sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Haluan lottovoiton. Tai sponsorin

Nyt kun työkuviot on lyöty lukkoon niin mua on alkanut mietityttämään taas asuntojutut. Mulla on ihan liikaa aikaa ajatella. Ja haaveilla. Kestona tuntuisi nyt korvien välissä pyörivän se maalle muutto.

Huomaan miettiväni jatkuvasti miten huonosti me sovitaan tätä nykyä kerrostaloasumiseen. Mä pohdin koko ajan että miten häiriöksi me ollaan. Meistä lähtee ihan järjetön älämölö ja monesti kyseessä on kuitenkin ihan arkinen elämänääni. Mun mielestä täällä on tosi hiljaista, ainoat ketkä metelöi on me. Kuinkahan paljon me mahdetaan oikeasti häiritä kaikkia muita tällä meidän elämisellä?
Ja sitten jos vastavuoroisesti joskus sattuukin kuulumaan joku ääni rapusta tai naapurista niin mua käy heti ärsyttämään. Ai taas kuuluu jotain meteliä??! Vaikka se ei todellakaan ole taas. En vaan muka kestä sitä että naapureita on lähellä. Tai että täällä kuuluu ääniä jotka on lähtöisin muista kuin meistä.

Viidestä hengestä lähtee oikeasti aika metakka. Vaikka ei mitään ihmeitä edes tehtäisi. Mitäs sitten jos me tästä vielä lisäännytään?
En tiedä onko homma vain mun korvien välissä mutta kun perheeseen tuli kolmas lapsi, muuttui pääkaupunkiseudulla asuminen musta paljon haastavammaksi. Toki mulla ei ole kokemusta kuin tästä kyseenomaisesta asunnosta mutta puhun silti nyt pääkaupunkiseudusta. Koska vertaan kaikkea aikaan kun oli vain Kaksikko ja siitä on kokemusta useammankin osoitteen verran. Jokatapauksessa, mun mielestä hyvin moni seikka on pk-seudulla räätälöity sen mukaan että perheessä on vain kaksi lasta. Kolmannen tultua kuvioihin monikin seikka hankaloitui. En nyt ala jaarittelemaan muusta koska tämä postaus sisältää nillitystä vain asuntoasioista. Mutta jokatapauksessa viisihenkisille perheille ja siitä ylöspäin on jotenkin tosi hankalia ratkaisuja tarjolla asumismuodoksi. Ugh. Olen puhunut.

Omien seinien sisäpuolella huomaan taas sen että tämä yhdessä tasossa asuminen, tässä muodossa, ei meillä toimi. Pitäisi olla joko kahdessa kerroksessa tai sitten kämpän rakenne ihan toisenlainen. Äänialaa pitäisi saada rikottua jotenkin. Nyt jos täällä on joku nukkumassa niin muu porukka saa hiippailla ja hyssytellä. Ihan arkiset, normaalitkin jutut tuntuu järjettömältä kakofonialta. Mua ärsyttää että olen koko ajan hyssyttelemässä lapsia vaikkei ne oikeasti edes tee mitään ihmeellistä. Kämpän rakenteen vuoksi  ihan normaalitkin jutut nousee sietorajan yläpuolelle. Vika ei ole silloin lapsissa tai heidän puuhissa. Vaan siinä että meidän tarpeisiin nähden nämä seinät ei tässä muodossa toimi.

Jos naapurissa on bileet, vaikka miten hillityt ja ajallaan loppuvat, niin mulla meinaa hermo revetä. Verenpaine on pilvissä ja voi vittu jos ei saa nukuttua. Ja voin kertoa että minä jos kuka olen aikanaan ollut varsinainen naapuriterrori etkojen ja jatkojeni kanssa. Koskaan ne juhlinnat täällä ei ole häirinneet yöunia. Aina on ajoissa ollut hiljaista.
Remppaäänet, poraamiset, vasaroinnit ja muut saa mut ihan hulluksi. Puhumattakaan mattojen piiskaamisesta pihalla, lasten sählypeleistä meidän partsin alapuolella tai niistä autojen peruuttamispiipityksistä.

Vaikka en koe että varsinaisia asuin-neliöitä pitäisi olla älyttömästi enemmän (siihen alan kyllä olla nöyrtynyt että pian 12v ja 14v tarvitsisivat jo omat huoneet) niin me tarvittaisiin niitä neliöitä kämpän ulkopuolelle. Meillä on tässä kivenheiton säteellä vaikka millä mitalla leikkipuistoja ja leikkipaikkoja mutta mua ahdistaa jotenkin ihan älyttömästi niissä käynti. En jaksa toisia vanhempia, en jaksa kuunnella kenenkään lasten kasvukuulumisia tai mitään muutakaan enkä jaksa vain lätistä. Haluan että kun mennään pihalle niin olisi tilaa olla mutta haluaisin että olisi myös se rauha olla.

Mä olen koko aikuisikäni halunnut asua lähellä Helsingin keskustaa. Ja kai tavallaan ehkä haluaisin vieläkin. Heräsin tuossa vaan huomaamaan että olen tämän vuoden puolella käynyt (muistaakseni) kaksi kertaa keskustassa. Ja nyt kun eletään huhtikuun loppupuolta niin se tekee kerran kahdessa kuukaudessa. Ja sama keskiarvo on jatkunut pidemmän aikaa. Minkä ihmeen takia mun pitäisi asua jonkun paikan lähellä jossa en kuitenkaan käy?

No nyt saatatte kysyä että miksi et sitten muuta? Niin. Muutettaisiinkin. Mutta Kaksikon elämä ja kuviot on täällä. Pojilla ei mahdottoman montaa vuotta ole peruskoulua enää jäljellä ja tuntuisi julmalta repiä heidät irti niistä omista sosiaalisista ympyröistä. Peruskoulun jälkeen ne kuviot menee uusiksi kun jatko-opiskelut kutsuvat.
Jos muutettaisiin maalle niin ne kuviot menisi uusiksi myös meiltä aikuisilta. Meidän käsitys maalla asumisesta kun on sellaisen välimatkan päässä että nykyisiin työpaikkoihin sieltä ei kuljettaisi. Niin. Tämä ajatus vaatii ennen toteutusta vielä rutkasti pohtimista. Mutta ehkä joskus...

2 kommenttia:

  1. Mulla on vähän tuota samaa, meiltä kuuluu sata kertaa enemmän ääntä ku keltään koko rapussa ja kuitenkin mua ärsyttää suunnattomasti jos jostain muualta kuuluu yhtään mitään. Ja tämä on tooooosi hiljainen talo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä asuu ihan hemmetisti lapsiperheitä tuossa koko pihapiirissä ja en tajua miten muilta ei kuulu mitään. Pihalta toki kuuluu metakkaa mikä vituttaa mutta rapussa on aina ihan hiljaista. Paitsi meidän kohdalla.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?