lauantai 5. huhtikuuta 2014

Tänään, tässä ja nyt

Liinan taannoinen kirjoitus herätti ajatuksia. Mitä piti nyt vähän purkaa tänne omalle hiekkalaatikolle.

Mulla ei ole koskaan oikein ollut tavoitteita elämässä. Tarkoitan nyt siis sellaisia opiskelu- ura ym. tyyppisiä. Koen tulevaisuuden miettimisen jopa vähän ahdistavana. Olen spontaani ja toiminnan nainen. Opiskelen kun on riittävä polte siihen ja käyn töissä koska haluan. Olen aina elänyt tässä hetkessä tai korkeintaan lähitulevaisuudessa. En osaa ajatella työskenteleväni jossain tietyssä paikassa eläkeikään asti enkä osaa ajatella kotiakaan muuta kuin tämän hetkisenä kotina. En osaa tehdä mitään viiden vuoden suunnitelmia, ensi viikon kauppalistassa on riittävästi tulevaisuuden suunnittelua mulle. Mä en halua miettiä tulevaa. Se on ihan tietoinen valinta.

En muista että mulla olisi ollut mitään isompia urahaaveitakaan. Töitä tehdään että on varaa elää. Ja on hyödyksi ja osana tätä yhteiskuntaa. Kamalan moni asia kiinnostaisi ja opiskeluhaaveita on silloin tällöin mutta vielä se sellainen viimeinen sykäisy hommaan on puuttunut. Kunhan olen haahuillut ja keskittynyt onneen. Mulle on tärkeintä että mulla on nyt töissä hyvä olla ja viihdyn siellä nyt. Jos tarpeeksi kauan tuntuu pahalta niin sitten vaihdan työpaikkaa. Edellisessä työpaikassa viihdyin seitsemän vuotta. Aika ajoin tuntui että siellä ei ole hyvä olla ja puhuin useampaan kertaan ihan ääneenkin että jonain päivänä en enää siellä halua olla. Ja niin kävikin. Irtisanoutumiseni ei siis tullut kenellekään varsinaisena yllätyksenä. Nykyisessä työpaikassa ei ole ollut olo että pitäisi päästä pois. Mutta jos niin kävisi niin toimisin samalla tavalla. Odottaisin että tuleeko se lopullinen olo ja sitten nostaisin kytkintä. En koe työpaikkaani sellaista sitoutuneisuutta ettäkö en osaisi päästää irti.

Jotenkin vain ajauduin nykyiselle alalle ja haluan oikeasti painottaa että viihdyn. Ihan todella hyvin. Mutta työ on todella, todella raskasta niin henkisesti että fyysisestikin. Vastuu on kova ja työtahti huima. Kaikki ei samaan hommaan pysty ja meilläkin käy jatkuvasti väkeä kääntymässä ja toteamassa että tämä ei ole oma juttu. Työmäärä on suoraan sanottuna älytön ja monesti tuntuu että tarvitsee taitoja mihin ei ole saanut mitään koulutusta ja mitä ei ole työsopimukseen kirjattu. Ja vaikka työstä saakin kehuja todella paljon jotka lämmittävät mieltä niin rahallinen korvaus työstä ei ole lähelläkään sitä summaa mitä siitä ihan oikeasti pitäisi saada. Mutta näistä seikoista huolimatta koen että mielummin näin kuin paikassa jossa tienaisi huimia mutta jossa ei viihtyisi yhtään.

Myönnän ihan rehellisesti että isona tekijänä itsellä työssä jaksamisessa toimii loma. Sekä ajatukset vuorotteluvapaista, perhevapaista ja mitä näitä vaihtoehtoja nyt on. Kun nyt tällä hetkellä syksylle suunniteltu osittainen hoitovapaa ei toteudukaan meidän perheessä niin mulle iski pieni töissä viihtymiskriisi. Mikä oli sinänsä jännä homma koska en ollut laisinkaan pettynyt oman työpaikkani toiminnasta tai siitä että "joudun" olemaan töissä. Toki petyin mutta lähinnä siitä syystä että en saakaan olla perheen kanssa enemmän kuin nyt. Mutta tämän myötä heräsin huomaamaan miten paljon annan painoarvoa sille ajatukselle arjessa jaksamisessa että visioin itseäni vielä äitiyslomalle. Mitä jos en enää tulekaan raskaaksi? Mitä jos ei enää tule äitiyslomia? Miten iso pommi se on sitten kun jo yksi osittaisen hoitovapaan peruuntuminen haukkasi ison lommon työmotivaatioon? Kun tämä homma ei kuitenkaan ollut millään lailla mun työpaikan päätöksiin sidonnainen homma.

Mä poden jatkuvasti jonkunlaista huonoa omaatuntoa ja mietin että olenko työtävieroksuva kun en vaan koe sellaista urapoltetta. Tykkään käydä töissä ja tarvitsen sitä ihan oman henkisen hyvinvoinnin takia mutta en koe mitään intohimoisia ajatuksia työtä kohtaan. Pitäisikö? Vai enkö mä sittenkään vaan ole vielä löytänyt sitä omaa juttuani?
Poden huonoa omaatuntoa kun suunnittelen hoitovapaalle jäämistä ja poden huonoa omaatuntoa kun laskeskelen aikaa seuraavaan lomaan. Poden huonoa omaatuntoa kun mietin ja suunnittelen miten paljon voisin olla poissa töistä ja poden huonoa omaa tuntoa siitä miten paljon enemmän haluaisin olla kotona perheen kanssa ja vähemmän töissä. Miten tämä tasapainon löytäminen voi olla näin vaikeaa? Ei se vaan voi olla niin vaikean takana löytää se sellainen olo että ei tuntuisi siltä että joku osapuoli kärsii ja on laiminlyötynä.

2 kommenttia:

  1. Minulla ei ole puolison lisäksi perhettä, mutta muuten samankaltaisia pohdintoja. En koskaan ole ollut uran perään, en edes ammatin. Mietin vain, mitä olisi mukava opiskella, ja suuntasin sinne. Ala osoittautui minulle vähän sopimattomaksi, mutta vielä en ole loikannut - ehkä tällä kertaa tekee mieli miettiä vähän paremmin sitä ammatin todellisuuttakin. Mutta edes ihan unelma-ammatteja miettiessäni ei minussa herää juurikaan ammatillisia kunnianhimoja. Että jotain pitäisi saavuttaa tai kartuttaa mainetta, saada kunniaa. Minä haluaisin vain tehdä sellaista työtä, johon lomalta on kiva palata ja jossa oppii jotain uutta. Tällä hetkellä jaksan aamuisin töihin vain sen avulla, että se kartuttaa palkallisia lomapäiviä. Motivaatio saisi olla korkeampi, mutta totta puhuakseni en usko missään työssä viihtyväni niin hyvin, etten laskisi päiviä lomaan. Ja lohdutukseksi voin myös sanoa, etten tunne yhtään arkkitehtia, lääkäriä, muusikkoa, näyttelijää tai opettajaa (joiden tiedän elävän ammatillista unelmaansa todeksi joka päivä) - joka ei niin tekisi. Kaikki laskevat päiviä lomaan, älä huoli. :)

    Em. kutsumusammattiinsa opiskelevien, ja nyt myöhemmin sitä harjoittavien, keskellä olen monasti kokenut tavallasi jonkinlaista huonommuutta tästä - että eikö minullakin kuuluisi olla korkeampia tavoitteita? Pikku hiljaa alan kuitenkin ymmärtää, että onhan minulla, mutta ne ovat toisenlaisia. Haluan kokea, tuntea isosti, olla hyvä sisko, tytär, ystävä ja puoliso - joskus vielä toivottavasti äitikin, haluan harrastaa ja oppia uutta, vaikken tulisikaan koskaan maailman parhaaksi. Tavoitekeskeiset ihmiset toisinaan moittivat haahuilevaksi haihattelijaksi, mutta siinähän. Voi olla, etten minäkään ole löytänyt sitä lopullista intohimoani, vaan aikaa on. Ei ehkä enää taitoluistelijan uralle, mutta mikä tahansa realistinen uramuutos on toisaalta ihan mahdollinen vielä vuosikymmenenkin kuluttua!

    Minua muuten harmitti kovasti puolestanne, ettei se hoitojärjestely onnistunutkaan. Se kuulosti niin kerrassaan mahtavalta kompromissilta! On mielestäni ihan inhimillistä, että moisen pettymyksen jälkeen menee mehut työnteosta hetkeksi, vaikkei se ollutkaan sinun työpaikkasi syytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää sun viesti oli ihan mahtavaa balsamia, kiitos!

      Mua mietityttää kovasti se että kun niitä töitä pitää suurinosa ihmisiästä tehdä, niin pitääkö siinä saavuttaa jotain? Muutakin kuin kuukausittainen toimentulo. Ja jos pitää niin mitä? Jos sitä kunnianhimoa ei siihen löydy niin onko jotain vialla jos kuitenkin pääsääntöisesti töihinmeno tuntuu kivalta ja ok:lta. Kyllä mäkin kaipaan toki aika ajoin uusia haasteita ja uusia juttuja mutta ne riittää.
      Ja ehkä se loman odottaminen on vaan hyvä asia. Että ihan oikesti elämässä on muutakin kuin vain se työ. Että kokee tarpeelliseksi päästä sieltä työstä joskus pidemmäksikin aikaa pois. Ei sekään musta ole hyvä että ei pidä lomia koskaan. Mulla on yksi kaveri jolla oli yhdessä vaiheessa melkein puoli vuotta pitämättömiä lomia....

      Mun kunnianhimot on samantyyppisiä kuin sunkin. Tosin en jotenkin ehkä ihan osaa rinnastaa niitä näihin työjuttuihin. Tosin miksi tarvitsisikaan? Ja miksi pitäisi olla jotain taivaanrannan maalauksia koskien työtä jos niitä ei koe tarvitsevansa? Mutta kun se kuuluu jotenkin kuuluvan suomalaiseen työmentaliteettiin. Että raadetaan ja uhraudutaan ja kyräillään toisten saavutuksia jne jne. Mä olen ihan mielelläni haahuileva haihattelija. Enkä todellakaan ole sitä vain työn suhteen.

      Kiitos vielä kanssaharmituksesta tuon hoitovapaan suhteen. Se olisi ollut ihan täydellinen juttu. Ymmärrän tosiaan miehen työnantajan kannan mutta se miten sieltä puolelta asia hoidettiin tuntui lähinnä vittuilulta. Kun tästä jutusta on nyt marissut sekä täällä että kavereille niin alkaa helpottamaan ja töissä on taas kivempi olla. Ja meillä on jo vähän uutta suunnitelmaa tuon kariutuneen tilalle mutta horisen siitä ajankohtaisempana hetkenä :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?