen. Mutta kun olen kotona niin ei paljon äidin seura napostele. Esimerkkinä, tänä viikonloppuna olen nähnyt Ekan viimeiksi perjantaina koska nuori herra on ollut koko viikonlopun nuorisotalolla laneissa. On sieltä jo kotiutunut mutta itsehän juoksutan palkkanauhaa vielä tovin verran. Kotiuduttani saatan jopa ehtiä näkemään Ekan vilaukselta ennenkuin se suuntaa kavereiden kanssa syömään ja leffaan. Tokaa on sentään päivittäin viikonloppuna nähnyt mutta omilla touhuillaan hänkin on pitkälti viihtynyt. Ja Kolmas on suurinpiirtein nukkunut ne hetket kun mä olen ollut kotona. Onneksi kohta on pääsiäinen ja koko pataljoona kotona. Silloin on kyllä ihan turha kenenkään kysellä, meiltä ei kukaan liiku mihinkään. Paitsi sen yhden yön ajan kun koko Kolmikko saa painua mun äidin luokse yökylään ja me Siipan kanssa nautitaan villisti vapaudesta (eli nukutaan). Ellei allekirjoittanut hannaa viime hetkellä ja päätä että ei Kolmas äiti ole sittenkään vielä valmis siihen että pienin on yötä muualla kuin kotona.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Nuku hyvin

Elämä vilautti taas raadollisempaa puolta itsestään. Täysin tavallisena huhtikuisena päivänä kaverini puoliso kuoli täysin yllättäen. Meistä kukaan ei edellisenä iltana nukkumaan mennessään osannut ajatella mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Että yhtenä hetkenä joku vain lakkaa olemasta.

Tarkastelee tätä tapahtumaa mistä vinkkelistä tahansa niin se tuntuu epäreilulta ja pohjattoman surulliselta. En kuitenkaan voi olla ajattelematta sitä miten kamalalta musta tuntuu se että kaverini jäi ihan yksin. Pariskunnalla ei ollut vielä lapsia. Tarkastelen tottakai asiaa täysin oman navan kautta ja itsekkään subjektiivisesti. Mutta en vain saa päästäni sitä ajatusta miten raadolliselta tuntuu se että he eivät ehtineet saada lapsia. Vaikka en täysin varmaksi edes tiedä kuuluivatko lapset heidän toiveisiin elämän suhteen. Eikä se ole edes oleellista koska pyöritän tätä nyt vain omien tunteideni tulkkina. Ja ajattelen näin vain siksi koska itse olen kokenut elämän vaikeina hetkinä lapset voimaannuttavana arjessa. Tokikaan en ole kokenut puolison kuolemaa. En voi tietää miltä silloin tuntuu huolehtia yhteisistä jälkeläisistä. Ehkä silloin on hetkiä jolloin lapset tuntuvat vain julmalta muistutukselta menehtyneestä vanhemmasta, eivätkä laisinkaan lohdulliselta. Mutta ajatus kaveristani yksin kodissa. Se pakahduttaa ja koskee. Elämä kantaa?

Nämä on niitä aikoja kun sitä halaa lapsia pikkasen kovempaa, pysähtyy vielä vähän enemmän miettimään ja arvostamaan sitä kaikkea mitä itsellä on ja yrittää ymmärtää sitä omaa pientä osaansa tässä elämän kiertokulussa. Päässä tykyttää kaiken aikaa se miten pienestä kaikki on kiinni ja miten äkkiä kaikki voi olla ohi. Yhtenä hetkenä olet tässä ja toisena enää et.

Ylipäätänsä parin viime viikon sisällä on tuttavapiiristä kantautunut vain ikäviä uutisia. Sellaisia ihan todella raadollisia. Huomaan itsekin miettiväni ja vatvovani öisin muiden juttuja. Vaikka se ei auta yhtään, ei heitä eikä minua. Nyt saisi hyvä tuuli puhaltaa aika moneen osoitteeseen.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Viisi kuvaa arjesta

Mä olen ihan poskettoman huono vastaamaan tällä hetkellä haasteisiin. Useampikin on luonnoksissa odottamassa vaan kun ne vaatisi sen kipinän että saisi vastattua. Jokainen niistä vaatii itseensä vähän pohdiskelevaa mietintää ja sen että homman saisi ulostettua tänne ruudulle asti. Ja se nyt tuntuu liian vaativalta. Siellä luonnoksissa ne kuitenkin on, ehkä jonain päivänä...

Sensijaan tartun sekä Twitterissä että Facebookissa kiertäneeseen Viisi kuvaa arjesta-haasteeseen. Tämä on helppo toteuttaa. Nakkaan pallon jokaiselle joka sen haluaa kopittaa. Haasteen ideana siis on julkaista viisi kuvaa omasta arjestaan. Nämä on mun viideltä edelliseltä päivältä, here goes

1/5 Jokapäiväinen nappimix. 



2/5 Yksi pieni masu ihan pullollaan pannaria



3/5 Siipan superkeksit. Ulkonäkö ei houkuta mutta maku räjäyttää suun. NOM!!!



4/5 Huhtikuu. Koskahan tarkenisi ilman villasukkia?



5/5 Töipäivä. Taidetta maanantaihin.



sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Aqua cocktail

Vaikka urkat on viime viikkoina tökkineetkin niin huikataanpas postauksen verran liikuntapäivästä joka oli silkkaa kivuutta!

Olin nimittäin eilen FIX-Urheiluhallien järjestämässä Aqua Coctail-tapahtumassa Mäkelänrinteessä. Kuten nimi jo vähän vinkkaakin, vesihommia oli tarjolla vähän joka lähtöön. Uimahalli suljettiin muulta väeltä jo klo 14 ja me tapahtumalaiset saimme uimahallin itsellemme klo 16-20 väliseksi ajaksi. Mun polskintakaveri joutui perumaan viime tingassa tulonsa mikä oli tosi harmillista mutta toisaalta yksin kun oli niin sai keskittyä täysillä itse tekemiseen.



Ensi alkuun kerrotaan että mulla on jo pitkä historia erilaisten vedessä tapahtuvien ryhmäliikuntamuotojen kanssa. Selkävaivaisena vesi on ollut aina mulle yksi terapeuttisimmista liikuntamuodoista mutta samalla kuitenkin on tullut olo että jotain on tehnytkin. Itseasiassa mua on aina ihmetyttänyt suuresti esimerkiksi Hydrobicin maine "mummojumppana" koska se on ihan oikeasti aivan helvetin rankkaa. Toki vesi on elementtinä niin anteeksiantava että siellä on helppo lusmuilla niin halutessaan. Mutta jos vettä osaa käyttää vastuksena niin jumpan jälkeen sieltä altaasta ei tahdo päästä pois koska jalat ei kanna.



Kuva täältä

Ohjattujen tuntien lisäksi tarjolla oli myös Wibit Aqua Track joka on siis eräänlainen taitorata vedessä. Muistelen että joskus aiemminkin Wibit olisi Mäkelänrinteessä ollut kokeiltavana. Ja kai Itäkeskuksen uudessakin uimahallissa?


Wibit Aqua Track

Terapia-altaissa pääsi lojumaan ohjelmien välissä mikä itseasiassa oli rentouttavamman tuntuista kuin sauna. Tarjolla olisi ollut myös hierontaa (intialainen päähieronta, kuumakivihieronta että perinteinen), erilaisia mittauksia ja jalkaterapeutin ohjausta sekä pikakasvohoitoja. Jäi vähän kismittämään etten hyödyntänyt esimerkiksi kulmien värjäystä, olisi nimittäin irronnut vain viidellä eurolla.

Osallistuin itse sekä normaaliin että syvän veden Hydrobiciin sekä Vesicombatiin ja Hydroboxingiin. Näistä ainoastaan Hydroboxing oli mulle uutta. Sekä Vesicircuit että Hot-venyttely olisi myös kiinnostaneet mutta kropassa ei riittänyt neljän jumpan jälkeen enää paukut. Paikalla sattui onneksi olemaan molemmat lempparivetäjäni mutta se takasi lähinnä sen että piiskasivat musta pihalle ne viimeisetkin mehut.

Ehdottomasti raskainta oli syvässä vedessä tapahtuneet liikkumiset eli omalla kohdalla Vesicombat ja syvä Hydrobic. Näiden tuntien aikana päällä on vesijuoksuvyö joka vähän jeesaa koska tosiaan kosketusta pohjaan ei ole. Jos muuten tykkää Bodycombat-tunneista niin kannattaa kokeilla Vesicombatiakin. Idea on siis sama mutta vedessä. Ja mun mielestä Vesicombat on näistä vedessä tapahtuvista ryhmäliikunnoista se raskain. Jalat huutaa vieläkin. Selän lihakset sai myös hyvää rasitusta ihan jokaisella tunnilla.

Hydroboxing oli tosiaan itselle se uusin kokeilu. Pääpaino tälläkin tunnilla oli erilaisissa iskuissa ja potkuissa. En itseasiassa ollut koskaan edes kuullut koko vesinyrkkeilystä joten jo senkin takia tälle tunnille oli pakko päästä. Ja ihan hauskaa oli tämäkin! Tunnin aikana hyödynnettiin käsiin laitettavia apuvälineitä joilla sai todella tehokkaan vastuksen aikaiseksi. Muiden tuntien aikana on tullut kokeiltua jos minkälaista pötkylää ja ämpärinkantta tuomaan sitä tehoa lisää mutta tämä härpäke oli täysin uusi. Ilmeisesti käytössä vain Hydroboxing-tunneilla? Tuntui vähän siltä kuin kädessä olisi nyrkkeilyhanskat.


Hydroboxing-vastukset. Käsi pujotettiin tuosta reiästä läpi ja ote otettiin tuosta oranssista pötkylästä

Kaikenkaikkiaan päivä oli oikein kiva. FIX järjestää aina silloin tällöin näitä teemapäivän tyyppisiä mutta en ole itse aiemmin ollut näillä vesijuttuihin suunnatuilla. Josko niitä on aiemmin ollutkaan? Muutaman lapsiperheen puolesta vähän harmitti jotka oli siellä ovella kolkuttelemassa sisälle ja joutuivat pettymään että Märskyyn ei nyt päässytkään. Onneksi suht hollilla on muitakin halleja jotka olivat auki ihan normaalisti.

Paikalla oli myös näytteilleasettajia aiheesta ja sen vierestä, jotka kiersin läpi melko pikaisesti. Vaikka osallistujille annettiin kylpytakit ja läpsyttimet niin ei niiden kanssa ihan niin lämmin ollut että kamalan kauan olisi haluttanut olla vedestä pois. Tai sitten mä olen vain helposti paleleva.

Paljon tuli siis missattua (mm. Kauneussauna, en sitä kyllä edes löytänyt) mutta paljon koettuakin. Lähtiessä saatu lahjakassi oli kiva, ei yhtään krääsää mikä on aina plussaa. Mutta tietysti ehdoton anti oli ryhmäliikuntatunnit. Jos nyt jostain haluttaisi ulista niin siitä että välillä altaassa tuntui että piti keskittyä enempi varomaan naapuria kuin jumppaamaan. Vaikka kuinka yritti ottaa itsellensä tilaa niin hetken päästä jo tuntui että taas on nyrkkeilemässä jonkun takaraivoa. Mutta tämä nyt tuskin menee järjestäjien piikkiin. Samaten musiikit että ohjaajien höpinät meni välillä niin päällekkäin keskenään että ohjeistusta tai rytmiä ei todellakaan kuullut. Mutta sitähän se on välillä uimahallissa muutenkin vesijumppien aikana jos hallissa on samaan aikaan vaikkapa lapsiperheitä, uimakoulu ja eläkeläisiä vesijuoksemassa.


SUPpailua

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Tänään, tässä ja nyt

Liinan taannoinen kirjoitus herätti ajatuksia. Mitä piti nyt vähän purkaa tänne omalle hiekkalaatikolle.

Mulla ei ole koskaan oikein ollut tavoitteita elämässä. Tarkoitan nyt siis sellaisia opiskelu- ura ym. tyyppisiä. Koen tulevaisuuden miettimisen jopa vähän ahdistavana. Olen spontaani ja toiminnan nainen. Opiskelen kun on riittävä polte siihen ja käyn töissä koska haluan. Olen aina elänyt tässä hetkessä tai korkeintaan lähitulevaisuudessa. En osaa ajatella työskenteleväni jossain tietyssä paikassa eläkeikään asti enkä osaa ajatella kotiakaan muuta kuin tämän hetkisenä kotina. En osaa tehdä mitään viiden vuoden suunnitelmia, ensi viikon kauppalistassa on riittävästi tulevaisuuden suunnittelua mulle. Mä en halua miettiä tulevaa. Se on ihan tietoinen valinta.

En muista että mulla olisi ollut mitään isompia urahaaveitakaan. Töitä tehdään että on varaa elää. Ja on hyödyksi ja osana tätä yhteiskuntaa. Kamalan moni asia kiinnostaisi ja opiskeluhaaveita on silloin tällöin mutta vielä se sellainen viimeinen sykäisy hommaan on puuttunut. Kunhan olen haahuillut ja keskittynyt onneen. Mulle on tärkeintä että mulla on nyt töissä hyvä olla ja viihdyn siellä nyt. Jos tarpeeksi kauan tuntuu pahalta niin sitten vaihdan työpaikkaa. Edellisessä työpaikassa viihdyin seitsemän vuotta. Aika ajoin tuntui että siellä ei ole hyvä olla ja puhuin useampaan kertaan ihan ääneenkin että jonain päivänä en enää siellä halua olla. Ja niin kävikin. Irtisanoutumiseni ei siis tullut kenellekään varsinaisena yllätyksenä. Nykyisessä työpaikassa ei ole ollut olo että pitäisi päästä pois. Mutta jos niin kävisi niin toimisin samalla tavalla. Odottaisin että tuleeko se lopullinen olo ja sitten nostaisin kytkintä. En koe työpaikkaani sellaista sitoutuneisuutta ettäkö en osaisi päästää irti.

Jotenkin vain ajauduin nykyiselle alalle ja haluan oikeasti painottaa että viihdyn. Ihan todella hyvin. Mutta työ on todella, todella raskasta niin henkisesti että fyysisestikin. Vastuu on kova ja työtahti huima. Kaikki ei samaan hommaan pysty ja meilläkin käy jatkuvasti väkeä kääntymässä ja toteamassa että tämä ei ole oma juttu. Työmäärä on suoraan sanottuna älytön ja monesti tuntuu että tarvitsee taitoja mihin ei ole saanut mitään koulutusta ja mitä ei ole työsopimukseen kirjattu. Ja vaikka työstä saakin kehuja todella paljon jotka lämmittävät mieltä niin rahallinen korvaus työstä ei ole lähelläkään sitä summaa mitä siitä ihan oikeasti pitäisi saada. Mutta näistä seikoista huolimatta koen että mielummin näin kuin paikassa jossa tienaisi huimia mutta jossa ei viihtyisi yhtään.

Myönnän ihan rehellisesti että isona tekijänä itsellä työssä jaksamisessa toimii loma. Sekä ajatukset vuorotteluvapaista, perhevapaista ja mitä näitä vaihtoehtoja nyt on. Kun nyt tällä hetkellä syksylle suunniteltu osittainen hoitovapaa ei toteudukaan meidän perheessä niin mulle iski pieni töissä viihtymiskriisi. Mikä oli sinänsä jännä homma koska en ollut laisinkaan pettynyt oman työpaikkani toiminnasta tai siitä että "joudun" olemaan töissä. Toki petyin mutta lähinnä siitä syystä että en saakaan olla perheen kanssa enemmän kuin nyt. Mutta tämän myötä heräsin huomaamaan miten paljon annan painoarvoa sille ajatukselle arjessa jaksamisessa että visioin itseäni vielä äitiyslomalle. Mitä jos en enää tulekaan raskaaksi? Mitä jos ei enää tule äitiyslomia? Miten iso pommi se on sitten kun jo yksi osittaisen hoitovapaan peruuntuminen haukkasi ison lommon työmotivaatioon? Kun tämä homma ei kuitenkaan ollut millään lailla mun työpaikan päätöksiin sidonnainen homma.

Mä poden jatkuvasti jonkunlaista huonoa omaatuntoa ja mietin että olenko työtävieroksuva kun en vaan koe sellaista urapoltetta. Tykkään käydä töissä ja tarvitsen sitä ihan oman henkisen hyvinvoinnin takia mutta en koe mitään intohimoisia ajatuksia työtä kohtaan. Pitäisikö? Vai enkö mä sittenkään vaan ole vielä löytänyt sitä omaa juttuani?
Poden huonoa omaatuntoa kun suunnittelen hoitovapaalle jäämistä ja poden huonoa omaatuntoa kun laskeskelen aikaa seuraavaan lomaan. Poden huonoa omaatuntoa kun mietin ja suunnittelen miten paljon voisin olla poissa töistä ja poden huonoa omaa tuntoa siitä miten paljon enemmän haluaisin olla kotona perheen kanssa ja vähemmän töissä. Miten tämä tasapainon löytäminen voi olla näin vaikeaa? Ei se vaan voi olla niin vaikean takana löytää se sellainen olo että ei tuntuisi siltä että joku osapuoli kärsii ja on laiminlyötynä.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Älä nolaa mua!

Mä häpesin mun äitiä aikanaan teini-iässä todella paljon. Kaikki mitä äiti sanoi oli joko noloa, ärsyttävää tai typerää. Kuitenkaan koskaan, ei koskaan käynyt mielessä että äitikin saattaisi joskus hävetä mua. Mähän olin teini joka tiesi kaikesta kaiken! Ei me olla tästä koskaan juteltu eli en tiedä onko hän kokenut niin. Mutta mulla on oman nuorisoni kanssa ollut hetkiä jolloin olen heitä hieman hävennyt.

Teini-ikään kuuluu se että on tarve hakea sitä omaa paikkaansa keinoin, jotka vanhemman ja aikuisen silmissä tuntuvat vähän käsittämättömiltä. Kaiken kapinoinnin ja rimpuilun lisäksi teini saattaa olla tarpeettoman kovaääninen kun keskustellaan ihan normaaleista jutuista, puhuessaan tulla fyysisesti liian lähelle ja kirjaimellisesti käydä kasvoille ilmaisemaan itseään (nämä tilanteet ei kuitenkaan ole fyysisesti millään lailla uhkaavan oloisia vaikka teini kiihtyneessä tilassa saattaa ollakin, tarkoitan nyt lähinnä sitä keskustelukumppanin oman tilan rikkomista sillä että tullaan fyysisesti vähän liian lähelle keskustellessa) ja ylireagoida kohtuuttomastikin täysin arkipäivisistä asioista. Tulee olo että teiniltä olisi vuorovaikutustaidot jatkuvasti vähän hukassa. Ja vanhempana joutuu ohjaamaan pikkujutuissa, mitä on tapakasvatettu pienestä pitäen, jatkuvasti. Jutuissa mitä on ainakin luullut että on jo hallinnassa. Nuori käy jotenkin tosi ylikierroksilla.

Kirjoittelin joskus aikaisemmin miten meillä ei vielä olla oltu siinä tilanteessa että me oltaisiin Siipan kanssa oltu noloja. No, nykyään ollaan. Hyvin tiheästi saadaan kuulla lausetta älä nolaa mua. Tätä nykyä tuntuu että teini monesti päättää keskustelut tuohon lauseeseen. Mua ei haittaa se että Eka kokee mun nolaavan hänet mutta se haittaa että välillä keskustelut on täysin mahdottomia tuon takia. Koska teini sulkee korvat täysin ja päättää keskustelun kun se hänelle sopii. Tosin olen huomannut että aika hyvänä jeesinä toimii se että antaa pölyn hieman laskeutua. Kuohut laantuu parissa tunnissa ja sitten yritetään uudestaan. Tosin joskus on tilanteita että keskustelua ei voi siirtää. Ylipäätänsä joskus on tosi vaikea keskustella koska teinin kanssa pitäisi olla enemmän kuuntelevana osapuolena. Tähän asti kun lapset on konkreettisesti kysyneet ja hakeneet multa vastauksia. Nyt pitäisi osata itse olla hiljaa ja antaa toisen tuoda sanomansa julki ihan loppuun asti ilman että mä otan välttämättä mitenkään muuten kantaa kuin olemalla kuuntelija.

Kun pieni lapsi aloittaa aikanaan hoidossa, muodostuu lapsille hyvin pian se "hoitominä" sekä "kotiminä". Sama lapsi saattaa olla hoidossa täysin vastakohta sille lapselle joka haetaan hoidosta kotiin. Teineillä on sama juttu. Kavereiden kanssa ovat ihan erilaisia kuin kotona. Ja se teinin "kaveriminä" on kyllä joku ihan muu kuin mun lapsi. On hämmentävää katsoa sitä tutunnäköistä henkilöä joka kuitenkin juttujensa ja elekielensä perusteella on ihan vieras. Tekisi mieli kommentoida asiasta mutta en voi. Se kuuluu siihen identiteetin hakuun. Niin kauan kun teini kuitenkin käyttäytyy eikä vahingoita mitään tai ketään niin rimpuilkoon ja hakekoon sitä omaa polkuaan.
Mä näen Ekaa näkee vähemmän ja vähemmän kavereiden kanssa koska aika harvoin nykyään enää ovat vain jonkun kotona. Viettävät onneksi aikaa lähinnä Nuorisotalolla eikä vaikka Kampissa roikkuen. Mutta ne harvat kerrat kun poikaa näkee kavereidensa kanssa ovat hämmentäviä juurikin siksi että poika on niin erilainen heille. Eka on niissä tilanteissa mulle aivan vieras. Ja sama vaikutus on jos onkin niin päin että paikalla on meidän aikuisten kavereita. Silloinkin teinillä iskee joku tarve "esiintyä". Keskeytetään, ollaan kovaäänisiä ja ylipäätänsä itseilmaisu on aika ääripäistä. Ja ne on niitä hetkiä jolloin mulle tulee vähän olo että saatan hävetä. Mutta koska olen tiedostanut asian niin se on ok.

Mainitsin joskus aiemminkin jonkun postauksen yhteydessä Jari Sinkkosen Nuoruusikä-kirjan. Selailin sitä joskus kirjastossa ja sain aika monta ahaa-elämystä. Sinkkonen kirjoitti mm. juuri näistä häpeän tunteista. Eikä vain teinin tuntemasta häpeästä ja ärtymisestä vanhempia kohtaan. Vaan nimenomaan siitä että myös vanhemmat ärtyvät ja häpeävät teiniään. Ja ihan samasta syystä kuin teinikin tekee. Se kuuluu osana siihen prosessiin kun teini irtautuu vanhemmistaan ja alkaa itsenäistymään. Ja ne häpeän ja ärtymisen tunteet helpottavat myös vanhempaa päästämään irti siitä lapsesta. Mä en ollut koskaan osannut ajatella asiaa noin. En ruoskinut itseäni mitenkään niistä tunteista ja ajatuksista mutta en koskaan ollut osannut ajatella että hei ihan oikeasti tän kuuluukin mennä näin. Se saa mennä näin.

Me ollaan aika kivasti saatu juteltua näistä nolousjutuista Ekan kanssa. Ja nykyään heitetäänkin paljon ihan vitsinäkin toisillemme julkisilla paikoilla että älä nolaa mua. Se tuntuu jotenkin turvalliselta. Se on merkki kummallekin että nyt lähestytään sitä rajaa kun voisi taas miettiä miten ollaan ja että vaikka nyt vähän nolaisitkin niin olet tositosi rakas.

Mä olen aina ajatellut niin että lapset saa myös ärsyttää. Ihmisiähän hekin ovat ja mä ainakin koen että jokainen on joskus ärsyttävä. Tietenkään niitä tunteita ja asioita ei tarvitse hieroa sen lapsen naamaan. Se on aikuisen homma käsitellä ne asiat ja heränneet ärtymiset ihan itse itsensä kanssa. Mutta miksi lapsi ei saisi tuntua ärsyttävältä? Miksi lapsi ei saisi tuntua inhottavalta? Eihän ne tunteet kumoa sitä rakkautta mihinkään. Nehän on jotain yksittäisiä hetkiä ja toimintoja eikä suinkaan kokonaisuus. Ja pitäähän lasten saada olla ärsyttäviäkin. Mutta yhtälailla pitää muistaa myös se että saa niitä negatiivisiakin ja ikävempiä tunteita tuntea.

Musta ei tunnu pahalta että lapset kasvaa. Ja että Eka ihan konkreettisesti on sen ikäinen että hänen pitääkin alkaa ottamaan etäisyyttä. Siis toki hänkin saa olla vielä lapsi, sitähän teini pitkään vielä onkin. Tarkoitan lähinnä nyt sitä että maailman pitääkin alkaa kiinnostamaan niin että mua ei automaattisesti lasketa kaikkeen mukaan.
Mutta se musta tuntuu pahalta että aika on mennyt näin pian. Vaikka Eka miten mua ärsyttäisi niin ajankulku on juttu mihin mä en vaan meinaa sopeutua.