perjantai 6. kesäkuuta 2014

Penkin painajainen

Nillitysvaroitus!!!

Tämä vuosi on varsinainen urheiluvuosi. On olympialaisia ja jalkapallon MM-kisoja ja varmaan jotain muitakin vähän harvemmin järjestettyjä. Ja päälle sitten ne kaikki jokavuotiset tahkoamiset ja taistot ties mistä mestaruudesta.

Mä en pidä penkkiurheilusta. En ymmärrä penkkurheilua yhtään. Ainoa laji jota itse tykkään katsoa on jalkapallo, koska tykkään sitä myös pelata. Mulle ei kuitenkaan ole mikään ongelma jos en jotain peliä näe tai jos näen vaikka vain osan matsista. Mun ei tarvitse rytmittää aikataulujani jalkapallon mukaan.
Tai ehkä on väärä ilmaisu sanoa että en pidä penkkiurheilusta. Enempi taitaa olla kyse siitä että en tykkää penkkiurheilun lieveilmiöistä enkä siitä millaisia ihmisistä tulee kun he katsovat urheilua.

Siippa penkkiurheilee jonkun verran. Sanotaan nyt näin että enemmän kuin minä mutta vähemmän kuin keskiverto suomalainen, jos halutaan sortua stereotypioimaan. Tämä ei kuitenkaan ole meillä ollut mikään ongelma. Hän nimittäin tekee sujuvasti muutakin samalla kun seuraa tv:tä. Maailma ei pysähdy täällä meillä siksi aikaa kun on meneillään jotkut kisat. Me muut saadaan olla ihan normaalisti ja puhua hänelle. Hän jopa saattaa olla se joka lähtee katsomaan peliä jonnekin muualle jos ihan ehdottomasti sen haluaa nähdä, meidän ei tarvitse mennä minnekään. Meillä ei ole ollut koskaan mitään ongelmaa urheilun katselun kanssa. He jotka ovat halunneet jotakin seurata ovat sitä saaneet tehdä mutta se ei ole ollut koko perhettä pyörittävä juttu.

Mä poistun enemmän kuin mielelläni vaikka urheilemaan silloin kun tulee niitä tärkeimpiä pelejä. Esimerkiksi salilla saa olla melkoisen rauhassa. Näin tein nytkin pari viikkoa sitten jääkiekon MM-kisojen finaalin aikana. Ysin aikaan starttasin salille tyytyväisenä.
Pukuhuoneessa törmäsin naiseen joka aloitti keskustelun välittömästi jääkiekosta. Että miten piti tulla jo ennen peliä salille mutta ei ehtinyt kun piti siivota. Vastasin että aijaa, mä en seuraa ja tulin siksi tänne salille. Sitten hyppäsin crosstrainerin päälle ja aloin suhia. Pari minuuttia sen jälkeen kun olin aloittanut treenaamisen, tämä samainen nainen marssi salin puolelle, etsi ensimmäisenä kaukosäätimen ja viritti tv:n maikkarille mistä peli tuli ja iski voluumit aivan helvetin täysille. Kysymättä keneltäkään että hei haittaako, sopiiko. Sitten hän aloitti oman treenaamisensa, huiteli välillä toisella puolella salia treenaten. Kaiken aikaa se tv siinä pauhasi Antero Mertarantaa täysillä. Suomen tehdessä maalin tämä nainen juoksi ympäri salia ja karjui minkä palkeista lähti. Ja tässä tullaan siihen mitä mä en penkkiurheilussa ymmärrä.

En ymmärrä sitä että jokin urheilulaji saa ihmisen käyttäytymään kuin luolamies. Mä ymmärrän kyllä sen että näihin hommiin suhtaudutaan intohimoisesti mutta siltikään en tajua että miten jonkun lajin seuraaminen saa ihmisen oikeasti jopa vähän pelottavaksi. Niin mä ainakin koen oikeasti sen kun karjutaan ja hypitään kaulaan ja huudetaan.
En ymmärrä sitä että tuomarit pitäisi tappaa. Täysin rauhallisista ihmisistä kuoriutuu aggressiivisia ja hyökkääviä. Tiedostan toki että monesti nämä mesoamiset on vain sanahelinää. Se ei silti vähennä sitä tunnetta että mä koen heidät pelottaviksi silloin kun käyttäytyvät noin. Ja jos mua, aikuista ihmistä, pelottaa se huuto niin miltä se tuntuu lapsista?
En ymmärrä sitä että kansallista me-henkeä herättelemään tarvitaan muutama urheilija. Niin ja useimmiten promilleja vereen.
En ymmärrä myöskään sitä että lähtökohtaisesti kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita vaikka nyt jääkiekosta. Kun on päällä jotkut kisat niin ihmiset ei muusta jauhakaan. Eikä siinä, senkuin jauhaa. Muttakun se ei oikeasti kiinnosta kaikkia. Ei edes senvertaa että siitä jaksaisi smalltalkata.
En ymmärrä myöskään sitä että miksi heidän, jotka eivät penkkiurheile, pitäisi aina olla joustamassa. Jos nyt otetaan tuo yllä kertomani saliesimerkki vaikkapa. Miksi me, joita ei kiinnosta, emme saisi treenata rauhassa ja ilman Antero Mertarantaa? Miksi aina meidän pitäisi olla heitä, joilla on kuulokkeet? Miksi sitä peliä ei voisi kuunnella kuulokkeilla? Minkä ihmeen takia sinne pitää tulla treenaamaan JA katsomaan peliä?? Vaikka en mikään salihirmu olekkaan niin senverran tiedän minäkin että kunnolla et saa treenattua jos samalla keskityt katsomaan jotakin.
En ymmärrä myöskään sitä että lasten pitäisi olla täysin hiljaa ja näkymättöminä sinä aikana kuin urheilua tulee. Että pelin aikana ei saa häiritä. Tämä on ehkä se seikka mitä ymmärrän kaikista vähiten penkkiurheilussa.
En ymmärrä sitä että töissä työt tehdään pelien mukaan tai järjestetään niin että pelin seuraaminen työaikana olisi mahdollista. Mitä jos kaikkia ei kiinnosta katsoa? Saako sitten lusmuilla muuten sen saman ajan? Vai päivystävätkö he, jotka eivät pelejä seuraa, niin sitten kaikkien puolesta? Miksi heidän, joita ei kiinnosta, pitäisi aina olla ymmärtämässä?
Tiedostan toki myös sen että täällä meidän kotomaassamme tämä ongelma on onneksi vielä aika pieni ja lapsenkenkäinen. Joku jalkapallohuliganismi vetää koko touhun jo ihan uudelle tasolle.

Olen yrittänyt pohtia että mistä tämä nyt johtuu että mä en vaan innostu. Sillä uskokaa pois, on kyllä yritetty! Paljon helpommalla pääsisi jos kiinnostaisi samalla tavalla kuin muitakin. Jos jaksaisi olla kiinnostunut. Tämän seikan kun sanoo ääneen niin kerää muuten vähän helvetin pitkiä katseita. Koska kyllähän nyt ainakin jääkiekosta pitää olla kiinnostunut. Ja se tuntuu olevan ilmeisen uusi ja vieras asia että hei ihan oikeasti kaikkia ei kiinnosta.
Tulin siihen lopputulokseen että oma joukkueurheilu-urani silloin joskus lapsuus- ja teini-iässä söi sen poltteen ja me-hengen. Jälkikäteen on monesti tullut mietittyä miten koville meidät silloin vedettiin. Ja se söi multa ilon urheilusta ja liikkumisesta pitkäksi aikaa. Meni vuosia ennenkuin pystyin saamaan urheilusta uudelleen sitä hyvää oloa. Ja vielä pidemmän aikaa meni opetellessa että vaikka joskus liikkuminen voi tuntua pakolta niin silti siitä voi tulla hyvä olo. On pitänyt opetella myös se että aina ei ole pakko. Opin uudelleen liikkumaan mutta en osaa enää nauttia siitä että katson kun toiset urheilee. Enkä edes halua oppia penkkiurheilemaan. Otan ne endorfiinit ja adrenaliinin mielummin urheilemalla itse.

Kiitos kuitenkin sille salilla olleelle naiselle joka lähtiessään ensimmäisen erän jälkeen hiljensi sen telkkarin eikä jättänyt sitä pauhaamaan. Niinkuin monesti käy koska oletetaan että kyllähän kaikki nyt sitä matsia katsoo! Sulla oli muuten aivan ihana tukka!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?