perjantai 11. huhtikuuta 2014

Nuku hyvin

Elämä vilautti taas raadollisempaa puolta itsestään. Täysin tavallisena huhtikuisena päivänä kaverini puoliso kuoli täysin yllättäen. Meistä kukaan ei edellisenä iltana nukkumaan mennessään osannut ajatella mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Että yhtenä hetkenä joku vain lakkaa olemasta.

Tarkastelee tätä tapahtumaa mistä vinkkelistä tahansa niin se tuntuu epäreilulta ja pohjattoman surulliselta. En kuitenkaan voi olla ajattelematta sitä miten kamalalta musta tuntuu se että kaverini jäi ihan yksin. Pariskunnalla ei ollut vielä lapsia. Tarkastelen tottakai asiaa täysin oman navan kautta ja itsekkään subjektiivisesti. Mutta en vain saa päästäni sitä ajatusta miten raadolliselta tuntuu se että he eivät ehtineet saada lapsia. Vaikka en täysin varmaksi edes tiedä kuuluivatko lapset heidän toiveisiin elämän suhteen. Eikä se ole edes oleellista koska pyöritän tätä nyt vain omien tunteideni tulkkina. Ja ajattelen näin vain siksi koska itse olen kokenut elämän vaikeina hetkinä lapset voimaannuttavana arjessa. Tokikaan en ole kokenut puolison kuolemaa. En voi tietää miltä silloin tuntuu huolehtia yhteisistä jälkeläisistä. Ehkä silloin on hetkiä jolloin lapset tuntuvat vain julmalta muistutukselta menehtyneestä vanhemmasta, eivätkä laisinkaan lohdulliselta. Mutta ajatus kaveristani yksin kodissa. Se pakahduttaa ja koskee. Elämä kantaa?

Nämä on niitä aikoja kun sitä halaa lapsia pikkasen kovempaa, pysähtyy vielä vähän enemmän miettimään ja arvostamaan sitä kaikkea mitä itsellä on ja yrittää ymmärtää sitä omaa pientä osaansa tässä elämän kiertokulussa. Päässä tykyttää kaiken aikaa se miten pienestä kaikki on kiinni ja miten äkkiä kaikki voi olla ohi. Yhtenä hetkenä olet tässä ja toisena enää et.

Ylipäätänsä parin viime viikon sisällä on tuttavapiiristä kantautunut vain ikäviä uutisia. Sellaisia ihan todella raadollisia. Huomaan itsekin miettiväni ja vatvovani öisin muiden juttuja. Vaikka se ei auta yhtään, ei heitä eikä minua. Nyt saisi hyvä tuuli puhaltaa aika moneen osoitteeseen.

4 kommenttia:

  1. onpas surullista kuultavaa.. mäkin kidutan itseäni aika ajoin ajattelemalla sitä, että miten pärjäisin yksin näiden lasten kanssa, tai miten surullista olisi, jos en näkisi niiden kasvavan isoiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen enemmän pyöritellyt sitä skenaariota että mä en näkisi lasten kasvavan. Kuin sitä että jäisin yksin näiden kanssa. Nyt tosin olen mietiskellyt sitäkin. Ja ylipäätänsä sitä että miten äkkiä kaikki voi vaan olla ohi. Parin vuoden sisään on tätä oman ikäluokan jengiä kuollut vähän laajennetusta tuttavapiiristä senverran että voi ottaa jo kaksi kättä mukaan laskemaan. Ihan käsittämätöntä. Ja kun siellä on seassa useampi näitä odottamattomia menehtymisiä. Ei me ollakaan nuoria ja kuolemattomia.

      Poista
  2. Mulla on vuoden verran mielessä pyörinyt saman ikäinen tyttö (tai naisia me kai ollaan) samanikäisten lasten kanssa, joka sai toivottoman diagnoosin ja vähän jatkoaikaa, joka loppuu näinä päivinä. Vaikkei olla läheisiä tai oltu suuresti kontaktissa niin pelkkä ajatus äitiä ilman jäävistä lapsista tai äidistä joka joutuu luopumaan kaikesta (etenkin lapsista) on sellainen, että iskee sellainen carpe diem-itkuvaihe, pakko istua lastenhuoneessa halailemassa nuijapäitä jne. Elämä on niin epäreilu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä on juurikin sitä. Epäreilua!
      Tässä on ollut ympärillä niin paljon lapsiinkin kohdistuvaa epäreilua mistä palaisin halusta kirjoittaa mutta en vaan voi. Ne jää mun ja Siipan iltaisiksi supatteluiksi. Se on jokin sisäänrakennettu tarve ymmärtää kaikki tapahtunut. Muttakun ei vaan voi eikä pysty. Niihin miksi-pohdintoihin ei vaan löydy selitystä. Ahdistavaa.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?