maanantai 7. heinäkuuta 2014

Kun isä jäi kotiin

Siippa on nyt ollut kotona Kolmosen kanssa reilu puolisen vuotta. Ja vähän vajaa samanmoinen on vielä edessä. Koska isä on meillä hoitovapaalla koko kalenterivuoden niin hän saa aika hyvän käsityksen siitä miten esimerkiksi eri vuodenajat vaikuttaa puuhaamiseen ja tekemiseen lapsen kanssa. Lisäksi se ensimmäisten kuukausien kuherruskuukausi ehtii karista ja se lastentautien, kurahousujen ja uhmakohtausten arki rantautuu myös hyvin isän kontolle.

Kun näen ihmisiä, tuttuja tai tuntemattomia, ja selviää että meillä on isä taaperon kanssa hoitovapaalla niin aika usein yksi ensimmäisistä kysymyksistä on että no mites ne pärjää? Mikä on musta kysymyksenä hirveän hassu. En tiedä johtuneeko se sitten siitä että isien hoitovapailu on vielä harvinaisempaa vai siitä että se lasten- ja kodinhoito on niin "äitien" tannerta. Mutta mun vastaus tuohon kysymykseen on hyvin usein vastakysymys miten niin mites ne pärjää? Kyllähän ne pärjää! Miksei ne pärjäisi?

Siippa on ollut itseasiassa monessa asiassa hurjasti rohkeampi kuin mä. Mä esimerkiksi inhoan kulkea julkisilla kulkuvälineillä rattaiden kanssa. Siippa taas menee huoletta ihan mihin vaan. Hän kulki juuri hetki sitten täysin toiselle puolelle pääkaupunkiseutua kummitätinsä synttäreille, useammalla eri kulkuvälineellä, juhlatamineissa hellepäivänä, ilman mitään ongelmia. Mulla olisi saattanut jäädä bibikset väliin jos olisi vastaavasta pitänyt suoriutua.
Lisäksi moni kodinhoidollinen juttu hoituu Siipalta paljon paremmin kuin multa. Toki on juttuja jotka hänellä hiertää enempi kuin mulla ja sama toisinpäin mutta niin on ihan muutenkin, huolimatta siitä kuka siellä himassa on. Mä olen tietoisesti tehnyt sen että annan hänen hoitaa asiat miten hoitaa ja purrut tiukasti kieltä siinä vaiheessa jos on haluttanut mainita jostakin. Tuoreessa muistissa on se oma kotonaoleminen ja mä en ainakaan silloin kyllä kaivannut keneltäkään yhtään mitään lisäkommentointia siitä miltä kotona näyttää tai mitä on ruoaksi. Kaikki oleellisin kuitenkin hoituu ja se on se tärkein juttu.

Toinen mikä tuntuu kansaa kummastuttavan on se että me on jaettu tämä hoitovapaalla olo. Että vähän niinkuin vuorotellaan. No, kun se osittainen hoitovapaa ei onnistunut niin tämä tuntui seuraavaksi parhaalta vaihtoehdolta. Mutta kovasti ihmeellistä se tuntuu olevan. Että halutaan itse hoitaa  mutta ei niin että se on automaattisesti äiti joka sen kolme ensimmäistä vuotta on kotona. Nyt kun tätä on tämä muutama kuukausi tehty näin niin mua ihmetyttää suuresti että miksi kaikki ei tee näin. Kun tämä on vaan ihan mahtavan hyvin toimiva kuvio. Meillä.

Aika on varmaan vähän saattanut jo kullatakkin juttuja mutta en muista että Kolmas olisi ihan älyttömästi reagoinut siihen että isä hyppäsikin puikkoihin ja äiti ampaisi uraputkeen. Tuntuu että se reagointi on tapahtunut pikemminkin silloin kun mä olen useamman päivän putkeen himassa. Ja vaikka vietän kokonaisen päivän ihan vain hänen kanssaan kahden. Silloin hän ripustautuu muhun todella paljon seuraavinakin päivinä. Pakko kyllä korostaa sitä että Siippa on osallistunut lastenhoitoon meillä aina todella paljon, silloin työn ohellakin. Lapsiperheen rutiinit ja kommervenkit olivat siis hyvin tuttuja eikä meillä tarvinnut jättää isälle mitään to do-listoja mun työpäivien ajaksi. Jokainen lapsi on ollut Siipalle persoonana tuttu (musta tuntuu että tämä ei aina ole laisinkaan ihan niin itsestäänselvyys sille töissäkäyvälle vanhemmalle) eikä arkikaan ollut täysin vieras kenttä. Veturi jatkoi kulkuaan samaa tahtia, kuljettaja vain vaihtui.

Kerroin joskus aikaisemmin että miten silmiä avaava kokemus tämä on ollut myös mulle. Kun olenkin ollut se töissä kävijä. Vaikka kotona olisi mikä tilanne niin töihin on mentävä. Vaikka perheellä olisi miten kiva juttu kesken tai seinät niskassa niin mun on mentävä. Ja se ei todellakaan ole ihan niin helppo rooli mitä luulin. Eikä todellakaan mitään onneksi pääsee töihin lepäämään. On toki päiviä kun on ollut ihanaa lähteä töihin. Kun tuntuu että siellä himassa räjähtäisi pää. Mutta enemmän on ollut niitä päiviä kun harmittaa että muu perhe jää kotiin ja niillä on vaikka mitä kivaa edessä. Vaikka tykkään käydä töissä niin mukana seuraa aina se tunne että menetän ja missaan paljon kun käytän suurimman osan ajastani muualla kuin kotona. Enkä olisi ikinä uskonut miten painavalta se tunne rinnassa tuntuu.

Samaten hyvin kaksijakoista on ollut se että Kolmas on ottanut Siipan lähivanhemmaksi. Tottakai on ottanut ja hyvä kun on ottanut. Mutta mulle se ei ole ollut aina ihan niin helppo juttu. Kolmas kun välillä tarrautuu isäänsä eikä kelpuuta mua mihinkään. Tönii pois ja saa slaagin jos yritän. Hakee lohdun isästänsä jos jotain sattuu. Pahimpina hetkinä mä olen jopa miettinyt koiranpennun hankkimista. Että olisi mullakin joku pieni joka huolii mut. Ja toihan on ihan kipeetä. Oikeesti. Kyllä pitää ihmisen hyväksyä se että kun kerran olen enempi poissa niin se toinen vanhempi on se jolta se lohtu ja läheisyys haetaan.
No se kolikon toinenpuoli on ollut sitten se että on ollut mahtavaa seurata Siipan ja Kolmosen suhteen kehittymistä. Tämä toinen ikävuosi kun on niin täynnä mahtavia kehitysvaiheita. Tällä hetkellä tosin Kolmosella on joku Kukaan ei ymmärrä mua ja vaikka ymmärtäisi niin kiukuttelen silti-ikä päällä. Melkeinpä ihan sama kuka siinä nyt tällä hetkellä on, samat kiukut tulee.

Vaikka se isän suosiminen ja äidin sorsiminen on ollut välillä ärsyttävää niin jollain tavalla on ollut lohduttavaa nähdä että pärjäävät ilmankin mua. Mun ei tarvitse missään tilanteessa huolehtia että osataanko ja pärjätäänkö siellä kotona. Voin ihan vapaasti olla omilla reissuilla, posottaa monta yövuoroa putkeen tai vaikka katkoa jalkani koska himassa kyllä pärjätään. Ikävöin perhettä mutta en huolehdi tai murehdi poissaollessani.

Siipalle on tehnyt myös hyvää nähdä se kotonaolijan rooli. Maailma on pieni ja sitä myötä joskus raskas. Ei ole niin helppoa yrittää löytää sieltä se oma aika koska sitä ei aina saa sillon kun sen tarpeessa olisi. Ja nyt kun mun loma alkaa olla ihan käsinkosketeltavan matkan päässä niin näkee että myös Siippa alkaa olla aika hyytynyt. Tunnistan tuosta itseni ihan tosi hyvin siltä ajalta kun mä olin kotona. Myös mä olin aina vikat päivät ennen Siipan lomaa ihan hiilenä ja äyskin ja tiuskin vaan. Nyt olen oppinut ihan konkreettisesti sen että näin työssäkävijälle se on vähän epäreilua. Inhimillistä mutta harmillista siinä mielessä että kun ne viimeisetkin vuorot ennen lomaa on tehtävä. Toivon että kun mä olen taas kotona niin muistan tämän. Ei se töissäkävijä pääse siinä yhtään sen helpommalla eikä se kotonaolijan kiukuttelu helpota ketään. Päinvastoin. Töihin ei ole kiva lähteä jos tuntuu siltä että syyllistetään siitä lähtemisestä. Ja tuohon olen sortunut nimenomaan itse lukemattomia kertoja.

On tehnyt hyvää huomata että se vanhemman rooli on ja pysyy mutta se voi olla kovasti erilainenkin. Että tosiaan se lähivanhempi voi muuttua matkan varrella ja vaikka se tuntuu vähän harmilliselta niin se on tehnyt ihan hyvää meille molemmille. En nyt tiedä onko tämä varsinaisesti mitään parisuhdetta vahvistanut mutta varmasti se on vahvistanut meidän keskinäistä suhdetta vanhempina. Jakanut ymmärrystä puolin ja toisin. Vahvistanut me-henkeä.

Siippa on kaikenaikaa nimittänyt itseään kotiäidiksi. Se ei ole mikään loukkaus ketään naista kohtaan (muutama lapseton nainen on tätä ihmetellyt) vaan pikemminkin ihan päinvastoin. Lisäksi tämä kotiäitittely on ollut vähän sellainen kantaaottavakin ilmaisu koska edelleen suurinosa kotona olevista vanhemmista on äitejä. Ja mitä kauemmin me tätä asetelmaa näin on tässä eletty niin sen enemmän mä ihmettelen että miksi. Miesten käyttämä prosenttiosuus hoitovapaasta on niin hävettävän pieni että en aio edes hakea tähän nyt mitään tilastoja.

Kaikenkaikkiaan tämä oli meidän perheelle ihan mahtava juttu ja en voi muuta kuin suositella. Ja nimenomaan niin että isä pitäisi hoitovapaasta vähän pidempääkin pätkää eikä vain sitä paria, kolmea kuukautta. Mulla on vahva mutu siitä että osasyy isien vähäiselle hoitovapailulle on se että äidit ei vain pysty päästämään irti siitä omasta roolistaan. Syynä käytetään isän parempaa palkkatasoa tai sitä että ei haluta luopua saavutetusta elintasosta tai milloin mitäkin. Vaikka oikeasti on kyse siitä että sieltä hoitovapaalta ei haluta pois. Tai ehkä haluttaisiin mutta ei niin että isä olisi kotona sitten vuorostaan. Eivät kaikki isät välttämättä haluakkaan hoitovapaalle  mutta mun kokemus on se että useampi haluaisi jäädä kuin saisi. Ja ainoana kieltävänä tekijänä ja esteenä on loppupeleissä äiti.

2 kommenttia:

  1. Voi noista viimeisistä lauseista olen kyllä vahvasti samaa mieltä. Ja voi kunpa saisin töitä, jotta meilläkin tämä vaihto onnistuisi nyt kolmosen kohdalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on peukut pystyssä työpaikan suhteen :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?