perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kukkurukuu

Siipan kaverin äiti kuoli. Ei yllättäen mutta ei nyt täysin odotetustikaan.

Kaveri kirjoitti pitkän ja kauniin kirjoituksen äidistään. Siitä mitä kaikkea äiti opetti ja antoi ja siitä, miten nyt tuntuu siltä että on aika hukassa. Keneltä kysyä kun joku mietityttää, kenelle kertoa kun tapahtuu jotain kertomisen arvoista, kenen kanssa nauraa kaikelle ja ei millekään? Siitä, miten keski-ikäinen mies tuntee olonsa nyt aivan pikkupojaksi, lapseksi ilman vanhempia. Miten suru ja helpotus ovat kietoutuneena toisiinsa. Miten vielä viimeinen näkeminenkin oli ihan heidän, äidin ja pojan oloinen. Miten erikoislaatuinen, rakas ja tärkeä se suhde kaverille oli.

Mun vanhempien suvuissa ei kovin iäkkääksi olla eletty. Aika monella se kuppi on heitetty nurkkaan melko pian eläkeiän koittaessa. Mun vanhemmat on nyt sitä ikäluokkaa. Ja mulla on tosi paljon viime aikoina pyörinyt mielessä omien vanhempien kuolema. Omien kavereiden vanhempia kun on alkanut siirtyä ajasta eteenpäin vuosi vuodelta useammin ja enemmän. Se ei ole enää sillälailla ihmeellistä kuten oli vielä vaikkapa viisitoista vuotta sitten. Ihan oikeasti meidän vanhemmat alkaa olla sitä ikäluokkaa, että jos nyt kuolevat niin kukaan ei enää hämmästele että "voi miten nuorena".

Miltä se oikeasti tuntuu? Kun ei vanhempia enää ole. Jääkö jotain kesken vai tuntuuko siltä että parempi näin? Toivottavasti ei kipua eikä kärsimystä. Miltä se sellainen suru tuntuu? Ja millaiseksi se muuttuu? Onko aina vähän sellainen olo että jossain kohtaa sisintä on aukko vai alkaako se ajan kanssa tuntumaan ihan luonnolliselta osalta elämän kiertokulkua?

Niinkuin olen joskus kirjoitellutkin, mun mielestä ihmiset on nykyään kovasti vierottuneita kuolemasta. Siitä haetaan monesti jotain syvempää merkitystä ja sisältöä vaikka se on osana meidän jokaisen elämää. Läheltä ja kauempaa, joskus sitten omalle kohdallekin osuvana.
Mä myös koen kuoleman vaikeana asiana käsitellä silloinkun se osuu lähelle. Ottaa aikansa ennenkuin se tuntuu luontevalta. Musta ei ole vaikeaa lohduttaa ihmistä joka on kohdannut kuoleman mutta mä koen vaikeaksi olla se joka on joutunut kohtaamaan sen menetyksen.

Mä olen ollut myös siinä tilanteessa, jossa omia kavereita on ollut saattohoidossa. Ihan oikeasti on tiedetty että se loppusuora on nyt.
Se on aika rankkaa kuunnella toisen huolta siitä että miten lapset selviää ja jaksaa. Miten se elämä jatkuu vaikka se ei omalla kohdalla tulekaan jatkumaan. Ja vaikka miten on juteltu ja juteltu ja juteltu, niin aina on jäänyt se olo että voikun vielä olisin sanonut sen ja sen jutun. Että kyllähän se varmasti tiesi mutta voikun olisin sanonut. Koskaan ei taida olla se hetki kun olisi ihan täysin valmis päästämään toisesta irti, ihan lopullisesti. Meneekö se samoin omien vanhempienkin kanssa?

Pitäisi varmaan ottaa asiaksi jutella lastenkin kanssa enemmän kuolemasta. Koskaan kun ei tiedä mitä tapahtuu. Vaikka se ei ihan lähelle osuisi mutta vaikkapa poikien kavereiden perheeseen. Ehkä olisi helpompi olla kaverina jos kotona olisi juteltu edes vähän ja mietitty sitä että ei se välttämättä ole vain pelottava seikka. Ja muutenkin jutella siitä että mikä siinä tuntuu pelottavalta.

Toivon että sitä osaisi olla omille lapsille sellainen vanhempi, joille jää äidistä yhtä kauniit muistot kuin Siipan kaverille jäi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?