sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Via Dolorosa

Palatakseni vielä hetkeksi Miss Representation-dokkariin mistä kirjoitin täällä. Mua nimittäin jäi vielä mietityttämään naisen hormonitoiminta. Naisten johtajuus kun on kuulemma kyseenalaista osittain siksi että juurikin tiettyyn aikaan kuukaudesta hormonit sanelee mistä päin tuulee. Ja sen oletetaan vaikuttavan siihen naisen työkykyyn. Päätöksiin ja kykyyn johtaa. Tai pikemminkin kyvyttömyyteen johtaa.

PMS:n ollessa päällä pahoitan mieleni mitä ihmeellisimmistä jutuista. Nyt esimerkiksi murehdin ja surin koko eilisen päivän sitä että eräällä kaverillani oli polttarit johon mua ei oltu pyydetty mukaan. Me on joskus oltu todella läheisiä mutta ei olla oltu juurikaan tekemisissä varmaan kolmeen vuoteen. Miksi ihmeessä mut olisi pitänyt pyytää? Ja miksi ihmeessä musta tuntui niin pahalta?

Tiedostan ja tiedän ihan täysin että tämä johtuu nyt hormoneista. Mutta ei se vähennä tai helpota sitä mun olotilaa. Musta on tosi hämmentävää tuntea näin. Saako mulla olla paha mieli? Kun se on tavallaan kuitenkin teennäinen paha mieli. Jos kuukautiskierto huitelisi jossain muussa vaiheessa nyt ja olisin ns. normaalitilassa niin en olisi ollut yhtään harmissani.
Tuntuu tosi typerältä surra sellaisia juttuja jotka ei normaalisti saisi mua surulliseksi. Hölmöä tuhlata aikaa ja energiaa johonkin niin täysin turhaan. Mutta kun en voi sille mitään. Ja se vasta hölmöltä ja turhalta tuntuukin kun mietin että no tää johtuu nyt hormoneista ja ei mulla oikeasti ole tästä paha mieli ja onpa tyhmää käyttää tähän energiaa. Jos on paha mieli niin on paha mieli. Ja siitä vasta tuleekin paha mieli kun ajattelee että onpa tämä paha mieli turhaa.
Pitäisikö vaan lopettaa se kalenterin seuraaminen ja yrmytellä rauhassa silloin kun on paha mieli. Johtui se nyt mistä vaan.

Mä myönnän olevani tiettyyn aikaan kuukaudesta hormonieni vietävissä. Tai siltä musta ainakin tuntuu. Silti on todella halpamaista, alhaista ja aiheetonta kenenkään huomautella siitä. Kykenen toki hallitsemaan käyttäytymistäni mutta ajatuksilleni en voi mitään. En keksi muuta syytä hormoneilla dissaamiseen kuin pelko. Ihminen kun useimmiten käyttäytyy hyökkäämällä tilanteissa joissa pelkää. Luolamiesaikoina hyökkäys tapahtui fyysisesti, nykyään verbaalisesti. Ja useimmiten ihminen hyökkää verbaalisesti niillä hyvin alhaisilla keinoilla. Ja jos nyt laitetaan vastakkain mies ja nainen niin kuukautiset on jotain josta miehellä ei ole käytännön tietoa. Asia on vieras eikä mies tiedä miltä kuukautiset tuntuu. Ja monestihan vieras pelottaa.

Vaikka mulla olisi millainen PMS-mörkö päällä niin työntekoon tai töihin se ei vaikuta. Saatan olla väsyneempi mutta niin saatan olla silloinkin jos oon nukkunut huonosti. Työ hoituu työnä aina eikä töissä ollessa edes ajattele tai huomaa sitä missä vaiheessa kuukautiskierto menee. En toki ole johtoasemassa mutta enpä asiaa oikein pysty muuten miettimäänkään kuin omakohtaisesti.
Toisilla naisillahan kuukautiskierto ei vaikuta mielialaan mitenkään. Koko PMS:n olemassaoloa kyseenalaistetaan jatkuvasti. Ja sitten on meitä jotka suurinpiirtein muuttuvat täysin tuntemattomaksi henkilöksi n. viikon ajaksi joka kuukausi.

On muuten tutkittua että yritykset, joiden johdossa on sekä naisia että miehiä, ovat tuottavampia. On myös lukuisia tutkimuksia siitä että naisten ja miesten tavoissa johtaa ei ole loppupeleissä juurikaan eroa (toki sitten löytyy myös niitä täysin vastakkaisen tuloksen antavia tutkimuksia). Mistä sitten johtuu että miehiä pidetään "parempina" johtajina? Ja miksi miehiä päätyy enemmän johtajiksi?
Kuinka paljon syynä ovat vanhat uskomukset siitä mikä naisen rooli on maailmassa? Kuinka paljon syynä on se että tiukassa istuu uskomukset miehen ylivertaisuudesta? Ja kuinka paljon syynä on se että naiset itse eivät ole riittävän kunnianhimoisia?

Toisissa kulttuureissa naisten kuukautisia ei liitetä vain hedelmällisyyteen. Toki siihenkin mutta sen lisäksi kuukautisista ajatellaan että "nainen valuu viisautta ja elämänkokemusta". Monissa kulttuureissa ajatellaan että "naisesta valuu paha pois". Ja monissa kulttuureissa naiset on suljettu samaan tilaan karjan kanssa tms. kuukautisten ajaksi koska naiset ovat silloin saastuneita. Tuntuu melko hurjalta ja alentavaltakin mutta näistä huolimatta on kuitenkin ajateltu että kuukautiset kuuluvat naisen elämään.
Länsimaisen lääketieteen kehittyessä myös kuukautiset on medikalisoitu. Ainakin osittain. Vaikka kyseessä on täysin luonnollinen, joskin toki epämiellyttävä asia.
Ehkäisypillereiden yhteydessä ei voi olla törmäämättä myös siihen mainostettuun seikkaan että niillä voi siirtää kuukautisia turvallisesti. Että kuukautisiaan voi suunnitella. Joka kuu tulevat kuukautiset ovat vielä verrattain uusi asia, ei tarvitse mennä kuin isoäitiemme tai isoisoäitiemme sukupolveen asti kun nainen oli raskaana enemmän ja useammin ja imetti enemmän ja useammin. Jos kuukautisten siirtäminen ja ns. "elimistön peukaloiminen" olisi luonnollista naisen elimistölle niin eikö voisi kuvitella että sen saisi tehtyä ilman elimistön ulkopuolista apua? Luonnolliseen hormonitoimintaan puuttuminen kun voi olla kohtalokastakin. Veritulppariskeistä on kuullut varmaan jokainen. Suomessakin on raportoitu laskimotukoksista johtuvia kuolemia, jotka on pystytty liittämään e-pillereiden käyttöön. Harvinaista mutta riski on kuitenkin olemassa.

Mäkin olen käyttänyt hormonaalista ehkäisyä. Vuosikausia jopa. Mutta en enää koskaan, ikinä, missään tilanteessa halua sotkea oman kroppani hormonitoimintaa elimistön ulkopuolelta tulevilla hormoneilla. Silloin jos koska tunsin olevani kaikkea muuta kuin oma itseni. Ero korvien välissä oli ihan huomattava. Oma luonnollinen hormonitoiminta tuntuu aivan erilaiselta. Ainoa poikkeus olisi jos luovuttaisin munasoluja.

Mäkin koen kuukautiset vaivalloisiksi. En tykkää että joka kuu poden ensin viikon PMS-oireista ja sitten viikon itse kuukautisia. Siitä huolimatta mua mietityttää kuinka paljon tämä kaikki on kulttuurista johtuvaa. Kun aina puhutaan että nainen "kärsii kuukautisista". Vaikka ne ihan jokaisen naisen elämään kuuluu. Koska näin luonnollinen asia on muuttunut kärsimykseksi? Ja miksi? Sävy kuukautisista puhuttaessa on useimmiten negatiivinen.
Jos suhtautuminen kuukautisiin olisi toinen, kokisivatko naiset ne vähemmän vaivalloisiksi? Olisiko mullakin joka kuu vähän helpompaa jos kuukautisiin ei suhtauduttaisi kuin sairauteen joka sanelee sitä mitä olemme? Miksi kuukautisiin ei voisi suhtautua enemmän luonnollisena etuoikeutena kuin jokakuisena ongelmana? Ja kuka on heittänyt ilmoille koko sen seikan että kuukautiset on ongelma ja vaiva joka täytyy voida hoitaa? Miehet vai naiset itse?

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Rise like a Phoenix

Mä olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää omaa ikääntymistäni ja kuolevaisuuttani. Tai siis toki olen ihan kuolevainen ollut aina mutta siinä on kuitenkin ollut vähän sellainen "ikinuoren" maku päällä, joka on nyt vähän alkanut karisemaan. Keski-ikä lähestyy kovaa vauhtia ja se ei maistu enää ihan niin kaukaiselta ja vieraalta kuin vielä vähän aikaa sitten. En mä ihan sinut vieläkään ole ajanjuoksun ja oman ikäni kanssa mutta pikkuhiljaa. Sinnepäin on suunta. Ja se tuntuu ihan kivalta. En todellakaan haluaisi enää olla parikymppinen joten miksipä en mukautuisi tälle kolmosen vuosikymmenelle. Ehkä se ei neljänkympin kriisi iskisi sitten ihan niin pahana kun ihan suosiolla en yritäkään olla enää kakkosella alkava.

Olen tässä tänä vuonna huomioinut että en taida olla ainoa joka sitä omaa lähestyvää tai jo päälläolevaa keski-ikäisyyttään on alkanut pohtimaan. Isoja elämänmuutoksia ilmaantuu lähipiirissä aika laidasta laitaan. Isoja, rohkeita hyppyjä. Unelmia, joita on alettu toteuttamaan. Mielettömiä onnistumisia ja kasvutarinoita. Tuntuu jotenkin huikealta että sen lisäksi että saa seurata noita omia ja lähipiirin lapsia kasvamassa ja kehittymässä niin lähipiirin aikuisetkin kasvavat kaiken aikaa. Pitkään oli tietyllä tapaa jotenkin seesteistä. Toki sellaisia perinteisiä erotaan ja tanssitaan häitä-viritelmiä on ollut tasaisesti. Mutta nyt räiskyy ja maailmat mullistuu vähän joka suunnalla. Vähän sellaista Feeniks-lintu nousee tuhkasta-touhua. On ollut jotenkin tosi tervettä huomata ihan läheltä että hei kaikki muutokset ei ole pahasta. Uskaltaminen on hieno juttu ja rohkeus maistuu hyvältä. Vaikka ensimmäinen reaktio saattaisi ollakin kääk ja pelko.

Yhtenä isona juttuna ja teemana tämän vuoden puolella on ollut selvästi matkustaminen. On hassua että tätä vuotta on eletty vasta se n. puolet ja mä pystyn laskemaan kahdella kädellä omasta tuttavapiiristä heidät jotka ovat matkanneet Las Vegasiin. Ja sieltä suunnanneet sitten joko vaihtoehtoisesti jonkun Route 66-lenkin tai matkanneet kohti Miamia ja Karibian risteilyä. En ole varmaan mistään nähnyt tänä vuonna niin paljon kuvia kuin Grand Canyonista.
Las Vegasiahan pidetään kohteena vähän sellaisena once in a lifetime ja sen kyllä huomaa ainakin omasta kaveripiiristä. Mutta on hassua että se nyt tai ei koskaan on iskenyt vähän samaan aikaan kaikille. Nyt mennään ja eletään! Pitää toimia ja tehdä eikä odottaa! Ja tarkoitan että tämä on musta nimenomaan mahtavalla tavalla hassua. Sellaista hullua spontaaniutta ilmenee vähän joka suunnalla joka tekee arjen oravanpyörässä ihan huikeita.
Mutta ihan kaikista hassuinta on se että kaikilla matkustavilla ne haaveet kohteista risteilee aika samoilla suunnilla. Pitäisikin joskus ihan huvikseen jossain illanistujaisissa listata kaikilta vaikka top 5-kohteet joissa haluaisi käydä elämänsä aikana. Veikkaan että ihan älyttömän isoa hajontaa ei olisi, jos ikäjakauma ei olisi valtaisa.
Toinen matkakohde on muuten ollut Lofootit. Tämä on itseasiassa ollut kestosuosikkina kaveripiirissä jo useamman vuoden. Ja onhan siellä tosi kauniin näköistä.

Muistan että joskus teininä ajattelin jatkuvasti sitä että muutan ulkomaille. Mahdollisimman pian. Kesällä nämä hommat palaa aina mieleen. Tein suunnitelmia ja haaveilin. Kun uskaltauduin puhumaan niistä ääneen niin äiti säikähti tosi pahasti. Ja oli sitä mieltä että en voi lähteä koska hän jäisi sitten ihan yksin. Nuorena sitä ehkä kaipaisi sellaista rohkaisua nimenomaan siihen suuntaan että psyykataan kokeilemaan niitä omia siipiä. Että uskaltaisi kokeilla sitä niiden kestävyyttä ja kantavuutta. Ja jos ne ei vielä riitäkään niin hei, aina voi tulla himaan.
No, en muuttanut ulkomaille. En sillä lailla mitä haaveilin. Mutsin pelot vei voiton. Mikä on sääli, koska pelko ei saisi ikinä olla se ratkaiseva tekijä päätöksissä.

Aika ajoin huomaan painivani vähän samantyyppisillä tatameilla. Nyt vaan vastapuolena on omat lapset. Omia haaveita olisi vaikka mihin mutta arveluttaa se että tuhoanko omilta lapsiltani jotain jos toteutan omia haaveita. Lapsen maailma on lapsen maailma ja suhteellisuudentaju siellä ei ole sama kuin aikuisena. En halua murskata heiltä sitä mitä on mutta en haluaisi myös itsekään siirtää jatkuvasti niitä omia kiintopisteitä. Ettei joku päivä käy niin että herää huomaamaan olevansa jo liian vanha. Koska mun mielestä on ihan paskapuhetta sanoa että ihminen ei ole koskaan liian vanha. Kyllä on. Vaikka mieli olisi miten nuori niin kroppa ei enää välttämättä ole. Ja silloin voi olla liian myöhäistä. Pitää elää ja toimia nyt. Vähemmän jossittelua ja enemmän päätöksiä. Tuntuu voimiinnuttavalta nähdä omassa lähipiirissä samantyyppistä vaiheilua. Että on herätty oikeasti huomaamaan miten lyhyt elämä voi olla.
Oli kyse sitten once in a lifetime-matkustelusta, talon rakentamisesta tai töistä irtisanoutumisesta. Uskalletaan käyttää niitä siipiä. Koska kyllähän ne kantaa.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kehontaide yksilönvapautena

Mä oon vähän katunut yhtä tatuointiani. Tai en ehkä kuitenkaan itse tatuointia ole katunut. Vaan sitä paikkaa johon sen otin. Tatuointijuttuja oon miettiny aiemminkin täällä mutta nyt tulee vähän lisää.

Aloin miettimään tätä yhtä tatuointiani palattuani töihin. Tykkään siitä ja koen sekä sen, että paikan jossa se on, oikein itseäni ilmentäväksi. Mutta ihan turvallisuus-syistä olen miettinyt että onko se alue kuitenkin huono. Luoko se liian tarkan muistikuvan ihmisille minusta. Kun kuitenkin töissä yritän olla mahdollisimman massaan sulautuva, mahdollisimman näkymätön. Ihan oman turvallisuuteni vuoksi.
En siis kadu mutta en kuitenkaan nykypäivänä sitä ottaisi sinne minne otin. En ole koskaan ajatellut esimerkiksi kuvan pois laserointia. Sekä paikka että tatuointi on kuitenkin niin minä. Jos nyt ajattelisin asiaa myös turvallisuuden kannalta niin todennäköisesti ottaisin kuvan jonnekin toisaalle. Turvallisuus ajaa kaiken edelle. Tosin ajattelen myös että mulla on oikeus ilmaista itseäni kehollani jos niin haluan.

Uskoisin että jokainen miettii tai "katuu" tatuointejaan jossain vaiheessa elämää. Varmasti sitä oppii ajan myötä hyväksymään ne omat kuvansa mutta jos uusi tilaisuus tulisi niin luulen että aika moni miettisi nimenomaan niitä paikkoja uudestaan, joihin tatuoinnin ottaa. Vaikka kuva olisikin sama. Ja musta tuo "katuminen" on vaan hyvä juttu. Sehän on osittain sitä kasvamista ja kypsymistä niiden kuvien kanssa. Omien ratkaisujen ja tekojen hyväksymistä. Etukäteen et voi varmasti tietää vaikka kuinka miettisit ennen tatuoinnin ottamista. Onko meistä kukaan niin valmiiksi asti kypsynyt että tietää missä menee vuoden, kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä. Et voi tietää ovatko ne merkitykset ja tapahtumat joskus myöhemminkin vielä niin merkittäviä että saman asian haluaisi edelleen julistaa ihollaan.

Aina sanotaan että pitää miettiä tarkasti mitä haluaa ja että kannattaako tatuointi ottaa. Mutta toisaalta, jos haluaa elää tässä hetkessä. Ajattelematta sen isommin sinne tulevaisuuteen, josta ei vaan voi varmaksi tietää vaikka miten miettii. Jos asia ei nyt epäilytä niin miksi jarrutella?

Viime viikolla käsiteltiin YLE puheella aihetta. Miksi tatuoinnit ovat nyt niin suosittuja ja miksi niitä otetaan?

Nuorista suomalaisista tatuointi löytyy joka seitsemältä. Muissa länsimaissa tatuointien määrä suomalaisiin verrattuna on jopa kaksinkertainen. Mulle tuli hieman yllätyksenä että muuhun Suomeen verrattuna helsinkiläiset ovat innottomampia ottamaan tatuoinnin. Tai ehkä ne tatuoidut pääkaupunkilaiset löytyy sitten kaikki omasta kaveripiiristä.

Naiset ottavat tatuoinnit vaatteiden alle piiloon, miehet taas enemmän esille. Muutenkin naisten kohdalla keskusteluun hiipii aina myös se seikka että onko tatuoitu nainen kaunis. Jos vaatteet peittävät tatuoinnit niin ihmisestähän et sitä mitenkään tiedä mitä sieltä iholta löytyy. Siksi musta on hassua että tatuoinnit rinnastetaan kauniina olemiseen. Kauneushan on katsojan silmässä jokatapauksessa. Lisäksi ainakin radio-ohjelman perusteella löytyi vielä heitäkin, jotka ovat sitä mieltä että palveluammateissa työskentelevien pitäisi olla ilman tatuointeja tai tatuoinnit peitettynä työaikana. Että tatuoinnit ovat jotenkin "likaisen näköisiä". Mulle tämä tuli jotenkin ihan uutena asiana että joku assosioi tatuoinnit likaisuuteen. Ja sehän ei enää liity millään lailla kauneuteen tai kauniina olemiseen.
YLEn shoutboxissa heiteltiin ilmoille sitäkin että tatuointien ottajat tavoittelisivat kuolemattomuutta (kuten kaikki kuvanteko), ja sitä kautta kyse olisikin kuolemanpelosta. Ja että tatuoiduilla olisi niin suuri ahdistus että sitä yritettäisiin purkaa fyysisellä, aiheutetulla kivulla. Tuntui musta aika kaukaa haetulta...

kuva täältä

Entä onko tatuoinneilla enää mitään tarkoitusta? Ennenmuinoinhan tatuoinnit on olleet lähinnä eri heimojen sotureilla käytössä. Kertoneet erinäisistä riiteistä ja saavutuksista. Ja vähän tuoreempana historiassa, tatuoinnit olivat osa merimisten ja rikollisten kulttuuria. Venäjän vankiloissa vankien rikokset on voinut lukea heidän tatuoinneistaan. Näistä ajoista on tultu kauas ja nykyään tatuoituja löytyy jokaisesta yhteiskuntaluokasta. Mutta miksei silti nykypäivänäkin iholta voisi löytyä elämäntarina? Tai syvempää symboliikkaa? Toki toisille tatuoinnit ovat vähän kuin asusteita ja ihmisethän tykkäävät koristautua.

Liittyyko tatuoinnit jotenkin itsetuntoon? Onko runsaasti tatuoiduilla huono itsetunto? Tai jokin tarve korostaa jotakin? Eilen tuli iltapäivällä kakkoselta Cherry Healeyn dokkari ulkonäöstä, jossa haastateltiin nuorta naispuolista tatuointitaiteilijaa, joka oli hyvin pitkälti tatuoitu. Hän kertoi kokevansa tatuoinnit suojapanssariksi maailmaa vastaan. Hän koki kuvansa voimiinnuttavina ja tatuointien olevan keino muodostaa omaa kehonkuvaa uudelleen. Tuo olisi helppo kääntää huonoksi itsetunnoksi, mutta toisaalta eikö sitten lähes kaiken ulkonäköön liittyvän voi laittaa huonon itsetunnon alle? Ripsienjatkeet, suihkurusketus, muokkaavat alusvaatteet. En myöskään usko että tatuoiduilla ihmisillä olisi loppupeleissä yhtään sen suurempi tarve korostaa jotakin kuin kenelläkään.

Internetiä ja sosiaalista mediaa pidetään osittain syynä tatuointien nykysuosioon. Kynnys ottaa ensimmäinen tatuointi on madaltunut. Myös tatuoijilta vaaditaan paljon enemmän kuin ennen. Sillä nykyään tatuoinnit ovat pitkälti persoonjatkeita ja ihmisillä on voimakas halu tuoda yksilöään esille enemmän kuin ennen. Tatuoinnit ovat tavallaan esteettinen minäkuvan jatke. Sentakia myös tatuoijan pitää osata lukea hieman tatuoitavan persoonaa. Tatuoijalta vaaditaan myös äärimmäistä ammattitaitoa kädenjäljen osalta. Lopputulokselta odotetaan paljon.
Elämme nykyään vapaammassa maailmassa kuin ennen. Ja toki on muistettava sekin seikka että tatuoinnit ovat muoti-ilmiö. Pysyvä vai ohimenevä, sitä ei vielä tiedä.

kuva täältä

Pitäisikö tatuoinnin ottamista sitten miettiä pidempään? Mikä on riittävä harkinta-aika? Itse en antaisi alaikäiselle lupaa tatuointiin. Enkä ehkä ihan ensimmäisenä täysi-ikäisyyden päivänäkään vielä suosittelisi. Mutta ihmiset kypsyy ja kehittyy niin eri tahtia että mitään yhtä ja ainoaa oikeaa hetkeä on mahdotonta määrittää. Ihmiset myös kokevat kehonsa eri tavoin. Toisille iholla on suurempi merkitys kuin toisille. Silloin onkin hyvä miettiä pitkään ja harkitusti se mitä haluaa pysyväksi.

Tatuoinneista keskusteltaessa ei voi välttyä siltä ettäkö joku ei mainitsisi sitä seikkaa että tatuoinnit ei näytä hyvältä vanhana. Niiden värit kulahtavat ja kuva haalistuu ja näyttää vanhalla iholla epämääräiseltä. Mutta niinhän meidän kehollekin käy ikääntyessä. Sekin kulahtaa ja haalistuu. Yhä vanhemmat ihmiset kuitenkin ottavat nykyään tatuointeja. Silloin toki kuvatkin ovat ehkä terävämmän näköisiä kun ne eivät ole vuosikymmeniä vanhoja.
Ylipäätänsä tatuoinneista varoitteluihin liittyy monesti se että luullaan tietävän mikä on toiselle parasta. Jokaisella on kuitenkin omaan vartaloonsa itsemääräämisoikeus. Jokainen määrittää itse omalla tavallaan itsensä ja kehonsa. Tuntuu monesti että tatuointeja ottaneet eivät kadu kuviaan mutta vieressä olevat arvostelijat tekevät sen katumisen heidän puolestaan. Emme välttämättä tiedä tatuoinnin takana olevaa tarinaa tai tunne tatuointia kantavaa ihmistä, arvostelemme vain itse kuvaa.

Tatuointien lisääntymisen myötä myös tatuointien korjaukset ovat lisääntyneet. Laserointien määrä kasvaa jatkuvasti. Aina tatuointia ei ole tarve saada kokonaan pois vaan ratkaisuna voi olla peitetatuointi, jolloin vanhan kuvan päälle suunnitellaan uusi kuva. Kosmeettisten tatuointien määrä on myös noussut. Ihmiset haluavat peittää arpia, ihon pigmenttihäiriöitä tai muita iholla näkyviä seikkoja.

kuva täältä

Tuleeko seuraavana trendinä olemaan blanko iho? Jo nykypäivänä tuntuu että erottuvampaa on jos ei ole tatuointeja. Joskus ennen muistan törmänneeni ajatukseen että kannattaisiko ottaa tatuointi jotta olisi erilainen. Nykyisin olet erilainen tatuoimattomana.
Niin tai näin, ehkä ihmisten tulisi käyttää vähän vähemmän energiaa muiden neuvomiseen ja enemmän voimavaroja omasta elämästä nautiskeluun.

Ps. Mun tekisi mieli kamalasti kirjoittaa tasa-arvoisesta avioliittolaista. Mutta ei vaan nyt irtoa. Olen ihan sanaton lakivaliokunnan päätöksestä. 2010-luvulla. Maailman toiseksi hyväntahtoisimmassa maassa.
Mulla on kerrankin vapaata Pride-kulkueen aikana. Ja vaikka kyseessä onkin tasa-arvoinen avioliittolaki kaikille niin nyt jos koskaan tuntuu siltä että Prideen osallistuminen on itselle todella tärkeä asia. Tänä vuonna kulkue ei jää multa väliin.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Neiti Edustaja

Heart Pumps Diesel-blogin Sofia vinkkasi Netflixistä löytyvästä Miss Representation-dokkarista jonka katselinkin tuossa yövuorojen välissä. Suomennos on huono mutta ei häiritsevän huono. Jokatapauksessa enemmän saa irti jos pystyy seuraamaan ilman tekstitystä koska se tosiaan vähän ontuu.
En tiedä olisiko mulla herännyt ihan niin valtaisa mielenkiinto hommaan ilman Sofian kattavaa kirjoitusta. Kannattaa siis lukea Sofiankin kirjoitus, hän jaksoi kirjoittaa tästä paljon laajemmalla perspektiivillä kuin mä. Mä yritän naputella omia ajatuksia joita heräsi sekä dokkarista että Sofian postauksesta.


kuva täältä

Dokkari herätti paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Ihan ensimmäiseksi tuli mieleen että onneksi mulla ei ole tyttäriä. Tämän jälkeen kyllä tajusin astuneeni tämän ajatuksen kanssa välittömästi sudenkuoppaan. Ja ymmärsin sen aina vain paremmin, mitä pidemmälle dokkari eteni. Eihän sitä pitäisi joutua ajattelemaan noin.
Sitten ajattelin että mitä järkeä on kasvattaa tasa-arvoisesti tai sukupuolineutraalisti tai edes sukupuolisensitiivisesti kun media on tänä päivänä sitä mitä se on? Kun media vaikuttaa niin paljon sukupuolirooleihin ja siihen millainen pitäisi olla. Kun median sanelema täydellinen ulkonäkö on niin kaukana todellisuudesta ja mahdotonta saavuttaa niin mikä järki on yhtään missään? Kun tyttöjä rohkaistaan tavoittelemaan sellaista täydellisyyttä jonka lähtökohtainen standardi on täysin luonnoton niin mitä oikeasti voimme odottaa? Emme voi sanella lapsille ja nuorillemme samoja sääntöjä kuin meillä oli, koska niin moni asia on muuttunut. Miten voin kasvattaa pojistani sellaisia että kunnioittavat ihmistä samalla tavalla, sukupuolesta riippumatta, ja pitämään jokaista ihmistä lähtökohtaisesti samalla viivalla kun heidätkin ehdollistetaan median kautta tiettyyn muottiin jo pienestä pitäen? Vaikka kuinka taistelisin asiaa vastaan.
Amerikkalainen teini viettää päivässä 10h45min median ääressä. Tähän lasketaan mm. tv:n katselu, musiikin kuuntelu, elokuvat, lehdet ja netti. Miten voin kasvattaa pojilleni että on ok itkeä julkisesti, naiset pitää ottaa huomioon ihmisinä eikä sukupuolena tai että se ei ole millään tavalla miestä alentavaa jos nainen tienaa enemmän kuin mies tai on koulutetumpi tai paremmin menestyvä, kun media myllyttää jatkuvasti ihan muuta kasvaviin mieliin. Kun ei niitä lapsia ja  nuoria saa oikein suojeltuakaan näiltä.

Valtaosa täällä meilläkin näkyvissä olevista kansainvälisistä tv-kanavista, televisioverkoista ja elokuvayhtiöistä on miesten omistamia. Eri mediaverkkojen hallitukset ovat pääsääntöisesti miesten muodostamia. Miten media voidaan nähdä muutoksenvälineenä kun valtaosa median hallinnasta on miesten käsissä? Näemme sitä mitä miehet päättävät meidän nähdä. Tämä on täysin epätasapainossa sen suhteen että iso osa ihmisistä maapallolla on kuitenkin naisia.
Kuten dokumentissakin kysyttiin; Kuinka kauan menee ennnenkuin joku tekee asialle jotakin?

Se mitä näemme mediassa vaikuttaa siihen mitä haluamme ja mistä haaveilemme. Koska tytöt eivät näe riittävästi naisjohtajia, eivät he osaa myöskään haaveilla sen tapahtuvan omalle kohdalle. Naisjohtajat kantavat niin negatiivista leimaa että harva tyttö edes haluaa haaveilla siitä. Kuka haluaa ehdointahdoin saada noita-akan ja vittumaisen ämmän leiman? Tällä hetkellä et uskottavuutta naisjohtajana saa muuten kuin omaamalla "vaikean luonteen" maineen. Nainen ei vaan voi johtaa uskottavasti koska olemme mukamas niin hormoniemme ja mielialojemme vietävissä.

Dokumentissa esitetyt tilastot ja seikat olivat myös hurjia:
  • Jenkeissä 51% väestöstä on naisia, kuitenkin vain 34 (!!!) naista on toiminut kuvernöörinä.
  • 65%:la naisista ja tytöistä on syömishäiriö. 
  • Vuodesta 2000 vuoteen 2010 masennusten määrä naisten keskuudessa on tuplaantunut. 
  • Naiset käyttävät ulkonaköönsä reippaasti enemmän rahaa kuin esimerkiksi koulutukseensa, joka hyödyttäisi heitä kuitenkin lopulta enemmän. 
  • Naiset murehtivat enemmän painoaan kuin vaikkapa keskenjääneitä opintojaan. 
  • Naisilla on enemmän intohimoa tavoitella täydellistä ulkonäköä kuin johtotason asemaa. 
  • Naiset tekevät ihan itse itsestään objektin. 
  • Kun lapset ovat pieniä, sama määrä tytöistä ja pojista haaveilee pääsystä presidentiksi. Kun samaa kysyy 15-vuotiaalta, on luku täysin epätasapainossa. 
  • Politiikan ajatellaan kuuluvan miehille ja sitä myötä myös johtavat asemat ajatellaan kuuluvan miehille. Naisia ei kannusteta samalla tavalla tavoittelemaan johtavaa asemaa kuin miehiä.
  • Vuosien 1937-2005 välillä piirretyissä esiintyi vain 13 naispääosaa. Heistä vain yksi ei etsinyt romanssia.
  • Missä tahansa massamediassa naisen rooli on yleisesti olla seksiobjekti.
  • Yli 20% nuorista harrastaa seksiä alle 14-vuotiaana.
  • Media ei kunnioita naisjohtajia samoin kuin miesjohtajia.
  • Ihmisen esineellistäminen on ensimmäinen askel kohti väkivallan oikeuttamista ihmistä kohtaan.
  • Yksi kuudesta naisesta on raiskattu tai yritetty raiskata.
  • Tarvitsemme medianlukutaitoa yhtä paljon kuin lukutaitoa.
Nostin nämä edellämainitut tähän ihan tarkoituksella vaikka lukijan silmään tämä saattaakin näyttää hieman sekavalta kokonaisuudelta. Konteksti on kuitenkin sama. Dokkarissa esitetyt tilastot ja asiat olivat toki peräisin jenkeistä mutta moni seikka pätee kyllä täällä meilläkin, ja ihan kaikissa länsimaissa.

Tytöt ehdollistetaan tavoittelemaan tiettyä ulkomuotoa ja pojat ehdollistetaan odottamaan sitä. Että tyttöjen on näytettävä tietynlaiselta. Pojilta odotetaan että he ovat voimakkaita johtajatyyppejä. No entäpäs jos he eivät halua olla sellaisia? Miksi pojat eivät saisi olla "sivuosassa" ja "heikkoja"? Miksi tietyt odotukset ovat niin sitkeästi poltettu ihmisten mieliin? Ja vaikka kuinka yrittää itse välttää tiettyjä stereotypioita niin mä huomaan ainakin jatkuvasti sortuvani niihin. Tahdosta riippumatta, alitajuisesti. Ja nämä seikat eivät ole missään verenperimässä vaan ihan täysin opittuja juttuja.
Saatan helposti esittää avuttomampaa kuin oikeasti olenkaan. Ihan vain siksi että pääsisin helpommalla. Halutessani osaan pelata seksuaalisuudella pitkällekin. Saatan itsekin sortua kyselemään esimerkiksi lasten hoitojärjestelyistä naisihmiseltä, joka on suuntaamassa johonkin haastavampaan työtehtävään. Miksi ihmeessä mä ruokin sellaisia stereotypioita joiden olemassaolon koen kuitenkin vääräksi? Tämä jos mikä on sellainen practise what you preach. 

Kävin joku aika sitten keskustelun eräissä kotibileissä neljän miehen kanssa siitä miten naisräppärit joutuvat tekemään kaksinverroin töitä uskottavuutensa eteen miesräppäreihin verrattuna. Uskottavuuden saat kyllä jos vähennät vaatteitasi, mutta jos pidät vaatteesi päällä ja haluat saada uskottavuutesi nimenomaan muusikkona ja unohtaa sen seikan miltä sun pitäisi näyttää, joudut tekemään kahta enemmän töitä naisena. Yksikään näistä neljästä miehestä ei ymmärtänyt mistä mä puhuin. Tämä nyt toki on vain yksi asiayhteys mutta tuntui hurjalta että mies ei vain näe sitä samaa minkä nainen. Ja kyllä, tämä on osittain sukupuolikysymys.

Olen joutunut elämässä tilanteisiin joissa olen toiminut ja käyttäytynyt oman luontoni vastaisesti oman turvallisuuteni takia. Koska olen nainen ja ollut fyysisesti heikommassa asemassa. Olen kokenut olevani tilanteessa josta en pysty selviytymään puhumalla.

En pysty edes laskemaan kertoja jolloin olen joutunut työssäni seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Niitä kertoja on lukemattomia. Ja suurinosa työvuosistani on vasta edessäpäin. Joskus ne tilanteet on tulleet niin yllättäen että en ole osannut edes reagoida. Joskus olen taas keskustellut esimiehen kanssa siitä että miten noissa tilanteissa pitää toimia. Jos joku käy perseeseen kiinni ollessani töissä niin saanko läpsiä näpeille. Ja musta on aivan käsittämätöntä että joudun edes kysymään luvan itseni puolustamiseen. Siinä pelossa että sillä saattaisi olla jotain jälkiseuraamuksia. Vaikka mä olen ollut siinä tilanteessa se jonka yksityisyyttä ja omaa tilaa on loukattu. Koska olen nainen.

Tässä postauksessa esiintyy sana media monessa kohdassa, monesti melko negatiivissävyisestikin. En yritä vierittää kaikkea vastuuta median harteille tai vetää syy-seuraus mutkia liian suoraksi vaan enempi yritän tuoda esille sitä omaa turhautuneisuuttani ja voimattomuuttani tämän asian edessä. Tunnen itseni kovin pieneksi. Onko mikään koskaan tarpeeksi? Sillä kuitenkin ON väliä mitä teemme ajallamme. Millaisena roolimallina haluamme elää. Millaisena olemme. Oli meillä jälkeläisinä tyttöjä tai poikia.
Tärkeää olisi että pystymme näyttämään esimerkkiä yhdessä, ei vain yksilöinä. Miksi niin usein nainen nähdään toiselle naiselle uhkana?

Kiitos Jenni Pääskysaari Vartalovallankumouksesta. Tämä on juuri se mitä tarvitaan.

EDIT Jäin vielä mietiskelemään tuossa herättyäni viime kesänä ollutta A beautiful body-haastetta. Joka nimenomaan rikkoi normeja siitä naisen vartalosta ja siitä miltä synnyttänyt nainen näyttää. Normien rikkomisessa onnistuttiinkin mutta siinäkin se tehtiin nimenmaan sillä vartalolla. Että katso, tässä nainen, tässä vartalo. Toki se oli haasteen tarkoituskin. Näyttää erilaisia naisvartaloita. Mutta miksi se on naisten kohdalla aina se vartalo? Vähissä vaatteissa, paljon paljasta pintaa. Olisiko haaste saanut yhtä paljon julkisuutta ja kohua jos se olisi tehty toisin? Vaatteet päällä, korostaen jotain muuta kuin vartaloa? Ovathan kaikki naiset keskenään erilaisia kokonaisuuksia, eivät vain erilaisia vartaloita.


Ostetaan omatunto!

Nyt aletaan olla bloggaamisen kanssa siinä pisteessä että mä en enää muista mistä asioista olen jo jauhanut ja mitkä olisi ihan uusia juttuja. Meinaan nyt kuitenkin tästä seuraavasta hommelista vähän meuhkata, silläkin riskillä että toistan pahasti itseäni.

Asia nousi taas mieleen kun mietiskelin Anu Silfverbergin Äitikorttia. Nimittäin kun niin monessa eri asiayhteydessä kuulee siitä että vanhemmat lyttäävät lapsettomat lauseella et sinä tiedä kun ei sinulla ole lapsia. Niin itse koen törmänneeni siihen että lapsettomilla on kyllä myös ihan vastine tuolle edellä mainitulle lauseelle.
Painotellaan nyt ensialkuun sitä että eivät toki kaikki vanhemmat lytistä lapsettomia tuolla tietämättömyys-kortilla. Ja tokikaan kaikki lapsettomat eivät myöskään koe tarvetta lytistellä lapsellisia. Mutta itse olen törmännyt siihen useampaan kertaan lapsettomien ihmisten suusta, että kun menet mainitsemaan että haluaisit ison perheen ja paljon lapsia, niin lapsettomat heittävät kehiin väestönkasvukortin. Että eikö nyt yhtään ajatella maapallon tilaa ja räjähdysmäisessä kasvussa olevaa väkimäärää.
No, toki ajatellaan mutta eihän asia ole nyt ihan noin mustavalkoinen.

Globaalilla tasolla meidän täytyykin ajatella sitä että maapallomme ei kestä sitä väestönmäärää joka täällä jo on. Määrää joka on koko ajan kasvamassa. Siltä asialta ei voida sulkea silmiä. Eikä ohittaa olankohautuksella. Välillä törmää uutisiin siitä kuinka väestönmäärän ennustetaan kääntyvän laskuun. Varmaa se ei kuitenkaan taida olla.
Kuitenkin, jos mietitään asioita meidän oman kotimaan osalta, niin uusia veronmaksajia on synnyttävä jotta tämä meidän yhteiskuntamme pelaisi. Se ei tokikaan ole ainoa yhteiskunta maapallolla mutta se on se yhteiskunta jossa me elämme. Osana isompaa kokonaisuutta. Väestön määrä ei tokikaan aina kerro taloudellisesta tilanteesta mutta jos syntyvyys vain laskee niin tokihan se johonkin vaikuttaa. Jos tämä yhteiskunta näin jatkaa kuin nyt mennään. Että verorahoilla kustannetaan kaikki se, mitä nyt kustannetaan.
Mun mielestä näitä on kokonaisuutena hankala miettiä koska tokikaan yhden perheen ratkaisut eivät räjäytä väestöä tai ratkaise sitä seikkaa että syntyvyys on vuosi vuodelta laskusuunnassa Suomessa. Pienessä mittakaavassa ne päätökset on suuntaan tai toiseen pieniä mutta jos useammassa perheessä mietitään samoin niin äkkiäkös niistä pisaroista koostuu jo meri. Suuntaan ja toiseen.

Siitä olen ainakin kirjoittanut aiemminkin että me länsimaiset naiset olemme etuoikeutettuja koska meillä on useimmiten vaihtoehtoja. Me voimme valita sen haluammeko lapsia vaiko emme. En epäile sitä yhtään ettäkö siitä huolimatta lapsettomuuden valitsevat naiset eivät saisi osakseen kosolti ihmettelyä. Koska enempi vähempi yhä edelleen se äitiys mielletään yhdeksi naisen elämään kuuluvaksi asiaksi. Mutta yhtälailla mä koen että nykypäivänä saat ihmetystä osaksesi jos kerrotkin että haluat useamman lapsen. Vaikka kuinka kolme olisi uusi kaksi niin kolmesta eteenpäin lapsilukua aletaan hämmästellä. Ensimmäisenä saat kuulla että onko tämä joku uskonnollinen homma. Seuraavaksi epäillään vahinkoa. Ja kolmantena mielenterveyttä.
Jostain syystä kun useamman lapsen kanssa ajatellaan yhä edelleen niin että naisen elämäntyö on sitten siinä. Ei voi olla mitään muuta jos on monta lasta. Työelämä on mennyttä ja nainen on vuosikausia kotona vankina. Koska eihän niillä lapsilla nyt isää ainakaan ole. Joka ottaisi mahdollisesti myös vastuuta hoidosta tai ehkäpä jäisi jopa kotiin. Jos olet lapseton, se ei ole normaalia. Jos haluat paljon lapsia, se ei ole normaalia. Ja se nyt ei ainakaan ole normaalia että naisella voisi olla useampi rooli elämässään.
Ei unohdeta kuitenkaan tästä asiayhteydestä sitä että pelkkä länsimaisuus ei takaa valintaa. Kukaan ei ole varmaankaan välttynyt uutisilta Espanjasta.

Entäpä sitten jos asiaa miettii ekologiselta kantilta? Ei kaikissa maissa esimerkiksi lämmityskustannuksiin hupene energiaa samalla tavalla kuin täällä pohjoisessa. Joka myös rasittaa maapalloa. Väkirikas köyhä maa saattaa vahingoittaa ilmastoa ja paikallista ympäristöä paljon vähemmän kuin pieni väestö joka tekee epäekologisia valintoja.
Entä taloudelliset seikat? Jos ihmiskunta keskittyisi käyttämään rahojaan oikeisiin asioihin sotimisen sijaan niin mitä tapahtuisi? Ja mitä ne oikeat seikat olisi? Koulutusta, eritoten naisille? Taloudellista tasa-arvoa? Demokratiaa?
Entä jos väestöä olisikin jo nyt maapallolla vähemmän? Jos kaikki energia ei menisi ravinnon etsintään niin millaiseksi ihmiskunta voisi kehittyä?

Jos ihan tosissaan halutaan miettiä sitä liikakansoitusta ja sen aiheuttamia ongelmia niin mun mielestä olisi syytä kääntää katseita myös niiden oman maan rajojen ulkopuolelle. Nykytilanteellehan emme valtavasti voi mutta entäpä ennaltaehkäisy? Alueilla joissa väestötiheys on jo nyt hälyyttävä. Paikoissa joissa naiset ovat vielä "synnytyskoneita" ja heillä ei oikeasti ole vaihtoehtoja. Mä jotenkin koen silmiä sulkevana vaihtoehtona sen ratkaisun että me täällä länsimaissa jätettäisiin lisääntymättä ja oletettaisiin että se ratkoo sen väestönkasvun. Ei se riitä että vain länsimaissa syntyvyys on laskusuuntaista. Tottakai se on nimenomaan sen oman kulutuksellisen omantunnon kantilta tärkeä seikka pohtia mutta jos länsimaissa tehdään se valinta että rajoitetaan syntyvyyttä niin onko se koko maapalloa katsoessa miten kestävä ratkaisu?

Ymmärrän täysin että ihmisillä, niin lapsettomilla kuin lapsellisillakin on tarvetta selitellä valintojaan. Mutta miksi näin on? Keneltä se hyväksyntä tarvitsee saada? Tämä on jokatapauksessa niin iso kerroksellinen kakku jos ihan oikeasti aletaan miettimään asiaa väestönkasvun kantilta. Sitten onkin eriasia jos koko heitto liikakansoituksesta onkin toiminut vain iskuna vyön alle.


torstai 19. kesäkuuta 2014

Vapaalla

Pääsin iltavapaalle ja kevyesti viettämään juhannusta tuossa alkuviikosta. Seuraavat neljä yötä kun losotan menemään töissä. Eikä sillä, en mä juhannusta ole ihmeemmin viettänyt enää vuosiin. Mutta olipahan yksi lisäsyy suunnata aikuisten ulkoilemaan.

Kolmosen kummitäti saapui kesäiselle visiitille (satoi räntää) ja tehtiinkin pieni täsmäisku Kallioon. Kummallakin oli toiveissa ihan kevyehkö reissu, kummitädillä oli yövuorot takana ja mulla taas edessä. Niin nuoria ei enää olla ettäkö yövuorojen yhteydessä toteutetut irtiotit ei painaisi.

Vaasankatua ohi kävellessämme huomasin eräässä baarissa lapsuudenkaverini ja ensirakkauteni. Yhteistä historiaa on hänen kanssaan takana sellaiset kaksikymmentäviisi vuotta ja vaikka nykyään saattaa hurahtaa vuosia välissä että ei nähdä niin epäsäännöllisesti pidämme yhteyttä ja hän on yksi lapsuuteni ihmisistä joiden kuulumiset ja elämä kiinnostaa ihan vilpittömästi. Luonnollisestikin päädyimme siis samaan paikkaan istumaan. Ja miten parasta on hei esitellä ihminen sanoen me oltiin koko peruskoulu samalla luokalla ja me on tunnettu kaksikymmentäviisi vuotta ja tää on mun ensirakkaus. Ja mahtavaa on sekin että se toinen esittelee sut about samoilla sanoilla.

Nykyään tulee lähdettyä harvoin mihinkään käydään parilla extempore juttuihin. Ja vielä harvemmin käy niin että törmäisit sattumalta kehenkään tuttuun. Elämä ja arki on ajanut vähän siihen pisteeseen että kaikki pitää olla niin kalenteriin suunniteltua. Ja toki paljon vaikuttaa sekin että valtaosa ihmisistä on perheytyneitä. Ei siinä niin vaan enää lähdetä arkena parille. Vaikka olisi Ritari Ässä kulman takana. Tottakai juuri tällä kertaa ei sitten menty Majavaan.

Seurueessamme oli myös yksi, joka oli meitä muita huomattavasti nuorempi. Ikähän nyt ei kerro mistään mitään mutta itsellä ainakin on käynyt niin että suurinosa ihmisistä, joiden kanssa aikaansa viettää, eivät kovin monen vuoden erolla ole omista ikävuosista. On kuitenkin aina hauskaa, iästä riippumatta, kun samassa seurueessa on niin monessa eri elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Jokaisen murheet ja huolet menee vähän eri vaiheessa, kuten myös onni ja ilonaiheet. Ja kun yhden illan ajan kaikki sulautetaan yhdeksi sekamelskaksi saman pöydän ääreen niin siinä on ainekset pelkästään ikimuistoisiin juttuihin. Mä olen nyt kaksi päivää huokaillut sitä että miten kivaa olikaan. Miten hyvää tekikään. Vaikka väsytti ja kotonakin olisi ollut kivaa.

Meillä kävi töissä jokunen aika sitten eräs ulkopuolinen luennoitsija puhumassa työssä jaksamisesta ja omien voimavarojen hyödyntämisestä. Hän kehoitti meitä miettimään sitä paikkaa ja asiaa joka tekee meidät onnelliseksi. Mä aloin vaistomaisesti miettimään kotia ja perhettä, Siippaa ja Kolmikkoa. Että miten hyvä mulla onkaan olla kotona ja perheen kanssa. Kuitenkaan tämä ei ollut se seikka jota luennoitsija haki. Vaan nimenomaan se että mietitään sellaista paikkaa ja asiaa jossa olisimme ihan yksin onnellisia. Mä astuin välittömästi siihen ansaan että lähdin miettimään omaan onnelliseen paikkaani perheen ympärille. Joka toki onkin iso juttu ja tärkeä seikka. Mutta kun siihen omaan onnellisuuteen tarvitaan muutakin. Iltani Kalliossa oli hyvä muistutus tästä. Voin ja saan hakea onnellisuutta muualtakin. Ja se on vain palkitsevaa.

Oli niin mahtavaa keskustella elämästä, rakkaudesta, alkavasta kesästä, hyvistä ja huonoista jutuista. Kun kaikki juttelivat vuorotellen tai innostuneena yhteen ääneen. Krapulakaan ei seuraavana päivänä ollut ihan niin paha tai sellainen ei enää ikinä. Tai sitten sen vaan kesti koska oli niin hauskaa ja kaikki poteminen oli sen vietetyn illan arvoista.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Ripari

Mun kummipojan rippijuhlat vietettiin eilen. Sain lauantaille jonkun maailmanlopun vatsaspitaalin ja podin vuorokauden verran sikiöasennossa uikuttaen. Nukuin kipujen takia niin huonosti että niskat meni aivan totaalisen jumiin. Vatsa helpotti mutta niskajumi jäi. Vähän harmitti että mun ekat rippijuhlat kummitädin ominaisuudessa meni haaveillen lihasrelaksanteista, kuumista kääryleistä tai jostain vartalon puudutuksesta. Mutta selvisin! Vaikka vähän jännittikin ajaa autoa kun ei pää kääntynyt kunnolla vasemmalle. 

Liikkeelle päästiin lähtemään vain puoli tuntia myöhässä ja varttia ennen tilaisuuden alkua varmistuttiin vielä siitäkin että ollaan oikeassa paikassa. Kaadoin pari viikkoa sitten kutsun päälle kahvia ja teksti oli senjälkeen melkoista laveerausta joten pikkasen meni arpomiseksi että missä ja monelta.
Konfirmaatio sattui keskelle Kolmosen päiväunia joten ratkottiin homma niin että Siippa lykki Kolmosta rattaissa kirkon ympäristössä ja mä olin Kaksikon kanssa kirkossa. Monen mielestä tilaisuus oli lyhyt mutta meidän mielestä tuntui että se puolitoistatuntinen ei lopu koskaan. Toisillä konfirmaatiot on kuulemma kestäneet kolmekin tuntia?!?!?! Mitä ihmettä siellä on tehty? Paistettu öylättejä kimpassa ja survottu niitä rypäleitä joista se viini on valmistettu?

Kummipojalle oli tehty iso valokuvakansio syntymästä lähtien, joka oli kahvipöydässä esillä. Ihan mahtava idea! Selailin itse ihmetellen kuvia kummipojan ristiäisistä sieltä jostain vuosien takaa. Jösses miten nuoren näköisiä me kaikki kummit sekä vanhemmat oltiin. Ihan lapsia vaikka parikymppisiä oltiinkin. Noi meidän nuoret alkaa näyttää samalta, miltä me näytettiin silloin. Eikä mekään nykypäivänä miltään ikälopuilta näytetä. Mutta aivan selvä metamorfoosi on tapahtunut tässä vajaa viidentoista vuoden aikana. Huh. Se tosiaan on pieni ihmisikä. Kummipojan pitkä olemus ja mörisevä ääni alleviivasi asian.
Mietiskelin sitäkin että viettääkö kummipoika konfirmaatio-iltansa kuten me äitinsä kanssa aikanaan; ripariporukan kanssa teinikännäämässä. Toivottavasti ei. En kysynyt.

Kirkosta eroamisen jälkeen nämä kummihommatkin piti pohtia uudestaan. Mulle ei ole ongelma mennä kirkkoon ja nousen kyllä seisomaan kun niin kehoitetaan koska musta se on epäkohteliasta jäädä istumaan jos kuitenkin kirkkoon asti on tullut. Ei mulla ole mikään tarve kapinoida vastaan. Kummilapseni siunaamisen jätin kuitenkin väliin. Musta se olisi tuntunut vähän sekä kirkon että oman vakaumukseni halventamiselta. Olin itse päätöksen kanssa ihan fine mutta myönnän kyllä että mun oli vähän jotenkin "huono omatunto" muiden kummien ollessa siunaamassa. Että kun olen sinne kirkkoon asti tullut niin eikö se ole sama mennä sinne sitten. Ymmärtääkö muut miksi en ole siellä? Tarvitseeko mun sitä nyt kenellekkään sen isommin edes perustella? Täytyykö mun käydä joku keskustelu aina ennen konfirmaatiota mun kummiperheiden kanssa että miten toimitaan? Edessä kun on vielä kolme konfirmaatiota jonain päivänä.

Koko konfirmaatio vaatisi musta päivittämisen nykypäivään. Kuten moni muukin kirkollinen tapahtuma. Eikö sitä hartautta ja hengellisyyttä saada muuten kuin väkinäisellä pönöttämisellä? Vaikka nyt en kirkkoon enää kuulukkaan niin mä kaipaisin siitä touhusta jotenkin vuoropuheisempaa ja kommunikoidumpaa. Nythän se on sitä että yksi ihminen puhuu siellä vähän muita korkeammalla ja muu väki istuu hiljaa paikallaan. Kuka enempi vähempi kuunnellen. Ei toimi enää nykypäivänä. Ennenmuinoin konfirmoinnista puhuttiin "naimalupana". Ja että saa luvan käydä ehtoollisella. Nykypäivänä moni kirkkoon kuuluvakin valitsee maistraatin vihkipaikaksi. Ja kuinka moni kirkkoon kuuluva käy ehtoollisella? Muulloinkin kuin konfirmaatiossa? Ei enää ihan toimi tämä markkinointi nykypäivänä.

Myös Ekan kavereita on ripari-iässä tänä vuonna ja homma mietityttää myös meillä. Ekalla kun ripari olisi edessä ensi vuonna. Mä en ole omaa vakaumustani tuputtanut lapsille koskaan mutta myönnän rehellisesti (täällä, en vasten lasten kasvoja) toivovani että Kaksikko ei riparia käy. Mä en näe yhtäkään syytä sille että miksi heidän sinne pitäisi mennä. En ennenkuin se systeemi olisi hieman modernisoitunut. Ja lisäksi mä koen, kuten olen aiemminkin kirjoittanut, riparin ehkä hieman viikon aivopesuksi. En koe hyvänä asiana sitä että nuoret kasvavat mielet suljetaan viikoksi samaan tilaan jossa sitten aamusta iltaan tankataan pää täyteen niinkin isoja asioita kuin elämänkatsomus. Niin moni seikka on raamatun mukaan täysin ristiriidassa niiden asioiden ja arvojen kanssa mitä me on lapsille kasvatettu. Juu kyllä toki siellä riparilla on muutakin mutta kyllä ne toiminnat ja aktiviteetit siellä pyörii enempi vähempi sen ev-lutin ympärillä. Mä koen että rippikoulu on aivan väärässä ajankohdassa nuorten kehitystä. Pari, kolme vuotta eteenpäin olisi parempi. Sitten se oma identiteetti olisi ainakin useimmilla jo vähän varmemmilla vesillä. Mä koen että se päänsisäinen teinimyrsky ei ole se oikea vaihe miettiä niinkin isoja asioita kuin oma elämänkatsomus.

Mun äiti, joka on kirkon toiminnassa aktiivisesti mukana, yritti joku aika sitten markkinoida riparia Ekalle sillä idealla että kun siitä saa sitten rahaa ja kaikkia lahjoja. Mulla kyllä kieltämättä purkka pysähtyi joksikin toviksi tuon kuultuani. Tuo on musta ehkä se viimeisin syy miksi riparille pitäisi mennä ja ehkä myös yksi isoimmista seikoista minkä mä näen kirkossa nykyään vinksahtaneena. Jos lapseni rippileirin haluavat käydä niin todellakin toivon että tekevät sen jostain muusta syystä kuin siitä että sitten saa lahjoja ja rahaa. Aika harvassa ne teinit taitaa olla joilla se uskonnollinen vakaumus on oikeasti sellainen että vilpittömästi uskoo Jumalaan ja on ihan ev.lut. Mutta mä ainakin haluan kannustaa lapsiani siihen että esimerkiksi pelkkää leirikokemusta ei tarvitse lähteä riparilta hakemaan. Onhan vaihtoehtona esimerkiksi Prometheus-leiri. Joka olisi musta nuorta itseään ajatellen paljon kasvattavampi kokemus, ainakin sisällön perusteella. Tai sitten voi mennä myös harrastusten kautta leirille. Tai keksiä jotain muuta.
Protu on meillä tällä hetkellä puheissa ja mietinnässä hyvin isosti. Onneksi tässä vielä on aikaa tutkia ja pohtia. Ekan kysellä ja jutella kavereidenkin kanssa.

Mä koen että ehkä silloin omana teiniaikana ei vaihtoehtoja niin ollut. Nykyään on. Leirejä ja tekemistä laidasta laitaan. Toivon ihan todella että omat lapset osaisivat tehdä ne päätökset ja ratkaisut oman itsensä kannalta ja niinkuin itse haluavat, ei sen mukaan miten on aina tehty tai miten muka "joku odottaa". Ja sinänsä uskonkin että näin on. Että omat nuoret tekevät ne ratkaisut omien toiveidensa pohjalta. Toki se kavereidenkin esimerkki vaikuttaa paljon. Mutta toivon että sekään ei ole se ainoa tekijä. Onneksi kummankin kaveripiirissä on niin paljon ihmisiä eri kulttuureista että eri uskontokunnista että tuskin on olemassa vain sitä yhtä vaihtoehtoa joka imee mukanaan, koska kaikki muutkin sinne menee.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Kehityskelpoista

Kesä vei bloggarin! Tai jotain sinnepäin. Tai sitten ne oli Orange is the new blackin kakkoskauden jaksot jotka vei. Ja kohta se on potkupallo joka vie. No eniveis, en jaksa notkua koneella, ainakaan kovin pitkäjänteisesti. Tai niin että saisi jotain tekstiä aikaiseksi. Eipä kovin huono seikka.
Tuossa muuten kun katselin ikkunasta tuota kaatosateista kesää niin jostain syystä alkoi soimaan päässä Mikä kesä. Tuota on joskus kuulkaa veivattu Kallen Suomipop-puolella aika monen mojiton jälkeen.

Kuvittelin että kun koululaiset jää kesälomalle niin meidän arki helpottuisi. Ettäkun mä vain toteutan perusarkea niin kaikki on helpompaa. Kun muu väki oli lomalla. Jösses miten väärässä olinkaan. Kahta hankalammalta tuntuu. Kaikki lapset reagoi ja tuntuu vaikeammalta ja väsyttävämmältä. Jostain syystä se loma ei ole lapsille riittävän lomaa ennenkuin mäkin olen kotona.
Kävin tänä aamuna viittä vaille puolenpäivän tuuppimassa Kaksikkoa hereille että heipat nyt, mä lähden töihin. Kumpikin oli silmät ristissä aivan sekaisin että ai mitä, onks sulla työpäivä. Siellähän ne on siististi kalenteriin ylösmerkattu, jos vain viitsii katsoa. Myönnän toki että vuorotyö on vaikeaa hahmottaa myös perheelle. Muttakun mä olen tehnyt vuorotyötä aina. Ei meillä ole koskaan ollut muuta kuin vuorotyöläisen äidin arkea. Ja oli arki tai pyhä, kesä tai talvi niin mulla on töitä. Muistan että musta oli itse teininä ihanaa jos oli koulusta lomaa mutta äiti oli vielä töissä. Että oli ihan tosissaan sitä omaa rauhaa. Omat lapset taas tuntuvat olevan ihan toista maata. Ja myönnän että tätä loma-asiaa  mun on vaikea ymmärtää heidän vinkkelistään. Kun sitten on niin paljon tilanteita jolloin mä olisin kotona ja saatavilla mutta nuorisoa ei näy kotona kuin ruoka-aikana. Jos silloinkaan.

Toki itselläkin alkaa tuntumaan siltä että vitsit kun olisi kiva jäädä kotiin ja olla vaan mutta pikkasen kyllä ihmetyttää että mistä tuo nuoriso repii yöunta jokaiselle yölle sen 12-13 tuntia. Miten kukaan voi nukkua noin paljon? Ja kyllä, tiedän että kasvavat. Siksi ne nukkuu. Silti käyn tuuppimassa ne hereille viimeistään puolilta päivin. Joku roti päivärytmissä lomallakin!

Kolmaskin on hassusti alkanut reagoimaan kun muu väki on himassa ja mä en. Tykkää toki kun kotona on ihmisiä enemmän mutta selvästi tämä on nyt hänestä outoa kun veljet on kotona niin paljon. Ja jos mä olen useamman päivän kotona niin sitten vasta reagoidaankin. Taidan unohtaa sen imetyksestä vieroittamisen kesälomalta.

Pitkin kevättä on saanut bongailla kaksivuotiaiden vanhemmilta toteamuksia kuten kaksi vuotta tuli täyteen, huuto alkoi. No meillä se huuto alkoi jo reippaasti ennen sitä 2v-päivää. Ihan kaikesta huudetaan. Siis ihan kaikesta. Ja kun huudetaan niin huudetaan paljon ja pitkään. Niinkauan että naama on turvoksissa ja iholta on katkennut pintaverisuonia. Mikään tai kukaan ei kelpaa. Kun en itse ole täysipäiväisesti kotona niin harmittaa vähän jokaisen osapuolen kannalta. Se huuto on todella hermoja raastavaa joten Siipan ja Kaksikon puolesta harmittaa että paikoin aamusta iltaan sitä tärykalvojen helinää joutuvat kuuntelemaan. Ja Kolmosen puolesta harmittaa että ei osaa ilmaista itseään vielä muuten saatika käsitellä pettymyksiä muuta kautta. Kurja kehitysvaihe.

Mä kävin töissä jokavuotisen kehityskeskustelun ja pomo yllätti vallan vinkkaamalla että voisin harkita esimies-koulutusta. Jatkuvan oman pään sisällä tapahtuvan onko tämä edes mun ala-vatvoamisen keskellä teki hyvää pysähtyä miettimään kehitystä ihan tälläkin alalla, tässä työssä. Mulla ei edelleenkään ole mikään tarve päästä muualle töihin muttakun en osaa mitään pitkän matkan suunnitelmia tehdä niin toki sitä sitten pyörittää asioita nimenomaan siltä kantilta että onko sitä edes samalla alalla siinä vaiheessa kun ne eläkekellot soi. Ja kun jatkuvasti vaan veivaa sitä myllyä että jos opiskelisi niin mitä opiskelisi ja mitä haluaisi ja missä haluaisi, niin meinaa unohtua kuviosta kokonaan se että voihan sitä kehittyä ja kehittää sitäkin missä jo on.
No, pomoilua en vielä haaveile itselleni mutta tuli kyllä sellanen ahaa-elämys että miksei joskus. Ehkä. En ollut osannut koskaan ajatella itseäni pomona. Hassua että joku osaa. Kuulemma oikein kehityskelpoinen olen. Ja peruspositiivinen.

Kaikenkaikkiaan mä tykkään kehityskeskusteluista enkä ymmärrä laisinkaan että miksi niillä on jotenkin niin negatiivinen, jopa pelätty sävy. Eihän se ole, tai ei ainakaan pitäisi olla mikään pelkkä palautteenanto työntekijälle. Mä olen itse kokenut kehityskeskustelut hirveän virkistäväksi siltäkin osilta että siinä pääsee miettimään vähän niitä työpaikan rakenteita kokonaisuutenakin. Että mikä pelaa ja mikä ei. Mikä on mun näkökulma asioihin. Ja niin edespäin. Tai ainakin mun työpaikoissa kehityskeskusteluissa on ollut näin. Sen lisäksi että jauhetaan niitä juttuja minusta työntekijänä. Ja niitä minun kehittymisalueita.

Mä tykkään kehityskeskusteluista itseasiassa niin paljon että voisin istua sellaisessa vaikka vähän useamminkin. Musta on kamalan kiva pohtia ja kuulla asioita itsestäni koska koen että saan siitä itsekin eväitä siihen päivittäiseen työhön. Mähän olisin kernaasti hyvä ja paras kaikessa muttakun näin ei ole niin on hyvä kun joku toinen sanoo että mitkä sieltä hänen vinkkelistään on ne mun vahvuudet. Ja mihin kannattaisi panostaa. Tai mihin hakeutua kehittyäkseen. En millään jaksaisi sellaisessa leipiinnyttävässä ja puuduttavassa työssä vaan haluan että sen normityön lisäksi olisi aina vähän jotain kehitteillä. Ja kehityskeskustelussa on helppo tuoda julki noita toiveita. Ja tuuppia itseään jos vaikka mihin mukaan.

Muutenkin tuntuu että työkuvioiden suhteen mulla on nyt joku tasainen vaihe. Kaikki tuntuu varmalta, tiedän mitä pitää tehdä milloinkin. Oma rooli on hallussa ja se on löytynyt myös työyhteisöstä. On jotenkin rauha sen ajatuksen suhteen että vaikutan siihen mihin pystyn ja muut saa olla. Välttelen paskanjauhamista ja en ota kantaa jos jonkun paskamyrskyn keskelle joudun. Kuuntelen jos jollakin on tarve tuulettaa mutta en lähde mukaan mihinkään seläntakana tapahtuviin turnajaisiin.
Pääasia että itsellä on hyvä omatunto ja aamuisin sellainen olo että kestää katsoa omaa peilikuvaa.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Penkin painajainen

Nillitysvaroitus!!!

Tämä vuosi on varsinainen urheiluvuosi. On olympialaisia ja jalkapallon MM-kisoja ja varmaan jotain muitakin vähän harvemmin järjestettyjä. Ja päälle sitten ne kaikki jokavuotiset tahkoamiset ja taistot ties mistä mestaruudesta.

Mä en pidä penkkiurheilusta. En ymmärrä penkkurheilua yhtään. Ainoa laji jota itse tykkään katsoa on jalkapallo, koska tykkään sitä myös pelata. Mulle ei kuitenkaan ole mikään ongelma jos en jotain peliä näe tai jos näen vaikka vain osan matsista. Mun ei tarvitse rytmittää aikataulujani jalkapallon mukaan.
Tai ehkä on väärä ilmaisu sanoa että en pidä penkkiurheilusta. Enempi taitaa olla kyse siitä että en tykkää penkkiurheilun lieveilmiöistä enkä siitä millaisia ihmisistä tulee kun he katsovat urheilua.

Siippa penkkiurheilee jonkun verran. Sanotaan nyt näin että enemmän kuin minä mutta vähemmän kuin keskiverto suomalainen, jos halutaan sortua stereotypioimaan. Tämä ei kuitenkaan ole meillä ollut mikään ongelma. Hän nimittäin tekee sujuvasti muutakin samalla kun seuraa tv:tä. Maailma ei pysähdy täällä meillä siksi aikaa kun on meneillään jotkut kisat. Me muut saadaan olla ihan normaalisti ja puhua hänelle. Hän jopa saattaa olla se joka lähtee katsomaan peliä jonnekin muualle jos ihan ehdottomasti sen haluaa nähdä, meidän ei tarvitse mennä minnekään. Meillä ei ole ollut koskaan mitään ongelmaa urheilun katselun kanssa. He jotka ovat halunneet jotakin seurata ovat sitä saaneet tehdä mutta se ei ole ollut koko perhettä pyörittävä juttu.

Mä poistun enemmän kuin mielelläni vaikka urheilemaan silloin kun tulee niitä tärkeimpiä pelejä. Esimerkiksi salilla saa olla melkoisen rauhassa. Näin tein nytkin pari viikkoa sitten jääkiekon MM-kisojen finaalin aikana. Ysin aikaan starttasin salille tyytyväisenä.
Pukuhuoneessa törmäsin naiseen joka aloitti keskustelun välittömästi jääkiekosta. Että miten piti tulla jo ennen peliä salille mutta ei ehtinyt kun piti siivota. Vastasin että aijaa, mä en seuraa ja tulin siksi tänne salille. Sitten hyppäsin crosstrainerin päälle ja aloin suhia. Pari minuuttia sen jälkeen kun olin aloittanut treenaamisen, tämä samainen nainen marssi salin puolelle, etsi ensimmäisenä kaukosäätimen ja viritti tv:n maikkarille mistä peli tuli ja iski voluumit aivan helvetin täysille. Kysymättä keneltäkään että hei haittaako, sopiiko. Sitten hän aloitti oman treenaamisensa, huiteli välillä toisella puolella salia treenaten. Kaiken aikaa se tv siinä pauhasi Antero Mertarantaa täysillä. Suomen tehdessä maalin tämä nainen juoksi ympäri salia ja karjui minkä palkeista lähti. Ja tässä tullaan siihen mitä mä en penkkiurheilussa ymmärrä.

En ymmärrä sitä että jokin urheilulaji saa ihmisen käyttäytymään kuin luolamies. Mä ymmärrän kyllä sen että näihin hommiin suhtaudutaan intohimoisesti mutta siltikään en tajua että miten jonkun lajin seuraaminen saa ihmisen oikeasti jopa vähän pelottavaksi. Niin mä ainakin koen oikeasti sen kun karjutaan ja hypitään kaulaan ja huudetaan.
En ymmärrä sitä että tuomarit pitäisi tappaa. Täysin rauhallisista ihmisistä kuoriutuu aggressiivisia ja hyökkääviä. Tiedostan toki että monesti nämä mesoamiset on vain sanahelinää. Se ei silti vähennä sitä tunnetta että mä koen heidät pelottaviksi silloin kun käyttäytyvät noin. Ja jos mua, aikuista ihmistä, pelottaa se huuto niin miltä se tuntuu lapsista?
En ymmärrä sitä että kansallista me-henkeä herättelemään tarvitaan muutama urheilija. Niin ja useimmiten promilleja vereen.
En ymmärrä myöskään sitä että lähtökohtaisesti kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita vaikka nyt jääkiekosta. Kun on päällä jotkut kisat niin ihmiset ei muusta jauhakaan. Eikä siinä, senkuin jauhaa. Muttakun se ei oikeasti kiinnosta kaikkia. Ei edes senvertaa että siitä jaksaisi smalltalkata.
En ymmärrä myöskään sitä että miksi heidän, jotka eivät penkkiurheile, pitäisi aina olla joustamassa. Jos nyt otetaan tuo yllä kertomani saliesimerkki vaikkapa. Miksi me, joita ei kiinnosta, emme saisi treenata rauhassa ja ilman Antero Mertarantaa? Miksi aina meidän pitäisi olla heitä, joilla on kuulokkeet? Miksi sitä peliä ei voisi kuunnella kuulokkeilla? Minkä ihmeen takia sinne pitää tulla treenaamaan JA katsomaan peliä?? Vaikka en mikään salihirmu olekkaan niin senverran tiedän minäkin että kunnolla et saa treenattua jos samalla keskityt katsomaan jotakin.
En ymmärrä myöskään sitä että lasten pitäisi olla täysin hiljaa ja näkymättöminä sinä aikana kuin urheilua tulee. Että pelin aikana ei saa häiritä. Tämä on ehkä se seikka mitä ymmärrän kaikista vähiten penkkiurheilussa.
En ymmärrä sitä että töissä työt tehdään pelien mukaan tai järjestetään niin että pelin seuraaminen työaikana olisi mahdollista. Mitä jos kaikkia ei kiinnosta katsoa? Saako sitten lusmuilla muuten sen saman ajan? Vai päivystävätkö he, jotka eivät pelejä seuraa, niin sitten kaikkien puolesta? Miksi heidän, joita ei kiinnosta, pitäisi aina olla ymmärtämässä?
Tiedostan toki myös sen että täällä meidän kotomaassamme tämä ongelma on onneksi vielä aika pieni ja lapsenkenkäinen. Joku jalkapallohuliganismi vetää koko touhun jo ihan uudelle tasolle.

Olen yrittänyt pohtia että mistä tämä nyt johtuu että mä en vaan innostu. Sillä uskokaa pois, on kyllä yritetty! Paljon helpommalla pääsisi jos kiinnostaisi samalla tavalla kuin muitakin. Jos jaksaisi olla kiinnostunut. Tämän seikan kun sanoo ääneen niin kerää muuten vähän helvetin pitkiä katseita. Koska kyllähän nyt ainakin jääkiekosta pitää olla kiinnostunut. Ja se tuntuu olevan ilmeisen uusi ja vieras asia että hei ihan oikeasti kaikkia ei kiinnosta.
Tulin siihen lopputulokseen että oma joukkueurheilu-urani silloin joskus lapsuus- ja teini-iässä söi sen poltteen ja me-hengen. Jälkikäteen on monesti tullut mietittyä miten koville meidät silloin vedettiin. Ja se söi multa ilon urheilusta ja liikkumisesta pitkäksi aikaa. Meni vuosia ennenkuin pystyin saamaan urheilusta uudelleen sitä hyvää oloa. Ja vielä pidemmän aikaa meni opetellessa että vaikka joskus liikkuminen voi tuntua pakolta niin silti siitä voi tulla hyvä olo. On pitänyt opetella myös se että aina ei ole pakko. Opin uudelleen liikkumaan mutta en osaa enää nauttia siitä että katson kun toiset urheilee. Enkä edes halua oppia penkkiurheilemaan. Otan ne endorfiinit ja adrenaliinin mielummin urheilemalla itse.

Kiitos kuitenkin sille salilla olleelle naiselle joka lähtiessään ensimmäisen erän jälkeen hiljensi sen telkkarin eikä jättänyt sitä pauhaamaan. Niinkuin monesti käy koska oletetaan että kyllähän kaikki nyt sitä matsia katsoo! Sulla oli muuten aivan ihana tukka!

torstai 5. kesäkuuta 2014

Kesäkuuta

Kesä tuli takaisin! Meillä tykättiin kyllä siitä toukokuun puolellakin tapahtuneesta lämpöaallosta mutta sitä ei jotenkin ehditty fiilistelemään kun oli niin paljon kaikkea husattavaa siinä. Mutta nyt on väkeä lomalla joten nyt ehtii!

Eka lomaviikko on mennyt lapsilla taas kovasti perinteiseen malliin. Vielä ollaan melko väsyneitä joten keskinäistä kähyämistä ja riitelyä on paljon. Onneksi kumpikin nukkua posottaa suurinpiirtein kellon ympäri niin uskoisin että pikkuhiljaa alkaa väsymys laukeamaan. Muutenkin ihan parasta se että kaikki nukkuu meillä kokonaisia öitä. En tajua miten jaksoin alkuvuoden tehden täysiaikaisesti kolmivuoroa kun yöt oli vielä tosi rikkonaisia Kolmosen kanssa. Kaikkeen sitä venyy. Tällä hetkellä meillä herää aikuiset useimmiten ennen lapsia.

Minä kipitän vielä oravanpyörässä mutta aika kivalta alkaa näyttämään se päivien lukumäärä mitä enää on jäljellä ennenkuin loma alkaa. Sain nimittäin tipautettua työvuorokikkailuilla muutaman päivän vapaapäiväksi ennen sitä virallista loman alkua. Kyllä se kuulkaa on neljällä päivällä aika iso merkitys! Motivaatiota hommiin vielä riittää mutta polte kotiin on melkoinen kun muu väki siellä jo lomailee minkä kerkiää. En malta odottaa sitä että päästään puistoon tai Suomenlinnaan tai mihin vaan ilman että tarvitsee miettiä mun töihinmenoa.

Eka hinkuaa edelleen kesätöihin ja joihin yksittäispäiväisiin pikkuhommiin ollaankin myöntyväisiä mutta muuten oon edelleen sitä mieltä että tuonikäisen on parempi levätä nämä viikot kuin tahkota rahaa. Pojan sijoituskohteet olisi kyllä ihan fiksuja mutta siitä huolimatta. Ensi kesäksi on luvattu että sitten saa hakea töitä ja pitänee sitten itsekin aktiivisesti olla jeesimässä. Nämä on siinä mielessä vaikeita hommia kun itse näkee että toinen ihan oikeasti on väsyksissä ja tarvitsee sen irtioton ja akkujen latauksen korvien väliin mutta sitten itse toinen on ihan sitä mieltä että ei tunnu missään.

Omien työvuorojen rakentelu tuntuu nyt erikoisen haasteelliselta kun muu perhe on kotona. Kaksikko nukkuu aamuisin niin pitkään että jos menen vaikka iltavuoroon niin tuntuu että näen heitä vain vilaukselta. Kolmosta ja Siippaa ehdin taas näkemään milteipä parhaiten jos menen vasta illaksi töihin. Jos teen aamuvuoroa niin tuntuu että en näe oikein ketään hyvin koska Kaksikko huitoo kylillä kavereiden kanssa iltaan asti. Heitä näkisikin parhaiten siinä loppuillasta/alkuyöstä mutta siinä vaiheessa allekirjoittanut tarvitsee jo unta. Kolmas taas monesti nukkuu vielä päiväunia kun kotiudun aamuvuoroista ja oon itsekin aamuvuorojen jälkeen kaikista väsynein koska herätys on aamuisin ollut niin aikaisin. Ilta meneekin sitten monesti pilkkiessä ja jotenkin tosi nopeasti.
Yövuorojen aikana en näe kunnolla oikein ketään ja olen pitkälti poissa pelistä arjenkin suhteen. Yritän kyllä pyörittää yövuorokuviota niin että nukun niin vähän kuin mahdollista jotta ehdin nähdä lapsiakin mutta tuntuu silti siltä että yövuorot on ne joista lapset nurisee eniten. Toka varsinkin tuntuu olevan pojista se joka ylipäätänsä valittaa siitä että mä käyn töissä. Tämä on musta hassulla tavalla ristiriitaista koska pojan mielestä mun pitäisi olla siis kotona kun hänkin on lomalla mutta samaan aikaan hän odottaa kuitenkin sitä aikaa kun me molemmat aikuiset ollaan töissä ja Kolmas päiväkodissa. Miks sä oot töissä lomalla on meillä hyvin useasti kuultu lause. Myös Eka on sitä mieltä että mun pitäisi olla yhtä pitkään lomalla kuin heidän. Mutta Tokaa asia selvästi vaivaa enemmän.
Tähän kaikkeen on haaste sisällyttää mitään omaa mutta yritän päästä sen pari, kolme kertaa viikossa johonkin liikkaamaan. Toissapäivänä kävin todella pitkästä aikaa joogaamassa ja tällä hetkellä pelkkä hengittäminenkin sattuu.

Kolmas kehittyy kohisten ja on varsinainen kesäpoika. Vipottaisi pelkässä vaipassa päivät. Huomaan edelleen että kaipailen kotonaoloa hänen kanssaan koska tuntuu että menetän niin paljon kun olen poissa. Koko ajan tapahtuu jotain uutta ja ensikertaista jota mä en näe koska olen töissä. Vähän kismittää edelleen että se meidän osittainen hoitovapaakuvio ei onnistunut vaikka luulen että pitkällä juoksulla oli parempi että se ei toteudu. Se työmäärä mitä mä olisin tehnyt omalla työviikollani olisi nimittäin ollut aika hurja. Vielä näin se menisi mutta jos ensivuosi on se vauvavuosi niin luulen että raskaana ollessa se olisi ollut liikaa.

Jotain kipuilua teen myös sen suhteen että jokavuotisista kesäkuvioista osa jää nyt väliin töiden takia. Turhaa kiukuttelua ja kasvunpaikkahan tämä nyt lähinnä itselle on mutta mustasukkailen muulle perheelle jotka ehtivät käymään kaikki Sambakarnevaalit ja Maailman kyläilyt huoletta. Tosin näillä syillä olen sallinut itselleni sitten yhtä sun toista mukavaa kuten maailman parhaan kesäripsarin, törkykallista suklaata sekä useamman kaupungin parhaimman Mojiton. Eihän nuo nyt sama asia ole kuin loma mutta sentään jotain. Nyt pihalle perheen kanssa. Muistakaa suojakertoimet!

Ps. Meidän vuosipäivän lisäksi eilen oli päivä jolloin Kolmas oli 1v7kk2pv vanha. Tasan samanikäinen mitä Eka oli aikanaan kun Toka syntyi. En kestä.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kakskyt ja risat

Sain Riimiltä haasteen. Tai eihän hän oikeastaan haastanut mutta tein sen ihan itse. Päätin ryhdistäytyä ja vastata!

Riimi ei keksinyt uusia kysymyksiä joten vastailen samoihin mitä hän sai.

Haastajalta saamani kysymykset:
1. Jotain, jonka olet oppinut kantapään kautta? Monikin seikka. Ehkä kaikista mokista on muodostunut sellainen kokonaisuus että nykyään osaan luovuttaa vähän helpommin ja myöntää olevani väärässä vähän aiemmin. Sensijaan että hakkaan päätä seinään vielä siinäkin vaiheessa kun tiedän olevani väärässä enkä suostu luovuttamaan vielä silloinkaan kun rysäytän perse edellä puuhun.
2. Paras lukemasi kirja? Tähän vähän kliseinen vastaus. Paulo Coelhon Alkemisti. Se on muutamassa hyvin vaikeassa elämäntilanteessa ollut suoranaisena majakkana ja suunnannäyttäjänä. Opastanut ja lohduttanut. Antanut toivoa ja uskoa selviytymiseen ja jaksamiseen. Kokonaisuutena koen Coelhon tuotannon raskaan optimistisena mutta tuollaisina yksittäisinä maiskutteluina ne menee. Ei pääse diabetes puhkeamaan vain kertahaukkaisusta.
3. Mikä sinusta tulee isona? En tiedä vielä. Ja hyvä niin.
4. Mikä sinua motivoi?  tällä hetkellä kesäloma :) kokonaisuutena ilo, elo ja asioiden kivuus.
5. Suosikkihokemasi? Cool down.
6. Paras kauneusvinkkisi? Juo vettä. Paljon ja usein.
7. Onnellinen paikkasi? Ikaalisissa mökillä. Tai kotona omassa sängyssä.
8. Pidätkö työstäsi? Kyllä mä kokonaisuutena pidän. Nimenomaan siitä työstä. Mutta alalla vallitsevat lieveilmiöt ovat tehneet sen että haaveilen muustakin.
9. Mieluisin matkakohteesi? Tällä hetkellä aivan sama mikä kunhan pääsisi matkaamaan. Sanotaan vaikka Barcelona.
10. Kuvaile itseäsi viidellä sanalla. Tässä olotilassa tulee mieleen viisi synonyymiä väsyneelle; naatti, väskä, poikki, unelias ja unijukka
11. Mihin kysymykseen/mieltäsi askarruttavaan asiaan haluaisit elämäsi aikana vastauksen? Kumpi tuli ensin, muna vai kana? No ei vaineskaan, en oikeasti keksi. Mieleni on aika Tabula Rasa.

Ja koska ajattelin hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla.....
Joskus kauan sitten myös bleue haastoi minut tähän 11-kyssäriä hommaan. Kysymykset säästin vaan en koskaan saanut vastattua. Mutta hei, sen aika on nyt!

1. Mitä radiokanavaa kuuntelet? Tämän kevään löyty on ollut Metro Helsinki. Tykkään ihan hulluna, kaikkea sekaisin. Radio Rock tulee hyvänä kakkosena.
2. Mitä aikuiskirjaa luit viimeiksi ja tykkäsitkö siitä? Yritin aloittaa Tove Janssonin Tee työtä ja rakasta-kirjaa. Mutta vaikka se olikin tosi ihana niin se ei vaan lähtenyt mun käsissä käyntiin ja sitten se pitikin jo palauttaa kirjastoon.
3. Pidätkö lahjojen ostamisesta? Useimmiten joo. Riippuu lahjansaajasta. Lahjakortit on yleensä hyvä ja varma eikä musta lainkaan niin mielikuvitukseton kuin luulisi. Sitäpaitsi lahjakortin voi nykyään hankkia miltei mihin vaan eli voi miettiä kovastikin mielikuvituksellisen paikan mistä sen hankkii.
4. Milloin viimeiksi tunsit olevasi onnellinen? Tänään. Tai teknisesti ottaen eilen koska nyt on jo huominen eli tänään. Syötiin perheen kanssa pizzaa sohvalla ja katsottiin samalla Modern Familyä ennenkuin mä lähdin töihin.
5. Mitä lapsesi leikkivät tällä hetkellä mieluiten? Isot pojat ei juurikaan enää leiki. Silloin harvoin kun jotain niin legoilla tai Trash Packeillä. Pienin taas vasta opettelee leikkimistä. Tällä hetkellä tykkää kovasti helliä pehmoleluja. Harjata niiltä hampaita ja syöttää d-vitamiiniä.
6. Mikä on sinun ja lapsesi lempi kuvakirja?Äitiyspakkauksen Pikku-poron päivä. Aivan mahtava!
7. Minkä elokuvan olet viimeiksi ostanut? En muista minkä elokuvan olisin viimeiksi ostanut mutta viimeisin DVD minkä ostin oli Sel8nne-dokkari.
8. Mikä on joulutraditiosi? Apua tästä haasteesta on siis TODELLA kauan.... Vastaan Mauri Kunnas-suklaa.
9. Kerro kolme blogia joita seuraat tällä hetkellä mielenkiinnolla? Sanon että en osaa nostaa mitään blogeja toisten edelle. Haluaisin ehtiä seurata kaikkia lukemiani blogeja enemmän kuin mitä nykyään ehdin.
10. Ketkä läheisistäsi tietää että bloggaat? Muutama kaveri on myöntänyt bonganneensa.
11. Miksi kirjoitat blogia? Tämä on aina hyvä kysymys pohtia. Alunperin siksi että saan dokumentoitua talteen perheestä juttuja, nykyään myös siksi että saan itselleni äänen ja omanlaiseni hiekkalaatikon.

Loppuun sitten ne yksitoista asiaa Kukkiksesta. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti niitä pitäisi kai olla se kaksikymmentäkaksi koska haastajiakin oli kaksi. Mutta minäpä nyt hurjastelen ja laitan vain sen yksitoista.

1. Kun olen ensimmäistä kertaa käymässä jonkun ihmisen luona niin pyrin aina tutustumaan siihen millaisia kirjoja hänellä on kirjahyllyssä. Jos siis henkilö omistaa hyllyn jossa on kirjoja. Mun mielestä se kertoo ihmisestä paljon mitä kirjoja häneltä löytyy. Ja oletan myös että ainakin osa niistä olisi luettu.

2. Tämä ei ole varsinainen uutinen mutta pakko kertoa! Kello on nyt 3.04 ja ulkona on ihan pimeää. Siitä huolimatta linnut laulaa ihan täysillä! En tiedä johtuuko se siitä että muuten on hiljaista ja sen hiljaisuuden takia kaikki kuuluu selvemmin vai laulaako ne ihan oikeasti tähän aikaan aina ihan täysiä.

3. Aina kun rasvaan naaman niin sitä rasvaa kulkeutuu myös suuhun. Ihan joka kerta. Vaikka kuinka yrittäisin lopettaa rasvaamisen kaukana huulista. Rännisuu.

4. Mulla on tapana haalia aina kamalasti kaikkea puuhaa. Harrastan paljon, teen lasten kanssa paljon, lepään vähän. Tämä kulminoituu aina siihen että muutaman kuukauden jälkeen väsähdän totaalisesti. Työ ja arki kyllä menee mutta muu jää. Tällä hetkellä mennään taas tällaisessa liikaa kaikkea-tilanteessa. Harrastukset on jäänyt, en jaksa lukea ja parhaani mukaan lusmuilen kotihommistakin. Tämä väsymys kulminoituu aina siihen että parin päivän vapaat ei enää riitä siihen akkujen lataamiseen vaan tarvitaan pidempi, useamman viikon pätkä. Kesälomaan on vielä viitisen viikkoa. Jaksaa, jaksaa. Toivon että jonain päivänä oppisin vähän järkeistämään tuota ajankäyttöä...

5. Mua ärsyttää aivan poskettoman paljon se jos mun äiti kommentoi mun tai lasten vaatteista että ovat uusia. Tämä on pikkujuttu ja jotenkin ihan täysin älytöntä ja ihan tyhmää ja hölmöä ja tiedostan sen vallan hyvin. Mutta jostain syystä saan verenpaineet miljoonaan jos äiti sanoo vaikka että sulla on uusi mekko. Mä olen asunut omillani kohta 17 vuotta. Mun äiti ei voi tietää mikä mun vaate on uusi ja mikä vanha. Ei myöskään lasten vaatteista. En silti tiedä miksi tämä täysin olematon ja mihinkään liittymätön seikka saa mut niin kierroksille.

6. Turhaudun nykyään todella usein blogini kanssa. On kamalasti aiheita joista haluaisin kirjoittaa ja haluaisin päästä purkamaan myös tätä reittiä mutta joko en voi, uskalla tai osaa. Esimerkiksi tällä hetkellä sormissa polttelisi kirjoitus pieleen menneestä saattohoidosta mutta julkaisematta jää.

7. Jään joululta uudestaan hoitovapaalle.

8. Inhoan aikaisia aamuherätyksiä töihin. Herään kuitenkin paljon aikaisemmin kuin loppupeleissä olisi pakko jotta ehdin juoda ison kupin kahvia ja syödä aamupalan.

9. Mikään ei ole varmempi huonon päivän aloitus kuin kahvinpurut suussa hörpättyäsi sen viimeisen kahvinlirun mukin pohjalta.

10. Kävin ostamassa kesäkaudeksi liikkakorttiin edun jolla pääsee niin uimaan, ryhmäliikuntaan kuin salillekin. Motivaation puute ei enää toimi verukkeena laiskottelulle. Nyt mennään vaikka ei mitenkään huvittaisi!

11. Huomenna on mun ja Siipan vuosipäivä. Kippis!


Tätä haastetta on kirjoitettu useampana yönä. Kellonajat ja päivämäärälliset vastaukset eivät siis välttämättä päde lopullisena julkaisuajankohtana.