perjantai 25. huhtikuuta 2014

Kuolema pukee häntä

Kaveri oli postannut facebookiin tämän. Aivan tolkuttoman hyvä artikkeli asiasta, josta puhutaan aivan liian vähän.

Ihminen on nykyään liian vieraantunut kuolemasta. Ensinnäkin jo siltä lähtökohdalta että eri sukupolvet eivät enää asu saman katon alla. Sitä elämän kiertoa ei enää näe samalla tavalla siellä omassa kodissa kuin joskus aikanaan. Eikä välttämättä mun mielestä nyt edes tarvita sitä että pitäisi olla saman katon alla. Mutta kuitenkin eri sukupolvet ovat nykyään vähemmän tekemisissä keskenään kuin ennen. Sitä elämän loppupuolta ei osata ajatella samalla tavalla kun se ei ole siinä lähellä niin konkreettisena esimerkkinä.

Toisekseen kuolema ei katso ikää. Toki nuoren ihmisen tai lapsen kuolema tuntuu aina täysin epäreilulta ja merkityksettömältä. Ja saakin tuntua. Mutta kaikkien elämänkaari ei kulje vanhuuteen asti. Kuolema on osa elämää, nuorenkin. Tuntuu että nykyään kuolemalta haetaan aina joku syy ja selitys. Haetaan nuoren ihmisen kuolemasta jotain syvempää merkitystä. Miksi piti kuolla? Mikä tarkoitus tällä oli? Miksi-kysymykset on tärkeitä kun läpikäydään surua ja shokkia mutta ne eivät saa jäädä elämään. Kuolema ei ole epäreilu. Kuolema on vain kuolema.

Kolmanneksi nykyään ihmiset tuntuvat ajattelevan että ovat kuolemattomia. Ehkä tämäkin menee vähän sen kuolemasta vieraantumisen alle. Kuten artikkelissa kävi ilmi, luodaan uraa ja siirretään haaveita ja toiveita myöhäisempään ajankohtaan. Vaan kun koskaan ei tiedä pääseekö mitä toteuttamaan. Tietenkään ratkaisuna ei toimi se toinen ääripää, että eletään kuin viimeistä päivää. Mutta jos tähtäisi johonkin sinne keskitielle.
Ehkä se sellainen epäreilu tunnetila menee myös hieman tuon kuolemattomuuden piikkiin. Kun on pidetty elämää niin itsestäänselvyytenä ja pysyvänä tilana ja sitten käykin jotain noin lopullista ja suunnittelematonta.

Tähän kuolemattomuus-aspektiin mä lisäisin myös sen että oletettu elinikä on nykyään korkeampi. Kaikkiin eivät iske syöpä joka korjaisi pois pikaisesti. Lääketiede on kuitenkin niin monilta osin kehittynyt että lääkehoidolla elinikää saadaan hilattua korkeammaksi monen kroonisen sairauden kohdalla. Joka ei sitten välttämättä ole pitkällä juoksulla laisinkaan laadukasta. Kroonisten sairauksien kohdalla myös lähipiiri sairastaa. Kun kuolemaa ei kuulu. Se lopputaival ei aina ole kaunis ja "miksi en jo kuole" kysymyksiin on äärimmäisen vaikea vastata. Mä toivoisin lääkäreiden puolelta sitä että osattaisiin pysähtyä myös miettimään sitä että mikä on laadukasta loppuelämän suhteen. Se tuntuu monesti unohtuvan hoitohenkilökunnaltakin.

Mä olen itse mutkan kautta ollut edellisessä työpaikassa paljonkin tekemissä ihmisten kanssa jotka ovat saattohoidossa. Olen saattohoitanut kymmeniä ihmisiä ja sitämyötä ollut mukana aika monen perheen seurana surutyössä. Tunnistin paljon samoja ajatuksia mitä tuossa jutussa tuotiin esille. Elämä on tässä ja nyt. Perhe on tärkein, ei työ. Uran luominen ei ole se elämän pääpaino vaan kotona olevat asiat. Läsnäoloa ei voi mitata rahassa.
Toki mäkin välillä kyseenalaistan omia valintojani, kuten täällä tein. Mutta loppupeleissä, valintani on aina tämä.

Kuolema ja kuolemanpelko sekoittaa aina pakkaa ja saa pysähtymään. Arvioimaan ja läpikäymään omia prioriteetteja. Itse soisin että ihmiset osaisivat pysähtyä arjessaan vähän vähemmälläkin muistutuksella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?