perjantai 25. heinäkuuta 2014

Morjensta pöytään!

Mistä on täydellinen kesäloma tehty...

...unohtuneista salasanoista
...kestohymystä kasvoilla
...siitä että päivän kaikki ateriat on korvattu mehujäällä ja mansikoilla
...pisamista
...joka päivä nukutuista päikkäreistä
...siitä että ajantaju katoaa kokonaan etkä tiedä mitä päivää eletään
...hampputukasta
...helteen takia huonosti nukutuista öistä
...kesäherkuista
...aikatauluttomuudesta ja kaiken suunnittelemattomuudesta


..Näistä on täydellinen, rentouttava ja hyvä loma tehty

Ensi viikolla starttaa viimeinen kokonainen lomaviikko. Tilaisin yhden aikahypyn takaisin loman alkuun, kiitos.

Nokkelimmat arvatenkin huomaavat blogin nimen muuttuneen. Tähän ei liity mitään dramatiikkaa, halusin vain vaihtaa nimeksi jotain joka olisi vähän vähemmän sidonnainen perheeseen. Ja koska blogin kuvauskin on biisi niin tuntui luontevalta jatkaa samalla linjalla. En valitettavasti löytänyt linkiksi alkuperäistä :/
Ulkoasunkin muutin. Helle pehmensi pään.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Kaksitoista

Toka täyttää tänään kaksitoista. Tuntuu ihan käsittämättömältä että hän on jo niin iso. Hän kun oli niin pitkään se perheen pienin. Nyt on edessä ala-asteen viimeinen luokka. Esimurkkuilu on vahvasti päällä ja Tokankin kohdalla on jo pitkään käytetty sanamuotoa teini. Viime vuoden synttärit löytyy muuten täältä.

Mitähän Tokasta nyt sitten kertoisi?

Toka on perheemme keskimmäinen poika ja pisamanenäinen tutkija. Huumorintajuinen jekuttelija ja huimapäinen taituri. Äärimmäisen tunneherkkä ja perhekeskeinen koheltaja.

Vuosi vuodelta käy selvemmäksi että Toka on lapsista se joka muistuttaa eniten mua. Kolmas kyllä näyttää seuraavan näitä jalanjälkiä myös mutta toistaiseksi Toka vie tämän tittelin. Ja luonnollisesti ne on ne mun huonot puolet jotka myös Tokalla hyvin vahvana löytyy. Aina kun mun ärsytyskäyrä nousee jostain Tokan sanomasta tai tekemästä jutusta niin saan fläsäreitä itsestäni teininä. Onko tämä nyt sitten karmaa vai sattumaa, tiedä häntä.
Äitinsä tavoin Tokan on myös vaikea pyytää anteeksi mutta uskoisin että äitinsä tavoin, myös Toka sen oppii. Poika kiukustuu helposti mutta suuttumaan häntä ei ihan helpolla saa. Jos kuitenkin siihen asti mennään että pojan saa hiiltymään niin on aivan turha heti yrittää mennä sopimaan. Pojan täytyy saada vähän rauhoittua, joskus jopa nukkua yön yli ennenkuin voidaan sopia. Tämäkin hyvin isosti äidiltä peritty piirre. Vai opittu?

Toka jos kuka kyseenalaistaa jatkuvasti sääntöjä ja normeja. Mikä on sinänsä hyvä, sellaisia toivonkin lasteni olevan. Olen kasvattanutkin heidät kyseenalaistamaan. Haluan että lapseni esittävät paljon miksi-kysymyksiä eivätkä vain alistu ja Toka on sisäistänyt tämän. Sillä lailla selviää että kyseenalaistaa eikä vain aina niele kaikkea purematta. Mutta lasten kasvaessa olen huomannut että joskus se kyseenalaistaminenkin olisi hyvä vähän suhteuttaa. Lapset kun kyseenalaistavat muakin. Joskus jopa niissä määrin että välillä huomaan oman nokkeluuteni potkivan nilkoilleni. Yritän kuitenkin raskaimpina päivinäkin ajatella asian niin että tämä on pojan tulevaisuuden kannalta hyvä juttu. Hän kun ei selvästikään ole kiinnostunut opiskelusta ainakaan pitkän ja perinteisen kaavan mukaan niin toivon että hänen pohjaton uteliaisuutensa ja asioiden kyseenalaistaminen kantaa vielä silloinkin kun poika on aikuinen ja omillaan. Että kirjoja enemmän hän opiskelisi elämää. Tutkisi, uskaltaisi, haluaisi. Löytäisi sen oman polkunsa vaikka sitten muuten kuin pakko-opiskelun myötä.
EDIT Pojasta tulee kuulemma isona mikropossufarmari.

Keskimmäisenä lapsena Toka on se joka tilastollisesti olisi se todennäköisin väliinputoaja. Huomaankin että olen eniten hänestä huolissani ja pyrin panostamaan myös keskimmäiseen riittävästi. Toka meinaa myös jatkuvasti päästä "hieman helpommalla" tämän takia. Ja poika on huomannut tämän. Että tietyllä sävyllä ja tietyillä tavoilla hän pääsee aikuisten silmissä hieman helpommalla. Saan jatkuvasti keskittyä siihen että pidän myös Tokalle samoja sääntöjä kuin muille. Enkä päästä häntä helpommalla vain sillä syyllä että keskimmäinen lapsi on se väliinputoaja.

Vieläkin Toka on hyvin perhekeskeinen ja hänelle on ehdottoman tärkeää että aikaa vietetään nimenomaan perheenä. Hän ei vielä kaipaa yksinoloa vaan nauttii siitä että kotona on useimmiten joku aikuinen. Satunnaisesti Toka pyytää mua viereensä nukkumaan ja selvästi nauttii siitä että saa olla vielä "pieni". Hän ei myöskään häpeile hellyydenosoituksia vaan jakelee niitä melko auliisti. Eritoten veljille ja äidille.
Kuluneen vuoden aikana Toka on selvästi alkanut ottamaan isosta veljestään mallia, tavalla jota ei aiemmin ollut. Edelleen Tokalla on esimerkiksi pukeutumisen suhteen oma tyylinsä joka eroaa Ekasta mutta esimerkiksi hiustenlaitto on alkanut kiinnostamaan aivan selvästi niin paljon sentakia kun Ekakin jaksaa sen kuontalonta kanssa puljata. Tämä on meillä aivan ennenkuulumatonta. Jos meillä on veljesten kesken mallia otettu niin se on aina ollut selvästi niin päin että Eka matkii Tokaa. Nyt kuluneen vuoden aikana, Ekan siirryttyä yläasteelle on ollut hyvin selvää että Toka on se nuorempi veljes. Että hän on vielä lapsenomaisempi. Toivon että ne tietyt lapsenomaiset piirteet säilyisivät hänessä aina. Usko ihmisiin, uteliaisuus ja ystävällisyys.

Kavereitakin pojalta löytyy mutta heidän suhteen poika panostaa selvästi enemmän laatuun kuin määrään. Tärkeitä kavereita löytyy mutta heidät voi laskea yhdellä kädellä. Tällä porukalla pojat ovat puuhanneet mm. kauhuelokuvia youtubeen. Linkkaisin tähän muuten mutta kaikkien lasten kasvot näkyvät niissä selvästi eli siksi jää nyt laittamatta. Kehuskelenpa kuitenkin että ovat äärimmäisen laadukkaita, hyvällä juonella, mahtavalla musiikilla ja kuvankäsittelyllä ryyditettyjä. Näitä näytettiin koulun kykyjen päivänäkin.

Toka ei selvästikään ole muutosten ihminen. Koulumenestys lähti jyrkkään nousuun sitä myötä kun opettajaksi vakiintui koulussa samat henkilöt (aiemmin opettajat vaihtui joka lukuvuosi), pojan tic-oireilu on ollut vähenemään päin sitä myötä kun perhekuviot on olleet pysyviä ja muutenkin poika on nykyään sellainen perusrauhallinen. Toki sellaista ikään kuuluvaa hötkyilyä on ja pitääkin olla. Mutta nykyään hän jaksaa ja viitsii keskittyä ihan eri tavoin kuin aiemmin. Mikä ei aina ole ollut ihan itsestäänselvää hänen kohdallaan.
Kellonaikoihin perustuva päivärytmi ei ole oikein koskaan ollut Tokalle iso juttu arjessa mutta selvästikin pysyvyys on hänelle se avainsana. Että samat jutut toistuvat pitkälti päivästä toiseen, sillä ei ole niin väliä minkä aikahaarukan sisään nämä osuvat. Ja että samat tyypit pysyy mukana vuodesta toiseen.

Tänä vuonna synttärilahjaksi poika sai cruiserin. Viime vuodesta tuttuja "tää on ihan paras lauta"-huokailuja on suollettu vuolaasti myös tänä vuonna. Poika todennäköisesti kasvaakin kiinni lautaansa loman aikana.
Vauhti ja vaaralliset tilanteet tuntuu virtaavan pojalla veressä. Poika ottaa perusturvallisuuden tarpeensa perheestä mutta muuten turvallisuus onkin seikka joka ei paljon pojan päätä paina. Kaikki mikä pelottaa mua on Tokan mielestä lähinnä "vitsi miten siistii, haluisin kokeilla". Poika onkin ainoa lapsista jolla vielä on vakuutus. Koska mä en uskalla irtisanoa sitä.
Toka on edelleen hyvin liikunnallinen ja ketterä tyyppi. Nauttii korkeista paikoista ja kiipeilyistä. Mäkin olen jo oppinut kääntämään katseeni pois siinä vaiheessa kun musta alkaa näyttämään liian hurjalta. Pakko vain luottaa että kyllä se osaa ja selviää.
Lähiaikoina olisi tarkoitus viedä poika ihan ohjatusti kiipeilemään. Ja todennäköisesti tämäkin saisi pojan pissimään hunajaa.

Tänään ollaan syöty mahat täyteen mansikkakakkua. Möllötelty perheen kesken. Illalla vielä katsotaan porukalla leffa ja vietetään vähän lisää aikaa yhdessä. Juttuja jotka ovat Tokalle tärkeitä.
Hyvää syntymäpäivää isopieni!

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Some + loma = Someloma

Tämä aihe on jo  moneen otteeseen pureskeltu tässäkin blogissa mutta kun mä nyt en vaan saa tarpeekseni tästä aiheesta internet ja sosiaalinen media eli taas jauhetaan tätä!

Mun suhtautuminen sosiaaliseen mediaan on muuttunut melko lailla. Mitä useampaa käytän, sen negatiivisempi mun asenne on. En kuitenkaan vielä ole kokenut että hyppäisin kokonaan kyydistä pois mutta en näkisi sitäkään enää täysin poislaskettuna vaihtoehtona. Kun vähän tarkemmalla silmällä aloin katselemaan niin aika moni kaveri oli sen ratkaisun jo tehnyt. Että on poistunut. Ja kovasti tuntuvat tahoillaan pärjäävän. Kokevat olevansa jopa tyytyväisempiä kun somekoukusta on päässyt irti.

Lähinnä se mun negatiivinen suhtautautuminen on muodostunut siitä että mun mielestä sosiaalinen media syö liikaa muuta aikaa. Sekä multa että monelta muultakin. Ihmiset ei edes huomaa miten paljon aikaa käyttävät sosiaalisessa mediassa. Koska se nyt vaan on ihan normaalia napata se kännykkä käteen ihan missä tilanteessa vaan.
Teknologian kehittymisen myötä netti on meidän käsillä kaiken aikaa. Kovin kummoista puhelinta ei edes tarvitse olla jotta pääset surffailemaan ja tarkistamaan vaikka spostin, facebookin ja päivän lööpit. Koko ilmiötä pidetään vielä melko harmittomana  koska eihän nettiriippuvuus aiheuta meihin mitään ulkoisia muutoksia. Se ei tee meitä lihaviksi, ei tuhoa maksaa tai aivoja. Kuitenkin Saksassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin että netinkäyttöä oli vaikeampi vastustaa kuin vaikkapa tupakointia. Vaikka sosiaalinen media on sinänsä vielä suht tuore juttu niin ensimmäiset tutkimukset somen riippuvuudesta ovat valmistuneet. Ja tulosten mukaan se riippuvuus on rinnastettu yhtä koukuttavaksi kuin huumeriippuvuus. Päihdekriteerit täyttyy ja some muuten lasketaan tällä hetkellä nuorten käytetyimmäksi päihteeksi.

Luulen että yllättävän moni ihminen ei ymmärräkään että kärsivät riippuvuudesta. Eikä siitä puhuta edes samalla tavalla. Ei siitä mainita ihmiselle samalla tavalla kuin vaikka alkoholin liikakäytöstä. Ilmiö on kuitenkin vielä verrattain niin uusi. Ja koska lähtökohtaisesti pitää olla tietyt teknologiset valmiudet jotta koko riippuvuus edes pääsee syntymään, ei tämä koske edes ihan jokaista ikäluokkaa. Sitä ei samalla tavalla osata ajatella ongelmaiseksi kuin esimerkiksi alkoholia jonka liikakäyttö ei katso ikäryhmää samalla tavalla. Kuitenkin on todettua että myös sosiaalinen media aiheuttaa riippuvuutta ja se on ongelma.

Koko ilmiöhän on kovin kaksijakoinen koska tietyllä tapaa nykypäivänä esimerkiksi työnhaussa että työntekijänä liputetaan verkostoitumisen puolesta, jonka osana nykypäivänä tuntuu olevan myös sosiaalinen media. Periaatteessa siis sun täytyisi jo noin työn puolesta somettaa jotta voit verkostoitua mutta vastavuoroisesti kuitenkin työaikana ei saisi käyttää sosiaalista mediaa. Kun näin ristiriitaista infoa pusketaan niin voiko syntyäkään muuta kuin riippuvuutta? Pitää varoa mitä sanot tai teet somessa mutta kuitenkin pitäisi markkinoida itseään. Ei ole olemassa pelkkää oikeaa ja väärää vaan hillutaan siellä harmaalla alueella jossa se oikea ja väärä on vain epämääräisesti sekaisin.

Mua mietityttää että mitä tapahtuu kun kommunikointi hoidetaan sosiaalisen median kautta. Kun kuitenkin isona osana kommunikaatiota toimii ruumiinkieli, eleet, äänenpaino jne. Seikat jotka puuttuu tässä tapauksessa kokonaan. Jos vuodesta toiseen hoidat pääsääntöisen kommunikointisi viestitse niin pakkohan sen on vaikuttaa johonkin.
Mitä oikeasti tapahtuu jos se sosiaalinen kanssakäyminen tapahtuu vain sosiaalisessa mediassa, jonkun laitteen välityksellä? Jossa voit hallinnoida täysin sitä millaisen kuvan annat itsestäsi, ketä kaverilistoiltasi löytyy. Olen yrittänyt twitter-historiani aikana ymmärtää tätä mä seuraan sua jos sä seuraat mua-ajatusmaailmaa mutta en vain ymmärrä. Musta tuollainen on pelottavaa. Ja hyvin todellisuudesta kieroutunutta. En ymmärrä sitä että pitäisi saada haalittua mahdollisimman laaja seuraajakunta, keinolla millä hyvänsä.

Some herättää mussa jatkuvasti hyvin negatiivisia ja ärtyneitä tuntemuksia. Huomaan tökkiväni itseäni henkisesti silmämunaan kun bongaan facebookista että perheen lemmikillekin on perustettu oma profiili. Saan välillä tehdä ihan tosissani töitä että löydän sieltä myös ne hyvät puolet koska onhan niitäkin. Kuitenkin siinä vaiheessa kun negatiisivuus saa enempi valtaa niin on aika viheltää peli hetkeksi poikki.

Kaikki alkoi oikeastaan ehkä siitä kun liityin Twitteriin. Olin toki ärtynyt jo ennen sitäkin sosiaalisesta mediasta mutta Twitter oli oikeastaan se viimeisin. Siellä aloin ihan tosissaan ymmärtämään ja näkemään että mitä tarkoittaa kun joku on sosiaalisesta mediasta riippuvainen. Mä näenkin Somen ongelmallisuudet tällä hetkellä enempi aikuisten ilmiönä ja ongelmana. Meidän pitäisi olla myös huolissamme enemmän itsestämme ja siitä mihin käytämme aikamme ja mitä teemme itsellemme. Ilmiö on toki kasvava ongelma myös nuorten parissa mutta siihen on musta tartuttu ja herätty huomaamaan ihan toisella tapaa. Mutta kuka puuttuisi aikuisten mediakriittisyyteen ja somen käyttöön?




En tykkää kun juttelen vaikka jonkun kanssa kasvotusten ja tämä toinen räplää samalla puhelintaan. Musta se on tosi epäkohteliasta mutta asiasta on myös tosi hankala sanoa. Olenko mä niin tylsää juttuseuraa vai onko se toinen vaan sitä mieltä että mua ei haittaa? Vaikka oikeasti kyllä haittaa. Se EI ole normaalia EIKÄ kohteliasta käytöstä. Mä en koe oloani sellaiseksi että alkaisin ketään ripittämään mutta ihmettelen vain mikä ihmisiin on mennyt. Ja ihmettelen että miten ihmiset sulkevat niin helposti silmänsä siltä omalta toiminnaltaan.

Lisäksi koen tämän puhelimenräplimisen tosi hankalana myös kasvattajana. Meidän nuorisollehan puhelin on lähestulkoon kasvanut kiinni käteen ja musta tuntuu että olen jatkuvasti käskyttämässä heitä että nyt puhelin pois edes vähäksi aikaa. Yritetään kasvattaa siihen suuntaan että on epäkohteliasta räplätä puhelinta vaikka ruokapöydässä tai kesken keskustelun. Kuitenkin, tiedän että koulussa esim. kouluruokailun aikana ja välitunneilla suurinosa oppilaista keskittyy siihen puhelimeensa. Ja näinollen ne omatkin. Kaipaisin ihan tosissani myös koulun puolelta enempi mediakasvatusta ja toivon että siihen suuntaan oltaisiin pikkuhiljaa menossakin. Kodin esimerkkiä ei voi kuitenkaan koskaan vähätellä tai väistellä sitä vastuuta.




En aio käsitellä nyt aihetta mitä lapsista saa laittaa nettiin yhtään mutta heittelenpä ilmoille sen että mua mietityttää tuo homma myös toisinpäin. Että mitä lapseni saa tietää minusta netin kautta? En tiedä teistä muista mutta itse olen aikanaan aika huolella tykittänyt world wide webbiin todistusaineistoa festarireissuista, tyttöporukan risteilyistä ja mökkireissuista. Sen suuremmin ajattelematta että jonain päivänä lapsenikin (tai hänen kaverinsa) saattavat nämä löytää. Ei mulla ole sinänsä mitään salattavaa mutta musta aikuisille kuuluu kuitenkin sellainen aikuisten elämä mihin ei lapsilla ole kurkistusoikeutta. Aikuisetkin saa mokata mutta kun nykyään sitä todistusaineistoa on tosiaan hyvin pian myös eetterissä niin ne mokat saattaa jäädä elämään. Lapseton ihminen ei tätä seikkaa välttämättä osaa edes ajatella.
Teinin arvostelukyky on kovin mustavalkoinen (ts. "Jos sä saat niin mäkin saan. Miks sä saat mut mä en saa?") niin ihan kaikkea ei tarvisi olla nähtävillä. Ja koska aikuisille kuuluu se oikeus siihen elämään johon lapsilla ei ole kurkistusoikeutta niin aikuisten ei tarvitsisi myöskään olla tilivelvollisia tietyistä asioista. On paljon juttuja joita lapsi tai nuori ei vielä pystykkään ymmärtämään koska hänelle ei ole vielä muodostunut sitä riittävää medialukutaitoa. Joku ihan sivulause saattaa hämmentää lasta vaikka se aikuiselle on ihan tuttua huttua ja ihan harmitonta. Kun jo pikkulapsille isketään ne tabletit kouraan niin musta on aika naiivia kuvitella että ei tässä nyt vielä ole mitään hätää koska lapsi on niin pieni. Että eihän vielä tarvitse huolehtia esimerkistä tai siitä mitä ja miten kirjoitan tai siitä mitä lapsi tulee näkemään. Kyllä pitää miettiä. Meidän lapsille kasvaa jo hyvin pienenä täysin eri valmiudet koko www:n kuin mitä meillä tulee koskaan olemaankaan. Aliarviointi koko homman suuruudelle ja mahdille on se ensimmäinen virheaskel jolloin käy niin että rysäytetään perse edellä puuhun.
Musta olisikin myös ihan aiheellista miettiä että mitä haluan että lapseni näkee minusta netissä? Sillä ei ole väliä onko kyse anonyymiteetistä vai omalla nimellä ja naamalla julkaistuista jutuista.

Lopuksi toivottelen kaikille hyvää kesää! Mulla alkaa aamulla kesäloma jonka myötä lomailen myös sosiaalisesta mediasta. Pieni irtiotto tekee aina hyvää :) Mitoitan aikani perheelle ja lukemiselle. Kumpaakin on ehtinyt viime aikoina liian vähän. Yksi synttäripostaus on luvassa lomallakin mutta muuten, nähdään elokuussa ja hyvää kesää kaikille! Muistakaa nesteytys ja auringolta suojautuminen.

Kuva täältä


maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kun isä jäi kotiin

Siippa on nyt ollut kotona Kolmosen kanssa reilu puolisen vuotta. Ja vähän vajaa samanmoinen on vielä edessä. Koska isä on meillä hoitovapaalla koko kalenterivuoden niin hän saa aika hyvän käsityksen siitä miten esimerkiksi eri vuodenajat vaikuttaa puuhaamiseen ja tekemiseen lapsen kanssa. Lisäksi se ensimmäisten kuukausien kuherruskuukausi ehtii karista ja se lastentautien, kurahousujen ja uhmakohtausten arki rantautuu myös hyvin isän kontolle.

Kun näen ihmisiä, tuttuja tai tuntemattomia, ja selviää että meillä on isä taaperon kanssa hoitovapaalla niin aika usein yksi ensimmäisistä kysymyksistä on että no mites ne pärjää? Mikä on musta kysymyksenä hirveän hassu. En tiedä johtuneeko se sitten siitä että isien hoitovapailu on vielä harvinaisempaa vai siitä että se lasten- ja kodinhoito on niin "äitien" tannerta. Mutta mun vastaus tuohon kysymykseen on hyvin usein vastakysymys miten niin mites ne pärjää? Kyllähän ne pärjää! Miksei ne pärjäisi?

Siippa on ollut itseasiassa monessa asiassa hurjasti rohkeampi kuin mä. Mä esimerkiksi inhoan kulkea julkisilla kulkuvälineillä rattaiden kanssa. Siippa taas menee huoletta ihan mihin vaan. Hän kulki juuri hetki sitten täysin toiselle puolelle pääkaupunkiseutua kummitätinsä synttäreille, useammalla eri kulkuvälineellä, juhlatamineissa hellepäivänä, ilman mitään ongelmia. Mulla olisi saattanut jäädä bibikset väliin jos olisi vastaavasta pitänyt suoriutua.
Lisäksi moni kodinhoidollinen juttu hoituu Siipalta paljon paremmin kuin multa. Toki on juttuja jotka hänellä hiertää enempi kuin mulla ja sama toisinpäin mutta niin on ihan muutenkin, huolimatta siitä kuka siellä himassa on. Mä olen tietoisesti tehnyt sen että annan hänen hoitaa asiat miten hoitaa ja purrut tiukasti kieltä siinä vaiheessa jos on haluttanut mainita jostakin. Tuoreessa muistissa on se oma kotonaoleminen ja mä en ainakaan silloin kyllä kaivannut keneltäkään yhtään mitään lisäkommentointia siitä miltä kotona näyttää tai mitä on ruoaksi. Kaikki oleellisin kuitenkin hoituu ja se on se tärkein juttu.

Toinen mikä tuntuu kansaa kummastuttavan on se että me on jaettu tämä hoitovapaalla olo. Että vähän niinkuin vuorotellaan. No, kun se osittainen hoitovapaa ei onnistunut niin tämä tuntui seuraavaksi parhaalta vaihtoehdolta. Mutta kovasti ihmeellistä se tuntuu olevan. Että halutaan itse hoitaa  mutta ei niin että se on automaattisesti äiti joka sen kolme ensimmäistä vuotta on kotona. Nyt kun tätä on tämä muutama kuukausi tehty näin niin mua ihmetyttää suuresti että miksi kaikki ei tee näin. Kun tämä on vaan ihan mahtavan hyvin toimiva kuvio. Meillä.

Aika on varmaan vähän saattanut jo kullatakkin juttuja mutta en muista että Kolmas olisi ihan älyttömästi reagoinut siihen että isä hyppäsikin puikkoihin ja äiti ampaisi uraputkeen. Tuntuu että se reagointi on tapahtunut pikemminkin silloin kun mä olen useamman päivän putkeen himassa. Ja vaikka vietän kokonaisen päivän ihan vain hänen kanssaan kahden. Silloin hän ripustautuu muhun todella paljon seuraavinakin päivinä. Pakko kyllä korostaa sitä että Siippa on osallistunut lastenhoitoon meillä aina todella paljon, silloin työn ohellakin. Lapsiperheen rutiinit ja kommervenkit olivat siis hyvin tuttuja eikä meillä tarvinnut jättää isälle mitään to do-listoja mun työpäivien ajaksi. Jokainen lapsi on ollut Siipalle persoonana tuttu (musta tuntuu että tämä ei aina ole laisinkaan ihan niin itsestäänselvyys sille töissäkäyvälle vanhemmalle) eikä arkikaan ollut täysin vieras kenttä. Veturi jatkoi kulkuaan samaa tahtia, kuljettaja vain vaihtui.

Kerroin joskus aikaisemmin että miten silmiä avaava kokemus tämä on ollut myös mulle. Kun olenkin ollut se töissä kävijä. Vaikka kotona olisi mikä tilanne niin töihin on mentävä. Vaikka perheellä olisi miten kiva juttu kesken tai seinät niskassa niin mun on mentävä. Ja se ei todellakaan ole ihan niin helppo rooli mitä luulin. Eikä todellakaan mitään onneksi pääsee töihin lepäämään. On toki päiviä kun on ollut ihanaa lähteä töihin. Kun tuntuu että siellä himassa räjähtäisi pää. Mutta enemmän on ollut niitä päiviä kun harmittaa että muu perhe jää kotiin ja niillä on vaikka mitä kivaa edessä. Vaikka tykkään käydä töissä niin mukana seuraa aina se tunne että menetän ja missaan paljon kun käytän suurimman osan ajastani muualla kuin kotona. Enkä olisi ikinä uskonut miten painavalta se tunne rinnassa tuntuu.

Samaten hyvin kaksijakoista on ollut se että Kolmas on ottanut Siipan lähivanhemmaksi. Tottakai on ottanut ja hyvä kun on ottanut. Mutta mulle se ei ole ollut aina ihan niin helppo juttu. Kolmas kun välillä tarrautuu isäänsä eikä kelpuuta mua mihinkään. Tönii pois ja saa slaagin jos yritän. Hakee lohdun isästänsä jos jotain sattuu. Pahimpina hetkinä mä olen jopa miettinyt koiranpennun hankkimista. Että olisi mullakin joku pieni joka huolii mut. Ja toihan on ihan kipeetä. Oikeesti. Kyllä pitää ihmisen hyväksyä se että kun kerran olen enempi poissa niin se toinen vanhempi on se jolta se lohtu ja läheisyys haetaan.
No se kolikon toinenpuoli on ollut sitten se että on ollut mahtavaa seurata Siipan ja Kolmosen suhteen kehittymistä. Tämä toinen ikävuosi kun on niin täynnä mahtavia kehitysvaiheita. Tällä hetkellä tosin Kolmosella on joku Kukaan ei ymmärrä mua ja vaikka ymmärtäisi niin kiukuttelen silti-ikä päällä. Melkeinpä ihan sama kuka siinä nyt tällä hetkellä on, samat kiukut tulee.

Vaikka se isän suosiminen ja äidin sorsiminen on ollut välillä ärsyttävää niin jollain tavalla on ollut lohduttavaa nähdä että pärjäävät ilmankin mua. Mun ei tarvitse missään tilanteessa huolehtia että osataanko ja pärjätäänkö siellä kotona. Voin ihan vapaasti olla omilla reissuilla, posottaa monta yövuoroa putkeen tai vaikka katkoa jalkani koska himassa kyllä pärjätään. Ikävöin perhettä mutta en huolehdi tai murehdi poissaollessani.

Siipalle on tehnyt myös hyvää nähdä se kotonaolijan rooli. Maailma on pieni ja sitä myötä joskus raskas. Ei ole niin helppoa yrittää löytää sieltä se oma aika koska sitä ei aina saa sillon kun sen tarpeessa olisi. Ja nyt kun mun loma alkaa olla ihan käsinkosketeltavan matkan päässä niin näkee että myös Siippa alkaa olla aika hyytynyt. Tunnistan tuosta itseni ihan tosi hyvin siltä ajalta kun mä olin kotona. Myös mä olin aina vikat päivät ennen Siipan lomaa ihan hiilenä ja äyskin ja tiuskin vaan. Nyt olen oppinut ihan konkreettisesti sen että näin työssäkävijälle se on vähän epäreilua. Inhimillistä mutta harmillista siinä mielessä että kun ne viimeisetkin vuorot ennen lomaa on tehtävä. Toivon että kun mä olen taas kotona niin muistan tämän. Ei se töissäkävijä pääse siinä yhtään sen helpommalla eikä se kotonaolijan kiukuttelu helpota ketään. Päinvastoin. Töihin ei ole kiva lähteä jos tuntuu siltä että syyllistetään siitä lähtemisestä. Ja tuohon olen sortunut nimenomaan itse lukemattomia kertoja.

On tehnyt hyvää huomata että se vanhemman rooli on ja pysyy mutta se voi olla kovasti erilainenkin. Että tosiaan se lähivanhempi voi muuttua matkan varrella ja vaikka se tuntuu vähän harmilliselta niin se on tehnyt ihan hyvää meille molemmille. En nyt tiedä onko tämä varsinaisesti mitään parisuhdetta vahvistanut mutta varmasti se on vahvistanut meidän keskinäistä suhdetta vanhempina. Jakanut ymmärrystä puolin ja toisin. Vahvistanut me-henkeä.

Siippa on kaikenaikaa nimittänyt itseään kotiäidiksi. Se ei ole mikään loukkaus ketään naista kohtaan (muutama lapseton nainen on tätä ihmetellyt) vaan pikemminkin ihan päinvastoin. Lisäksi tämä kotiäitittely on ollut vähän sellainen kantaaottavakin ilmaisu koska edelleen suurinosa kotona olevista vanhemmista on äitejä. Ja mitä kauemmin me tätä asetelmaa näin on tässä eletty niin sen enemmän mä ihmettelen että miksi. Miesten käyttämä prosenttiosuus hoitovapaasta on niin hävettävän pieni että en aio edes hakea tähän nyt mitään tilastoja.

Kaikenkaikkiaan tämä oli meidän perheelle ihan mahtava juttu ja en voi muuta kuin suositella. Ja nimenomaan niin että isä pitäisi hoitovapaasta vähän pidempääkin pätkää eikä vain sitä paria, kolmea kuukautta. Mulla on vahva mutu siitä että osasyy isien vähäiselle hoitovapailulle on se että äidit ei vain pysty päästämään irti siitä omasta roolistaan. Syynä käytetään isän parempaa palkkatasoa tai sitä että ei haluta luopua saavutetusta elintasosta tai milloin mitäkin. Vaikka oikeasti on kyse siitä että sieltä hoitovapaalta ei haluta pois. Tai ehkä haluttaisiin mutta ei niin että isä olisi kotona sitten vuorostaan. Eivät kaikki isät välttämättä haluakkaan hoitovapaalle  mutta mun kokemus on se että useampi haluaisi jäädä kuin saisi. Ja ainoana kieltävänä tekijänä ja esteenä on loppupeleissä äiti.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Antakaa meidän nukkua!

Myönnetään. Kolmas on pitkälti kotihoidossa vielä sentakia että mä saisin nukkua enemmän. Monesti olen täälläkin toitottanut että musta ei olisi työskentelemään virka-aikana. No musta ei olisi myöskään heräämään "virka-aikana". Mä en pysty toimimaan jos jokaisena päivänä herätys on joskus täysin epäinhimilliseen (ennen kahdeksaa...) aikaan. Okei korjataan vielä senverran että saatan kyllä syystä tai toisesta herätä aikaisin. Mutta se on eri jos herään omilla ehdoillani eikä mun tarvitse päästä ulos johonkin tiettyyn kellonaikaan, hemmetin aikaisin, kiireisten aamutoimien päätteeksi. Se on epäinhimillistä. Voin kertoa että viimeisen aamuvuoron jälkeen oli melko vapautunut olo kun pystyi toteamaan että seuraava aamuherätys menee elokuun puoleen väliin. Vaikka työvuoroja on vielä edessä niin työn takia ei tarvitse herätä piiiiiitkään aikaan.

Musta on ihanaa kun talvisinkin meillä heräillään vasta silloin kun on jo valoisaa. Kun elimistö oikeasti kykenee heräämään ja on edes joku mahdollisuus sille että tuntee olonsa virkeäksi. Kolmikkokin on ihan eri muksuja kun heräävät valoisalla eikä pilkkopimeässä. Toki vastavuoroisesti meillä sitten valvotaan myöhempään mutta ei me olla koettu sitä koskaan mitenkään ongelmalliseksi. Hitaat ja myöhäiset aamut on tärkeä juttu meille kaikille. Koulu tietysti sanelee Kaksikon rytmiä jonkin verran ja jos on aikainen aamuherätys niin nukkumaan on mentävä ajoissa. Mutta lomilla ja viikonloppuisin meillä nukutaan.

Ei meillä tietenkään aina ole ollut näin. Meilläkin on herätty lasten takia ennen kukonlaulua. Lapsia ei ole koskaan kuitenkaan yritetty senihmeemmin mitenkään rytmittää. Vaan aina on uskottu että kyllä ne muksut jossain vaiheessa pääsee mukaan siihen perheen rytmiin. Ja näin on käynytkin. Toki sitten aikanaan kun päivähoidon aloitus on edessä niin aamu-unien ylellisyydestä joudutaan luopumaan mutta siinä tullaankin sitten toiseen seikkaan miksi Kolmas on vielä kotihoidossa. Me ei yksinkertaisesti haluta luopua tästä meidän omasta oravanpyörästä vielä. Oikeasti tämä homma toimii meillä näin. En usko hetkeäkään että tässä nyt tehtäisiin pienimmälle mitään karhunpalvelusta koska ei tungeta häntä siihen muottiin ja rytmiin jossa valtaosa yhteiskunnasta huiskaa. Päinvastoin, niin pitkään näin kuin se vain on mahdollista.

kuva täältä

Myöhään nukkumisessa on tietysti se varjopuolensakin. Yhteiskunta kun on tosiaan rakentunut aamuvirkkujen mukaan. Ja me aamu-uniset ei juurikaan saada ymmärrystä tai empatiaa sen suhteen että me halutaan aloittaa päivämme vähän myöhemmin. En jaksa nyt tuoda esille lypsämisiä ja muita muinaisuudesta muistuttavia elämän rytmittäjiä. Mutta huokailenpa vaan että meidän perheessä ainoa lypsämistä tarvinnut on ollut minä ja sekin touhu on hoitunut aina ihan ilman kamalia kellonaikoja.
Mä en ole senihmeemmin esimerkiksi neuvolassa tuonut sitä esille että me nukutaan myöhään (mun mielestä me ei edes nukuta myöhään. Puolille päiville nukkuminen on musta myöhään. Meidän klo 8.30-9.30 välillä herääminen on normaalia). Sieltä suunnalta ei olla siis mitään käskyttelyä saatu aikaistaa aamujamme. Mahdollisuuksien mukaan pyrin järkkäämään kaiken virka-aikana hoidettavan mahd. myöhään mutta aina se ei onnistu. Ja voin kertoa että jos meidän pitää päästä ennen kasia tuosta ovesta ulos niin melko murhaa on.

En ymmärrä miksi aamu-unisuudesta pitäisi päästä eroon. Miksi sitä rytmiä pitäisi yrittää saada siirrettyä? Kuten yllä juuri kirjoitin niin toki yhteiskunta on kovin aamupainotteinen mutta siitä huolimatta mä en näe ratkaisuksi sitä että tässä nyt pitäisi väkisin alkaa iskemään itseään siihen muotiin. Toki aikaisin aamulla heräävissä lapsissa on se etu että heidän kanssaan lähdöt aamuisin eivät ole yhtä hankalia. Mutta en siltikään näe sitä riittäväksi syyksi sille että yrittäisin saada lapset heräämään johonkin tiettyyn aikaan mennessä (teinit on poikkeus. Ne käyn herättämässä aina viim. puolilta päivin). Niitä aamuherätyksiä ehtii ihan jokainen lapsi kyllä kokemaan viimeistään sitten kun koulu alkaa. Ja sitäpaitsi päivähoidossa voi tulla muitakin ongelmia vastaan kuin joku herääminen aamuisin. Miksi pitäisi ennakoida ja ratkoa ennenkuin varsinaista ongelmaa edes on?

Meidän myöhäisten rytmien takia on välillä haasteellista löytää leikkiseuraa, saada ruokaa puistoruokailussa tai keksiä puuhaa hoitovapaalla olevalle vanhemmalle ja taaperolle. Kaikki toiminta kun tapahtuu niin hemmetin aikaisin. Mahdotonta se ei kuitenkaan enää ole. Pikkuhiljaa on tullut eteen toimintaa jonka alkaminen ajoittuu puolillepäivin tai myöhemmäksi ja muutkin aamu-uniset ovat uskaltautuneet puhumaan asiasta. Että ei ole oikeasti pakko yrittää väkisin olla aamuihminen.

Kun mainitsee että meillä mennään suht myöhään nukkumaan niin aika usein joku kommentoi että mitenkäs aikuisten oma aika sitten. Että miten on mukavaa kun lapset menevät aikasin nukkumaan kun sitten on ilta aikaa itselle. Mun on jotenkin kauhean vaikea ymmärtää tätä. Ymmärrän toki sen tarpeen omalle ajalle ja omalle rauhalle, ne onkin tärkeitä seikkoja! Mutta en ymmärrä että miten nämä kaksi asiaa on saatu tarkoittamaan samaa asiaa. Voisiko sitä omaa aikaa saada jotenkin muutenkin kuin niin että lapset laitetaan aikaisin nukkumaan? Kun olen asiaa yrittänyt hieman kysellen avata niin nimenomaan on ollut kyse siitä että saa tehdä omaehtoisesti mitä haluaa, useamman tunnin ajan koska lapsi on laitettu ajoissa nukkumaan. Eikä esimerkiksi siitä että lapsi menee ajoissa nukkumaan jotta vanhempikin pääsisi ajoissa nukkumaan.

Myönnän että toki perheen työläisenä mun tilanne on siinä mielessä eri kuin esimerkiksi kotiäitinä ollessa. Ajankäyttö on jatkuvaa tasapainoilua ja taiteilua. En halua laittaa lapsia aikaisin nukkumaan vaan vitkuttaa sitä nukkumaanmenoa mahdollisimman myöhään että ehdin viettää aikaa heidän kanssaan. En todellakaan vietä lasten kanssa mitenkään liikoja vaan päinvastoin, joskus on olo että nyt kärsii kaikki kun nähdään niin vähän.

Niin kauan kuin muistan, on Kaksikko ollut sitä mieltä että lomassa on parasta juurikin se että ei tarvitse herätä aikaisin. Että saa nukkua miten haluaa, herätä aikaisin jos siltä tuntuu mutta halutessaan nukkua. Kuulostaa juurikin siltä mitä mäkin lomalta odotan!

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Tapojensa orja

Hukkasin mun kulmakynän. Muistan koska käytin sitä viimeiksi mutta en tiedä mihin se on joutunut. Pystyn näkemään sen mun kädessä viimeisen kerran kun oikein mietin, mutta siinä vaiheessa kun pitäisi pinnistää muistista pihalle se hetki mihin sen kynän laskin, lyö ihan tyhjää. Hukassa on.

Varmaan jokaisella naisella on rutiinit ehostautumisen suhteen. Että mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Niin mullakin. Kun kulmien laitto jäi välistä, tuntui ettei mikään muukaan sujunut. Miten sitä ripsiväriä osaa laittaa kun yksi vaihe jäi kokonaan välistä? Tai huulikiillettä. Näyttääpä naama keskeneräiseltä kun joku juttu jäi kokonaan pois. Oli ihmeellisen levoton olo. Ja sellainen ei näin! Koko päivän tuntui että kaikki on ihan sekaisin. Mikään ei suju. Iltaa kohden kaikki muutkin rutiinit oli ihan sekaisin. Noin pienestä lähteneen jutun takia.

Ollaanko me todella näin rutiinien orjia? Aloin ihan miettimään omaa päivänkulkuani. Mä olen jotenkin luullut että vuorotyön vuoksi mulla ei ole oikein mitään rutiineja. Tai että se on pikemminkin niin että aamuvuoroon mennessä on ne omat jutut, iltavuoropäivänä omat, yövuoroa ennen omat ja sitten vapaapäivinä omat jutut. Mutta ei. Aika samoja hommia teen, huolimatta mikä päivä on. Ne mun rutiinit ei vaan ole sidottuina kellonaikaan.

Syön aina samanlaisen aamupalan. Meikkaan aina samassa järjestyksessä. Laitan aina ensin oikean silmän piilolinssin paikalleen. Avaimet on aina oikeassa taskussa, kännykkä vasemmassa. Käynnistän aina ensin auton ja laitan sitten vasta valot. Kuuntelen aina samoja radiokanavia. Ajan aina samaa reittiä. Potkaisen kengät aina samaan paikkaan. Juon aina päivällisen jälkeen kahvia. Syön aina samalla tuolilla. Nukun aina samalla peitolla. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Pystyisin erittelemään mun päivän helposti. Niin samalla tavalla se aina menee. Samat tavat toistuu päivästä toiseen. Eikä kyse ole vain mistään päivittäistoimintoihin liittyvistä jutuista. Mä treenaan aina samalla tavalla, luen aina samalla tavalla, mietin samalla tavalla.
Mutta entä sitten jos joku juttu meneekin toisin? Jotain häviää tai unohtuu? Kahvimaito on loppu tai aamupalaa ei ehdikään syömään. Ei koko päivä voi mennä pieleen sentakia!

Toki rutiinit tuo turvallisuutta jo muutenkin kaoottisessa arjessa. Tai näin meille ainakin opetetaan. Mutta miksi sitä pitää ehdollistaa itsensä elämään tietyllä tavalla? Jos rutiinit orjuuttaa niin eihän se enää ole mitään turvallisuutta. Päinvastoin, kun ne rutiinit rikkoutuu niin olo on hyvinkin turvaton. Suunnitelmasta a pitää pystyä vaihtamaan suunnitelmaan b ja vaikka tarvittaessa ö:hön ilman että sydän jättää lyöntejä väliin.

Mua kyllä mietityttää että mikä niissä rutiineisssa tuo sitä turvaa? Meille aikuisille siis. Sekö että tiedämme mitä seuraavaksi tapahtuu? Vai se että rutiinien avulla on helpompi hallita ajankäyttöään.  Eikö aikuinen ihminen kykenisi selviämään päivistään ilman rutiineja? Rutiinittomuus voisi paikoin olla ehkä jopa aika vapauttavaa. Opettavaistakin. Ei niitä lankoja tarvitse aina pitää niin tiukasti käsissä. Ja miksi kaikkea pitäisikään pystyä hallitsemaan. Mikään kun ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Vaikka tutut tavat tekevät kaikesta sujuvampaa niin kesälomalla aion rikkoa rutiineja joka päivä. Paitsi aamukahvin suhteen. Ja uuden kulmakynänkin kävin jo ostamassa.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kukkurukuu

Siipan kaverin äiti kuoli. Ei yllättäen mutta ei nyt täysin odotetustikaan.

Kaveri kirjoitti pitkän ja kauniin kirjoituksen äidistään. Siitä mitä kaikkea äiti opetti ja antoi ja siitä, miten nyt tuntuu siltä että on aika hukassa. Keneltä kysyä kun joku mietityttää, kenelle kertoa kun tapahtuu jotain kertomisen arvoista, kenen kanssa nauraa kaikelle ja ei millekään? Siitä, miten keski-ikäinen mies tuntee olonsa nyt aivan pikkupojaksi, lapseksi ilman vanhempia. Miten suru ja helpotus ovat kietoutuneena toisiinsa. Miten vielä viimeinen näkeminenkin oli ihan heidän, äidin ja pojan oloinen. Miten erikoislaatuinen, rakas ja tärkeä se suhde kaverille oli.

Mun vanhempien suvuissa ei kovin iäkkääksi olla eletty. Aika monella se kuppi on heitetty nurkkaan melko pian eläkeiän koittaessa. Mun vanhemmat on nyt sitä ikäluokkaa. Ja mulla on tosi paljon viime aikoina pyörinyt mielessä omien vanhempien kuolema. Omien kavereiden vanhempia kun on alkanut siirtyä ajasta eteenpäin vuosi vuodelta useammin ja enemmän. Se ei ole enää sillälailla ihmeellistä kuten oli vielä vaikkapa viisitoista vuotta sitten. Ihan oikeasti meidän vanhemmat alkaa olla sitä ikäluokkaa, että jos nyt kuolevat niin kukaan ei enää hämmästele että "voi miten nuorena".

Miltä se oikeasti tuntuu? Kun ei vanhempia enää ole. Jääkö jotain kesken vai tuntuuko siltä että parempi näin? Toivottavasti ei kipua eikä kärsimystä. Miltä se sellainen suru tuntuu? Ja millaiseksi se muuttuu? Onko aina vähän sellainen olo että jossain kohtaa sisintä on aukko vai alkaako se ajan kanssa tuntumaan ihan luonnolliselta osalta elämän kiertokulkua?

Niinkuin olen joskus kirjoitellutkin, mun mielestä ihmiset on nykyään kovasti vierottuneita kuolemasta. Siitä haetaan monesti jotain syvempää merkitystä ja sisältöä vaikka se on osana meidän jokaisen elämää. Läheltä ja kauempaa, joskus sitten omalle kohdallekin osuvana.
Mä myös koen kuoleman vaikeana asiana käsitellä silloinkun se osuu lähelle. Ottaa aikansa ennenkuin se tuntuu luontevalta. Musta ei ole vaikeaa lohduttaa ihmistä joka on kohdannut kuoleman mutta mä koen vaikeaksi olla se joka on joutunut kohtaamaan sen menetyksen.

Mä olen ollut myös siinä tilanteessa, jossa omia kavereita on ollut saattohoidossa. Ihan oikeasti on tiedetty että se loppusuora on nyt.
Se on aika rankkaa kuunnella toisen huolta siitä että miten lapset selviää ja jaksaa. Miten se elämä jatkuu vaikka se ei omalla kohdalla tulekaan jatkumaan. Ja vaikka miten on juteltu ja juteltu ja juteltu, niin aina on jäänyt se olo että voikun vielä olisin sanonut sen ja sen jutun. Että kyllähän se varmasti tiesi mutta voikun olisin sanonut. Koskaan ei taida olla se hetki kun olisi ihan täysin valmis päästämään toisesta irti, ihan lopullisesti. Meneekö se samoin omien vanhempienkin kanssa?

Pitäisi varmaan ottaa asiaksi jutella lastenkin kanssa enemmän kuolemasta. Koskaan kun ei tiedä mitä tapahtuu. Vaikka se ei ihan lähelle osuisi mutta vaikkapa poikien kavereiden perheeseen. Ehkä olisi helpompi olla kaverina jos kotona olisi juteltu edes vähän ja mietitty sitä että ei se välttämättä ole vain pelottava seikka. Ja muutenkin jutella siitä että mikä siinä tuntuu pelottavalta.

Toivon että sitä osaisi olla omille lapsille sellainen vanhempi, joille jää äidistä yhtä kauniit muistot kuin Siipan kaverille jäi.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Oops!

Ehkäisyasiat taas mietityttää. Onnistuin nimittäin poistamaan itseltäni kierukan. Long story short, kuukupin pitäisi sopia käytettäväksi kierukan kanssa. Niin. Siis pitäisi. Voin kertoa että erään wc-reissun jälkeen töissä kuului erinäisiäkin vittuperkeleitä pitkin kaakeleita. Että harrastelija-gynekologi tässä terve!

Puolitoista vuotta olin vallan tyytyväinen kierukkani kanssa. Ainoa vaiva oli kuukautisten aikana. Ne nimittäin kertaantuivat normaalista potenssiin miljoona. Mutta sen kanssa pystyi elämään. Siihen jopa tottui. Oli kuitenkin mahtavaa kun oma kroppa ylläpiti omaa luonnollista hormonitoimintaansa. Ei mitään ylimääräisiä juttuja. Ei kehon manipulointia kropan ulkopuolisesti. Vain hemmetin runsaat kuukautiset, mitä nyt osasi odottaakin ennen koko kierukan laittoa.

Nyt sitten pyöritellään isoja kysymyksiä. Miten tästä eteenpäin? Nelosen aika ei pitänyt olla vielä. Omat työvuorot huutaa tällä hetkellä niin mahdottomana että mitään akuutteja gynen käyntejä ei pysty toteuttamaan. Hormonaalinen ehkäisy on aivan nounou. Ei vaihtoehto missään tilanteessa. Ei enää ikinä!!!
Kaikista kondomeista ei taidettu tehdä vappupalloja. Mitä niitä ehkäisykeinoja edes on? Vaahto, puikko, varmat päivät? Uusi kierukka? Vasektomia iltapuhteeksi?

Kiitokset vielä sille kättärin puhelimessa neuvoneelle hoitsulle. Pelastit oikeasti mun illan ja ei vituta enää ihan niin rankasti. Lohdutti oikeasti kuulla että todennäköisesti en ole fileoinut samalla kohtuani. Ja luotan vahvasti siihen että ootte saanut hitosti oudompiakin puheluita.

Näin ei oikeasti voi tapahtua kenellekään muulle kuin mulle.