torstai 3. huhtikuuta 2014

Älä nolaa mua!

Mä häpesin mun äitiä aikanaan teini-iässä todella paljon. Kaikki mitä äiti sanoi oli joko noloa, ärsyttävää tai typerää. Kuitenkaan koskaan, ei koskaan käynyt mielessä että äitikin saattaisi joskus hävetä mua. Mähän olin teini joka tiesi kaikesta kaiken! Ei me olla tästä koskaan juteltu eli en tiedä onko hän kokenut niin. Mutta mulla on oman nuorisoni kanssa ollut hetkiä jolloin olen heitä hieman hävennyt.

Teini-ikään kuuluu se että on tarve hakea sitä omaa paikkaansa keinoin, jotka vanhemman ja aikuisen silmissä tuntuvat vähän käsittämättömiltä. Kaiken kapinoinnin ja rimpuilun lisäksi teini saattaa olla tarpeettoman kovaääninen kun keskustellaan ihan normaaleista jutuista, puhuessaan tulla fyysisesti liian lähelle ja kirjaimellisesti käydä kasvoille ilmaisemaan itseään (nämä tilanteet ei kuitenkaan ole fyysisesti millään lailla uhkaavan oloisia vaikka teini kiihtyneessä tilassa saattaa ollakin, tarkoitan nyt lähinnä sitä keskustelukumppanin oman tilan rikkomista sillä että tullaan fyysisesti vähän liian lähelle keskustellessa) ja ylireagoida kohtuuttomastikin täysin arkipäivisistä asioista. Tulee olo että teiniltä olisi vuorovaikutustaidot jatkuvasti vähän hukassa. Ja vanhempana joutuu ohjaamaan pikkujutuissa, mitä on tapakasvatettu pienestä pitäen, jatkuvasti. Jutuissa mitä on ainakin luullut että on jo hallinnassa. Nuori käy jotenkin tosi ylikierroksilla.

Kirjoittelin joskus aikaisemmin miten meillä ei vielä olla oltu siinä tilanteessa että me oltaisiin Siipan kanssa oltu noloja. No, nykyään ollaan. Hyvin tiheästi saadaan kuulla lausetta älä nolaa mua. Tätä nykyä tuntuu että teini monesti päättää keskustelut tuohon lauseeseen. Mua ei haittaa se että Eka kokee mun nolaavan hänet mutta se haittaa että välillä keskustelut on täysin mahdottomia tuon takia. Koska teini sulkee korvat täysin ja päättää keskustelun kun se hänelle sopii. Tosin olen huomannut että aika hyvänä jeesinä toimii se että antaa pölyn hieman laskeutua. Kuohut laantuu parissa tunnissa ja sitten yritetään uudestaan. Tosin joskus on tilanteita että keskustelua ei voi siirtää. Ylipäätänsä joskus on tosi vaikea keskustella koska teinin kanssa pitäisi olla enemmän kuuntelevana osapuolena. Tähän asti kun lapset on konkreettisesti kysyneet ja hakeneet multa vastauksia. Nyt pitäisi osata itse olla hiljaa ja antaa toisen tuoda sanomansa julki ihan loppuun asti ilman että mä otan välttämättä mitenkään muuten kantaa kuin olemalla kuuntelija.

Kun pieni lapsi aloittaa aikanaan hoidossa, muodostuu lapsille hyvin pian se "hoitominä" sekä "kotiminä". Sama lapsi saattaa olla hoidossa täysin vastakohta sille lapselle joka haetaan hoidosta kotiin. Teineillä on sama juttu. Kavereiden kanssa ovat ihan erilaisia kuin kotona. Ja se teinin "kaveriminä" on kyllä joku ihan muu kuin mun lapsi. On hämmentävää katsoa sitä tutunnäköistä henkilöä joka kuitenkin juttujensa ja elekielensä perusteella on ihan vieras. Tekisi mieli kommentoida asiasta mutta en voi. Se kuuluu siihen identiteetin hakuun. Niin kauan kun teini kuitenkin käyttäytyy eikä vahingoita mitään tai ketään niin rimpuilkoon ja hakekoon sitä omaa polkuaan.
Mä näen Ekaa näkee vähemmän ja vähemmän kavereiden kanssa koska aika harvoin nykyään enää ovat vain jonkun kotona. Viettävät onneksi aikaa lähinnä Nuorisotalolla eikä vaikka Kampissa roikkuen. Mutta ne harvat kerrat kun poikaa näkee kavereidensa kanssa ovat hämmentäviä juurikin siksi että poika on niin erilainen heille. Eka on niissä tilanteissa mulle aivan vieras. Ja sama vaikutus on jos onkin niin päin että paikalla on meidän aikuisten kavereita. Silloinkin teinillä iskee joku tarve "esiintyä". Keskeytetään, ollaan kovaäänisiä ja ylipäätänsä itseilmaisu on aika ääripäistä. Ja ne on niitä hetkiä jolloin mulle tulee vähän olo että saatan hävetä. Mutta koska olen tiedostanut asian niin se on ok.

Mainitsin joskus aiemminkin jonkun postauksen yhteydessä Jari Sinkkosen Nuoruusikä-kirjan. Selailin sitä joskus kirjastossa ja sain aika monta ahaa-elämystä. Sinkkonen kirjoitti mm. juuri näistä häpeän tunteista. Eikä vain teinin tuntemasta häpeästä ja ärtymisestä vanhempia kohtaan. Vaan nimenomaan siitä että myös vanhemmat ärtyvät ja häpeävät teiniään. Ja ihan samasta syystä kuin teinikin tekee. Se kuuluu osana siihen prosessiin kun teini irtautuu vanhemmistaan ja alkaa itsenäistymään. Ja ne häpeän ja ärtymisen tunteet helpottavat myös vanhempaa päästämään irti siitä lapsesta. Mä en ollut koskaan osannut ajatella asiaa noin. En ruoskinut itseäni mitenkään niistä tunteista ja ajatuksista mutta en koskaan ollut osannut ajatella että hei ihan oikeasti tän kuuluukin mennä näin. Se saa mennä näin.

Me ollaan aika kivasti saatu juteltua näistä nolousjutuista Ekan kanssa. Ja nykyään heitetäänkin paljon ihan vitsinäkin toisillemme julkisilla paikoilla että älä nolaa mua. Se tuntuu jotenkin turvalliselta. Se on merkki kummallekin että nyt lähestytään sitä rajaa kun voisi taas miettiä miten ollaan ja että vaikka nyt vähän nolaisitkin niin olet tositosi rakas.

Mä olen aina ajatellut niin että lapset saa myös ärsyttää. Ihmisiähän hekin ovat ja mä ainakin koen että jokainen on joskus ärsyttävä. Tietenkään niitä tunteita ja asioita ei tarvitse hieroa sen lapsen naamaan. Se on aikuisen homma käsitellä ne asiat ja heränneet ärtymiset ihan itse itsensä kanssa. Mutta miksi lapsi ei saisi tuntua ärsyttävältä? Miksi lapsi ei saisi tuntua inhottavalta? Eihän ne tunteet kumoa sitä rakkautta mihinkään. Nehän on jotain yksittäisiä hetkiä ja toimintoja eikä suinkaan kokonaisuus. Ja pitäähän lasten saada olla ärsyttäviäkin. Mutta yhtälailla pitää muistaa myös se että saa niitä negatiivisiakin ja ikävempiä tunteita tuntea.

Musta ei tunnu pahalta että lapset kasvaa. Ja että Eka ihan konkreettisesti on sen ikäinen että hänen pitääkin alkaa ottamaan etäisyyttä. Siis toki hänkin saa olla vielä lapsi, sitähän teini pitkään vielä onkin. Tarkoitan lähinnä nyt sitä että maailman pitääkin alkaa kiinnostamaan niin että mua ei automaattisesti lasketa kaikkeen mukaan.
Mutta se musta tuntuu pahalta että aika on mennyt näin pian. Vaikka Eka miten mua ärsyttäisi niin ajankulku on juttu mihin mä en vaan meinaa sopeutua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?