perjantai 9. toukokuuta 2014

Mielikuvittelua

Mulla on päällä joku kokovartaloväsy. Nukuttaa, energiat on nollissa, olo on vetämätön, jaksaminen olematonta. Tuntuu että flunssa ei tahdo nyt millään hellittää, päätä särkee ja hartiat on betonia. Korviin koskee ja nenässä rutisee. Haluttaisi vaan nukkua mutta kuitenkaan uni ei tahdo tulla. Alkaa tuntumaan että ihan tosissaan on loman tarpeessa. Onneksi lapsilla se alkaa tämän kuukauden jälkeen. Helpottaa ihan älyttömästi kun 4/5 pataljoonasta on kotona ja aikatauluttomana. Kun vain yksi on oravanpyörässä niin paine vähän hellittää.
Ei jaksa keskittyä jotta syntyisi mitään sanottavaa. Ihan hyvä joskus niinkin. Ehkä. Jotain on kuitenkin mielessä pyörinyt tälläkin viikolla.

Vaikka kuinka sitä yrittää lukea blogeja laajalla skaalalla niin helposti ne joita eniten seuraa, ovat sellaisten henkilöiden ylläpitämiä jotka ovat suurinpiirtein samassa elämäntilanteessa. Mielenkiinnon kohteita riittää mutta se tarttumapinta tuntuu olevan isoin niissä teksteissä joihin pystyy samaistumaan. Tai jotka tunnistaa.

Twitterissä taas seuraan eniten ihmisiä joiden elämä ja arki on jotain ihan muuta kuin oma. Äkillisiä työmatkoja toiselle puolelle maapalloa, järjettömän pitkiä työpäiviä, afterworkia. Kaikki tuntuu mun silmissä jotenkin tosi spontaanilta. Ja vähän huolettomaltakin. Varmasti heilläkin, kuten jokaisella, on ne omat huolensa ja murheensa. Mutta nekin tuntuvat niin kaukaisilta. Kuten se koko eleltävä elämä, koska mulla ei ole siihen mitään tarttumapintaa. Isommin en jaksaisi seurata tarkkoja selostuksia jostain niin kaukaisesta mutta 140:n merkin mikrobloggaaminen on juuri sopivasti jotta kiinnostaa.

Joskus on hauska miettiä millaista elämä olisi jos olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Kyse ei ole siitä että olisi tyytymätön tähän nykyiseen vaan puhtaasti mielikuvittelusta. Kun seuraa omaa ikäryhmää, joiden arki on tyystin erilaista kuin itsellä. Ja huomaa että joku elää ihan toisenlaista arkea ja itsellä ei ole mitään käsitystä siitä että millaista tuo tuollainen on.

Mitäpä jos olisikin valinnut tyystin eri alan? Toimistoaikaisen. Tai paljon reissaamista vaativan. Työn jossa kello olisi ehkä vain suuntaa antamassa. Etätyömahdollisuus. Pitkät lounaat. Casual Friday. Edustustapaamisia. Puhelinetu. Lounasseteli. Korkokengät. Viikonloput aina töistä vapaata.

Mitä jos ei olisi hankkinut lapsia? Kaipaisiko sitä vanhemmaksi? Vai tuntuisiko että piirua vaille 34-vuotiaana ei sille tielle uskalla enää lähteä. Että parempi pitää nämä saavutetut hyödyt ja huvit. Miltä tuntuisi jos ei koskaan olisi tai tulisi vauvakuumetta? Olisiko sitä verhonnut itsensä vanhemmaksi lemmikeillä ja kummilapsilla vai nauttisi vaan villisti siitä vastuuttomuudesta jonka on valinnut.

Mitä jos asuisi ulkomailla? Kaipaisiko Suomeen? Olisiko jossain valtavassa metropolissa vai jossain pienemmässä kaupungissa. Tuntuisiko kotimaa vain kaukaiselta junttilalta vai lintukodolta jota ei osannut arvostaa?

Mitä jos asuisi jossain toisessa kaupungissa kuin Helsingissä? Vaikka kokonaan toisella puolella Suomea. Juurtuisiko sitä sinne uuteen vai kaipaisi vaan jatkuvasti sitä etelää.

Elämä on onneksi siitä vinha juttu että tiettyjä asioita voi tarvittaess muuttaa. Ja tiettyjen asioiden ei haluaisi mistään hinnasta olevan toisin.  Tuntuu kyllä aika hyvältä just näin ja just näillä.

Ps. Kolmas on kipeänä ja mulla on soinut koko yön päässä Kaija Koo. En tiedä kumpi tuntuu epäreilummalta.

2 kommenttia:

  1. Mitä jos.. mitä jos olisin.. mitä jos.. jos olisin valinnutkin joskus jotain toisin.. Käyn tätä samaa pohdintaa mielessäni, siis hyvä, minuun osuva kirjoitus :) Ja samalla just näin on hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä sellainen mitä jos-miettiminen ei ole laisinkaan huono homma, jos se ei ole sellaista jossittelua. Vaan nimenomaan sitä sellaista tarkastelua että olenko onnellinen? :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?