maanantai 16. kesäkuuta 2014

Ripari

Mun kummipojan rippijuhlat vietettiin eilen. Sain lauantaille jonkun maailmanlopun vatsaspitaalin ja podin vuorokauden verran sikiöasennossa uikuttaen. Nukuin kipujen takia niin huonosti että niskat meni aivan totaalisen jumiin. Vatsa helpotti mutta niskajumi jäi. Vähän harmitti että mun ekat rippijuhlat kummitädin ominaisuudessa meni haaveillen lihasrelaksanteista, kuumista kääryleistä tai jostain vartalon puudutuksesta. Mutta selvisin! Vaikka vähän jännittikin ajaa autoa kun ei pää kääntynyt kunnolla vasemmalle. 

Liikkeelle päästiin lähtemään vain puoli tuntia myöhässä ja varttia ennen tilaisuuden alkua varmistuttiin vielä siitäkin että ollaan oikeassa paikassa. Kaadoin pari viikkoa sitten kutsun päälle kahvia ja teksti oli senjälkeen melkoista laveerausta joten pikkasen meni arpomiseksi että missä ja monelta.
Konfirmaatio sattui keskelle Kolmosen päiväunia joten ratkottiin homma niin että Siippa lykki Kolmosta rattaissa kirkon ympäristössä ja mä olin Kaksikon kanssa kirkossa. Monen mielestä tilaisuus oli lyhyt mutta meidän mielestä tuntui että se puolitoistatuntinen ei lopu koskaan. Toisillä konfirmaatiot on kuulemma kestäneet kolmekin tuntia?!?!?! Mitä ihmettä siellä on tehty? Paistettu öylättejä kimpassa ja survottu niitä rypäleitä joista se viini on valmistettu?

Kummipojalle oli tehty iso valokuvakansio syntymästä lähtien, joka oli kahvipöydässä esillä. Ihan mahtava idea! Selailin itse ihmetellen kuvia kummipojan ristiäisistä sieltä jostain vuosien takaa. Jösses miten nuoren näköisiä me kaikki kummit sekä vanhemmat oltiin. Ihan lapsia vaikka parikymppisiä oltiinkin. Noi meidän nuoret alkaa näyttää samalta, miltä me näytettiin silloin. Eikä mekään nykypäivänä miltään ikälopuilta näytetä. Mutta aivan selvä metamorfoosi on tapahtunut tässä vajaa viidentoista vuoden aikana. Huh. Se tosiaan on pieni ihmisikä. Kummipojan pitkä olemus ja mörisevä ääni alleviivasi asian.
Mietiskelin sitäkin että viettääkö kummipoika konfirmaatio-iltansa kuten me äitinsä kanssa aikanaan; ripariporukan kanssa teinikännäämässä. Toivottavasti ei. En kysynyt.

Kirkosta eroamisen jälkeen nämä kummihommatkin piti pohtia uudestaan. Mulle ei ole ongelma mennä kirkkoon ja nousen kyllä seisomaan kun niin kehoitetaan koska musta se on epäkohteliasta jäädä istumaan jos kuitenkin kirkkoon asti on tullut. Ei mulla ole mikään tarve kapinoida vastaan. Kummilapseni siunaamisen jätin kuitenkin väliin. Musta se olisi tuntunut vähän sekä kirkon että oman vakaumukseni halventamiselta. Olin itse päätöksen kanssa ihan fine mutta myönnän kyllä että mun oli vähän jotenkin "huono omatunto" muiden kummien ollessa siunaamassa. Että kun olen sinne kirkkoon asti tullut niin eikö se ole sama mennä sinne sitten. Ymmärtääkö muut miksi en ole siellä? Tarvitseeko mun sitä nyt kenellekkään sen isommin edes perustella? Täytyykö mun käydä joku keskustelu aina ennen konfirmaatiota mun kummiperheiden kanssa että miten toimitaan? Edessä kun on vielä kolme konfirmaatiota jonain päivänä.

Koko konfirmaatio vaatisi musta päivittämisen nykypäivään. Kuten moni muukin kirkollinen tapahtuma. Eikö sitä hartautta ja hengellisyyttä saada muuten kuin väkinäisellä pönöttämisellä? Vaikka nyt en kirkkoon enää kuulukkaan niin mä kaipaisin siitä touhusta jotenkin vuoropuheisempaa ja kommunikoidumpaa. Nythän se on sitä että yksi ihminen puhuu siellä vähän muita korkeammalla ja muu väki istuu hiljaa paikallaan. Kuka enempi vähempi kuunnellen. Ei toimi enää nykypäivänä. Ennenmuinoin konfirmoinnista puhuttiin "naimalupana". Ja että saa luvan käydä ehtoollisella. Nykypäivänä moni kirkkoon kuuluvakin valitsee maistraatin vihkipaikaksi. Ja kuinka moni kirkkoon kuuluva käy ehtoollisella? Muulloinkin kuin konfirmaatiossa? Ei enää ihan toimi tämä markkinointi nykypäivänä.

Myös Ekan kavereita on ripari-iässä tänä vuonna ja homma mietityttää myös meillä. Ekalla kun ripari olisi edessä ensi vuonna. Mä en ole omaa vakaumustani tuputtanut lapsille koskaan mutta myönnän rehellisesti (täällä, en vasten lasten kasvoja) toivovani että Kaksikko ei riparia käy. Mä en näe yhtäkään syytä sille että miksi heidän sinne pitäisi mennä. En ennenkuin se systeemi olisi hieman modernisoitunut. Ja lisäksi mä koen, kuten olen aiemminkin kirjoittanut, riparin ehkä hieman viikon aivopesuksi. En koe hyvänä asiana sitä että nuoret kasvavat mielet suljetaan viikoksi samaan tilaan jossa sitten aamusta iltaan tankataan pää täyteen niinkin isoja asioita kuin elämänkatsomus. Niin moni seikka on raamatun mukaan täysin ristiriidassa niiden asioiden ja arvojen kanssa mitä me on lapsille kasvatettu. Juu kyllä toki siellä riparilla on muutakin mutta kyllä ne toiminnat ja aktiviteetit siellä pyörii enempi vähempi sen ev-lutin ympärillä. Mä koen että rippikoulu on aivan väärässä ajankohdassa nuorten kehitystä. Pari, kolme vuotta eteenpäin olisi parempi. Sitten se oma identiteetti olisi ainakin useimmilla jo vähän varmemmilla vesillä. Mä koen että se päänsisäinen teinimyrsky ei ole se oikea vaihe miettiä niinkin isoja asioita kuin oma elämänkatsomus.

Mun äiti, joka on kirkon toiminnassa aktiivisesti mukana, yritti joku aika sitten markkinoida riparia Ekalle sillä idealla että kun siitä saa sitten rahaa ja kaikkia lahjoja. Mulla kyllä kieltämättä purkka pysähtyi joksikin toviksi tuon kuultuani. Tuo on musta ehkä se viimeisin syy miksi riparille pitäisi mennä ja ehkä myös yksi isoimmista seikoista minkä mä näen kirkossa nykyään vinksahtaneena. Jos lapseni rippileirin haluavat käydä niin todellakin toivon että tekevät sen jostain muusta syystä kuin siitä että sitten saa lahjoja ja rahaa. Aika harvassa ne teinit taitaa olla joilla se uskonnollinen vakaumus on oikeasti sellainen että vilpittömästi uskoo Jumalaan ja on ihan ev.lut. Mutta mä ainakin haluan kannustaa lapsiani siihen että esimerkiksi pelkkää leirikokemusta ei tarvitse lähteä riparilta hakemaan. Onhan vaihtoehtona esimerkiksi Prometheus-leiri. Joka olisi musta nuorta itseään ajatellen paljon kasvattavampi kokemus, ainakin sisällön perusteella. Tai sitten voi mennä myös harrastusten kautta leirille. Tai keksiä jotain muuta.
Protu on meillä tällä hetkellä puheissa ja mietinnässä hyvin isosti. Onneksi tässä vielä on aikaa tutkia ja pohtia. Ekan kysellä ja jutella kavereidenkin kanssa.

Mä koen että ehkä silloin omana teiniaikana ei vaihtoehtoja niin ollut. Nykyään on. Leirejä ja tekemistä laidasta laitaan. Toivon ihan todella että omat lapset osaisivat tehdä ne päätökset ja ratkaisut oman itsensä kannalta ja niinkuin itse haluavat, ei sen mukaan miten on aina tehty tai miten muka "joku odottaa". Ja sinänsä uskonkin että näin on. Että omat nuoret tekevät ne ratkaisut omien toiveidensa pohjalta. Toki se kavereidenkin esimerkki vaikuttaa paljon. Mutta toivon että sekään ei ole se ainoa tekijä. Onneksi kummankin kaveripiirissä on niin paljon ihmisiä eri kulttuureista että eri uskontokunnista että tuskin on olemassa vain sitä yhtä vaihtoehtoa joka imee mukanaan, koska kaikki muutkin sinne menee.

1 kommentti:

Mitä sullon syrämmellä?