perjantai 27. kesäkuuta 2014

Rise like a Phoenix

Mä olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää omaa ikääntymistäni ja kuolevaisuuttani. Tai siis toki olen ihan kuolevainen ollut aina mutta siinä on kuitenkin ollut vähän sellainen "ikinuoren" maku päällä, joka on nyt vähän alkanut karisemaan. Keski-ikä lähestyy kovaa vauhtia ja se ei maistu enää ihan niin kaukaiselta ja vieraalta kuin vielä vähän aikaa sitten. En mä ihan sinut vieläkään ole ajanjuoksun ja oman ikäni kanssa mutta pikkuhiljaa. Sinnepäin on suunta. Ja se tuntuu ihan kivalta. En todellakaan haluaisi enää olla parikymppinen joten miksipä en mukautuisi tälle kolmosen vuosikymmenelle. Ehkä se ei neljänkympin kriisi iskisi sitten ihan niin pahana kun ihan suosiolla en yritäkään olla enää kakkosella alkava.

Olen tässä tänä vuonna huomioinut että en taida olla ainoa joka sitä omaa lähestyvää tai jo päälläolevaa keski-ikäisyyttään on alkanut pohtimaan. Isoja elämänmuutoksia ilmaantuu lähipiirissä aika laidasta laitaan. Isoja, rohkeita hyppyjä. Unelmia, joita on alettu toteuttamaan. Mielettömiä onnistumisia ja kasvutarinoita. Tuntuu jotenkin huikealta että sen lisäksi että saa seurata noita omia ja lähipiirin lapsia kasvamassa ja kehittymässä niin lähipiirin aikuisetkin kasvavat kaiken aikaa. Pitkään oli tietyllä tapaa jotenkin seesteistä. Toki sellaisia perinteisiä erotaan ja tanssitaan häitä-viritelmiä on ollut tasaisesti. Mutta nyt räiskyy ja maailmat mullistuu vähän joka suunnalla. Vähän sellaista Feeniks-lintu nousee tuhkasta-touhua. On ollut jotenkin tosi tervettä huomata ihan läheltä että hei kaikki muutokset ei ole pahasta. Uskaltaminen on hieno juttu ja rohkeus maistuu hyvältä. Vaikka ensimmäinen reaktio saattaisi ollakin kääk ja pelko.

Yhtenä isona juttuna ja teemana tämän vuoden puolella on ollut selvästi matkustaminen. On hassua että tätä vuotta on eletty vasta se n. puolet ja mä pystyn laskemaan kahdella kädellä omasta tuttavapiiristä heidät jotka ovat matkanneet Las Vegasiin. Ja sieltä suunnanneet sitten joko vaihtoehtoisesti jonkun Route 66-lenkin tai matkanneet kohti Miamia ja Karibian risteilyä. En ole varmaan mistään nähnyt tänä vuonna niin paljon kuvia kuin Grand Canyonista.
Las Vegasiahan pidetään kohteena vähän sellaisena once in a lifetime ja sen kyllä huomaa ainakin omasta kaveripiiristä. Mutta on hassua että se nyt tai ei koskaan on iskenyt vähän samaan aikaan kaikille. Nyt mennään ja eletään! Pitää toimia ja tehdä eikä odottaa! Ja tarkoitan että tämä on musta nimenomaan mahtavalla tavalla hassua. Sellaista hullua spontaaniutta ilmenee vähän joka suunnalla joka tekee arjen oravanpyörässä ihan huikeita.
Mutta ihan kaikista hassuinta on se että kaikilla matkustavilla ne haaveet kohteista risteilee aika samoilla suunnilla. Pitäisikin joskus ihan huvikseen jossain illanistujaisissa listata kaikilta vaikka top 5-kohteet joissa haluaisi käydä elämänsä aikana. Veikkaan että ihan älyttömän isoa hajontaa ei olisi, jos ikäjakauma ei olisi valtaisa.
Toinen matkakohde on muuten ollut Lofootit. Tämä on itseasiassa ollut kestosuosikkina kaveripiirissä jo useamman vuoden. Ja onhan siellä tosi kauniin näköistä.

Muistan että joskus teininä ajattelin jatkuvasti sitä että muutan ulkomaille. Mahdollisimman pian. Kesällä nämä hommat palaa aina mieleen. Tein suunnitelmia ja haaveilin. Kun uskaltauduin puhumaan niistä ääneen niin äiti säikähti tosi pahasti. Ja oli sitä mieltä että en voi lähteä koska hän jäisi sitten ihan yksin. Nuorena sitä ehkä kaipaisi sellaista rohkaisua nimenomaan siihen suuntaan että psyykataan kokeilemaan niitä omia siipiä. Että uskaltaisi kokeilla sitä niiden kestävyyttä ja kantavuutta. Ja jos ne ei vielä riitäkään niin hei, aina voi tulla himaan.
No, en muuttanut ulkomaille. En sillä lailla mitä haaveilin. Mutsin pelot vei voiton. Mikä on sääli, koska pelko ei saisi ikinä olla se ratkaiseva tekijä päätöksissä.

Aika ajoin huomaan painivani vähän samantyyppisillä tatameilla. Nyt vaan vastapuolena on omat lapset. Omia haaveita olisi vaikka mihin mutta arveluttaa se että tuhoanko omilta lapsiltani jotain jos toteutan omia haaveita. Lapsen maailma on lapsen maailma ja suhteellisuudentaju siellä ei ole sama kuin aikuisena. En halua murskata heiltä sitä mitä on mutta en haluaisi myös itsekään siirtää jatkuvasti niitä omia kiintopisteitä. Ettei joku päivä käy niin että herää huomaamaan olevansa jo liian vanha. Koska mun mielestä on ihan paskapuhetta sanoa että ihminen ei ole koskaan liian vanha. Kyllä on. Vaikka mieli olisi miten nuori niin kroppa ei enää välttämättä ole. Ja silloin voi olla liian myöhäistä. Pitää elää ja toimia nyt. Vähemmän jossittelua ja enemmän päätöksiä. Tuntuu voimiinnuttavalta nähdä omassa lähipiirissä samantyyppistä vaiheilua. Että on herätty oikeasti huomaamaan miten lyhyt elämä voi olla.
Oli kyse sitten once in a lifetime-matkustelusta, talon rakentamisesta tai töistä irtisanoutumisesta. Uskalletaan käyttää niitä siipiä. Koska kyllähän ne kantaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?