maanantai 12. toukokuuta 2014

Minä, vanhempi

Eilen oli äitienpäivä. Mä olin töissä ja koko päivän superväsyneenä (oma syy, Euroviisut valvotti) ja varsinaisena mielensäpahoittajana (töijuttuja ja myös myöhemmin illalla kun mun äiti pelotteli Kaksikkoa mun mielestä täysin kohtuuttomasti aivoihin kertyvistä pesuaineista). Eilen oli mun kolmastoista äitienpäivä. Kotiuduttuani töistä sain hyvää ruokaa ja mahtavia lahjoja ja itkettäviä kortteja. Oli ihanaa ja rima asetettiin isänpäivää ajatellen hurjan korkealle. Kuitenkin oma mielentila ja olo on viime viikkoina ollut sellainen että en olisi enempää äitienpäivää jaksanutkaan. Ei liikaa huomiota eikä liikaa hösellystä.
Mitään kovin syväluotaavaa en jaksa nyt miettiä koko äitienpäivästä. Mutta linkkaan mahtavan Reetta Rädyn kolumnin eilisestä hesarista. Hyviä ajatuksia!

Mä mietin paljonkin sitä millainen vanhempi haluan olla. Eri-ikäisillä lapsilla on erilaiset tarpeet. Erilaisilla lapsilla on erilaiset tarpeet. Mä haluan olla jokaiselle lapselleni juuri sellainen äiti kuin hän kokee tarvitsevansa. Mutta jos ajattelen ihan yleisellä tasolla niin on muutama juttu jotka mulle itselleni on tärkeitä vanhemmuudessa.

Toivon että pystyn olemaan äiti joka ei elä lastensa kautta. Joka ei suunnittele lapselle tietynlaista uraa tai odota että lapsi suoriutuu vain mun odotusten mukaisesti.

Toivon että jaksan tukea lapsiani aina ja kaikessa. Vaikka oma näkemys olisi muuta ja vaikka kuinka näkisin ennalta että perse edellä mennään puuhun ja kovaa.

Toivon että olisin helposti lähestyttävä ja turvallinen vanhempi. Että asian kuin asian suhteen muhun uskottaisiin ja mulle haluttaisiin puhua asioita.

Toivon että olisin vanhempi joka jaksaa kannustaa lasta yrittämään. Vaikka välillä tulisi odottamattomia stipluja ja mahaplätsejä.

Toivon että olisin vanhempi joka saa valettua lapsiin sen uskon että elämä kantaa ja asioilla on aina tapana järjestyä.

Haluaisin jaksaa niinäkin hetkinä kun aivo repee esikoisen hävittäessä bussikorttinsa kerran kuussa. Tai kun Toka soittaa suutansa ja käyttäytyy ihan perseilevästi. Tai kun Kolmas raapii ja repii eikä vaan lopeta vaikka kuinka monta kertaa sanotaan. Aina en jaksa. Ja sekin on ihan ok. Vanhemmuus jos mikä on opettanut ja kasvattanut mua olemaan armollinen myös itseäni kohtaan.


Tämän vuoden äitienpäiväkakku. Vadelmaa ja kinuskia.

2 kommenttia:

  1. Hyviä toiveita. Minä toivon ihan samaa. Ja eilen toivoin vielä, että me kaikki selvittäis lasten murrosiästä ystävinä ja selväjärkisinä. MIKÄÄN vauva- tai pikkulapsiaikana ei ottanut pannuun niin kun nyt ne tunteiden ailahtelut murrosikäisinä. Poika 13 ja tyttö kohta 10 on aloittanut vanhempien hermojen kiristämisen yhtä aikaa...
    Sinun tekstejäsi on ollut mukava lukea. Sekä itse äitinä, että myös opettajana ihailen sinua vanhempana. Hyvää kevättä!
    Liisbeth

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta ja kannustavasta viestistä :)

      Minä, kuten varmaan kaikki kirjoittavat, mietin jatkuvasti että miten ja mitä kirjoittaa. Ihan kamalan paljon jää kirjoittamatta aiheista joista kuitenkin haluaisi mutta ei vaan uskalla. Julkaistujen tekstienkin seassa on sellaisia joiden julkistamista on miettinyt todella paljon ja vähän pelännytkin että millaista leimaa itseensä iskee. Joten tuntuu tosi tärkeältä lukea tällaista palautetta mitä laitoit.
      Kaipaan itse edelleen eniten vertaistukea (ja blogeja) kouluikäisistä ja teini-ikäisistä lapsista joten samaistun ihan täysin tuohon että selväjärkisyys ei ole itsestäänselvyys lasten kasvaessa :D voimia sinne, tänne tontille saa ihan koska vaan tulla puhisemaan teinien edesottamuksista.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?