perjantai 2. toukokuuta 2014

Pelaamisesta ja intterin netin vaikeudesta

Seuraa lähes raamatullinen sepostus aiheista pelaaminen ja vanhempana internetissä; mitä lapsesta saa laittaa koko maailman nähtäväksi.

Aloitetaan aiheesta pelit ja pelaaminen. Mä olen aina pitänyt hankalana tätä aihetta. Kun en itse ole koskaan ihmeemmin koneilla pelannut niin on vaikea ymmärtää aihetta josta ei tiedä. Nyt viime ajat olenkin yrittänyt panostaa siihen että opin ymmärtämään mistä pelaamisesta on kyse. Isoin ahaa-elämys mulla syntyi melkeinpä sen suhteen että verkossa pelattavat pelit on sellaisia että niitä ei oikein voi tallentaa. Lapselle on siis aika turha sanoa että saat pelata vielä vartin ja sitten koneelta pois koska silloin vartin päästä saattaa peli olla täysin kesken. On parempi sanoa että pelaa sellaiseen kohtaan että voit lopettaa. Toki tämä vaatii pohjustukseksi myös sen että lapselle on tähdennettävä että se ei tarkoita sitä että pelaat kaksi tuntia. Vaan itse arvioit onko se paras lopettamiskohta viiden vai viidentoista minuutin päästä. Ja on toiminut Kaksikon kohdalla aivan loistavasti! Taistelut pelaamisesta on vähentyneet huomattavasti kun otettiin tämä keino käyttöön.

Toki edelleenkin koen että rajat sen pelaamisen suhteen on oltava. Mutta olen myös joutunut toteamaan että lapsille on annettava vähän siimaa, eräänlaiset raamit joiden sisällä sitten saavat itsekin arvioida sitä pelaamista ja sen lieveilmiöitä. Mä en tiedä valmiiksi tuosta maailmasta vaan mä opin lasteni kautta.

Olen herännyt myös huomaamaan että ihan turhaan esimerkiksi jankutan kännykän käytöstä että se on hankittu soittamista varten kun se on tuolle sukupolvelle niin paljon muutakin kuin puhelin. Sillä pidetään yhteyttä monella muullakin tavalla kuin vain soittamalla ja tekstiviestein. Ihan turhaa mä tappelen kehitystä vastaan koska se kehitys kehittyy. Ja parhaiten mä olen mukana ja tukemassa lapsiani fiksuiksi eri juttujen kanssa kun yritän itsekin kasvaa siinä mukana.

Sama homma näiden pelaamisten suhteen. Meillä on edelleen pelipäivät olemassa ja edelleen ollaan ikärajojen kanssa tarkkoja. Ne ei ole ongelmia. Mutta olen herännyt huomaamaan sen että paljon parempi on tukea sitä lapsen pelaamista ja ajatella hommaa osittain harrastuksena kuin totaalisesti kieltää. Edelleen olen kyllä sitä mieltä että ihan pienet lapset ei tarvitse vielä konsoleilla pelaamista ym. mutta puhunkin nyt siis kouluikäisistä. Siitä ikähaarukasta minkä sisälle tuo oma nuoriso asettuu.

Ekan koululla on myös herätty tähän. Pelaamisesta ja peleistä on alettu puhumaan ja markkinoimaan tulevaisuuden ammatteina. Musta on ihan mahtavaa että tämäkin aspekti on otettu mukaan, sen ainaisen "pelaaminen lisää sosiaalisia ongelmia"-näkökannan rinnalle.

Tähän samaan tekstiin ajattelin naputella omia ajatuksia myös lapsen yksityisyydestä internetissä. Tämä puhuttaa aina aika ajoin ja nyt selvästi viime päivinä homma on ollut selvästi taas enemmän esillä.
Saaran puolella otinkin jo osaa keskusteluun, Leluteekin puolelle on kerinnyt kommentoimaan.

Se Lastensuojelun keskusliiton juttu herätti mussa vähän kaksijakoisia tunteita. Näitä on tärkeä miettiä. Mutta mulle tulee aina siitä "lapsi on koko maailman riepoteltavana internetissä"-kauhistelusta samanlainen olo kuin aikanaan mun nuoruudessa kauhisteltiin alkoholia että "yhdestäkin oluesta olet humalassa ja alkoholisti". Mun mielestä sellainen vahva liioittelu ei ole koskaan hyvä lähestymiskohta mihinkään asiaan. Toki on olemassa se riski että joku valokuva lapsestani päätyy koko maailman pällisteltäväksi. Mutta silti mä ajattelen että se on vahvasti liioiteltu marginaali. Koen kyllä sekä lasten että vanhempien some-kasvatuksen ehdottoman tärkeäksi. Mutta miksi se lähestymistapa pitää aina tässä maassa olla sitä vahvaa liioittelua?

Saaran blogin mielipideosiossa sanoin että sosiaalinen media tulee muotoutumaan sellaiseksi kuin uusi, someen kasvava sukupolvi sen tulee tekemään. Meille sosiaalinen media on vielä uusi asia ja sitä myötä vaikea ja haasteellinen. Vappuna sosiaalisessa mediassa levinnyt lieveilmiö jos mikä sen todistaa. Kovasti ollaan huolissaan siitä että lapset mahdollisesti kiusaavat lapsia sosiaalisen median kautta levinneistä jutuista. Mä näkisin että aikuiset on paljon potentiaalisempi kiusaajaryhmä somessa. Toki valitettavasti lapsetkin kiusaavat netissä. Mutta siihen puututaan selkeästi helpommin. Kuka puuttuu aikuisten nettikiusaamiseen?

Tämä aihe on tosi vaikea miettiä ja kirjoittaa. Tärkeä miettiä mutta vaikea rajata. Mä kuitenkin uskon että asioista, oli ne vaikeita tai hyviä, voidaan kirjoittaa ja keskustella ilmankin että lasta tarvitsee heittää siihen esille. Ja vaikka jotain esimerkkejä kaivaisi omasta perheestä niin se ei välttämättä kuitenkaan riko yksityisyyttä. Riippuu mistä kulmasta asian tuo esiin. Ja millaisella tyylillä.

Mä olen ottanut omalla kohdallani linjaukseksi sen että en laita kenestäkään tunnistettavia valokuvia tai käytä kenestäkään nimiä. Hesarin etsiessä parasta blogia aloin olemaan vielä entistä tarkempi. Valtakunnallisen lehden lukijoista kun aika todennäköisesti löytyy useampikin tuttu. Poistin jopa pari valokuvaa blogista.

Alusta pitäen mulle on ollut selvää että en halua blogini kautta tehdä mitään yhteistyötä. Siinä järkkyy se yksityisyyden raja jonka mä olen vetänyt. Mä haluan että mulla on mahdollisuus sille että jos on joku asia, josta haluan kirjoittaa, niin mulla on olemassa foorumi johon koen turvalliseksi kirjoittaa asiasta. Että mulla on siinä se joku yksityisyyden suoja. Koska koen että haluan myös kirjoittaa niistä vaikeista asioista. Melkeinpä enemmän kuin niistä hattarahötöistä. Koen itse kaipaavani enemmän vertaistukea niihin vanhemmuuden vaikeisiin hetkiin. Ja siksi yritän tarjota sitä itsekin.

Lasten suhteen yritän pitää sellaista linjaa että kirjoitan asioista jotka meillä on käyty läpi. Jos kävisi niin että lapsi asiasta lukisi täältä niin hänelle ei tulisi mitään yllätyksiä esimerkiksi jostain mun ajatuksista. Ja kyllä, olen todellakin joskus sanonut lapselleni että hän käyttäytyy ärsyttävästi. Ne tilanteet on sitten kyllä käyty läpi että miksi mä koen niin ja mikä siinä käytöksessä on ollut ärsyttävää. Vaikka blogissa saatankin käsitellä isommalla kädellä näitä tilanteita ja tunteita niin valtaosa kotona tapahtuvasta vuorovaikutuksesta on kuitenkin sitä sellaista positiivista höttöä. Meillä ei yksikään lapsi välty päivittäin kuulemasta sitä miten tärkeä ja rakas juuri hän on. En koe tarpeelliseksi kirjoittaa niistä. Tiedän kuitenkin että sekin blogista välittyy. Rakkauteen ja vanhemmuuteen kuuluu se haasteellisuus ja vaikeuskin.

Valokuvia olen lapsista postannut muualle. Isoilta olen kysynyt luvan jo vuosikausia. Ja nyt kun he ovat itsekin somen syövereissä omilla profiileillaan niin on pakko sanoa että miljoonasti "nolompia" kuvia ovat postanneet ihan itse. Pointti kuitenkin mulla on ollut se että olen heidän luvallaan laittanut.

Tämä on asia jota on tosi tärkeä miettiä. Ihan todella tärkeä. Mutta mä näkisin ratkaisuksi sen että kasvatatetaan käyttämään sosiaalista mediaa oikein, ilman sitä että mukana on heti yltiöpäinen pelottelu. Parempi on toki ottaa varman päälle ja kaikenvaralta varovaisesti. Mutta pelko ei ole se millä mä haluan kasvattaa tai kasvaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?