sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Elina mitä mä teen (osa kaksi)

Mun nuorimmalla kummipojalla oli synttärit. Käsittämätöntä että hänkin on jo useamman vuoden. Aika kuluu muutenkin ihan järjetöntä vauhtia mutta kun on omia lapsia niin ajantaju katoaa ihan täysin. Nyt vielä pysyin kartalla mutta tiedän että jo vuoden parin päästä saa ihan tosissaan miettiä että minkä ikäisiä ne kummilapset on ja mitä niiden synttärikortteihin pitäisi kirjoittaa.
Vanhin kummipoika pääsee muuten kuukauden päästä ripille. WTF?!?!?!

Nuorimman kummipoikani vanhemmat tulivat vanhemmiksi reippaasti vanhempana kuin mitä mä olen aikanaan ollut. Ja ollaankin enempi vähempi tosissamme pohdittu noita juttuja. He esimerkiksi aikanaan ihmettelivat kovasti kun aloin Kolmosta odottamaan että mitenkä tämä ruletti nyt uudestaan pistettiin pyörimään. Että kun pienten kanssa on niin rankkaa. Ja jos heillä kävisi samoin niin olisivat jo aika iäkkäitä vanhempia pienempien ollessa vielä pikkulapsi-iässä. Niin. Ei sitä itse ajatellut noin kun oli kaksi kouluikäistä siinä jo konkreettisesti muistuttamassa että se pikkulapsiaika on loppupeleissä ihan järjettömän lyhyt. Se ei vaan tunnu siltä silloin kun ei ole tietoa muusta. Tosin mun on pakko myöntää että jos mä ajattelisin tai olisin koskaan kokenut noin niin en varmaan olisi yhtä lasta enempää koskaan halunnut. Ihmiset on erilaisia. Ja hyvä niin.

Mulla on parin viikon ajan ollut olo että haluanko mä sittenkään neljättä lasta. Että kun nyt rullaa kamalan hyvin niin olisiko se ihan hulluutta. Olo kyllä helpotti kun sanoin sen ääneen. Ja kyllä haluan neljännen lapsen. Mutta kun heitin ilmoille sen epäröinnin niin sehän tarttui sitten Siippaan. Ja hän nyt tahollaan sitten arpoo.

Mun on pakko myöntää että poden maailmantuskaa tästä pähkäilemisestä. Että ollaan niin hyväosaisia että meillä on mahdollisuus miettiä. Ja valita. Tokikaan ne meidän valinnat ei takaa mitään täysin varmaa lopputulosta mutta silti. Hyväosaisia ollaan. Eikai tuo täysin huono piirre ole mutta joskus on vähän raskasta tuntea huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Varsinkin seikoista jotka ensisijaisesti vaikuttaa siellä omassa elämässä. Mihin kenelläkään ulkopuolisella ei ole mitään nokan koputtamista.
Toki sitä voisi vaan heittäytyä johonkin annetaan luonnon päättää-radalle. Vaan kun se ei tunnu siltä omalta ratkaisulta tässä tilanteessa.

Raskausaikahan on juttu jota mä inhoan yli kaiken, en ole silloin yhtään oma itseni. Se on selvästikin yksi juttu mitä mietin siinä nelosessa. Kuitenkin musta tuntuu että toki vauvan takia sen jaksaisin. Mutta huomaan kuitenkin että tuossa arvellessani neljättä lasta pohdin tosi paljon myös sitä että jaksanko sen paineen mitä suurperheelliset osakseen saavat. Koska vaikka kuinka se on meidän ratkaisu, meidän elämä ja meidän perhe niin jostain syystä nämä tämmöiset hommat ja asiat on ihan julkista riistaa. Ja mua mietitytti (mietityttää) ihan tosi paljon nimenomaan se että jaksankokestänkö sen paineen. Kun kerran jo meidän kolmas lapsi nostatti esille sen miten te nyt vielä lapsia hankitte-keskustelun. Toki ihmisillä on siihen oikeus, vaan kun eivät ymmärrä millaista se meissä (minussa) herättää. Ja useimmitenhan siinä on taustalla se, että nämä voivottelijat pohtivat sitä omaa suhtautumistaan siihen omaan lapsilukuun. Me ollaan siinä vain välikappaleena ja pohdinnan herättäjänä. Siihen rooliin en kyllä haluaisi. Enkä koe kovin luontevaksi sitäkään että alkaisin isommalti asiasta paasaamaan että pitäkääpä turpanne kiinni ja olkaa onnellisia meidän puolesta. Niin varmaan pitäisi tehdä koska sittenpähän loppuisi kotkotukset ja vatvomiset. Vaan kun se ei tunnu omalta. Miksei ihmiset voisi ihan itse ymmärtää?

Kolmosella alkaa olla uhmaikä aika hullun vahvasti päällä. Sen kanssa on välillä todella raskaita päiviä ja en voi kieltää ettäkö ei ole välillä ihanaa lähteä töihin täältä hullulasta. Olenkin alkanut havaitsemaan Siipasta samantyyppistä turhautumista mitä mullakin on ollut kun olen ollut hoitovapaalla. Siis toki hän on tyytyväisenä kotona ja viihtyy ja tykkää ja puuhaa pojan kanssa. Mutta toiset päivät on raskaampia ja jos taaperoa turhauttaa se että häntä ei ymmärretä niin kyllä se turhauttaa aikuistakin että ei ymmärrä. Kyllä te kotonaolleet ja kotonaolijat tiedätte. Ymmärrän siis tosi hyvin että Siipalla on olo että kannattaako tähän nyt enää lisää pulautella yhtään ketään. Että kestääkö mielenterveys ja muu kun nyt jo ottaa niin pahasti välillä henkeen ja hermoon. Onneksi tässä nyt ei ole mikään hätä vielä millekään ratkaisuille, suuntaan taikka toiseen.

6 kommenttia:

  1. Otsikko hyppäs silmille, vihaan tota kappaletta :D Olisi sitä voitu mukavampiakin kappaleita tehdä mun nimestä. (Pitänee lukea kohta tekstiä lisää, mutta nyt lukemaan satua lasten kanssa.)

    Mutta oikein hyvää syntymäpäivää teidän nuorimmaiselle! :)

    VastaaPoista
  2. Ai teillä pohditaan neljättä :) Onnea pohdinnalle ja mahdolliselle yritykselle. Ja ei, eihän se muille kuulu - toisten lapsiluku tai ikäerot (tai edes se kumpi jää kotiin, gröhöm-mur). Luulenpa että kunhan tää kolmonen saadaan maailmaan niin meidän lapsiluku on tässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai teillä on kolmas tuloillaan, onnea!!! :) Ja joo, meillä on neljättä pohdittu oikeastaan kolmannen syntymästä lähtien. Yritys ei ole vielä päällä mutta tosiaan ajatusta mietitään ja kypsytellään. Toisaalta mä koen myös hurjan vapauttavaksikin sen että saa miettiä ja että ei tarvitse tietää mitään varmaa. Mutta sitten on tosiaan toi toinen puoli kolikosta että nykypäivänä tuntuu olevan kovin ihmeellistä jos haluaa paljon lapsia. En toki tiedä mutta jostain syystä musta tuntuu että nykyään ihmetellään vähemmän sitä jos ei halua lapsia ollenkaan kuin sitä että haluaa monta lasta. Varmaan vain mun mutua.

      Pitääpä muuten varmaan jossain vaiheessa kirjoitella postaus nimenomaan tuosta kotona olemisesta. Meillähän on isä koko tämän vuoden kotona ja kaikkea hassuja ilmiöitä asian suhteen on kyllä tullut vastaan.

      Ja tosiaan kummipojalla oli synttärit, meidän pienin on vasta loppuvuodesta sitten juhlavuorossa.

      Saako muuten vielä udella tuon kolmannen suhteen että mitenkäs sitten jos Bryssel olisikin kutsunut? Mua ainakin olisi ehkä vähän pelottanut mutta mulla nyt ei olisi kantti edes riittänyt siihen että olisi hakeutunut ehdokkaaksi. Jokatapauksessa, onnea äänivyörystä :) Kun äänestäneiden prosenttiosuus oli niin järjettömän pieni niin voidaan kyllä puhua ääniharavasta!

      Poista
    2. Joo, tässä noin puolivälissä mennään. Ja meidän raskaushistorian muistaen, ei tämä ylläripylläri nyt noin henkisestikään ihan helppo ollut. Siis että jos tässä jokin menee pieleen. :) Mutta kun ehdolla oltiin, niin totesin että katsotaan mitä tulee ja mennään sen mukaan. Jos Brysseli olisi kutsunut niin olisimme koko perhe muuttaneet ja mies olisi jäänyt vuorostaan hoitovapaalle. Tämä oli siis alkuperäinen suunnitelma ennen kuin ehdolle lähdin ja pääsin. Ja plussauutisten jälkeen päädyttiin samaan ratkaisuun. Mies olisi vastuussa lastenhoidosta ja minä vuorostaan töissä. Toki sektion jälkeen olisi varmasti pitänyt pitää jonkinmoinen kevyempi tauko työssä, mutta jatkaa kumminkin siitä. Eikä tilanne sinänsä olisi uusi, sillä keskustan mepiksi 2009 valittu 27-vuotias Riikka sai kaksi lasta meppikautensa aikana. :)

      Ja kiitos! Ihan hyvä äänisaalis ensikertalaiseksi (ja opiskelevaksi kotiäidiksi kuten joku syksyllä ehdokkuudestani totesi - sittemmin joutui kyllä myöntämään että osaan ehkä muutakin kuin vaihtaa vaipat :D )

      Poista
    3. Joo ei varmastikaan mikään mahdoton tilanne mutta omat haasteensa tuova mitkä pitäisi osata miettiä sen oman perheen kannalta. Teilläkin on niin pienet muksut vielä että ehdottomasti koko perhe mukaan jos kutsu olisi käynyt. Sä olisit varmaan muuten vaan räytynyt ikävästä siellä. Nooh, nyt muutaman vuoden keräät muuta pohjille ja sitten uudella yrityksellä jos vielä intoa riittää. Ja miksei riittäisi :)

      Ihanaa kyllä kun tosiaan teidän historialla vielä uskallatte yrittää!

      Poista
    4. Joo, Riikka joutui aikanaan aikamoiseen pyöritykseen tuon ensimmäisen raskauden kanssa - ja sitten toki tuon perheen ja työn yhdistämisen kanssa. Eli kyllä ensimmäinen ehto oli, että lapset saa olla kotihoidossa, mies on tukena ja koko perhe lähtee jos lähtö tulee. ::) Ja mieskin sitä toivoi ja töitä teki sen eteen. Toki todennäköisyydet otettiin huomioon - eikä ne mun puolella ollut.
      Ja tavoite on niissä 2019 vaaleissa, nyt vain miettiä että miten tässä tämä viis vuotta. Mukana kun haluais olla tavalla tai toisella. Ja se roolien vaihto työssäkäyvän ja kotiin jäävän kanssa olis ihan ok joka tapauksessa. Kerran ne lapset tosiaan on vain pieniä. Ja mies on ollut nyt töissä nämä vuodet. :)

      Ja noh.. enemmän tämä raskaus oli ylläri kuin yritys. Otettiin ehkäisy käyttöön kun ehdolle lähdin. :) Mutta oikein toivottu ja odotettu ylläri.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?