lauantai 31. toukokuuta 2014

Sexy beast

Ja juuri kun pääsin kehuskelemasta että Kaksikon kanssa on nyt kovin seesteistä niin eikö se kikkailu taas alkanut. Veljesvaljakko on varsinainen kissa ja koira. Mahtavaa että ovat kotona seuraavat kymmenen viikkoa!

Olen vienosti vihjannut että etsimme isompaa asuntoa. Yksi suurimmista syistä on se että saadaan nämä riitapukarit omiin huoneisiinsa. Meillä ei ole mikään hengenhätä onneksi vielä koska sopivaa kotia ei ole vielä löytynyt mutta nyt selvästi aletaan hiippailemaan niillä rajavesillä, jolloin isot pojat tarvitsevat oman tilan ja rauhan. Oman tuvan ja oman luvan.
Mä en itse koe edelleenkään että tarvittaisiin lisää neliöitä. Mutta perheessä on muitakin kuin minä ja muilla se tarve alkaa olla. Ja kai se olisi kiva jos jonain päivänä meillä olisi Siipankin kanssa ihan oma makkari.
Senverran uskoa johonkin korkeimpiin voimiin mullakin on että tiedän sen meille oikean kodin löytyvän. Sen mikä tuntuu kodilta.

Käytin Kaksikon kampaajalla ja ideoitiin lennossa Tokallekin päähän vähän mallia. Sillä seurauksella että meillä on nyt niitä aamuisin vessassa jumittelijoita kaksin kappalein.
Ekahan on jo pitkään ollut tosi tietoinen omasta päästään. Hiustenlaitto on tärkeää ja poika juttelee suvereenisti kampaajan kanssa eri tuotteista. Kavereiden kesken ideoivat ja kokeilevat ja kommentoivat. _Mihinkään_ ei mennä jos hiukset ei ole laitettuna. Ulkonäköpoliittiset seikat ovat välillä rasittavuuteen asti tapetilla. Tarvitaan sitä ja tätä ja vähän väliä parkaistaan että siis näyttikö mun hiukset tältä silloin kun oltiin ulkona? Hiusten on oltava (suora lainaus Ekalta) Sexy beastisti. Mulle ei ole vielä auennut tämän kuvauksen sisältö täysin.
Ekan kohdalla tähän on jo ihan totuttu mutta nyt onkin ollut hassua että meidän jöröjukka-Tokakin on alkanut kiinnostua siitä miltä näyttää. Että peilin edessä vietetään aikaa ja enää ei riitä vain se että vetää lippiksen päähän ulos lähtiessä. Tokan kaverit ei mun käsityksen mukaan ole vielä olleet niinkään kiinnostuneita näistä ulkonäköhommista. Meilläkin Toka apinoi selvästi tämän Ekalta. Saa nähdä alkaako siellä Tokankin kaveripiirissä pikkuhiljaa ilmenemään.

Mut kelpuutettiin Ekan kevätjuhlaan vielä mukaan (joskin lähes allekirjoitetulla sopimuksella siitä että en varmana ole millään mittapuulla, missään tilanteessa, minään hetkenä, millään tavalla NOLO) eilen. Katselin haavi auki miten järjettömän isoja ne ysiluokkalaiset on. Siis ihan massiivisen kokoisia. Ja Kolmas se vasta pieneltä näyttikin siellä! Seiskat oli vielä jotenkin lapsia, kasit ei niin silmiinpistäviä mutta ysit.... järkäleitä!

Nyt kun tänä vuonna oli ensimmäistä kertaa kahden koulun kevätjuhlat niin tein hassuja huomioita. Alakoulun puolella tytöillä oli aivan säädyttömän mittaisia hameita. Siis todella ruokottoman lyhyitä helmoja. Yläkoulussa taas pukeutuminen ei pistänyt silmään mutta siellä taas tytöillä oli meikkiä aivan liikaa. En osaa sanoa miten itse reagoisin tytön äitinä. Mun mielestä minkään ikäisenä ei olisi tarvetta niin lyhkäiseen hamoseen että pakarat vilkkuu. Meikkimokia sattuu varmaan jokaiselle joskus.
Oman porukan kesken taas näkyi sellainen ero että Toka vielä etsi mut katseellaan yleisön seasta, Eka taas ei vilkaissut kertaakaan yleisöön.
Suvivirsi muuten laulettiin molemmissa kevätjuhlissa. Ja käsittääkseni samat opet jatkaa ensi lukuvuonnakin.

Todistusten suhteen tuli pieniä ylläreitä. Toka olikin tsempannut urakalla ja hän sai todella hyvän todistuksen. Pitkin vuotta hänellä on kyllä mennyt koulussa tosi mukavasti mutta silti kyllä yllätyin tosi paljon! Ekalla taas vähän notkahti arvosanat. Toivon että hän kuunteli eilen sitä ysiluokan puheenpitäjää joka sanoi että kasiluokalla on hyvä jo alkaa panostaa arvosanoihin jotta ysistä ei muodostu sitten liian työläs. Koska jokatapauksessa ysiluokka on se stressaavin.

Kuvittelin että kun nyt vietettiin tämmöistä välivuotta näiden luokka-asteiden kohdalla niin kevätjuhlat olisi helppo pala kakkua. No ihan näin ei kuitenkaan ollut. Ehkä sitä silloin jotenkin jo etukäteiseti asennoituu kun tietää että oma lapsi lopettaa alakoulun ja siirtyy yläasteelle tai päättää peruskoulunsa. Nyt kun siihen ei ollut yhtään asennoitunut, koska ei tarvinnut niin kylläpä vaan kutosluokkalaisten Elämä ikkunan takana ja ysiluokkalaisten Kun tänään lähden pisti itkettämään. Naamaan hierottu muistutus siitä että ne omatkin kasvaa. Nyt meillä on sitten yksi kutosluokkalainen ja yksi kasiluokkalainen. Isoja ovat. Ihan todella isoja. Kotimatkalla autossa soi tämä ja hanat aukesi uudestaan.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Liibalaaba

Huoh. Ajantapollista jargonia ruudun täydeltä tulossa!

Luonnoksissa odottelisi viestintää niin penkkiurheilusta, ammatillisesta kriisistä kuin urheilujuttujakin mutta jostain syystä niitä ei nyt vaan valmiiksi asti saa. Tuntuu että se nyt on kantavana teemana toukokuussa; paljon asioita roikkuu keskeneräisenä. Meidän kavioista kolme viidestä alkaa olla täysin loman tarpeessa. Kahdelle se pian koittaakin. Mä jään yksinäni vielä märehtimään oravanpyörään ja se ilmenee sitten vähän keskeneräisyytenä.

Lapsilla loppuu siis koulu tällä viikolla. Vuosi sitten kriiseiltiin Ekan ala-asteen loppumista. Tänä vuonna vietetään välivuotta, Eka siirtyy siis kasille ja Toka kuudennelle. Eli vuoden päästä sitten taas kriiseillään. Isosti koska sitten perheessä ei ole yhtäkään alakoululaista.
Perinteiset mitä hittoa opettajille lahjaksi-pohdinnat hoidettiin tänä vuonna ostamalla opettajille ässäarvat. Kummankin pojan luokanvalvoja kun sattuu olemaan mies. Mä karsastan muutenkin kovin perinteisiä lahjoja mutta miesopeille on musta lähes mahdotonta ostaa osuvaa. Mietiskelin kyllä että vuoden päästä Tokan lopettaessa tuossa opinahjossa ostan ihan pokkana hänen luokanvalvojalleen jotain parempaa viskiä. Ja sama aikanaan kun Eka päättää yläkoulunsa. Olkoon vaikka miten epäsoveliasta mutta näin suunnittelen. Miksei?

Kaksikon kanssa on ollut aika seesteistä nyt. Ekan bussikorttikin on pysynyt tallessa lähes kuukauden! Sujuvasti tuo kyllä pyöräili kouluun sen hetken kun kortitta oli joten miksikä ei vaikka syksystä kulkisi sitten fillarilla koulumatkansa.
Kumpainenkin on jotenkin nyt sellaisessa kivassa vaiheessa. Tokan teini on kyllä selvästi nostamassa päätään oikein kunnolla pinnan yli. Veikkaankin että hän on poskettoman paljon haastavampi tuossa kehitysvaiheessa kuin isoveljensä. Onneksi on saatu jo vähän harjoitusta Ekan kanssa.

Kesän juhliin on alkanut tupsahtelemaan kutsuja. Kummipojan rippijuhlia ihmetellään parin viikon päästä (mikä tarkoittaa sitä että meillä on rippijuhlat vuoden päästä, KÄÄK! Jos lapsi menee riparille), Siipan kummitädin pyöreitä vuosia juhlitaan myös ja räpsähtipä kaverin häihinkin kutsu! Monta vuotta olenkin nurissut ja kaipaillut häitä, meidän kaverit kun tuntuvat harjoittavan pääasiassa maistraattia. Tällä kertaa tuupataan kaikki lapset hoitoon ja lähdetään Siipan kanssa kaksin. Meinattiin vallan varata hotellimajoitus jotta saadaan keskittyä koko touhuun riittävällä voluumilla.
Kaikenkaikkiaan on kiva kun kesälle tulee juhliakin mutta pikkasen nurisuttaa se että toiset eivät ymmärrä ilmoittaa ajankohdista ajoissa. Edelleenkin se tuntuu olevan yllättävän  monelle varsinainen uutisisku että ihmiset tekevät töitä myös viikonloppuisin. Eikä sillä, tokikaan aina ei kaikkialle pääse vaikka ei töitä olisikaan mutta hommia on helpompi järjestää mitä aikaisemmin saa tiedon. Ja meille vaikka neljä viikkoa ei välttämättä ole riittävä aika että ehdittäisiin reagoimaan.

Ensi viikolla juhlitaan taas mun ja Siipan vuosipäivää. Jeeeeeee! Jotain suunnitelmia on, toiset ovat sääsidonnaisia ja toiset sitten huonon kelin versioita. Lapsenvahdit on jo nakitettu ja työvuorot järjestetty niin että päästään menemään. Eli todennäköisesti kohta iskee joku maailmanlopun miesflunssa ja kaikki peruuntuu.

Muutenkin meinasin ottaa nyt työn alle sen että iltavapaita järjestetään kummallekin perheen aikuiselle. Mä olen ollut viimeiksi jossain aikuisten iltamissa tammikuussa eikä tuo ole Siippakaan kovasti myöhempään missään käynyt. Mulla alkaa tuntumaan siltä että kasetti leviää ihan kohtsillään ja Siippa taas ilmakitaroi jotain Fröbelin Palikoita aamusta iltaan. Me ihan tosissaan tarvitaan nyt jotain ei-päivittäistä tähän!

Podin tuossa edellisen vuorokauden aikana elämäni toisen migreenin. Hyvin lievän sellaisen mutta kuitenkin. Se alkoi jo yövuorossa. Tullessa töihin olin jo todella välinpitämätön ja ärtynyt, ei yhtään sellainen oma olo. Yön mittaan iski aivan järjetön väsymys, yövuoron ollessa vasta puolessa välissä väsytti jo niin paljon kuin yleensä väsyttää vasta sitten aamusta. Koko vuoro oli enempi vähempi todella tuskainen koska väsytti niin järjettömästi, joka paikkaan koski ja kolotti ja tuntui jo että kohta tulee itku. Tutisin niin kylmää kuin väsyäkin ja kaikki oli lähinnä vain selviytymistä. Päänsärky alkoi jo tuolloin mutta yhdistin sen silloin vain väsymykseen. Kotiin päästyä kömmin samantien nukkumaan mutta unta sain vain nelisen tuntia. Ja kun heräsi niin sitten huomasi että migreenihän se tämä. Oksetti, päätä jomotti ja kirkas valo tuntui kamalalta. Puudutin päätä jos millä särkylääkkeellä mutta kahvi oli se joka lopullisesti vaivan laukaisi. Nyt takaisin sorvin äärellä ja olo on aivan eri kuin eilen tähän aikaan. Oma migreenikohtaus tosiaan oli loppupeleissä kuitenkin hyvin lievää sorttia mutta jo pelkästään sekin osittain invalidisoi. Kaikki sympatia heille joilla se on säännöllisenä vaivana.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Elina mitä mä teen (osa kaksi)

Mun nuorimmalla kummipojalla oli synttärit. Käsittämätöntä että hänkin on jo useamman vuoden. Aika kuluu muutenkin ihan järjetöntä vauhtia mutta kun on omia lapsia niin ajantaju katoaa ihan täysin. Nyt vielä pysyin kartalla mutta tiedän että jo vuoden parin päästä saa ihan tosissaan miettiä että minkä ikäisiä ne kummilapset on ja mitä niiden synttärikortteihin pitäisi kirjoittaa.
Vanhin kummipoika pääsee muuten kuukauden päästä ripille. WTF?!?!?!

Nuorimman kummipoikani vanhemmat tulivat vanhemmiksi reippaasti vanhempana kuin mitä mä olen aikanaan ollut. Ja ollaankin enempi vähempi tosissamme pohdittu noita juttuja. He esimerkiksi aikanaan ihmettelivat kovasti kun aloin Kolmosta odottamaan että mitenkä tämä ruletti nyt uudestaan pistettiin pyörimään. Että kun pienten kanssa on niin rankkaa. Ja jos heillä kävisi samoin niin olisivat jo aika iäkkäitä vanhempia pienempien ollessa vielä pikkulapsi-iässä. Niin. Ei sitä itse ajatellut noin kun oli kaksi kouluikäistä siinä jo konkreettisesti muistuttamassa että se pikkulapsiaika on loppupeleissä ihan järjettömän lyhyt. Se ei vaan tunnu siltä silloin kun ei ole tietoa muusta. Tosin mun on pakko myöntää että jos mä ajattelisin tai olisin koskaan kokenut noin niin en varmaan olisi yhtä lasta enempää koskaan halunnut. Ihmiset on erilaisia. Ja hyvä niin.

Mulla on parin viikon ajan ollut olo että haluanko mä sittenkään neljättä lasta. Että kun nyt rullaa kamalan hyvin niin olisiko se ihan hulluutta. Olo kyllä helpotti kun sanoin sen ääneen. Ja kyllä haluan neljännen lapsen. Mutta kun heitin ilmoille sen epäröinnin niin sehän tarttui sitten Siippaan. Ja hän nyt tahollaan sitten arpoo.

Mun on pakko myöntää että poden maailmantuskaa tästä pähkäilemisestä. Että ollaan niin hyväosaisia että meillä on mahdollisuus miettiä. Ja valita. Tokikaan ne meidän valinnat ei takaa mitään täysin varmaa lopputulosta mutta silti. Hyväosaisia ollaan. Eikai tuo täysin huono piirre ole mutta joskus on vähän raskasta tuntea huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Varsinkin seikoista jotka ensisijaisesti vaikuttaa siellä omassa elämässä. Mihin kenelläkään ulkopuolisella ei ole mitään nokan koputtamista.
Toki sitä voisi vaan heittäytyä johonkin annetaan luonnon päättää-radalle. Vaan kun se ei tunnu siltä omalta ratkaisulta tässä tilanteessa.

Raskausaikahan on juttu jota mä inhoan yli kaiken, en ole silloin yhtään oma itseni. Se on selvästikin yksi juttu mitä mietin siinä nelosessa. Kuitenkin musta tuntuu että toki vauvan takia sen jaksaisin. Mutta huomaan kuitenkin että tuossa arvellessani neljättä lasta pohdin tosi paljon myös sitä että jaksanko sen paineen mitä suurperheelliset osakseen saavat. Koska vaikka kuinka se on meidän ratkaisu, meidän elämä ja meidän perhe niin jostain syystä nämä tämmöiset hommat ja asiat on ihan julkista riistaa. Ja mua mietitytti (mietityttää) ihan tosi paljon nimenomaan se että jaksankokestänkö sen paineen. Kun kerran jo meidän kolmas lapsi nostatti esille sen miten te nyt vielä lapsia hankitte-keskustelun. Toki ihmisillä on siihen oikeus, vaan kun eivät ymmärrä millaista se meissä (minussa) herättää. Ja useimmitenhan siinä on taustalla se, että nämä voivottelijat pohtivat sitä omaa suhtautumistaan siihen omaan lapsilukuun. Me ollaan siinä vain välikappaleena ja pohdinnan herättäjänä. Siihen rooliin en kyllä haluaisi. Enkä koe kovin luontevaksi sitäkään että alkaisin isommalti asiasta paasaamaan että pitäkääpä turpanne kiinni ja olkaa onnellisia meidän puolesta. Niin varmaan pitäisi tehdä koska sittenpähän loppuisi kotkotukset ja vatvomiset. Vaan kun se ei tunnu omalta. Miksei ihmiset voisi ihan itse ymmärtää?

Kolmosella alkaa olla uhmaikä aika hullun vahvasti päällä. Sen kanssa on välillä todella raskaita päiviä ja en voi kieltää ettäkö ei ole välillä ihanaa lähteä töihin täältä hullulasta. Olenkin alkanut havaitsemaan Siipasta samantyyppistä turhautumista mitä mullakin on ollut kun olen ollut hoitovapaalla. Siis toki hän on tyytyväisenä kotona ja viihtyy ja tykkää ja puuhaa pojan kanssa. Mutta toiset päivät on raskaampia ja jos taaperoa turhauttaa se että häntä ei ymmärretä niin kyllä se turhauttaa aikuistakin että ei ymmärrä. Kyllä te kotonaolleet ja kotonaolijat tiedätte. Ymmärrän siis tosi hyvin että Siipalla on olo että kannattaako tähän nyt enää lisää pulautella yhtään ketään. Että kestääkö mielenterveys ja muu kun nyt jo ottaa niin pahasti välillä henkeen ja hermoon. Onneksi tässä nyt ei ole mikään hätä vielä millekään ratkaisuille, suuntaan taikka toiseen.

torstai 22. toukokuuta 2014

Sä laitoit minut nettiin

Viime aikoina tapetilla on ollut se mitä sosiaalisessa mediassa saa vaikka lapsista paljastaa. Aihe on ollut niin paljon framella että en ala linkittämään nyt mitään, ajatuksilta kun ei ole voinut välttyä. Ja hyvä niin! Kirjoitin itsekin jo aiheesta mutta täältä tulee nyt vielä vähän lisää! Lasten intimiteettisuoja kun ei ole ainoa mikä omalla kohdalla mietityttää Somen kohdalla. Kaikenkaikkiaan kun sosiaalinen media on varsinainen villi länsi.

Sosiaalisen median kautta tulee ilmi jänniä piirteitä ihmisistä. Mun mielestä nämä piirteet on kamalan kiehtovia ja sepä vasta on kiehtovaa miettiä että mistä ne johtuu. Onko ihmisillä liikaa aikaa? Onko ihmisillä elämässään liian vähän niitä oikeasti tärkeitä asioita? Kun jostain "5 kuvaa arjesta"-haasteen valokuvista tai koko haasteesta jaksetaan ärtyä niin isosti että homma päätyy lööppeihin. Miksi jaksetaan saivarrella että "pitää olla arkikuvia"? Missä on olemassa tiukat säännöt näitä haasteita varten? Toisaalta, ihmisellä on kyllä asiat elämässään tosi hyvin jos ärsytysasteen ylittää noinkin pieni asia. Että jaksaa nähdä sen vaivan että postaa kuinka ärsyttää vääränlaiset valokuvat.

Sosiaalinen media on osoittanut myös helposti sen miten empatiakyvyttömiä ihmiset joskus ovat. Ja se on vain ja ainoastaan surullista. Esimerkkinä vaikka Julia Tukiaisen kuolema. Hankala oli välttää niitä "ihan oikein sille, mitäs eli niinkuin eli eikä pitänyt huolta itsestään"-kommentteja. Kuitenkin Juliakin oli jonkun tytär, sisko, ystävä, ihminen. Toisena esimerkkinä, pari viikkoa sitten junat oli myöhässä koska joku oli tehnyt itsemurhan hyppäämällä junan alle. Hyvin pian tämän jälkeen alkoi ilmestyä näitä "kiitti vaan sillekin, oon 20 minuuttia jo ollut tässä junassa"-juttuja. Oikeasti hei, joku on ollut juuri niin epätoivoinen että ei ole nähnyt muuta ratkaisua kuin päättää elämänsä. Ehkä voisi pysähtyä miettimään, lähettää voimiinnuttavia ajatuksia omaisille. Ihan oikea ihminen on juuri kuollut.
Sosiaalisesta mediasta on muodostunut kanava, johon ei tarvitse paljoa tunteitaan suodattaa. Kaiken voi postata tuoreeltaan, sen suuremmin ajattelematta. Viestiketjun poistaminenkaan ei välttämättä auta. Mielikuva on jo synnytetty vaikka sitä omaa seinäänsä jälkikäteen siivoaisikin.
Joskus on toki hyväkin että pääsee tuulettamaan heti tuoreeltaan. Mutta välillä voisi joku suodatin olla paikallaan. Tai suhteellisuudentaju.

Twitterissä taas näkyy ärsyttävän jos twiittaat väärin. Tai väärin ja väärin. Tapoja on monia ja ne on kaikki ihan yhtä oikeita. Osa twiittaajista tuntuu muutenkin kovasti pohtivan twiittiensä sisältöä nimenomaan siltä kantilta että seuraajia ei vain häviä. Seuraajia haalitaan lähes keinolla millä hyvänsä. Kamalasti pitää kuitenkin miettiä ettei vaan seuraajat katoa. Mitä väliä oikeesti? Mun mielestä tuossa tilanteessa voisi olla ehkä jo ihan paikallaan se että sulkee koneen ja lähtee vaikka ulos kävelemään.

Blogeissakin on omat ärsykkeensä. Varmaan jokainen on törmännyt enempi vähempi niihin varjopuoliinkin. LQ kirjoittikin hyvin siitä miten helposti ajatus kääntyy siihen minä=blogi. Samaistun itse tosi vahvasti tuohon LQ:n tekstiin. Kirjoitan itsekin mielummin "vakavia" kuin vain kevyttä höttöä. Sitäkin mutta myös sitä kolikon toista puolta. Mutta täällä tulee esille vain se yksi kolikko koko lompakosta. Ne muut kolikot kilisee siellä blogin ulkopuolella.

Jatkuvasti törmää myös siihen "jos ei kestä kuulla suoraa puhetta niin kannattaa pysyä poissa internetistä"-fraasiin. Millä siis suoranaisesti kuitataan huono käytös. Musta tämä on ilmiö mihin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Ihmisillä täytyy olla myös velvollisuuksia sosiaalisessa mediassa. Ja ihan normaalit käytöstavat. Nyt vain mietitään niitä oikeuksia.

Eräässä koulutuksessa tuli ilmi se että ihmiset valokuvaavat ja videoivat toisiaan suht surutta ja niitä jaetaan netissä ilman mitään kysyttyjä lupia. Kuulemma kasvava ongelma palvelualoilla. Parhaassa tapauksessa mukaan on liitetty myös henkilön nimi. Ja mukana saattaa olla myös todella suorasukaista ja epäasiallista viestintää. Vielä ei ole olemassa kovin ihmeellisiä säädöksiä sen suhteen että miten näissä tilanteissa pitäisi toimia tai mikä on sallittua. Kovasti kyllä puhutaan aina ihmisoikeuksista mutta ne on aina nimenomaan ne asiakkaan oikeudet, ei asiakaspalvelijan. Ja ihmiset tuntuvat olevan hyvin valveutuneita näistä omista oikeuksistaan. Velvollisuuksia ei sensijaan mietitä.

Millainen sosiaalisen median sitten pitäisi olla? Terävimmät särmät menettänyt ja siloiteltu pumpulimeri vai kaikenkattava kaatopaikka?

Mä mietin tosi paljon että mitä kirjoittaa. Enkä tarkoita nyt mitään lasten intimiteettisuojaa. Vaan vaikka nyt esimerkiksi työjuttuja. Mulla ei ole työnantajasta mitään pahaa sanottavaa mutta ylipäätänsä työnteosta olisi paljonkin asiaa. Pohdittavaa joka suuntaan. Minkä koen tosi tärkeäksi omalle päälleni työntekijänä. Juttuja mitkä ei ole millään tavalla sidoksissa työnantajaan. Mutta mitä voi kirjoittaa tänä päivänä? Kritisointi ei välttämättä ole huono asia ja eihän asioihin koskaan tule mitään muutosta jos kissaa ei nosta pöydälle. Jos asioista on puhunut julkisesti siellä itse pääkallopaikalla niin minkä verran niistä uskaltaa kirjoittaa sosiaalisessa mediassa? Jos ei kritisoi varsinaisesti työnantajaa.

Niin tai näin, lukutaito somessa on kyllä varsinainen haaste. Sekä omien juttujen että toisten juttujen kohdalla.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Myrkky

Nytpä seuraa taas aihepiiri josta en oikein tiedä että mistä vinkkelistä sitä lähestyisi. Saa nähdä jääkö pyörimään luonnoksiin vai päätyykö eetteriin asti. Vaikka aihe on vaikea niin en nyt kuitenkaan vaan pääse yli siitä että haluan siitä kirjoittaa.

Mulla on takana useampi työpaikka ja enempi vähempi jokaisessa olen huomannut saman seikan. En tiedä onko kyse sukupuolesta, luonteesta, suomalaisuudesta vai näiden kaikkien sekoituksesta. Pitkään myös ajattelin että se vika on mussa. Että mä olen jotenkin provosoiva ja päädyn vaan törmäyskurssille ihmisten kanssa. Varmasti vikaa on minussakin. Mutta ei vain minussa.

En halua nyt leimata mitään tiettyä yhteisöä koska näitä tyyppejä on ihan kaikkialla. Mutta omalla kohdalla heitä on eniten osunut kohdalle työpaikalla. Yllättävän monessa työyhteisössä löytyy se yksi riidankylväjä joka myrkyttää koko työyhteisön.
Miten se on edes mahdollista? Että yksi ihminen saa aikaan niin paljon pahaa verta. Ja näitä tyyppejä löytyy monesta muustakin yhteydestä kuin vain sieltä omalta työpaikalta. Naapurustosta, vanhempainillasta, kaupan kassajonosta. Tyyppejä ketkä marmattaa siihen malliin että imevät ympäriltään kaiken hyvän energian. Ketkä tukahduttaa peruspositiivisuuden. Ihmisiä, joilla on ihan täysin omat käyttäytymisssääntönsä. Jotka saavat itse valita ketä esimerkiksi tervehditään tai kenen kanssa keskustellaan. Ja jotka pyrkivät häivyttämään sut maailmankuvasta pelkästään sillä että vaientavat sut leikkimällä että et ole olemassakaan. Jotka pyörittelevät silmiään ja huokailevat joka kerta kun sanot jotain. Tiedätte varmaankin ihmistyypin.

Keskustelin erään ihmisen kanssa aiheesta ja hän koki nämä ihmiset kiusaajina. Itse niputan nämä lähinnä aikuisteinien genren alle. Mä en nimittäin jaksa alistua kiusattavaksi. En enää tässä iässä.
Aikuisteinit käyttäytyvät ja toimivat vähän kuten teinit tai pikkulapset mutta ovat jo täysi-ikäisiä. Useimmiten siitä teini-iästä on jo ihan älyttömän pitkä aika ja kaiken järjen mukaan pitäisi osata toimia yhteisössä jo sillä tavalla kuten voisi odottaa. Kun ollaan kuitenkin kaikki jo näennäisesti aikuisia. Asiat ajetaan läpi kiukuttelemalla ja yhteistyökykyä löytyy yhtä paljon kuin kuivuneesta kuulakärkikynästä. Niskojaan nakellen nämä ihmiset liikkuvat, kehonkuva kirkuen vääryyttä ja julistaen äänettömästi että vika on sinussa. Oma peilikuva on puhdas.

Mulla ei ole mikään tarve miellyttää kaikkia mutta tykkään käyttäytyä kivasti ihmisiä kohtaan. Kaikista ei tarvitse tykätä mutta pääsee helvetin paljon helpommalla kun yrittää tulla jotenkin toimeen. Hymyllä saa paljon aikaiseksi ja mulla sattuu vielä olemaan melkoisen kivannäköinen hymy. Rauhallisuudella saavuttaa melkolailla hankalissakin tilanteissa ja konfliktien kohdalla kysytään ennenkaikkea tilannetajua. Mutta mitä enemmän olen se minä joka olen niin sen enemmän se tuntuu tiettyä ihmisryhmää ärsyttävän. Se tuntuu olevan lähestulkoon sairasta että haluaa tulla toimeen ihmisten kanssa, eikä ota tai tee asioista henkilökohtaisia.
Sinänsä koen olevani onnekas sillä olen aina ollut sellaisissa työyhteisöissä joissa asioihin on puututtu kun se kissa vain on nostettu pöydälle. Valitettavasti se nostaja olen ollut monesti minä. Jonkun on oltava se viestintuoja. En haali sitä roolia itselleni mutta en myöskään kestä epäkohtia. Aina se viestintuoja myös saa osumia. Joskus kovemminkin. En silti muuttaisi mitään.

En tiedä onko se vain minä ja mun pää mutta musta tuntuu että mitä paremmin viihdyt työssäsi ja alallasi niin sen varmempaa on että sua karsastetaan työpaikalla. Töissä ei saa viihtyä eikä siellä ainakaan saa olla kivaa. Siellä pitää kärsiä ja muistaa tasaisin väliajoin marmattaa siitä kuinka tänne nyt piti taas raahautua. Nämä aikuisteinit tuntuvan pyhittävän sen oman elämänsä kurjuuden maksimoinnille ja koska heillä on paskaa niin kaikilla pitäisi olla paskaa. Tokikin se paska on kovin suhteellista ja loppupeleissä asiat ovat oikeasti vain hyvin. Mutta koska kärsimyksestä on tehty elämäntapa niin tekemällä tehdään niitä ongelmia sinne omaan elämään. Ja siitä pidetään huolta että se myös näkyy ja kuuluu. Heillä on kaikki aina vähän huonommin ja raskaammin kuin meillä muilla.

Ollaan tyytymättömiä ympäristöön vaikka oikeasti ne tyytymättömät seikat löytyisikin sieltä omien korvien välistä ja sieltä omasta elämästä. Muttakun sitä ei vaan pysty myöntämään ja kohtaamaan. On helpompi vierittää syitä kauemmaksi omasta navasta. Kuitenkaan se olo ei helpota. Vaan tilanne paisuu paisumistaan. Musta tuntuu jo ajatuksena kamalalta että pitäisi elää noin. Vältellä kaikkea ja vaan päivästä toiseen elää tyytymättömänä. Kamalan raskaan kuuloista. Katkeralta maistuva ihmiselämä.

Huh, helpottipas!

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Katufestarit ja Hanami

Jos tuossa viikolla valittelin että pusken vapaa-ajan kaikkea täyteen niin tämä viikonloppu oli taas oikein passeli esimerkki siitä.

Lopetin töissä valvomisen perjantaiaamuna ja muutaman tunnin voimaunien jälkeen suunnistettiin kauppaan ja metsästämään kummipojalle synttärilahjaa. Kroppa kävi ilmeisen ylikierroksilla koska sain illalla vielä kuningasidean painua salille. Tuntui yllättävän hyvältä vaikka niskassa olikin vinksallaan oleva vuorokausirytmi ja univelat. Uni tuli nukkumaan mennessä välittömästi.

Lauantaina olikin jokavuotinen Arabian katufestivaali. Pistetään marinat nyt tähän ensin niin voidaan sitten loppuaika vaan hehkutella. Nimittäin tämäkin tapahtuma paisuu vuosi vuodelta. Viime vuonna n. 8000 kävijää tuntui siltä että siinä on porukkaa just riittävästi. Tänä vuonna määrä ylitettiin, en nyt tiedä voinko sanoa että reippaasti mutta varmasti ylitettiin. Tapahtumapaikat on aika rajalliset ja kun väkeä on paljon niin alkaa olla hetkittäin olo että ei ole enää kivaa. Tänä vuonna nyt vielä jotenkuten meni. Mutta jos määrä tuosta vielä kasvaa niin se alkaa olla järjestäjille melko haaste. Ja kasvaahan se koska sana leviää aina kivojen tapahtumien kohdalla.
Kaunis ja lämmin kelihän suosi, mikä oli tosi mukavaa. Mutta lämpimän ilman myötä esille ilmestyy myös bissen lipittäjät, jotka mua henkilökohtaisesti ärsii näissä koko perheen tapahtumissa. Pari puistobisseä on ihan ok, mekin harrastetaan sitä. Mutta ehta kännääminen on ihan nounou tämmöisissä. Harmi jos tästä tulee sellainen puistokännitapahtuma koska musta on ollut osittain ihan mahtavaa että kaikista meidän puistoista huolimatta tuo kulttuuri on puuttunut täältä. Alppipuistoon ei kuitenkaan ole täältä kovin pitkä matka. En haluaisi uskoa että mä vaan olen liian niuho.

Katufestivaalien humua

Mutta sitten niihin kivoihin juttuihin! Mun mielestä Arabian katufestarit on yksi kesän kivoimmista jutuista. Ehkä isoimpana kivuutena se että kaikki tapahtuu kirjaimellisesti tässä meidän omilla pihoilla ja meidän omilla huudeilla. Koti on ihan vieressä ja sinne pujahtaa hetkessä jos haluaa vaikka käyttää oman kodin vessaa. Ja on kiva kun pystyy moisen mahdollisuuden tarjoamaan kavereillekin. En ehkä olisi vielä kymmenisen vuotta sitten ajatellut että arvostan oikeaa vessaa näin paljon.
Olen aiemminkin kirjoittanut että täälläpäin on todella aktiivinen asukasyhdistys ja sehän tämänkin tapahtuman takana on. Katufestareilla jos missä tulee ilmi tämän kaupunginosan yhteisöllisyys ja eilen kyllä kiteytyi niin hyvin itselle se oikea olo siitä ratkaisusta että ei olla muuttamassa täältä pois.
Katufestarithan on ennenkaikkea suuri kierrätystapahtuma mutta tänä vuonna ei kovin ihmeellisiä kirpparilöytöjä tehty. Mutta se ei haitannut yhtään! Oli kiva nähdä naapureita ja kavereita, lapset viiletti milloin missäkin, musiikki raikasi ja ihmiset oli hyvällä tuulella. Kaverilla on Kolmosen ikäinen tyttö ja nyt nämä meidän taaperot alkavat olla senikäisiä että tajuavatkin toistensa olemassaolosta jotain. Huvittavaa seurata kun kumpikin höpöttää sitä taaperotalkia ja sujuvasti ymmärtävät toisiaan. Taaperot jammailivat musiikin tahdissa, kävivät paijailemassa koiria ja välillä tulivat ottamaan huikkaa vesipullosta. Kaksikko huiteli sujuvasti omillaan ja me aikuiset nautittiin kaikesta.
Ja se keli! Kesä yllätti täysin, mä ja Siippa hieman kärähdettiin koska ihan tosissaan ei tajuttu että on oikeasti niin lämmin. Oltiin kyllä varjossa suurinosa ajasta mutta se vähäinen aurinko mitä saatiin niin oli sitten liikaa. Kolmas oli sentään oikeaoppisesti suojattu.
Koko päivä tuli vietettyä ulkosalla ja koska en ilmeisesti ollut vielä tarpeeksi uupunut niin suuntasin vielä lasten kanssa vaateostoksille. Ekalla on koulussa tanssiaiset tiistaina ja sinne oli toiveena siisti vaatetus. Meidän käsitykset ei osuneet yhtään yksiin mutta saatiin senverran sovittua että converset ja chinot on riittävän siistit. Yläosa puuttui joten sitä suunnattiin etsimään. Lisäksi haussa oli kesäkengät Kolmoselle. Siippa suuntasi meidän kavereiden kanssa sillä aikaa kotiin kokkaamaan ruokaa koko meidän festariväelle. Illalla vielä sauna ja voin kertoa että ei tarvinnut paljon unta houkutella.



Sunnuntaina olikin vuorossa Hanami-juhla Roihuvuoren kirsikkapuistossa. Mä olen ollut tietämätön koko japanilaisen puiston olemassaolosta joten nyt oli hauska suunnata kokonaan uuteen paikkaan. Kirsikankukkien kukinta oli valitettavasti jo osittain ohitse mutta kaunis päivä sattui onneksi tällekin päivälle. Me keskityttiin lähinnä loikoilemaan ja bongailemaan parhaiten pukeutuneita juhlijoita. Lolita-tyttöjä näkyi varmaan eniten mutta vilahteli seassa muutama manga ja harajukukin. Kuvia en kehdannut räpsiä kysymättä ja kun oli niin kiva vaan pötkötellä niin en jaksanut nousta kyselemään. Kolmas nukkui päikkärinsä puistossa ja me ihmeteltiin kaikkea mitä nähtiin ja kuultiin.
Mua mietitytti että mitenhän Suomessa asuvat japanilaiset kokevat nämä juhlinnat. Ovatko ne täällä vain huono yritelmä alkuperäisestä vai saadaanko sitä aitoa alkuperäistä tunnelmaa yhtään välitettyä?


Hanami tarkoittaa japaniksi kukkien katselemista ja se on Japanissa vuoden tärkein juhla

Koukattiin kotimatkalla Subwayssa vaimentamassa nälkä ja koska Kolmaskin heräsi niin suunnattiin vielä leikkipuistoon. Koko viikonloppu hurahti siis oikeastaan ulkona. Saldona paljon pisamia nenänpäässä ja aurinkorasvalta tuoksuva nahka. Äkkiä se meni tämäkin viikonloppu!

Ensi viikonloppuna sitten Kumpulan kyläjuhlat, Maailma kylässä ja Siivouspäivä.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Supersalainen synttärisuunnitelma

Kun julkaisin heti aamusta 7/7-päivityksen niin olisihan se pitänyt arvata että ei kannattaisi. Ei vielä. Että kyllä tässä päivän mittaan puskisi materiaalia.

Aloitin taas öisen (palkallisen) kukkumisen ja ennen mun yövuoroja on aina kamala kalabaliikki ja häsellys kauppojen ja muiden hoidettavien asioiden kanssa. Yövuorojen ollessa päällä kun mä olen melkolailla poissa pelistä. Ja ne pätkät mitä olen kotona hereillä niin koitan vain lököillä lasten kanssa. En todellakaan kykene kovin vaadittavaan aivolliseen toimintaan, pelkkä keskustelu on joskus jo ihan riittävän haasteellista. Ainakin jos odotetaan jotain selkokielistä vastausta.

No eniveis, koko päivähän oli luonnollisesti buukattu jo aamusta pitäen täyteen. Mä olen älyttömän hyvä organisoimaan mutta kalenterin täyttämistä ja käyttämistä en ole tähän ikään mennessä oppinut. Musta tuntuu että en niinkään työnteolla saata itseäni tähän koska se vitun loma alkaa-moodiin vaan sillä että pusken vapaa-ajan täyteen kaikkea.

Me ei olla käyty pesutuvassa varmaan kolmeen kuukauteen. Ei vaan saatu aikaiseksi varata ja pari aikaa taas tyystin unohdettiin. Lakana- ja pyyhekaappi kirkuikin tyhjää ja nyt oli jo pakko alkaa toimimaan. Heti aamusta kärrättiin siis pesutuvan koneet täyteen pyykkiä. Mä olin suunnitellut viettäväni kaksinaista aikaa Kolmosen kanssa, se kun on viime päivät ollut jotenkin tosi äidin sylipoikaa, Siipan viettäessä kotiäidin laatuaikaa pesutuvassa (eli yksin omassa rauhassa). Luonnollisesti Kolmas karjui isänsä perään koko kaksituntisen.

Kun pyykkikeko oli tainnutettu tai pikemminkin saatettu pikkaisen pienikokoisemmaksi, karkasin mä salille. Minuuttiaikataululla toki tämäkin koska nurkan takana odotti Tokan hammaslääkäri. Tietysti juuri tänään se reeni olisi kulkenut vähän pidemmän kaavan mukaan ja olisi huvittanut olla vähän kauemminkin. Pakko oli kuitenkin ampaista että ehtii suihkussa käydä eikä tarvitse hönkiä hikisenä hammaslääkärissä.

Siinä toisella kädellä itseäni pestessä ja toisella kädellä vähän syödessä mietiskelin että hammaslääkäristä ei kyllä ole mitään varmistustekstaria tullut. Mutta eikai niihin voi luottaa. Kyllä se aika varmasti on! Vaatteet päälle ja tukka märkänä pihalle!

Puolessa välissä kun ajoin Tokan koululle tuli mieleen että mahtaakohan pojalla olla se purennanohjain mukana. Luonnollisestikaan lapsi ei vastaa puhelimeen kun sille yrittää soittaa. Miljoonasti. Siippa varmisti epäilykseni, kotonahan se aparaatti tietenkin oli. Tokihan olin jo tässä vaiheessa sikana myöhässä. Parit liikenteenvaarantavat u-käännökset ja Siipan parvekkeelta nakkaama purennanohjain mukana uuteen yritykseen! Koppasin Tokan koululta mukaan ja ehdittiin hammaslääkäriin juuri siihen aikaan kun meillä oli se aika. Pientä sykkeen nostattavaa sadan metrin pikajuoksua se vaati mutta ehdittiin. Ja mulla oli jopa parkkirahaa kerrankin mukana!

Kun saavuttiin paikalle niin vastaanotto oli kiinni ja se ilmoittautumisautomaatti rikki. No eikai siinä. Tiedettiin minkä oven takaa kutsutaan joten eikun istumaan ja odottamaan.
Tokan oikomishammaslääkäri on aivan mahtava, kuten olen miljoonaan otteeseen aiemminkin kehunut. Ajat ei ole koskaan montaa minuuttia myöhässä. Paitsi tänään. Henkilökuntaa ei näkynyt paikalla laisinkaan, kahvihuoneesta kantautui vain kovia eläköön-huutoja. Puolen tunnin istumisen jälkeen lähdin metsästämään edes jotakin etäisesti työntekijän näköistä joka sitten lähti sieltä kahvihuoneesta hakemaan sitä meidän hammaslääkäriä joka saapui paikalle suupielet pullanmuruissa todeten että ai oliko teillä aika tänään? No ei ollut, muuten vaan tultiin tänne lorvimaan!
Raivokkaan näppäimistön naputtelun jälkeen selvisi että meidän aika puuttui koneelta kokonaan. Tai ei puuttunut mutta se oli merkitty vasta parin viikon päähän ja tyystin eri kellonaikaan. No, onneksi avasin suuni eikä vain häivytty paikalta.
Tokan suussa näytti vallan hyvältä mutta tämä nykyinen purennanohjain ei pelkästään riitä vaan poika tarvitsee myös jonkun takavetokojeen. Joka päässä nukutaan. Mua vähän kammotti että pojan suuhun tulee yöksi lisää tavaraa tuon nykyisen lisäksi mutta Toka oli itse tosi avoimin mielin. Poistuttiin hammaslääkäristä lopulta miljoonan ajan kanssa. Lähiviikkoina suuhun asennetaan jos mitä koukkua ja kuminauhaa mutta palataan näihin vaikka joskus toisten kun tiedän itsekin asiasta enemmän.

Toka täräytti eilen kotiutuessaan että sen kaverilla on tänään synttärit. Monta viikkoa tämän samaisen kaverin synttärit on olleet fokuksella ne on ehkä huomenna. En ole kovin vakavasti ottanut puheita noista synttäreistä koska oikeasti kuvittelin että yksikään vanhempi ei täräytä lapsensa synttäreiden kutsuja vain vuorokautta aiemmin. Miten väärässä olinkaan. Näköjään se on toisten mielestä ihan hyvä käytäntö. Voin kertoa että kolmen lapsen perheessä se ei ole. Tokan meno koko kekkereihin oli kaiken aikaa hyvin epävarmaa juurikin lyhkäisen varoajan takia ja kello oli jo miljoonasti enemmän kuin olin ajatellut sen olevan kun hammaslääkäristä päästään. Parin sotasuunnitelmallisen puhelun jälkeen kotiin päätettiin kuitenkin että kyllä se synttäreille meno onnistuu. Paitsi että synttärisankari olikin päättänyt kutsua tilalle toisen. Mä hyvin, hyvin harvoin hermostun vieraille lapsille mutta nyt oli tosi lähellä etten olisi maininnut pientä rakentavaa kommenttia niin itse synttärisankarille kuin hänen vanhemmilleenkin. Lapseni pettymys oli melkoista suolaa haavoihin mutta se meni onneksi myös ohi.

Siipalla on synttärit torstaina ja koska en taas saa aikaiseksi mitään kuin viime tingassa niin ampaistiin vielä Vantaan perukoille hakemaan lahjaa. Ollaan jo pari viikkoa puhistu poikien kanssa Supersalaisista synttärisuunnitelmista. Siippa on kaikinkeinoin yrittänyt onkia tietoonsa että millainen lahja ja mistä haetaan mutta tietääkseni kaikkien hoksottimet ovat pelanneet ja kukaan ei ole möläyttänyt mitään. Koska siellä hiien hammaslääkärissä meni niin tolkuttoman kauan niin osuttiin toki pahimpaan ruuhkaan mutta se nyt ei enää tässä konkurssissa niinkään tuntunut. Siinähän junnutettiin. Napattiin vielä Arnoldsilta donitsit mukaan koska kakkuillaan vasta viikonloppuna. Kaikenkaikkiaan saatiin pitkästä aikaa viettää Tokan kanssa muutama mukava yhteinen tunti. Juteltiin paljon. Kaikki härdelli kääntyikin vaan kivaksi vaikka kiirettä olikin. Mulla on kyllä ihan mahtavat lapset!

Päästiin kotiin ihan järjettömän myöhään mutta siitä huolimatta kerkesin hetken nukkumaan ennenkuin piti nostaa kytkintä. Taas. Nyt sitten lepäillään töissä loppuyö. Valmistautuen kotona olevaan hallittuun kaaokseen.

6/7 ja 7/7

Eilinen uuvutti niin paljon että kone pysyi kiinni joten haastekin jäi päivittämättä. Yksi asia on vituttanut ja ärsyttänyt enempivähempi jo useamman päivän joten se olkoon nyt aiheena kahden päivän edestä.

Itsekkäät ihmiset jotka onnistuvat myrkyttämään koko yhteisön. Ihmiset jotka eivät kykene yhteistyöhön  eivätkä peittele inhoaan. Tyypit, joista oma intuitio ja vaisto pistää hälytyskellot kirkumaan täysillä ja käskee pysymään kaukana. Ja kuitenkin on vain pakko kestää ja kyetä toimimaan. Yhteiskuntamme Ihmisperseet

#enitenvituttaakaikki


maanantai 12. toukokuuta 2014

5/7

Se kun taapero poistaa kännykästä ne kaikista parhaimmat videot ja valokuvat ja icloudiin ei ole siirtynyt mitään moneen kuukauteen. 

#enitenvituttaakaikki

Minä, vanhempi

Eilen oli äitienpäivä. Mä olin töissä ja koko päivän superväsyneenä (oma syy, Euroviisut valvotti) ja varsinaisena mielensäpahoittajana (töijuttuja ja myös myöhemmin illalla kun mun äiti pelotteli Kaksikkoa mun mielestä täysin kohtuuttomasti aivoihin kertyvistä pesuaineista). Eilen oli mun kolmastoista äitienpäivä. Kotiuduttuani töistä sain hyvää ruokaa ja mahtavia lahjoja ja itkettäviä kortteja. Oli ihanaa ja rima asetettiin isänpäivää ajatellen hurjan korkealle. Kuitenkin oma mielentila ja olo on viime viikkoina ollut sellainen että en olisi enempää äitienpäivää jaksanutkaan. Ei liikaa huomiota eikä liikaa hösellystä.
Mitään kovin syväluotaavaa en jaksa nyt miettiä koko äitienpäivästä. Mutta linkkaan mahtavan Reetta Rädyn kolumnin eilisestä hesarista. Hyviä ajatuksia!

Mä mietin paljonkin sitä millainen vanhempi haluan olla. Eri-ikäisillä lapsilla on erilaiset tarpeet. Erilaisilla lapsilla on erilaiset tarpeet. Mä haluan olla jokaiselle lapselleni juuri sellainen äiti kuin hän kokee tarvitsevansa. Mutta jos ajattelen ihan yleisellä tasolla niin on muutama juttu jotka mulle itselleni on tärkeitä vanhemmuudessa.

Toivon että pystyn olemaan äiti joka ei elä lastensa kautta. Joka ei suunnittele lapselle tietynlaista uraa tai odota että lapsi suoriutuu vain mun odotusten mukaisesti.

Toivon että jaksan tukea lapsiani aina ja kaikessa. Vaikka oma näkemys olisi muuta ja vaikka kuinka näkisin ennalta että perse edellä mennään puuhun ja kovaa.

Toivon että olisin helposti lähestyttävä ja turvallinen vanhempi. Että asian kuin asian suhteen muhun uskottaisiin ja mulle haluttaisiin puhua asioita.

Toivon että olisin vanhempi joka jaksaa kannustaa lasta yrittämään. Vaikka välillä tulisi odottamattomia stipluja ja mahaplätsejä.

Toivon että olisin vanhempi joka saa valettua lapsiin sen uskon että elämä kantaa ja asioilla on aina tapana järjestyä.

Haluaisin jaksaa niinäkin hetkinä kun aivo repee esikoisen hävittäessä bussikorttinsa kerran kuussa. Tai kun Toka soittaa suutansa ja käyttäytyy ihan perseilevästi. Tai kun Kolmas raapii ja repii eikä vaan lopeta vaikka kuinka monta kertaa sanotaan. Aina en jaksa. Ja sekin on ihan ok. Vanhemmuus jos mikä on opettanut ja kasvattanut mua olemaan armollinen myös itseäni kohtaan.


Tämän vuoden äitienpäiväkakku. Vadelmaa ja kinuskia.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

4/7

Sitkeässä mylläävä poskiontelontulehdus, kipeä korva ja siitepölyallergiat. Väsyttää olla koko ajan väsynyt ja vetämätön. Kaikki tuntuu paskalta kun ei jaksa.

Onneksi on perhe ja mahtava työyhteisö. Ja aika tarkalleen kaksi kuukautta töitä ennen kesälomaa. Kyllä se tästä.

#enitenvituttaakaikki

lauantai 10. toukokuuta 2014

3/7

Olen buukannut itseni vahingossa töihin sunnuntaiksi huomaamatta että silloin on äitienpäivä. Puhumattakaan siitä että tänään tulee Euroviisujen finaali. Kello soi klo 6 aamulla.

No. Valvotaan sitten.

#enitenvituttaakaikki

Hair!

Mä hyvin harvoin jaksan olla mikään naisasiayhdistyksen puolesta puhuja. Haluan kyllä tasa-arvoista maailmaa mutta en halua sitä vain eri sukupuolien välille vaan pikemminkin ihmisten välille. Ihmisryhmien ym.

Eilen kuitenkin kilahdin ihan totaalisesti entisen poikaystävän postatessa tämän videon saatesanoilla "ei pieni määrä karvoja ole pahasta mutta miksi tässä piti vetää nyt ihan överiksi? Näistä kahdesta vaihtoehdosta valitsen mielummin sen karvattoman vaihtoehdon".

Siis mitä vittua?!?!?!?!?

Jos joku nyt ei jostain syystä näe tai pysty katsomaan tuota videota niin siinä kuvataan alastonta naista, selällään ja oikein eteerisesti makoilemassa. Naisella ei ole laisinkaan karvoja vartalollaan kunnes kameran zoomatessa lähemmäksi niitä alkaa yhtäkkiä kehoon ilmaantumaan. Siis ihan näihin kohteiseen missä naisihmisellä nyt karvoja tuppaa kasvamaan. Kainalot, sääret, bikinialue. Täysin normaalissa määrin, ei puhuta nyt mistään gorillakeissistä.

Mä en ole koskaan tätä karvakauhua täysin ymmärtänyt. Itse olen kokeillut about kaikki vaihtoehdot ihan mielenkiinnosta ja jotta tietäisin että mistä nyt vouhkataan. Ja ihan kantapään kautta olen oppinut että miksi se on ihan hyvä että tietyissä paikoissa niitä karvoja vähän on. En ole oloani kokenut tai tuntenut sen puhtaammaksi tai käytännöllisemmäksi, oli karvoja vartalolla tai ei. Enempi kyse on siitä että mikä on ollut muiden silmään kaunista ja hyväksyttävää.

Mun on ylipäätänsä hyvin vaikea ymmärtää sitä että mikä ja miksi niissä karvoissa nyt ällöttää? Ymmärrän että ihan estetiikan vuoksi ehkä jollain alusvaatemallilla olisi ihan jees jos paikat ei pursuaisi naavaa. Mutta noin muuten. Norminainen. Mikä tämä karvattomuusläppä länkkäreillä oikein on? Miksi aikuisen naisen pitäisi näyttää pikkutytöltä?

Asia mietityttää mua myös vanhemman vinkkelistä. Muistan että yksi murrosiän hämmentävimmistä muutoksista oli juurikin se karvojen kasvaminen. Ne tuntui jotenkin ällöttäviltä koska olo oli hämmentynyt. Miksi näitä tulee ja mitä niille pitäisi tehdä? Mä tulen lapsuudenkodista jossa näistä asioista ei hirveästi puhuttu, mä olen koulusta ja lukemalla oppinut sen mitä silloin tiesin. Ja koska se oli ajalla ennen intterin nettiä niin se skaala ei älyttömän laaja ollut mitä sitä tietoa tarjolla oli. Ajan kanssa olo tietysti helpotti kun näki että okei no hei kasvaa niitä muillakin. Mutta kyllä mua nyt, aikuisena mietityttää että jos se viesti on että "karvattomuus on kaunista, karvat on rumia" niin mitä se tekee siellä kasvavassa, hämmentyneessä mielessä? Kun vallalla on tämmöisiä mielteitä mitä tuntuu yllättävän iso osa ihmisistä kannattavan niin voiko meidän nuoret muuta kuin kasvaa vähän vinksalleen? Ja sitten ihmetellään ja kauhistellaan että mistä ne repii noita kauneusihanteita.

Muistan että ajelin sääret ensimmäistä kertaa 12-vuotiaana. Kesäleirillä ja kaverin esimerkistä. Mulla ei ollut mielessä käynytkään ennen sitä että niitä sääriä pitäisi ajella. Muistan että vähän ihmettelin sitä että niin pitäisi tehdä mutta tuon ikäisenä oli joskus helpompi mennä mukana kuin ajatella asioita. Ainakaan mitenkään kovin pitkäkantoisesti. No ei varmaan tule yllätyksenä jos kerron että tänä päivänä muistutan vuoristogorillaa. Karvankasvu on pitkää ja paksua ja kovaa. Uskon että syynä on osittain tuo aikaisin aloitettu sheivailu.

Nykyään toki karvanpoistoon on melkolailla enemmän apuvälineitä kuin 90-luvun alussa, mun aloitellessa karvojen poistoa. Ja toki mäkin kroppaani siistin karvoista, juurikin tuon vuoristogorillan habituksen takia. Mutta tässäkin hommassa mä kuitenkin liputan enemmän sitä luonnollisen näköistä kuin kliinistä.
Mulla on tapana esimerkiksi uimahallissa tarkastella ihmisten vartaloita. Ja ei, en ole mikään kyttäävä pervo mutta tarkoitan nyt lähinnä sellaista yleismalkaista katselmusta. Havainnoin millaisia naisia mun ympärillä on, nuorista vanhoihin. Ja siinä samalla aika hyvin huomaa näitä karvahommiakin. Ja mun täytyy kyllä sanoa että musta esimerkiksi brasilialainen vahaus down there on ihan järjettömän ruman näköinen. Bikinirajaa saa mun puolesta siistiä koska toki se on esteettisesti kivemman näköistä kun sieltä uikkarin alta ei törrötä mitään. Mutta jos törröttää niin eikö se ongelma ole lähtökohtaisesti katsojan silmissä, jos kantajaa itseään asia ei häiritse. Eikai se bikinirajan siistiminen ole kuitenkaan  mikään oletus että niin pitäisi tehdä. Ei se ole sellaista hygienian hoitoa mikä on kohteliasta jo ihan muitakin ihmisiä ajatellen, kuten vaikka nyt suihkussa käynti ja hampaiden peseminen on.

Kymmenisen vuotta sitten karvojaan ajelevaa miestä pidettiin metroseksuaalina. Nykyään se ei taida olla enää vain yhteen ryhmään rajattua. Mutta jokatapauksessa tuntuu että miehellä ne karvat on kuitenkin ihan okei. Toki miehillä se karvankasvukin on ihan eri sfääreissä useimmiten kuin naisilla mutta silti. Miksi ne karvat on miehillä ok mutta naisilla ei? En tarkoita että kainalokarvaisen naisen pitäisi nyt hihattomassa heilua mutta miksi niin ei voisi tehdä jos itse haluaa? Miksi ne karvat naisella on jotenkin "likaisuuden" merkki? Ja sitten kuitenkin vastavuoroisesti osa karvoista, kuten ripset tai hiukset, "pitää" naisella olla tuuheat ja terveennäköiset ja pitkät ja kiiltävän upeat.

Tiedän monia naisia ketkä tykkäävät siistiä bikinirajojaan ja ylipäätään karvoitusta käytännöllisyyden kannalta. Paljon urheileville vähempi on kivampi ihan hikoilunkin kannalta. Karvahan lämmittää. Lisäksi kuukautisten aikana tuntuu jotenkin puhtaammalta jos alakerrassa ei ole sitä karvaa niin paljoa. Mutta nuo on musta valintoja jotka on tehty nimenomaan käytännöllisyyden kannalta, ei vain sen mukaan että karvat on rumia. Ja nimenomaan tuo on nyt se joka mulla hiertää. Lisäksi jos nyt vielä palataan nimenomaan tuohon linkin videoon niin mun mielestä siinä on nainen jolla on ihan normaali määrä karvoitusta. Ei mitenkään silmiinpistävän paljon. Mistä se kertoo jos normaali on liikaa ja överiä?

Ps. Tänäänkö se puolimaraton oli? Onnea ja jaksuja blogijuoksijoille!! Ihailen, valtavasti. Itse en pystyisi, en todellakaan.

perjantai 9. toukokuuta 2014

2/7

Perheenjäsenet jotka eivät kuuntele ja se että olen luvannut olla sanomatta mitäs minä sanoin.

Kerta toisensa jälkeen. Ne ei kuuntele ja ne mokaa, ne ei kuuntele ja ne mokaa, ne ei kuuntele ja ne mokaa. Ihan jokainen tämän perheen y-kromosomi. Vittu että vituttaa pyörittää samaa rikkinäistä levyä. Oppisivat saatana.

#enitenvituttaakaikki

Mielikuvittelua

Mulla on päällä joku kokovartaloväsy. Nukuttaa, energiat on nollissa, olo on vetämätön, jaksaminen olematonta. Tuntuu että flunssa ei tahdo nyt millään hellittää, päätä särkee ja hartiat on betonia. Korviin koskee ja nenässä rutisee. Haluttaisi vaan nukkua mutta kuitenkaan uni ei tahdo tulla. Alkaa tuntumaan että ihan tosissaan on loman tarpeessa. Onneksi lapsilla se alkaa tämän kuukauden jälkeen. Helpottaa ihan älyttömästi kun 4/5 pataljoonasta on kotona ja aikatauluttomana. Kun vain yksi on oravanpyörässä niin paine vähän hellittää.
Ei jaksa keskittyä jotta syntyisi mitään sanottavaa. Ihan hyvä joskus niinkin. Ehkä. Jotain on kuitenkin mielessä pyörinyt tälläkin viikolla.

Vaikka kuinka sitä yrittää lukea blogeja laajalla skaalalla niin helposti ne joita eniten seuraa, ovat sellaisten henkilöiden ylläpitämiä jotka ovat suurinpiirtein samassa elämäntilanteessa. Mielenkiinnon kohteita riittää mutta se tarttumapinta tuntuu olevan isoin niissä teksteissä joihin pystyy samaistumaan. Tai jotka tunnistaa.

Twitterissä taas seuraan eniten ihmisiä joiden elämä ja arki on jotain ihan muuta kuin oma. Äkillisiä työmatkoja toiselle puolelle maapalloa, järjettömän pitkiä työpäiviä, afterworkia. Kaikki tuntuu mun silmissä jotenkin tosi spontaanilta. Ja vähän huolettomaltakin. Varmasti heilläkin, kuten jokaisella, on ne omat huolensa ja murheensa. Mutta nekin tuntuvat niin kaukaisilta. Kuten se koko eleltävä elämä, koska mulla ei ole siihen mitään tarttumapintaa. Isommin en jaksaisi seurata tarkkoja selostuksia jostain niin kaukaisesta mutta 140:n merkin mikrobloggaaminen on juuri sopivasti jotta kiinnostaa.

Joskus on hauska miettiä millaista elämä olisi jos olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Kyse ei ole siitä että olisi tyytymätön tähän nykyiseen vaan puhtaasti mielikuvittelusta. Kun seuraa omaa ikäryhmää, joiden arki on tyystin erilaista kuin itsellä. Ja huomaa että joku elää ihan toisenlaista arkea ja itsellä ei ole mitään käsitystä siitä että millaista tuo tuollainen on.

Mitäpä jos olisikin valinnut tyystin eri alan? Toimistoaikaisen. Tai paljon reissaamista vaativan. Työn jossa kello olisi ehkä vain suuntaa antamassa. Etätyömahdollisuus. Pitkät lounaat. Casual Friday. Edustustapaamisia. Puhelinetu. Lounasseteli. Korkokengät. Viikonloput aina töistä vapaata.

Mitä jos ei olisi hankkinut lapsia? Kaipaisiko sitä vanhemmaksi? Vai tuntuisiko että piirua vaille 34-vuotiaana ei sille tielle uskalla enää lähteä. Että parempi pitää nämä saavutetut hyödyt ja huvit. Miltä tuntuisi jos ei koskaan olisi tai tulisi vauvakuumetta? Olisiko sitä verhonnut itsensä vanhemmaksi lemmikeillä ja kummilapsilla vai nauttisi vaan villisti siitä vastuuttomuudesta jonka on valinnut.

Mitä jos asuisi ulkomailla? Kaipaisiko Suomeen? Olisiko jossain valtavassa metropolissa vai jossain pienemmässä kaupungissa. Tuntuisiko kotimaa vain kaukaiselta junttilalta vai lintukodolta jota ei osannut arvostaa?

Mitä jos asuisi jossain toisessa kaupungissa kuin Helsingissä? Vaikka kokonaan toisella puolella Suomea. Juurtuisiko sitä sinne uuteen vai kaipaisi vaan jatkuvasti sitä etelää.

Elämä on onneksi siitä vinha juttu että tiettyjä asioita voi tarvittaess muuttaa. Ja tiettyjen asioiden ei haluaisi mistään hinnasta olevan toisin.  Tuntuu kyllä aika hyvältä just näin ja just näillä.

Ps. Kolmas on kipeänä ja mulla on soinut koko yön päässä Kaija Koo. En tiedä kumpi tuntuu epäreilummalta.

torstai 8. toukokuuta 2014

1/7

Kaikki tuntuvat osallistuvan siihen sadan päivän haasteeseen jossa listataan iloisia asioita. Minä sen sijaan otan kopin Liisan lanseeraamasta Koska eniten vituttaa kaikki-haasteesta. Jotenkin sopii paremmin tähän omaan turnottamiseen kuin joku rupiset sata päivää.

Ensimmäisenä siis...

Kerran kuukaudessa bussikorttinsa hukkaava esikoinen.

Tarvitseeko sanoa enempää? En oikeasti liioittele. Kerran kuukaudessa!!! Aivo repee. Kaikki uhkailut, kiristykset ja lahjonnat on jo käytetty. Harkitsen seuraavaksi lobotomiaa. Itselleni.


kuva täältä

#enitenvituttaakaikki

perjantai 2. toukokuuta 2014

Vauva on...

..jo puolitoista vuotta! Kokonaiset kahdeksantoista kuukautta. Eikä muuten enää yhtään vauva vaan topakka taapero. Nyt sen myönnän minäkin vaikka vauvasta välillä puhunkin.

Mistähän tuota nyt sitten aloittaisi taaperostamme turinoinnin?

Kolmas on ollut isänsä kanssa kotona nyt siis liki viisi kuukautta mun ollessa töissä. Pojasta on tuona aikana kehkeytynyt hyvin tiiviisti isän poika, jos nyt sitä ei ollut jo aiemminkin. Mitään isompia shokkeja tästä hoitovastuun vaihdoksesta ei ole pojassa näkynyt, ehkä aluksi ripustautui isäänsä enemmän mutta viime ajat on kyllä ollut tiukasti taas äidinkin lahkeessa roikkumassa. Kaikenkaikkiaan on ollut mahtavaa seurata vähän toisesta vinkkelistä lapsen kehitystä. Ei-kotonaolevana vanhempana.

Puolitoistavuotiaamme on kovasti sylissä viihtyvää sorttia. Ja näin työssäkävijän näkökulmasta se tuntuu vain mukavalta. Pienet kädet kietoutuu tiukasti kaulan ympärille. Tuntuu muutenkin että kaikki (tai ainaskin lähes kaikki) mitä lapsi tekee on ihmeellistä ja suloista. Tiedä sitten johtuuko se siitä että olen nyt enemmän poissa kuin Kaksikon ollessa tämän ikäisiä vai siitä että Kolmas on kolmas lapsi. Sen tiedostaa jotenkin vähän pelottavankin selvästi miten nopeasti ne pari ensimmäistä ikävuotta menevät. Ja miten vaikea niistä on pitää kiinni ja luoda kaikesta muistijälkiä.

Mulla ja Kolmosella on omia rutiineja ja juttuja paljonkin, isän kanssa on sitten omat. Mun kanssa Kolmas selvästi tykkää pötkötellä lähekkäin, tutkia kasvoja ja silitellä. Hihittää ja työntää tuttia mun suuhun. Kaivautua kainaloon ja kietoutua käden ympärille.
Siipan ja Kolmosen rutiineja on hauska seurata vierestä. Aamuisin ensimmäiseksi Kolmas haluaa huikat yöpöydällä olevasta vedestä. Senjälkeen Kolmas käy hakemassa isälle hiuspampulan ja kännykän, josta pitää katsoa pari videota. Sitten silitellään ja hellitään vähän jalkopäässä pötköttävää kissaa ja sitten lähdetään aamupalalle. Vastaavia on muitakin, esimerkiksi illalle löytyy omat jutut.

Kissoista puheenollen, voi jestas miten niitä rakastetaankaan. Kolmas haluaa jatkuvasti yrittää pitää kissoja sylissä. Miten hellästi niitä halitaankaan ja suukotellaan. Silitys ja hellä taputtelukin onnistuu mutta usein Kolmas vielä säikyttää kissat innokkaalla kiljumisellaan.

Viimeiksi kun kirjoitin että vauva ei vielä kävele niin tyyppi pisti seuraavalla viikolla vaihteen kunnolla päälle. Matkat kahdella jalalla piteni jatkuvasti ja juoksuaskeleitakin tapailtiin pian. Nythän tyyppi luonnollisesti menee jo niin kovaa että perässä ei meinaa pysyä.

Tässä kevään mittaan, ja kävelyn mahdollistaessa liikkumisen, Kolmas on intoutunut ulkona leikkimisestä. Leikkipuistot ja leikkipaikat on ihmeellisiä ja hihkuminen alkaa aina jos mennään keinun tai liukumäen ohitse. Jos kotona mennään ulos niin ensimmäisenä poika taapertaa leikkipaikalle. Ihan sama vaikka kauppaan pitäisi mennä. Ulkona leikkiminen on selvästi myös pitkäjänteisempää. Sisällä lelut eivät kauaa jaksa innostaa mutta ulkona poika jaksaa pitkän tovin esimerkiksi lapioida hiekkaa.

Kävelyn myötä myös tanssiminen sai ihan uudet ulottuvuudet. Pienimmäisemme onkin varsinainen latinolanne joka tanssii minkä musiikin tahdissa vain. Muistaa myös aploodeerata itselleen. Laululeikit ovat myös tämän kaverin kanssa nyt mahtavia koska poika on alkanut hahmottaa että mikä liike kuuluu laulun mihinkin kohtaan. Supersuloista, toteaa äiti täysin subjektiiviselta näkökantilta!

Kolmas on kovasti auttavaista sorttia. Meillä ei tiskikonetta tai kauppakasseja tyhjennetä ilman taaperon työnohjausta, vaipat hän vie itse roskiin (myös kestovaipat) ja valoja ei täällä muut sytytä. Ylipäätään kaikki nappien painamiset on pienimmän heiniä. Hissin tilaaminen, kahvinkeittimen päälle laitto, pyykkikoneen käynnistys, you name it.

Hieman hyssytellen kerron että meillä nukutaan öisin! Pääsääntöisesti. Ehkä kerran, kaksi viikossa poika eksyy vielä viereen nukkumaan mutta muuten meillä ei öisin enää valvoskella. Tätä on nyt kestänyt muutaman viikon ja pikkuhiljaa alkaa tuntumaan itselläkin että vauvavuosi alkaa univelkojen osalta olla nollattuna. Ei unikouluja, ei mitään. Se vain alkoi nukkumaan.

Syöminen itse lusikalla alkoi myös kiinnostaa hyvin pian sen jälkeen kun viimeiksi raportoin että ei kiinnosta. Nykyään käytössä on Kolmannen omavalinteisesti joko haarukka, lusikka tai sormet. Ruoka maistuu parhaalta muiden lautasilta mutta kyllä sieltä omaltakin melko mukavasti suuhun asti syötävää päätyy. Mitään varsinaisia herkkuja tai inhokkeja ei ole. Riippuu aina siitä millä päällä satutaan olemaan että maistuuko vai ei...

Pientä vierastusta on mutta kun saa rauhassa hetken aikaa katsella niin sitten yleensä alkaa kiinnostaa jo tutustuminenkin. Lähtiessä aina vilkutetaan ja tutuimmat saavat jopa suukon. Perhettä pussaillaan ja halaillaan monesti päivässä. Tämän vuoden puolella tärkeäksi on muodostuneet myös unilelut. Tutti on vielä myös ehdottoman tärkeä tietyissä tilanteissa. Lieneekö mun töihinpaluusta johtuvaa...

Puheentuotanto on vielä kovin vähäistä mutta ymmärtää puhetta aivan järisyttävän paljon ja kommunikoi paljon joko nyökyttämällä tai pyörittelemällä päätä. Ja jos ei muuten ymmärretä niin taluttaa mukana ja näyttää ja elehtii niin kauan kunnes ymmärretään. Ja kun on ymmärretty niin taputetaan. Oikeastaan kaikelle taputetaan. Ja paljon. Jos jostain kuuluu taputusta niin Kolmas keskeyttää sen mitä oli tekemässä ja taputtaa mukana niin kauan kuin taputusta kuuluu.
Kiljuminen ja kirjuminen on parasta. Kaupassa tietää aina missä meidän karavaani kulkee. Hyvin topakka ja kovaääninen ÄÄÄÄIIIIITTTTIIIIIIIII kuuluu kaupan toiseen päähän asti.

Pottailu ei kiinnosta pätkääkään. Tai no on siellä kiva seisoa. Sensijaan muiden perheenjäsenten tuotoksia pitää päästä tiirailemaan pöntöstä aina kun paikalle sattuu oikeaan aikaan päätymään...

Kolmas on ihanan herttainen, leikkivä lapsonen, iloinen ja huumorintajuinen veijari. Mutta ehdottomasti kovatahtoisin meidän Kolmikosta. Ehkä ihan hyväkin niin, eipähän isoveljet pääse liikoja pyörittelemään. Voikun se ei enää kasvaisi.

Neuvolakortti ei ole mulla tässä nyt mutta pituutta oli piirua vajaa 80cm ja painoa lähes 10kg. Aika samaa kokoa kuin nämä muutkin meidän jampat ovat olleet.

Pelaamisesta ja intterin netin vaikeudesta

Seuraa lähes raamatullinen sepostus aiheista pelaaminen ja vanhempana internetissä; mitä lapsesta saa laittaa koko maailman nähtäväksi.

Aloitetaan aiheesta pelit ja pelaaminen. Mä olen aina pitänyt hankalana tätä aihetta. Kun en itse ole koskaan ihmeemmin koneilla pelannut niin on vaikea ymmärtää aihetta josta ei tiedä. Nyt viime ajat olenkin yrittänyt panostaa siihen että opin ymmärtämään mistä pelaamisesta on kyse. Isoin ahaa-elämys mulla syntyi melkeinpä sen suhteen että verkossa pelattavat pelit on sellaisia että niitä ei oikein voi tallentaa. Lapselle on siis aika turha sanoa että saat pelata vielä vartin ja sitten koneelta pois koska silloin vartin päästä saattaa peli olla täysin kesken. On parempi sanoa että pelaa sellaiseen kohtaan että voit lopettaa. Toki tämä vaatii pohjustukseksi myös sen että lapselle on tähdennettävä että se ei tarkoita sitä että pelaat kaksi tuntia. Vaan itse arvioit onko se paras lopettamiskohta viiden vai viidentoista minuutin päästä. Ja on toiminut Kaksikon kohdalla aivan loistavasti! Taistelut pelaamisesta on vähentyneet huomattavasti kun otettiin tämä keino käyttöön.

Toki edelleenkin koen että rajat sen pelaamisen suhteen on oltava. Mutta olen myös joutunut toteamaan että lapsille on annettava vähän siimaa, eräänlaiset raamit joiden sisällä sitten saavat itsekin arvioida sitä pelaamista ja sen lieveilmiöitä. Mä en tiedä valmiiksi tuosta maailmasta vaan mä opin lasteni kautta.

Olen herännyt myös huomaamaan että ihan turhaan esimerkiksi jankutan kännykän käytöstä että se on hankittu soittamista varten kun se on tuolle sukupolvelle niin paljon muutakin kuin puhelin. Sillä pidetään yhteyttä monella muullakin tavalla kuin vain soittamalla ja tekstiviestein. Ihan turhaa mä tappelen kehitystä vastaan koska se kehitys kehittyy. Ja parhaiten mä olen mukana ja tukemassa lapsiani fiksuiksi eri juttujen kanssa kun yritän itsekin kasvaa siinä mukana.

Sama homma näiden pelaamisten suhteen. Meillä on edelleen pelipäivät olemassa ja edelleen ollaan ikärajojen kanssa tarkkoja. Ne ei ole ongelmia. Mutta olen herännyt huomaamaan sen että paljon parempi on tukea sitä lapsen pelaamista ja ajatella hommaa osittain harrastuksena kuin totaalisesti kieltää. Edelleen olen kyllä sitä mieltä että ihan pienet lapset ei tarvitse vielä konsoleilla pelaamista ym. mutta puhunkin nyt siis kouluikäisistä. Siitä ikähaarukasta minkä sisälle tuo oma nuoriso asettuu.

Ekan koululla on myös herätty tähän. Pelaamisesta ja peleistä on alettu puhumaan ja markkinoimaan tulevaisuuden ammatteina. Musta on ihan mahtavaa että tämäkin aspekti on otettu mukaan, sen ainaisen "pelaaminen lisää sosiaalisia ongelmia"-näkökannan rinnalle.

Tähän samaan tekstiin ajattelin naputella omia ajatuksia myös lapsen yksityisyydestä internetissä. Tämä puhuttaa aina aika ajoin ja nyt selvästi viime päivinä homma on ollut selvästi taas enemmän esillä.
Saaran puolella otinkin jo osaa keskusteluun, Leluteekin puolelle on kerinnyt kommentoimaan.

Se Lastensuojelun keskusliiton juttu herätti mussa vähän kaksijakoisia tunteita. Näitä on tärkeä miettiä. Mutta mulle tulee aina siitä "lapsi on koko maailman riepoteltavana internetissä"-kauhistelusta samanlainen olo kuin aikanaan mun nuoruudessa kauhisteltiin alkoholia että "yhdestäkin oluesta olet humalassa ja alkoholisti". Mun mielestä sellainen vahva liioittelu ei ole koskaan hyvä lähestymiskohta mihinkään asiaan. Toki on olemassa se riski että joku valokuva lapsestani päätyy koko maailman pällisteltäväksi. Mutta silti mä ajattelen että se on vahvasti liioiteltu marginaali. Koen kyllä sekä lasten että vanhempien some-kasvatuksen ehdottoman tärkeäksi. Mutta miksi se lähestymistapa pitää aina tässä maassa olla sitä vahvaa liioittelua?

Saaran blogin mielipideosiossa sanoin että sosiaalinen media tulee muotoutumaan sellaiseksi kuin uusi, someen kasvava sukupolvi sen tulee tekemään. Meille sosiaalinen media on vielä uusi asia ja sitä myötä vaikea ja haasteellinen. Vappuna sosiaalisessa mediassa levinnyt lieveilmiö jos mikä sen todistaa. Kovasti ollaan huolissaan siitä että lapset mahdollisesti kiusaavat lapsia sosiaalisen median kautta levinneistä jutuista. Mä näkisin että aikuiset on paljon potentiaalisempi kiusaajaryhmä somessa. Toki valitettavasti lapsetkin kiusaavat netissä. Mutta siihen puututaan selkeästi helpommin. Kuka puuttuu aikuisten nettikiusaamiseen?

Tämä aihe on tosi vaikea miettiä ja kirjoittaa. Tärkeä miettiä mutta vaikea rajata. Mä kuitenkin uskon että asioista, oli ne vaikeita tai hyviä, voidaan kirjoittaa ja keskustella ilmankin että lasta tarvitsee heittää siihen esille. Ja vaikka jotain esimerkkejä kaivaisi omasta perheestä niin se ei välttämättä kuitenkaan riko yksityisyyttä. Riippuu mistä kulmasta asian tuo esiin. Ja millaisella tyylillä.

Mä olen ottanut omalla kohdallani linjaukseksi sen että en laita kenestäkään tunnistettavia valokuvia tai käytä kenestäkään nimiä. Hesarin etsiessä parasta blogia aloin olemaan vielä entistä tarkempi. Valtakunnallisen lehden lukijoista kun aika todennäköisesti löytyy useampikin tuttu. Poistin jopa pari valokuvaa blogista.

Alusta pitäen mulle on ollut selvää että en halua blogini kautta tehdä mitään yhteistyötä. Siinä järkkyy se yksityisyyden raja jonka mä olen vetänyt. Mä haluan että mulla on mahdollisuus sille että jos on joku asia, josta haluan kirjoittaa, niin mulla on olemassa foorumi johon koen turvalliseksi kirjoittaa asiasta. Että mulla on siinä se joku yksityisyyden suoja. Koska koen että haluan myös kirjoittaa niistä vaikeista asioista. Melkeinpä enemmän kuin niistä hattarahötöistä. Koen itse kaipaavani enemmän vertaistukea niihin vanhemmuuden vaikeisiin hetkiin. Ja siksi yritän tarjota sitä itsekin.

Lasten suhteen yritän pitää sellaista linjaa että kirjoitan asioista jotka meillä on käyty läpi. Jos kävisi niin että lapsi asiasta lukisi täältä niin hänelle ei tulisi mitään yllätyksiä esimerkiksi jostain mun ajatuksista. Ja kyllä, olen todellakin joskus sanonut lapselleni että hän käyttäytyy ärsyttävästi. Ne tilanteet on sitten kyllä käyty läpi että miksi mä koen niin ja mikä siinä käytöksessä on ollut ärsyttävää. Vaikka blogissa saatankin käsitellä isommalla kädellä näitä tilanteita ja tunteita niin valtaosa kotona tapahtuvasta vuorovaikutuksesta on kuitenkin sitä sellaista positiivista höttöä. Meillä ei yksikään lapsi välty päivittäin kuulemasta sitä miten tärkeä ja rakas juuri hän on. En koe tarpeelliseksi kirjoittaa niistä. Tiedän kuitenkin että sekin blogista välittyy. Rakkauteen ja vanhemmuuteen kuuluu se haasteellisuus ja vaikeuskin.

Valokuvia olen lapsista postannut muualle. Isoilta olen kysynyt luvan jo vuosikausia. Ja nyt kun he ovat itsekin somen syövereissä omilla profiileillaan niin on pakko sanoa että miljoonasti "nolompia" kuvia ovat postanneet ihan itse. Pointti kuitenkin mulla on ollut se että olen heidän luvallaan laittanut.

Tämä on asia jota on tosi tärkeä miettiä. Ihan todella tärkeä. Mutta mä näkisin ratkaisuksi sen että kasvatatetaan käyttämään sosiaalista mediaa oikein, ilman sitä että mukana on heti yltiöpäinen pelottelu. Parempi on toki ottaa varman päälle ja kaikenvaralta varovaisesti. Mutta pelko ei ole se millä mä haluan kasvattaa tai kasvaa.