sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kaksi tapaa harrastaa seksiä

Kuinka moni muistaa tuon Sleepy Sleepersin rallatuksen kultaiselta 80-luvulta? Sitä en muista että oliko se joku ihan virallinen, ajanmukainen seksivalistus aidsin pelossa vai vaan joku Viemäri-tv:n sketsi.

Mä olen monen eri asiayhteyden tiimoilta tekemisissä itseäni 10-15 vuotta nuorempien ihmisten kanssa. Vähän töidenkin puolesta. Ja koska olen sellainen utelias pervo ja huolestunut täti-ihminen niin tilanteiden sen salliessa utelen ihan huoletta ja surutta nuorison seksielämästä. Tai no lähinnä ehkäisystä ja asenteista.

Mä olen aina ajatellut jotenkin että musta on ihan hyvä että ehkäisy ei ole liian helppoa. Että sen eteen joutuu näkemään vähän vaivaa, josko se ei silloin olisi liian rutiininomaista ja unohtuisi niin helposti. Liian hankalaakaan se ei saa olla mutta jonkun vaivan vaativa. Senverran että siitä välittää, sitten on kypsä harrastamaan seksiä. Pyöräilykypärän lisäksi kondomi on halpa henkivakuutus!


kuva täältä


Kuitenkin kun tuossa on jututtanut asian tiimoilta juurikin noita pikkasen päälle parikymppisiä naisia niin ei tiedä että kauhistuisi vai moralisoisiko vai mitä tekisi. Kuuluuko asia edes mulle? Toki muutama ihminen ei vielä leimaa koko ikäryhmää mutta silti musta on jopa pelottavaa kuulla että kun ehkäisy on niin "vaivalloista" niin mielummin ollaan sitten hetken kokonaan ilman. Ennenkuin löytyy joku hyvä. Lapsia ei haluta mutta riski uskalletaan ottaa. Ja naureskellaan että kun ei ne kortsut siellä yöpöydällä auta. Aikamoista venäläistä rulettia oman tulevaisuuden ja terveyden kustannuksella.

Olen tästä ennenkin kirjoittanut mutta mua vaan jaksaa hämmästyttää se että miten ei ihmiskunta saa keksittyä hormonitonta ehkäisykeinoa. Muutakuin kondomin ja kierukan. Olen ihan tietoisesti tilaisuuden tullen keskustellut nuorten naisten kanssa siitä millaisina ovat kokeneet e-pillereiden käytön. Ja vajaan kolmen kuukauden aikana en ole jutellut vielä yhdenkään kanssa joka olisi kokenut että pillereiden myötä ei olisi tullut yhtäkään arkea haittaavaa tai häiritsevää sivuoiretta. Kaikista eniten mua hämmentää se että näistä sivuvaikutuksista huolimatta sitä e-pillereiden syömistä jatketaan. En tarkoita että ilman ehkäisyä pitäisi olla, ei todellakaan! Mutta ihan tosissaanko me ei vaan osata vaatia riittävän ponnekkaasti ratkaisuja ja vaihtoehtoja? Aika järjestään se järjestys tuntuu menevän niin että jos e-pillerit ei sulle sovi niin kokeillaan siihen päälle vielä pari kolme eri merkkiä pillereitä, sen jälkeen ehkäisyrengas tai -laastari tai -kapseli. Ja sitten ehkä kierukka. Hormonisellainen. Jos ne hormonit ei tunnu sopivan niin miksi ne tarjotut vaihtoehdotkin on aina kuitenkin hormoneja? Pikkasen eri vahvuuksilla ja yhdistelmillä.

Mä en edes ole kauhuissani niinkään vahinkoraskauksista, niille voi tehdä jotain. Mutta sukupuolitaudeista ihan oikeasti olen vähän paniikissa. Se kun ei tarvitse kuin yhden ainoan kerran. Sellaisen väärässä paikassa väärään aikaan hetken. Ne riskit on siellä olemassa ihan joka kerta. Se tartuttava osapuoli ei välttämättä itsekään tiedä että sairastaa. Ja jos oireettomana sairastat niin saatat ehtiä tartuttamaan eteenpäin lukemattomia henkilöitä ja he taas eteenpäin ja he taas eteenpäin. Loputon suo. Pahimmassa tapauksessa sairastat vuosia tietämättäsi. Ja saatat joutua kärsimään sellaisista komplikaatioista jotka vaikuttavat koko loppuelämän ja joita ei voida hoitaa.
Jokaisen pitää arvostaa itseään edes senverran että huolehtii omasta seksuaaliterveydestään! Riittävällä ehkäisyllä sekä sukupuolitautitestein. Tiedättehän helsinkiläiset että sukupuolitautien poliklinikalle voi päivystysaikana mennä ilman lähetettä testeihin! Minkä ikäisenä vaan.

Tämänkin seikan haluaisin liittää isosti tähän yliseksualisoituun yhteiskuntaan jossa me eletään. K-12 elokuvistakin löytyy seksikohtauksia. Mutta kuinka moni muistaa nähneensä vaikka jossakin leffassa että seksikohtauksien yhteydessä käytettäisiin ehkäisyä? Niin että se on käsikirjoitettuna siihen elokuvaan. Mä muistan äkkiseltään vain sen Paksuna-elokuvan jossa päähenkilöt yrittävät käyttää kondomia mutta koska pienen humalatilan takia sitä ei saada paikoilleen niin kundi heittää sen pois ja pistää menemään paljaaltaan. Josta seuraa vahinkoraskaus. Nuorille annetaan jatkuvasti signaaleja siitä että seksin suhteen ei tarvitse kantaa mitään vastuuta. Että se on hetken hupia josta ei tarvitse jälkikäteen murehtia.
Juttelin tänään vähän pidempään aiheesta sellaisen parikymppisen sinkkutytön kanssa. Hän harmitteli sitä että tuntuu että 95% kundeista on kiinnostunut kaikista eniten siitä millaiset seksitaidot tyttö omaa. Se jäljelle jäänyt 5% on kiinnostunut myös siitä millaisena hän juo kahvinsa. Mun tulikin tämän keskustelun jälkeen olo että pelkkä seksivalistus ei riitä. Nuoria pitää valistaa myös siitä läheisyydestä ja toisen huomioonottamisesta. Turvallisuudentunteesta, ei vain turvallisuudesta. Arvostamisesta ja kunnioittamisesta.

Omille muksuille on seksivalistus aloitettu ja homma hyvällä pohjalla. Ekalla on yläkoulun puolestakin terveystietoa jossa näitä juttuja sivutaan. Kyselinkin vähän että mitä siellä puhutaan ja miltä ne kuulostaa ja tuntuu. Ei siellä Ekalle juurikaan mitään uutta tietoa ollut tullut ja poika oli sitä mieltä että sen suhteen on vähän kaksijakoinen olo. Että toisaalta on kiva kun tietää mutta toisaalta sitten on sellainen "ei vitsi jotenkin vähän noloo, mitähän kaikki kaverit sanois jos ne tietäis että mä jo tiedän nää jutut?"-olo.
Sitäkin olen mietiskellyt että vieläköhän koulujen seksivalistus on nimenomaan sen heteroseksin pohjalta tapahtuvaa? Että mies ja nainen harrastavat seksiä. Itse olen pyrkinyt puhumaan aina kumppanista enkä tyttöystävästä. Toivon että edes osa opettajista osaisi ottaa huomioon myös tämän vinkkelin. Se ehkäisy kun ei ole vain raskauden ehkäisemistä, joka toki heteroseksissä on iso juttu. Vaan kokonaisuutena myös sitä sukupuolitautien ehkäisyä.

Ekalle olen yrittänyt paukuttaa että tietämisessä ei ole mitään noloa. Eri asia sitten on että miten sitä tietoa käsittelee. Niin kauan kun Ekalla ja Tokalla kulkee samassa lauseessa sanat seksi ja nolo, niin toivon että eivät harrasta seksiä. Koska asenteiden puolesta eivät selvästikään ole siihen valmiita. Ja kyllä, mä mietin ihan tosissani sitäkin mahdollisuutta että 12-vuotiaani saattaisi seksiä jo harrastaa. Valitettavasti se on ihan nykypäivää, ei onneksi se yleisin suuntaus mutta kuitenkin mahdollista. En vaan suostu olemaan niitä vanhempia jotka ennemmin kauhistelee ja sulkee silmät. Kaksikosta kumpikin tietää missä meillä on kondomeja ja että jos niille on tarve niin sieltä saa hakea. Myös ihan kokeiltavaksi että ovat sitten tuttuja jos ja kun se tarve tulee.

Kun Eka mietti terveystiedon ja mun antaman valistuksen juttuja ja sitä miltä ne tuntuu, kerroin ihan suoraan miksi terveystieto on hirveän tärkeä oppiaine ja myös miksi koen tärkeäksi että jutellaan kotonakin näistä jutuista. Että ihan oikeasti on tutkittu että ilman terveystietoa ja seksivalistusta nuorten sukupuolitaudit että vahinkoraskaudet tekee tilastoihin ihan selvän piikin.

Muistan että silloin joskus lapsena ja nuorena sitä mietiskeli tuota Sliippareiden biisiä. Että kun siinä lauletaan että on vain kaksi tapaa harrastaa seksiä, oikea ja väärä. Että miten sitä seksiä muka voi harrastaa väärin? Piti kasvaa riittävästi ennenkuin tajusi että kyllä sitä voi väärinkin harrastaa. Korvamadon voi sen sijaan saada minkäikäisenä vaan.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kalusto kuntoon!

EDIT korjataan tähän tekstin alkuun, kyse on siis niskavedosta eikä takavedosta. En tiedä mistä olen koko sanan repinyt käyttöön. NISKAVETO.

Ajattelin kirjoitella hieman siitä missä mennään Tokan oikomishoitojen kanssa. Itselleni oikomishoidot on ollut ihan vieras kenttä, mä kun en ole niitä itse tarvinnut. Sinänsä en tiedä onko näistä kirjoituksista kenellekään mitään hyötyä, oikomishoidot kun on niin yksilöllisiä. Toisille auttaa jokin helpompi hoitomuoto ja toisilla joudutaan käyttämään vähän kovempia otteita. Aiempia purujuttuja täällä ja täällä.

Tokalla on ollut reilu puolitoistavuotta käytössään silikoninen purennanohjain. Sillä on korjattu paha syväpurenta ja saatu sekä ylä- että alahampaiden kaari oikeanmalliseksi. Varsinaisesti ainakaan Helsingissä ei kaupungin puolesta tehdä oikomishoitoja kosmeettisistä syistä, joihin nuo kaariasiat lasketaan mutta purennanohjain hoitaa sen kuntoon siinä sivussa. Kaunista hymyä ei siis voi hankkia ns. "firman piikkiin". Helsingissä ei muuten oikomishoitoihin edes pääse läheskään kaikki jotka hoitoa tarvitsisivat joten jos oikomishoitoja tarjotaan niin kannattaa ehdottomasti hypätä sille hoitopolulle.

Silikoninen purennanohjain. Tämmöinen suussa Toka siis nukkuu yönsä. Härpäke kuvassa ylösalaisin koska se ei pysynyt pystyssä oikeinpäin. Tuo alapuoli tulee siis oikeasti ylähampaisiin ja yläpuoli taas alahampaisiin. Näyttää vähän hammassuojilta.

Tokallahan lähtötilanne oli tosiaan se että koko alaleuka oli väärässä asennossa. Leuka oli taaksepäin vetäytynyt ja sitä myötä purentakin oli vääränmallinen. No mitä se leuan väärä asento sitten teki? Ainakin sen että pojan purenta oli ihan vääränlainen ja vahingoitti ikeniä. Tokalla diagnosoitiin jo aika pienenä syväpurenta. Muistelisin että kaksivuotiaana. Noin pienille ei missään nimessä aloiteta minkäänlaisia oikomishoitoja koska luusto vielä kasvaa ja kehittyy. Osa purentavirheistä korjautuu itsestään ja esimerkiksi kieli on niin voimakas lihas että se työntää osittain hampaita omille paikoilleen. Kuitenkin, jos vika on ihan kunnolla rakenteissa niinkuin Tokalla, aika todennäköisesti tarvitaan oikomishoitoja. Nyt vielä tässä vaiheessa, kun muutenkin kasvetaan ja kehitytään, on oikomishoidot sinänsä "helppo" tehdä. Aikuisiällä tämä vaatisi leuan murtamisen joka sitten on jo ihan hemmetin iso operaatio ja kirurgin hommia.

Miten syväpurenta sitten vaivasi? No silmämääräisesti ei mitenkään. Hampaat näytti olevan suorassa ja leuka oli aina ollut sellainen kuin oli. Oikomishammaslääkäri huomasi toki samantien miten paha suun tilanne oli ja röntgenkuvat sekä suusta tehdyt muotit vain varmistivat asiaa.
Tokalla oli parin vuoden ajan migreenikohtauksia mutta niitäkään ei osattu yhdistää hampaista johtuviksi. Kun oikomishoidot aloitettiin, jäi pahimmat migreenikohtauksetkin pois. Sitä ei tiedä että onko Toka vaan kasvanut niin paljon että migreeni helpottui kasvun myötä vai johtuivatko ne todellakin siitä suun tilanteesta.

Kävimme kerran vuodessa seurannoissa muistaakseni tuonne ekalle, tokalle luokalle asti. Silloin saimme varmuuden siitä että oikomishoidot aloitetaan. Varsinainen hoidon aloitusaika on kuitenkin hyvin haasteellinen. Kaiken a ja o kun on se että lapsi on riittävän iso ollakseen motivoitunut. Oikomishoidot kun vaatii nimenomaan turnauskestävyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Kiinteät ja pysyvät raudat suussa ei toki tarvitse muistaa laittaa suuhun mitään härpäkkeitä mutta se ei ole ainoa seikka joka mietityttää. Toinen juttu on toki sitten se luuston kehittyminen. On tärkeää että oikomishoito ajoitetaan niin että sitä kasvavaa luustoa manipuloidaan kasvamaan oikein. Esimerkiksi jos Toka nyt lopettaisi purennanohjaimensa käytön, alkutilanne palautuisi muutamassa kuukaudessa koska luusto ei ole vielä ehtinyt kasvamaan sellaiseksi kun sitä nyt yritetään saada.

Oikomishoidot myös kestävät lähes poikkeuksetta aina useamman vuoden. Tarkkaa aikaa ei voida ennustaa koska jokaisen kasvu ja kehitys menee omaa tahtia. Seurantoja on kuitenkin aika tiiviisti. Yksi isoimpia kysymyksiä ainakin Tokalla on ollut nimenomaan nämä aikamääreet. Ja ihailen kyllä meidän oikomisporukkaa siinä miten he osaavat aina niihin vastata. Osaavat aina puhua aikakäsitteistä niin että eivät lupaile mitään liian tarkkoja lopetusaikoja mutta eivät myöskään maalaile tästä mitään lopun elämää kestävää elostelua. Toka on nyt kuudennella luokalla ja luulisin että yläaste vielä mennään oikomisia. Jossain vaiheessa yläastetta varmaan saadaan jotain tarkempaa aikaennustetta.

Ja sama laite toisesta kulmasta, edelleen ylösalaisin kuvassa. Tuo vasemmalla näkyvä isompi lovi on leikattu purennanohjaimeen jotta takaveto mahtuu myös olemaan suussa purennanohjaimen kanssa. Ilman purennanohjainta takaosa olisi pidempi. Eikä ole tarkoitus mainostaa Soneraa mutta tummaa vasten silikoninen erottuu selvemmin ja muuta ei kuvauspohjaksi tähän hätään löytynyt. Takavedosta ei ole kuvamateriaalia koska poika ei halunnut tulla kuvatuksi sen kanssa. Se on kuitenkin sellainen perinteisempi jonka varmaan lähes jokainen on nähnyt. Suuhun laitettava rautakaari joka kiinnitetään niskan taakse.

Isoin askarruttava juttu Tokalla koko oikomishoidoissa on ollut kipu. Sattuuko se ja mitä jos se sattuu. Tässäkin suhteessa meille on onneksi osunut kohdalle todella ammattitaitoinen porukka. Koskaan eivät vähättele ja aina kysyvät miltä tuntuu. Eikä ikinä ole luvattu että homma täysin kivutonta olisikaan, joskaan siitä kipua ei käynneillä mitenkään korosteta puheissa. Äkkiseltään en muista että Toka olisi oikomishoitojen aikana valittanut varsinaista kipua koskaan. Epämukavaa on ollut monikin asia. Hammasporukka pyrkii joka käänteessä kertomaan ja selittämään mitä tekevät ja miksi. Ja miltä mikäkin saattaa tuntua.
Ennenkuin suu tottui purennanohjaimeen, oli hampaissa pientä tuntemusta aina kun laite suussa oli. Aamuisin hampaat oli arat, jopa vähän kipeät. Tällöin oli tosi tärkeää motivoida Tokaa kuitenkin käyttämään ohjainta koska se ihan oikeasti auttoi hampaiden asennon korjaamisessa. Koskaan purennanohjain ei kuitenkaan ole häirinnyt yöunta niin että Toka ei esimerkiksi olisi saanut nukuttua.

Tällä hetkellä mennään siinä vaiheessa oikomishoitoja että purennanohjain on korjannut leuan asentoa huomattavasti. Alahampaat eivät enää hakkaa kitalakeen ja ylähampaiden juuriin vaan ovat aika kivasti jo siellä missä pitääkin. Kuitenkaan pelkkä purennanohjain ei Tokan kohdalla ole ollut riittävä vaan nyt syksystä ollaan aloitettu myös takaveto.

Ylähampaiden (tai leuan, en ole ihan varma) asento ei ole sitä mitä pitäisi mutta se korjautuu takavedolla. Tämäkin on hoitomuoto jota toteutetaan Tokalla vain yöaikaan. Viimeisiin ylähampaisiin, kummallekin puolelle asennettiin ensin kumilenkit vuorokaudeksi. Näiden tehtävä oli tehdä hieman tilaa hampaiden väliin jotta varsinainen renkaiden asettaminen olisi helpompaa. Toka kertoi että kumppareiden laitto ei sattunut mutta niiden paikallaolo tuntui aluksi. Tähän kuitenkin tottui pian ja koko renksut unohtuivat. Purkan syönti oli ainoa kielto mitä saatiin siksi aikaa kun kumpparit suussa olivat. On hyvin epätodennäköistä että kuminauhat paikoiltaan irtoaisivat mutta jos niin kävisi niin takavedon asentaminen pitäisi aloittaa kokonaan alusta.
Seuraavana päivänä kumppareiden laitosta käytiin sitten laitattamassa varsinaiset renkaat hampaisiin. Hampaan pintaa ensin puhdistettiin jotta kiinnitysaine tarttuisi hyvin. Renkaat sovitettiin ja poika sai vähän totutella siihen että miltä ne tuntuu. Tämän jälkeen renkaat varsinaisesti kiinnitettiin siis kiinnitysaineella. Toka kertoi että tämäkään ei sattunut. Kiinnitysaine maistui kuulemma tosi pahalle ja rengas hieman tuntuu poskea vasten. Tosin kuulemma sillä tavalla että siihen tottuu ja se ei häiritse. Saimme mukaan sellaista ihmeellistä vahaa jota voi laittaa kiinni siihen kohtaan jossa renkaan hiertäminen tuntuu, jos se liian kivuliaaksi äityy. Ja purkka ajaa kuulemma saman asian. Pari tuntia piti olla syömättä jotta kiinnitysaine ehtii kunnolla kovettumaan. Ja jatkossa pitää välttää sitkeiden ja kovien juttujen syömistä, lähinnä tyyliin toffee ja merkkarit. Purkkaakin saa syödä!
Renkaissa on siis ulkosivussa sellainen pieni uloke jossa on reikä ja johon takaveto pujotetaan. Kun takaveto on suussa paikallaan, kiinnitetään se vielä kumppareilla niskan taakse.

Tällä hetkellä nyt sitten totutellaan takavedon käyttöön. Pojan suu on aika hurjan näköinen kun siellä on sekä takaveto että purennanohjain mutta eipä tuo ole itse moksiskaan.
Laittaminen on vielä vähän opettelun alla ja mun mielestä vielä aika hurjankin näköistä kun se ei ole vielä rutiinia. Vielä tällä hetkellä paikalleenlaitto on vähän kivuliasta mutta toivottavasti sekä poika että suu tottuvat ajan kanssa. Takaveto on vielä aika löysänä mutta sitä kiristellään tässä pikkuhiljaa, nyt tosiaan vasta opetellaan ja totutetaan suuta. Suu on vielä käytön jälkeen vähän hellänä mutta ainakin toistaiseksi Toka on hyvin motivoitunut.

Sitä ei vielä tiedä onko tämä riittävä hoito Tokalle. Todennäköisesti pysyviä rautoja ei tarvita, saatika leikkaushoitoa. Aika näyttää sen tuleeko poika tarvitsemaan jotain pysyvää yökiskoa vai saadaanko näillä oikomishoidoilla tilanne niin optimaaliseksi että purentaongelmat olisi Tokalla selätetty sitten aikanaan.
Mulla ei itselläni tosiaan ole mitään omakohtaista kokemusta purennan ongelmista mutta uskaltaisin silti kehua että hoitomuodot on todella paljon kehittyneitä sieltä omasta lapsuudesta ja nuoruudesta ja jos nyt jollakin lukijalla sattuu käymään niin että oman lapsen kohdalla ne aloitetaan niin ei huolta! Meille on ainakin jäänyt tosi positiivinen maku koko touhusta ja en voi kuin suositella. Meitäkin mietitytti tosi paljon mutta kaikkiin kysymyksiin ja juttuihin mitkä on askarruttaneet, on saatu vastaukset ihan ilman googlea. Hyvä muistaa että tosiaan lapsuudessa ja nuoruudessa nämä on vaivattomampi korjata kuin aikuisiällä. Ja että korjaamaton purenta voi oikeasti aiheuttaa koviakin kipuja.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Tuokaa, tuokaa ruokaa

Katselin tuossa sellaisen dokkarin Netflixistä kuin Forks Over Knives. Dokkarissa käsiteltiin kahden ravitsemustutkijan tutkimuksia joiden mukaan eines- ja valmisruokien suosio on johtanut lihavuuden, diabeteksen ja muiden sairauksien yleistymiseen. Olemme sairaampia kuin koskaan vaikka lääketiede on huippuunsa kehittynyttä.
Dokkarissa tavataan niin lääkäreitä, evoluutiopsykologeja, terveysvirkamiehiä, urologi, ravitsemustieteilijöitä kuin -tutkijoitakin.
Kaiken kaikkiaan oikein kivan informatiivinen pläjäys. Ei liikaa asialla mässäilyä (ehe ehe) vaan sellaista faktat faktoina tujauttelua.

Ruoka on tärkeässä asemassa ihan joka päivä. Jo pelkästään elämän jatkumon takia. Me emme selviä ilman ruokaa. Mikään elävä ei selviä maapallolla ilman ruokaa.
Ruoka on isossa roolissa myös erityistilanteissa. En keksi nykypäivänä juhlia tai tapahtumia joissa yhtenä isona osatekijänä ei toimisi ruoka. Syömiseen halutaan panostaa ja se on ennenkaikkea sosiaalinen tapahtuma. Olen itse viimeiksi viime viikonloppuna twiitannut kaverin häistä että ruokahäät on ainoat oikeat häät. Kuitenkin, eihän se ruoan perustarkoitus ole mihinkään muuttunut. Sitä tarvitaan jotta pysymme elossa.
Jos perheillä ei ole arkisin muuta aikaa yhdessäololle niin siihen tähdätään että päivittäin istuttaisiin samaan aikaan, yllätys yllätys, ruokapöydän ääreen. Emme kuitenkaan tarvitse enää ruokaa vain selviytyäksemme vaan siitä on tullut myös lohduttaja, yhteenkokoaja, pääosan esittäjä ja palkinto.

Sitä myötä kun ihmiskunta on kehittynyt, on myös asenteet ja koko ruokateollisuus kehittyneet. Ja valitettavasti se kehityssuunta ei ole ollut vain ja ainoastaan hyvä. Korkeaa verenpainetta ja diabetesta esiintyy jo ihan pienilläkin lapsilla. Eri syövät ovat lisääntyneet. Vuonna 1978 kenialaisnaisella oli 82% pienempi riski sairastua rintasyöpään kuin amerikkalaisella naisella. Muiden syöpien kohdalla lukemat ovat vielä yllättävämpiä. Esimerkiksi Japanissa kuoli vuonna 1985 eturauhassyöpään vain 18 miestä. Siis koko maassa! Jonka väkiluku oli silloin 120,8 miljoonaa!!! Googlatkaapa huviksenne eturauhassyövän yleisyys länsimaissa. Rintasyöpähän on muuten Suomessa naisten yleisin syöpä, eturauhassyöpä miesten.
Kiinassa, jossa kaikilla on sama geeniperimä, on alueittain suuriakin eroavaisuuksia eri syöpien esiintymisessä. Esimerkiksi ruokatorven syöpää saattaa toisella alueella esiintyä jopa 200 kertaa enemmän kuin jollain toisella alueella. Ainoat syyt näihin edellä mainittihin seikkoihin on löydetty ravinnosta.

Mikä muu arkipäiväisessä elämässä on muuttunut viime vuosisadan aikana yhtä radikaalisti kuin ravinto? Mun tuli mieleen ainakin lääketeollisuus mutta kuinka paljon juurikin "ruokimme" eri sairauksia elintavoillamme? Joita muuttamalla voisimme voida paljon paremmin, mahdollisesti ennaltaehkäistä sairastumista ja elää täysipainoisempaa ja lääkevapaata elämää.

Vaikka dokkari oli jenkkiläistä alkuperää niin sama trendi sairauksien yleistymisten suhteen on havaittavissa Suomessakin. Tilastot nyt kuitenkin tulee dokkarista ja ovat sitä myöten jenkeistä. Noin 40% amerikkalaisista on ylipainoisia. Heistä noin puolet syö jotain reseptilääkettä. Maailman käytetyin lääke on muuten Lipitor. Tämä on tunnetuin statiini ja sitä käytetään korkean kolesterolin hoitoon sekä sydän- ja verisuonitautien ehkäisyyn. Jotka ovat elintasosairauksia ja vaatisivat parantuakseen muutoksia esimerkiksi ruokavalioon ja elintapoihin.
Viidennes amerikkalaisista 4-vuotiaista on ylipainoisia. On ihan mahdollista että tämä sukupolvi elää vähemmän aikaa kuin vanhempansa, jos jotain ei tapahdu.

Useammankin tutkijan kanta on se että voisimme ehkäistä sairauksiamme jättämällä ravinnostamme pois prosessoidut ruoat sekä eläinperäiset tuotteet. Ratkaisuna toimisi prosessoimaton ruokavalio. Mä olen itse huomannut ihan valtaisia eroja silloin kun syö pidemmän aikaa ravintorikasta ruokaa sekä kasvispainotteisemmin. Ja nimenomaan niin että ei jätä pelkästään lihaa pois vaan korvaa niitä muitakin eläinproteiineja kasvikunnan proteiineilla. Nopeastihan se olo ei muutu mutta parin viikon jälkeen olo on jo ihan eri. Energiataso on ihan toista, yöuni on paljon syvempää ja parempaa, kroppa on paljon notkeampi ja virkeämpi, mieliala ei heittele jne jne. Ja kun asiasta on keskustellut, on moni muu ruokarempannut huomannut ihan saman suuntauksen.

Dokkarissa tavataan lääkäreitä jotka hoitavat potilaitaan kasvisruokavalion avulla. Lääkkeet jätetään pääsääntöisesti pois ja sairauksia pyritään hoitamaan ravinnolla. Kahdentoista viikon ajan noudatetaan lääkärin laatimaa ruokavaliota joka on kasvisvoittoinen. Ja lopputulokset on ihan huikeita!
Terveydenhoito ruokavaliolla ei ole uusi asia. Itseasiassa se taitaa olla yksi vanhimmista hoitomuodoista. Koko länsimaisen lääketieteen isä Hippokrates julisti jo reippaat 2000 vuotta sitten että ruoka olkoon lääkkeesi.
Varsinaiset tutkimukset asiasta alkoivat kuitenkin vasta vuosia, vuosia myöhemmin. Tilastot ovat nyt edelleen valitettavasti rapakon takaa. 1900-luvun alussa keskiverto amerikkalainen söi vuodessa 54 kiloa lihaa henkeä kohti. Vuonna 2007 määrä oli jo 100 kiloa henkeä kohti. Vuonna 1913 sokeria syötiin noin 18 kiloa henkeä kohti. Vuonna 1999 makeutusaineita kului 66 kiloa henkeä kohti. Vuonna 1909 amerikkalainen käytti 133 kiloa meijerituotteita per naama. Vuonna 2006  luku oli 274 kiloa! Aivan poskettomia lukuja!

Mikä sitten on vaikuttanut siihen että ravinto on muuttunut niin paljon, loppupeleissä aika lyhyessäkin ajassa. Eines- ja pikaruoat tekivät tulonsa 1950-luvulla. Siihen aikaan elämänrytmi alkoi kiihtymään joka vaikutti myös syömisiin. Ensimmäiset pikaruoat, folioon pakatut ns. tv-ateriat ilmeistyivät silloin helpottamaan elämäämme. Tai niin sitä silloin ainakin ajateltiin. Että helpottavat.
Ensimmäiset tutkimukset keskittyivät tutkimaan eläinten ravitsemusta ja sitä, miten ne tuottavat riittävästi esimerkiksi proteiinipitoisia kananmunia ja maitoa. Selvisi että proteiini on elintärkeä valkuaisaine eläinten selviytymiselle. Tutkimuksen myötä tutkittiin myös sitä, miten ihminen saisi riittävästi proteiinia selviytyäkseen. Proteiinia pidettiin lähes synonyyminä eläinperäiselle ruoalle. Se on sitä yhä edelleen tänäpäivänäkin. Ihmisten käsitykset ja luulot siitä, että että proteiinia saisi vain ja ainoastaan lihasta ovat ihan käsittämättömän sitkeässä.

Näihin aikoihin toki tutkittiin myös nälänhädän vaikutuksia lasten kasvuun ja kehitykseen. Tutkijat olivat yhtä mieltä siitä että nälänhätää kärsiville lapsille täytyy saada enemmän proteiinia. Filippiineillä syötettiinkin lapsille kokeilumielessä proteiinipitoisempaa ruokaa. Kuluja säästääkseen lapsille syötettiin kuitenkin ei-eläinperäistä proteiinia. Tuloksia alkoikin näkymään pian. Ja samalla tutkijat tekivät myös toisenlaisen havainnon; varakkaimmissa perheissä, joissa oli varaa syödä eläinperäistä proteiinia, lapset sairastuivat helpommin maksasyöpään. Se oli hyvin epätavallista koska maksasyöpä on yleensä aikuisten sairaus. Tämän jälkeen tutkijat testasivat asiaa vielä eläinkokeilla. Rottia altistettiin karsinogeenille, jota hoidettiin kahdella erivahvuisella maitoproteiinilla. Vahvempi annostus laukaisi syövät, miedompi ei. Myöhemmin sama tutkimus toistettiin niin että rotille annetun proteenin vahvuutta muuteltiin, välillä ne saivat vahvempaa proteiinia ja välillä miedompaa. Aina kun ravinnossa oli enemmän proteiinia, rottien kasvaimet lisääntyivät ja kun määrää vähennettiin, kasvaimet pienenivät. Syöpää siis säädeltiin ravinnosta saatavalla proteiinilla! Ravinnolla, jossa proteiini olikin kasviperäistä, ei syöpäkasvaimia saatu kasvamaan, vaikka proteiinia olisi ollut ravinnossa suurikin määrä.

Tokikaan asia ei ole puhtaasti ihan näin mustavalkoinen. Et saa itsellesi syöpää vain sillä että syöt huonosti. Toki terveelliset elintavat voivat ennaltaehkäistä mutta syövän puhkeaminen on kiinni niin monesta eri seikasta. Syövän syntymiseen vaikuttaa myös geenit. Tosin on tutkittua että vain pieni osa syövistä johtuu pelkästään geeneistä. Jokatapauksessa, syövän kuin syövän kohdalla geenit voivat olla jo valmiiksi myötäsyntyisiä tai kemikaalien muuttamia. Ja näillä geeneillä on kyky tuottaa syöpäsoluja. Se, mihin voimme vaikuttaa on se, miten ruokimme näitä soluja ja näinollen kiihdytämme niiden jakautumista ja kasvua. Todistettua on että ne kasvavat nopeammin jos niitä ruokitaan eläinperäisellä proteiinilla.

Alueilla (esim. Papua-Uusi Guinea, Kiinan maaseutu), joissa ihmiset ei syö eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita ollenkaan, eivät kärsi sydänsairauksista. Vaikka ihmisillä saattaa olla reippaasti ylipainoa, joka aika usein yhdistetään myös sydänvaivoihin.
Toisen maailmansodan aikana Saksa miehitti Norjan ja vei kaiken karjan omien joukkojensa ruoaksi. Norjalaiset joutuivat elämään lähinnä kasvisruoalla. Kun tarkastellaan norjalaisia tilastoja, olivat sydänsairaudet nousussa vuoteen 1939 asti. Sitten tulivat saksalaiset ja luku lähti radikaaliin laskuun parin vuoden kuluttua. Tilastoissa ei ole koskaan näkynyt yhtä suurta notkahdusta sydänsairauksien kohdalla kun hoitona on käytetty leikkauksia ja lääkkeitä. Kun liha- ja maitotuotteet palasivat norjalaisten ruokavalioon, palasivat myös sydän- ja verisuonitaudit.

Dokkarin aikana perehdyttiin useampaankin tutkimukseen, joiden tutkijat tulivat samaan johtopäätökseen tietämättä toistensa tutkimuksista. Ihmisen sairauksia pystyttäisiin ehkäisemään parhaiten noudattamalla raffinoimatonta kasvisruokavaliota. Tällöin ravinto koostuu pääasiallisesti hedelmistä, vihanneksista, siemenistä ja palkokasveista.
Ikuinen kiistakapula taitaakin olla se että yleisesti on vallalla se käsitys että jos jättää eläinkunnan tuotteet kokonaan pois, ei saa riittävästi proteiinia. Nykyään on tosin tutkitumpaa ja tutkitumpaa että puhtaasta ruokavaliosta saat kyllä riittävästi proteiinia kunhan vain syöt riittävästi. On ihan myytti että esimerkiksi urheilija tarvitsisi vain eläinkunnan proteiineja kasvaakseen ja kehittyäkseen riittävästi.

Ohjelman myötä myös selvisi syy, miksi rasvainen ja prosessoitu ruoka ei pidä nälkää poissa. Mä olen ainakin monesti miettinyt jonkun Hesellä käymisen jälkeen että miksi tunnin päästä on jo ihan kamala nälkä vaikka tuntui että olen ihan täynnä, Noh, antakaapa kun valaisen. Ensinnäkin prosessoitu ruoka on paljon kaloripitoisempaa kuin puhdas ruoka. Se on yksi syy miksi ruokamme on niin energiapitoista. Luonnottoman kaloripitoinen ruoka on suurin syy liikalihavuuteen. Ihmiset eivät ole järjettömästi sen laiskempia tai mässäile merkittävästi yhtään enempää kuin aiemminkaan. Mutta prosessoidulla ruoalla huijaamme kylläisyydentunnetta kaiken aikaa. Nimittäin mahassa on reseptoreita, jotka auttavat aivoja mittaamaan ruoan määrää. Ne mittaavat paljon mahassa on ruokaa ja ruoan kaloripitoisuutta eli sitä miten paljon ruoka sisältää energiaa. Luonnollista kasvisruokaa ei tarvita kuin 500 kalorin verran täyttääksemme vatsalaukun kokonaan. Tällöin reseptorit viestittävät aivoille että hei, nyt on hyvä ja pötsi on riittävän täynnä. Saman verran prosessoitua ruokaa on taas määrällisesti paljon vähemmän. Vatsalaukku täyttyy juuri ja juuri vain puolilleen ja näin ollen viesti kylläisyyden tunteesta ei lähde aivoihin. Reseptorit hämääntyvät ja viestittävät syömään lisää. Nykypäivänä ruokamme on monesti niin keinotekoista että olemme nälkäisiä koko ajan koska kehomme ei tunnista sitä kaikkea sontaa jota pidämme ruokana. Ja tällöin syömme koko ajan koska vatsa ei vaan täyty riittävästi. Vähempi määrä ravintorikasta ruokaa riittäisi.
Voi toki olla ihan omaa spekulointia mutta voisiko tässä olla yksi syy siihen miksi prosessoidun ruoan kohdalla myydään aina myös sitä king size-vaihtoehtoa?

Toinen murrettu myytti dokkarissa tuli maitotuotteiden kohdalla. Yhä edelleenkin maitoa pidetään ensisijaisena kalsiumin lähteenä. Ja kalsium taas on luuston rakennusaine. Kuitenkin kaikki kasviperäinen myös sisältää kalsiumia, mutta meille kuitenkin markkinoidaan että vain maitotuotteista saadaan sitä oikeista oikeinta kalsiumia. Maitotuotteita ja sitämyötä siis kalsiumia pidetään osteoporoosin ehkäisijänä. Kuitenkin maissa, joissa käytetään paljon maitotuotteita, esiintyy osteoporoosia eniten. Yksi suurimmista syistä tähän seikkaan on se että eläinperäinen proteiini aiheuttaa elimistöön happamuustilan. Elimistö taistelee tätä happamuutta vastaan luiden kalsiumin avulla. Ja kun kalsiumia poistuu luista, ne heikkenevät. Tämä oli musta aika hurjakin fakta ja mä en ainakaan tätä tiennyt. Jos mietitään miten paljon esimerkiksi maidon juomista painotetaan jo lapsesta asti. Miten pienille aloitetaan jo lehmänmaito, joko jo äidinmaidon korvikkeena tai sitten siinä joskus vajaa yksivuotiaana erilaisin hapanmaitotuottein.

Vielä yksi mainitsemisen arvoinen seikka! Ravintosuositukset ovat pitkään olleet vähärasvaisuuden kannalla. Mitä tahansa syöt, on suositusten mukaan parempi jos syöt sen vähärasvaisena. Kuitenkin, jos tuotteesta poistetaan rasva, ottaa proteiini suuremman tilan itselleen. Ja jälleen palaamme siihen mitä haittavaikutuksia eläinperäisellä proteiinilla on terveyteemme.

Miksi se sonta sitten maistuu niin hyvälle? Tuhti ruoka kiihottaa aistejamme. Elimistömme saa mahdollisimman ison palkinnon mahdollisimman pienellä vaivalla. Ihan jokaisella maapallolla elävällä organismilla on sisäänrakennettuna kaksi vahvaa mielihyvänkohdetta jotka stimuloivat aivoja mielihyvällä; seksi ja ravinto. Nämä samat aistit auttoivat aikanaan esi-isiämme löytämään mahdollisimman kaloripitoista ruokaa ja selviytymään hengissä. Aistiparkamme eivät vain ole vielä älynneet sitä tosiseikkaa että nykymaailmassa kalorimäärää lisätään niin paljon että se ylittää reilusti luonnosta saatavat kalorit. On helppoa ajatella että "miksi en nautiskelisi" kun aivot niin vahvasti ilmaisevat että tulee hyvä olo.

Mun kokemus on että suomalaiset luottaa aika vakaasti siihen että suomalainen ruoka on puhdasta. Ne eineksetkin. Ja toki monella mittarilla se ruoka onkin parempaa kuin monessa muussa maassa. Kuitenkin, sitä seikkaa ei muuta mikään että einesruokien käyttö on myös Suomessa hyvin suosittua ja einesruoka ei ole kovin ravintorikasta.

Dokkarissa esitetty raffinoimaton kasvisruokavalio on toki aika ääripäähän vedetty. Mä haluan uskoa että pienemmilläkin ratkaisuilla voi vaikuttaa omaan terveyteensä. Ennenkaikkea jokaisen täytyy tehdä ne päätökset sen oman omantuntonsa mukaisesti. Mikä tuntuu oikealta ja siltä omalta keskitieltä.
Mulle itselleni tärkeintä on kokonaisuus. Ja uskon että omalle (ja lasten) terveydelle sekä koko maapallolle kestävin ratkaisu on vähentää lihansyöntiä ja ylipäätänsä välttää eläinperäisen proteiinin käyttöä. Mä nielen hyvin huonosti sellaisia totaalikieltomaisia ratkaisuja mutta olen sitä mieltä että parempia valintoja voi tehdä eri vaihtoehtojen avulla. Esimerkiksi valkoisen sokerin voi vaihtaa intiaanisokeriin ja hunajaan. Valkoiset jauhot voi korvata kokonaan spelttijauhoilla. Lihaa voi korvata muilla proteiineilla. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Kyse on valinnoista.

Aika usein kun näistä asioista keskustellaan nousee esille myös ruoan hinta. Se on totta että ruoka on Suomessa poskettoman hintaista. Mutta mun mielestä tässäkin on osittain kyse valinnoista. Meidän viisihenkinen perhe syö aika isoksi luomuruokaa, (joskin luomun kohdalla mietitään aina myös tuotekohtaisesti kotimaisuutta. Maapallon kannalta ei ole kovin kestävä valinta syödä espanjalaista luomukesäkurpitsaa kun tarjolla on se kotimainenkin vaihtoehto), sekaravintoa mutta kuitenkin kasvisvoittoisesti ja meillä on esimerkiksi jauhot korvattu aika isoksi osaksi speltillä. Mä olen meidän perheen ainoa palkansaaja tällä hetkellä ja olen töissä täysin alipalkatulla alalla. Kuitenkin meillä on varaa ostaa ruoaksi käytännössä mitä halutaan, niitä ravintoaineita joiden terveyttä edistäviin vaikutuksiin me uskotaan, kun vähän mietitään ja ollaan suunnitelmallisia. Meillä ei ole esimerkiksi omaa autoa, me ei matkustella ja pyritään esimerkiksi keskittämään isommat hankinnat veronpalautusten tai lomarahojen yhteyteen. Ruoka lohkaisee ison osan joka kuu liksasta mutta meillä on siihen varaa. Koska on tehty se valinta rahankäytöllisesti.

Meillä nautitaan ruoanlaitosta ja sen myötä syntyneestä yhdessäolemisesta ja -tekemisestä. Ja se keittiössä touhuaminen on miljoonasti kivempaa kun raaka-aineet on laadukkaita. Arki toki haastaa ajankäytöllisesti mutta siitä huolimatta me ei olla nähty eineksiä ratkaisuna. Yksinkertaisesti siksi että meistä jokainen voi paremmin kun syödään itsetehtyä ja laadukasta ruokaa. Puolieinekset on toki paikoin meilläkin käytössä, kuten sanoin olen tosi huono totaalikieltäytyjä. Kyllä meilläkin herkutellaan ja mennään välillä siitä mistä aita on matalin.

Meillä osallistuu sekä ruokalistojen mietintään että ruoanlaittoon myös lapset. Vaihtelevalla menestyksellä toki mutta on huomattu että se rutina ruoasta loppuu samantien kun lapsi on mukana tekemässä sitä ruokaa. Opettelemassa ja tekemässä ja näkemässä niitä kädenjälkiä. Ja tätä myöten myös lapset on alkaneet kiinnittää huomiota ensinnäkin ruoan alkuperään sekä laatuun. Myös Kolmas on mukana milloin mikäkin soppakauha kourassa.

Mun mielestä isoimmat jutut koko hommassa on nyt asenteet joita välitämme sekä se miltä suljemme silmät ja miltä emme. Millaiset ravinto- ja terveystottumukset haluamme opettaa lapsillemme. Kun jostakin asiasta tulee ihan rutiinia, ei sitä tarvitse enää mitenkään hakea tai opetella. Mun mielestä on ihan paikallaan miettiä sitä että mitä ihan oikeasti ravinnollisesti tarvitaan ja mitä ei.
Kuitenkin on muistettava että syödäkin täytyy, ilman ei voi olla. Eikä meistä jokainen voi elää omavaraisesti. Täytyy vain itse vetää ne raamit joiden sisällä on se olo että just näin on hyvä elää ja olla.

torstai 21. elokuuta 2014

Kylmää vettä niskaan

Onkohan kukaan välttynyt kuulemasta Ice Bucket-haasteesta joka kiertää verkossa ja johon on osallistunut yksi jos toinenkin julkkis, puhumattakaan tavan tallaajista ympäri maailman.

Homman takaahan löytyy amerikkalainen Peter Frates jonka kohtalo on melkoisen traaginen. Frates oli huippu-urheilija kunnes sai ALS-diagnoosin. Peteristä voi lyhkäisesti lukea vaikka täältä. ALS on muuten se sairaus joka Stephen Hawkinsillakin on. Tiedätte kyllä, robottiääninen fyysikko.
Säännot koko haasteelle ovat hyvin yksinkertaiset; joko kaadat sangollisen jäävettä päällesi tai lahjoitat rahaa ALS-hyväntekeväisyysjärjestölle. Tai teet molemmat!

Mä huomasin kyllä haasteen kiertämisen jo ehkä joku viikko takaperin mutta koko hommaan perehdyin oikeastaan vasta eilen. En tiennyt että taustalla on hyväntekeväisyys. Ja se miksi aloin perehtymään siihen mikä juttu tämä nyt on, johtui siitä että aloin bongaamaan myös haastetta kritisoiviakin postauksia. Bongasin useammankin meemin, joissa koko haastetta pidettiin tyhmänä. Tyypillisin taisi olla se jossa touhua pidettiin typeränä koska Afrikassa on nälänhätä.

Jennijee kirjoitti muutama päivä sitten osuvasti maailmantuskasta, josta mä kärsin itsekin. Valokuvat nälkiintyneistä lapsista saa mut voimaan pahoin. Mutta nyt tällä kertaa, tässä asiayhteydessä pikemminkin kävi vähän jo ärsyttämään. Toki on ihan totta että tämän haasteen toinen puoli on se että vettä haaskataan. Mutta toinen puoli on se että siinä ollaan kuitenkin hyvällä asialla. En ihan ehkä saa kiinni siitä ajatuksesta että miten tämä haaste nyt sortaa niitä Afrikan lapsia?

ALS on todella riipivä sairaus. Oman duunin kohdalla vastaan on tullut useampikin ko. tautia sairastava vaikka se suht harvinainen sairaus onkin. Tautiin ei ole parannuskeinoa, ihminen vain rapistuu rapistumistaan kunnes tukehtuu ja kuolee. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tauti etenee suht vauhdilla. Kun diagnoosin saa, niitä yhteisiä vuosia ei nyt siinä mitenkään poskettoman paljoa ole jäljellä. ALS on julma, säälimätön ja brutaali sairaus. Ja siinä olet aika voimattomana vieressä. Ajallisesti puhutaan niin lyhkäisestä ajasta että sitä haluaisi vaalia ihan jokaista hetkeä. On hyvin ristiriitaista toivoa että yhteistä aikaa vielä olisi koska kuitenkin se taudin runtelema ihminen muuttuu niin valtavasti siitä, mitä oli ennen sairautta.

En ymmärrä miksi hyväntekeväisyyden kohdalla pitää aina oikein hakemalla hakea sieltä se negatiivisuuden siemen. Yhtään väheksymättä nälänhätää, en jaksa uskoa että Afrikan lasten ongelmat saataisiin ratkottua sillä että myös muille hyväntekeväisyyskohteille yritetään saada huomiota. En jaksa uskoa että jos jonkun asian puolesta kampanjoidaan niin se olisi automaattisesti pois toisesta. Mun mielestä on jopa julmaa, mässäilevää ja alhaista käyttää nälkäisten lasten kuvia tällaisessa asiayhteydessä. Yritin ensin googlata niitä tämän postauksen täytteeksi mutta sitten päätin että en halua olla osallisena jakamassa niitä.

On totta että ehkä haasteen tempaukseksi olisi voitu keksiä jokin muukin tapa herätellä ihmisten huomio. Kuitenkin tämä keino, millä homma on lähtenyt leviämään, on ollut herättelevä ja ALS-hyväntekeväisyysjärjestö on saanut aivan valtavasti lahjoituksia. Onko se huono asia? Mun mielestä ei. Toivottavasti niillä rahoilla pystytään parantamaan sairastuneiden elämänlaatua, tukemaan omaisia ja ehkä ohjaamaan edes osa varoista tutkimustyöhön. Ja toivon ihan vilpittömästi että noiden meemien tekijöistä yksikään ei joudu omakohtaisesti koskaan kohtaamaan ALSia tai nälänhätää. Niitä ei vaan voi rinnastaa keskenään. Shame on you!

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Ei pysty, meil on lanit!

Mun piti yrittää nukkua koska valvon taas töissä muutaman seuraavan yön vaan kun en malta! Näin fiksuja kun pääsee lukemaan niin ei voi kuin nyökytellä. Olen Mikon horinoita linkitellyt tänne ennenkin ja nyt ei vaan malta nukkua kun tuttavapiiristä löytyy näin fiksua mahtavuutta!

Mä otin tuossa vuosi takaperin projektiksi sen että tutustun lasteni pelimaailmaan. Ja alan suhtautumaan siihen enempi harrastuksena. Annan lasten itse vähän vetää niitä raameja sille peliajalle.  Kyselen, perehdyn ja katselen. Yritän ymmärtää ja kannustaa. Annan aikaa ja tilaa. Ja kas, meillä poikien pelaaminen on tämän myötä pikemminkin vähentynyt! Toki voi olla että kasvavat kiinnostumaan muustakin mutta haluan uskoa että omallakin toiminnalla on ollut vaikutusta. Tuntuu että Kaksikko on itsekin oppinut havainnoimaan omista kavereistaan merkkejä liiallisesta pelaamisesta ja vetänyt itsekin rajoja sille määrälle mitä pelaavat. Ovat itse tietoisesti miettineet eri pelien vaikutusta kasvaviin mieliin ja miettineet mikä on järkevää ja mikä ei. On ollut jopa kertoja kun ovat mielummin lähteneet ulos vaikka olisivat saaneet pelata!!!! Ja muutama !!!! vielä päälle. Niillä kerroilla on kuulkaa äidiltä purkka pysähtynyt!

Musta on niin mahtavaa että tähän vanhempien pelikasvattamiseen on myös herätty. Että osataan antaa esimerkkejä ja asiat selitetään sellaisin kielikuvin jotka uppoavat ymmärrykseen. Vanhempia ei pyritä syyllistämään siitä miten ovat toimineet vaan annetaan vaihtoehtoja ja yritetään avata sitä pelimaailmaa. Että mikä siellä viehättää ja kiinnostaa. Pois kauhistelu, tilalle ihmetystä!

Sen jälkeen kun tein omien korvien välissä asennemuutoksen pelien suhteen, on meillä ihan vakavasti keskusteltu pelien maailmasta myös mahdollisena tulevana ammattina. Eka valitsi osan valinnaisaineista juurikin tätä silmällä pitäen. Tosin teinin mielihän on vielä kovin ailahteleva, nyt on harmiteltu sitä että ei tullut valittua sitä valinnaisen kurssia jossa olisi päässyt puljaamaan mopojen parissa. Mopo-huumasta tulossa postausta myöhemmin. Mutta eniveis, sitä ei meistä vielä kukaan voi tietää mihin suuntaan se nuorten kiinnostus suuntautuu ajan kanssa. Kaikista vähiten se teini itse. Kuitenkin tärkeä homma on se että vanhempi kannustaa ja tukee, mikä milloinkin siinä mielen alla sattuu olemaan. Ja nimenomaan että se tuki tulee siinä vaiheessa kun se mieli vielä kasvaa. Kuten Mikkokin tuolla mainitsee, sitten kun oppivelvollisuus on suoritettu ja nuori vaan pelaa eikä tee muuta niin keinot on aika vähissä. Mä uskon että kun se tuki tulee riittävän ajoissa niin nuori on myönteisempi vaihtoehtojenkin suhteen. Kun nuorella on turvallinen ja tuettu olo niin keskustelukin on paljon helpompaa kun tyyppi ei ole koko ajan siinä täysin hyökkäyskannalla. Kun puheyhteys on vahvana, voi teinin saada ymmärtämään edes hetkittäin asioita vanhemmankin vinkkelistä. Ja kun ihan omatoimisesti myöntää oman ymmärtämättömyytensä ja tietämättömyytensä, kykenee teinikin tajuamaan. Edes hetkittäin.

Mä olen pitänyt monen asian mittarina koulumenestystä. En tarkoita nyt sitä että kymppejä pitäisi tuoda kotiin vaan ihan yleisesti koko koulua. Millä mielellä sinne aamulla mennään, tuleeko paljon myöhästymisiä ja läksyjen unohduksia, ollaanko koulupäivän jälkeen väsyneitä ja kiukkuisia, jutellaanko koulupäivistä millaiseen sävyyn, mikä koulussa on kivaa ja mikä ei jne. Koulu on niin iso osa lasten ja nuorten päivää että jos jotain on vialla niin se näkyy siinä koulukuviossa. Huonoja ajanjaksoja on kaikilla mutta se kokonaisuus, se ratkaisee. Ja uskon että nimenomaan kokonaisuudessa myös näkyy esimerkiksi se jos nuori pelaa liikaa. Toistaiseksi meillä ei ole ollut mitään syytä huoleen.

Mä myönnän ihan auliisti että vaikka ihan tosissani yritän niin mun on välillä tosi vaikea ymmärtää. Yritän ihan jatkuvasti kasvaa ihmisenä ja vanhempana sen suhteen että oppisin ymmärtämään. Mutta ehkä kaiken ei tarvitsekaan mulle ihan täysin avautua? Ehkä mä en voikaan ihan kaikkea ymmärtää koska en itse ole siinä kohderyhmässä. Mutta mun lapset on joten mäkin yritän.

Edelleen mä hämmästelen sitä että päiväkodeissakin ollaan jo padien ym kanssa. Mä teen itseni kanssa kaiken aikaa töitä sen suhteen että hyväksyisin tämän. Joskus aikanaan kun Kolmas aloittaa hoidossa niin aika todennäköisesti nämä asiat tulee meilläkin ajankohtaiseksi. Mulla on hyvin vahvana mielessä että eikö edes niitä päiväkoti-ikäisiä voitaisi pitää vielä irti näistä jutuista? Toisaalta, joskushan sen mediakasvatuksen on alettava? Ja mitä aiemmin, niin kai siihen voidaan vaikuttaa isommin. En tiedä.

Loppuun vielä Justimusta, jolta nappasin postauksen otsikonkin ja joka jaksaa kerrasta toiseen naurattaa koko perhettä.

Noniin, nyt sinne nukkumaan!

maanantai 18. elokuuta 2014

Juureton

Mä olen kotoisin isosta kaupungista mutta pienestä kaupunginosasta. Paikasta joka on vähän syrjässä. Ei enää samalla tavalla kuin silloin joskus mutta edelleen se on vähän syrjäinen. Erillään.

Jostain yläasteikäisestä lähtien taisin alkaa haaveilla siitä että muutan niin pian pois kuin mahdollista. Että en viihdy enkä tykkää. Olin 17 kun aika oli kypsä ja lähdin. Yhtä pientä hetkeä lukuunottamatta en ole palannut takaisin sinne asumaan enkä ole sinne oikein ikävöinytkään. Asuttuani pitkään muualla pystyn näkemään että ei siellä koskaan kodilta tuntunutkaan.

Ne lapsuudenkaverit joiden kanssa olen yhä tekemisissä tekivät aikanaan aika saman ratkaisun. Lähtivät eivätkä ole katuneet. Kaikki poismuuttaneet ovat itseasiassa olleet paljonkin sitä mieltä että se oli yksi parhaista ratkaisuista mitä ovat tehneet. Syrjässä asuminen kun on aika sisäsiittoista touhua. Maailmankuva avartuu kummasti kun on jossain vähän avarammassa ympäristössä. Jossain missä on vähän suuremmat kuviot ja kokonaiskuva. Uskon kyllä toki että varmasti kotiseudullakin on pitkälti onnellisia ihmisiä. Jotka eivät ole pois kaivanneet. Kuitenkin olen sitä mieltä että jokaiselle tekisi ihan hyvää käydä asumassa muuallakin kuin siellä missä on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa. Juurikin siksi että näkisi elämäänsä vähän kauempaa katsottuna.
Mutta on iso joukko ihmisiä jotka sinne jäivät ja rakensivat elämänsä tutuille uomille. Jotka eivät ole muuta koskaan toivoneetkaan. Ja jotka ovat nyt entistä tyytyväisempiä kun Biltemakin aukesi naapuriin koska nyt ei tarvitse enää koskaan poistua mihinkään.

En vieläkään kaipaa sinne asumaan takaisin. Lapsuudenkotini ja lasten mummola ja ukkila siellä edelleen sijaitsee eli käytyä kyllä tulee. Mutta kaipaan sitä mikä siellä asuvilla kavereilla tuntuu olevan. Joku näkymätön side toisiinsa, en käyttäisi sanaa yhteisöllisyys koska sitä se ei mielestäni ole. Mutta joku vastaava. Se sellainen joka tulee kun on istuttu päiväkodista lähtien vierekkäin, kävelty yhtä matkaa ekalle ja vedetty ekat teinikännit yhdessä. Istuttu samassa kuralätäkössä, vedetty lilat luomiin ja kielontuoksut korvien taakse ja ajettu yhdessä sivukalju. Sitten aikanaan lähes käsikädessä kihlauduttu, menty naimisiin, saatu lapsia. Eletty kirjaimellisesti koko ikä yhdessä, siellä samassa paikassa ja samoilla kulmilla.

Tuntuu että kaikilla muilla on joku porukka. Jonka kanssa lomaillaan ja puuhataan. Nyt kesän aikana varsinkin on saanut törmätä koko ajan ja ihan joka eetterissä sellaisiin Sielunsiskot- ja Meidän porukka-kimppaselfieihin. Mä en kaipaa mitään "paras kaveri"-touhua. Sellaista että julkaistaan yhteiskuvia ja kehutaan kilvan että miten ihana toinen on. Eieiei! Mutta sellaista yhteisöllistä porukkaa mä joskus huomaan ikävöiväni. Ettäkun jotain tehdään niin se on automaattisesti joku porukka. Jonka kanssa on syntynyt niitä traditioita. Vapun ja juhannuksen ja uuden vuoden kohdalla ei tarvitse koskaan miettiä että mitä tehtäis kun se olisi jo tiedossa. Mä kaipaan nimenomaan ryhmittymistä.

Koska mulla on tapa viedä kaikki ajatustyö sinne jonnekin kaikista pisimmälle tasolle niin jäin miettimään sitäkin että jos en jatkuvasti näkisi niitä valokuvia näistä ryhmähommista, niin osaisinko edes kaivata sitä mitä näen niistä kuvista? Koska en kuitenkaan kaipaa niitä lieveilmiöitä. Ja vaikka niitä kuvia paljon postataankin niin miten paljon ne kuitenkaan vastaavat todellisuutta? Ovatko ne kuitenkin vain yksittäisiä hetkiä ja oikeasti niitä porukoita ei ole olemassakaan? Kaipaanko jotain sellaista mitä ei oikeasti ole muillakaan?

Koen tämän kaipuilun oudolla tavalla hassuksi siksi, että en ole koskaan kestänyt mitään kuppikuntaisuutta ja sisäsiittoisuutta. En kestä yhtään sellaista "piiri pieni pyörii"-touhua. En tykkää siitä ulkopuolisuuden tunteesta mikä toisille helposti syntyy jos ei pääsekään johonkin porukkaan sisälle. Ja se sellainen kuppikuntaisuus syntyy niin helposti, jopa huomaamatta. Ei ne ihmiset aina tarkoituksella jää ulkopuolelle. Mutta silti se tuntuu kurjalta. Onko mulla vaan kotiseutuikävä vai joku kaipuu sinne huolettomaan lapsuuteen ja nuoruuteen? Tai sitten se on vanha kunnon PMS kun pistää taas hulluilemaan.

perjantai 15. elokuuta 2014

Keittiöpsykologin viiltävä syväanalyysi

Mulla on tosi vilkas mielikuvitus. Ja annan sen monesti laukatakin ihan vapaana. Joskus mieleen pätkähtää juttuja jotka on (omasta mielestä) vähintäänkin neroutta lähenteleviä ja joskus juttuja joista itsekin miettii että nyt kyllä taitaa taas iso pyörä pyöriä melko vinhaa vauhtia.... En ole ihan varma kumpaan päähän seuraava mietelmä asettuu.

Mä en ole koskaan sen isommin jaksanut kiinnostua ihmisten tarpeesta tai halusta perustaa perhettä. Mulle on ihan sama haluaako joku lapsia vai ei. En tenttaa enkä utele koska asia ei mulle kuulu, keskustelen kyllä ihan mielelläni jos joku lapseton vaikka kyselee siitä millaista on jos on lapsia. Ja keskustelen ihan mielelläni siitäkin jos joku ei halua lapsia. Mutta lähtökohtaisesti, en tuputa omaa elämäntapaani tai mielipiteitäni kenellekään. Enkä vastavuoroisesti utele toisten koska mua ei kiinnosta.

Omassa tuttavapiirissä on ollut aina myös heitä ketkä ovat puhuneet että eivät halua lapsia. Ihan avoimesti. Jokaisella on olleet omat syynsä. En kiellä ettäkö en olisi ainakin niiden kovaäänisimpien messuajien kohdalla miettinyt että odotapa vaan. Mutta lähinnä siksi että kaikki kovaääninen julistaminen on musta vähän vaikeaa koska ihmismieli on hassu ja eriskummallinen ja se saattaakin yhtäkkiä kääntää kelkkansa. Ei niinkään siksi että olisi tarve vanhempana päteä lapsettomille asiasta josta he eivät tiedä.
Jos se mieli sitten jonkun kohdalla onkin muuttunut ja lapsi on alkanut kuitenkin tuntumaan ihan kivalta idealta niin en ole kokenut tarpeelliseksi mennä pätemään että mitäs minä sanoin. Koska itsehän olen mielenmuuttajien kuningatar. Se oikeus meillä jokaisella on ja hyvä niin. Toki jatkuva mielenheitehdintä saattaa herättää tietynlaisia uskottavuus-ongelmia mutta se onkin sitten jo ihan toinen keskustelu..

Kuitenkin osa valinnaisesti lapsettomista tuttavistani tuntuu kääntäneen tämän en halua lapsia-ideologiansa suoranaiseksi lapsivihaksi. Viimeisin vastaava tuli bongattua tuossa muutama päivä sitten kun eräs kaveri haaveili lapsettomasta uimahallista. Kuulemma aivan helvettiä käydä uimassa (itse vittuunnun eniten niistä altaassa pölöttäjistä jotka pönöttää paikallaan ja tukkii radat. Lapset eivät ole häirinneet koska en asioi lastenaltaassa jos olen lapsetta liikkeellä). Ja tämä oli  nyt vain yksi esimerkki. Nämä lastenvihaajat eivät siedä lapsia missään muodossa tai missään tilassa jossa nyt itse sattuvat olemaan. Kuulostaa jotenkin kamalan vaikealta tavalta elää. Ymmärtäisin ehkä jos kohde olisi vaikkapa joku oikeasti vaarallinen ihmisryhmä. Terroristit tai aggressiivisesti käyttäytyvät ihmiset. Mutta ei. Lapsethan ne toki ovat iso epäkohta ja haitta ympäristölle.

Silloin kun haistelen ihmisestä tätä lapsivihaa niin en jaksa edes yrittää keskustella. Olen ihan hiljaa. Mä olen niin iso tyttö jo että olen oppinut että pöllöjen kanssa ei tohdi väitellä. Se on ihan turhaa. Useimmiten onnistun mutta toki joskus intterin netti on niin täynnä tyhmiä ihmisiä että vaikka kuinka istun sormieni päällä niin en pysty olemaan hiljaa. Ja kyllä, lapsiviha on musta vain ja ainoastaan typerää. Minkä vaan ihmisryhmän vihaaminen on typerää. Ei niitä lapsia tarvitse haluta mutta ei niitä tarvitse vihatakaan ja lapsettomien uimahallien haaveilu se vasta typerää onkin. Jonkun tietyn ihmisryhmän sulkeminen ulkopuolelle tuskin toimii minään kestävänä ratkaisuna yhtään minkään suhteen, oli asiayhteys mikä tahansa.

kuva täältä

Kuitenkin, olen vallan mietiskellyt sitä että voisikohan tämä lapsiviha ainakin osalla ollakin sitä, että oikeasti haluttaisiin niitä lapsia mutta ei ole ollut sitä sopivaa kumppania siinä jonka kanssa lisääntyä? Pikkuhiljaa ympärillä ne muutkin sinkut ja lapsettomat ovat pariutuneet ja lisääntyneet mutta kaikille ei ole riittänyt ja löytynyt sitä sopivaa kenen kanssa sommitella ne ruokailuvälineet samaan laatikkoon. Ja kun pikkuhiljaa kaverien puheet kääntyy lapsiin ja kakan koostumukseen, ehkä sukulaisetkin alkavat ympärillä jo vähän kärttämään suvunjatkajaa (aiettä mä inhoan tuota sanaa) ja kun kukaan ei enää lähde sun kanssa baariin niin käyhän se vähän henkeen ja hermoon. Kenties siellä jossain kytee sellainen mäkin haluuuuun-tunne joka on helpompi kääntää negatiiviseksi koska sitten sen kanssa pystyy olemaan. Kun vuodet vaan vierii ja elämä rullaa samalla tavalla. Sitä on helpompi inhota jotakin mitä ei voi saada. Ainakin aluksi, sittenkun asiaa on riittävästi käsitellyt voi suhtautua jo vähän neutraalimmin.

Enkä tarkoita että kaikilla olisi noin mutta ehkä joillakin. Ainakin ehkä niillä kovaäänisimmillä. Ehdat lastenvihaajat, sellaiset joilla se ei liity lapsettomuuteen millään tavalla, on todennäköisesti ihan hiljaa ja puhisevat itsekseen hiljaista vihaa. Heillä se ei liity minkään kipupisteen käsittelyyn.
Musta jotenkin tuntuu että sellainen jonkun tietyn ihmisryhmän dissaaminen vasta lapsellista käytöstä onkin. Että mä en leiki noiden kanssa. (Muiden) lapsia on helppo vihata mutta lapselle ominainen käytös on helppo omia.

Uimahalliinkin voi muuten hankkia sellaisen vedenkestävän musiikkilaitteen. Siinä ei paljon lasten mesoaminen häiritse jos voi täyttää korvakäytävänsä vallan toisilla äänillä. Vielä kun keksittäisiin joku laite millä tuupitaan ne ratojen tukkijat sieltä hittoon. Internetsin idioottien suhteen en toivo mitään. Paitsi jotain tukiryhmää itselleni.

maanantai 11. elokuuta 2014

Naiset ja menestymisen tahto

Kun nyt olen näitä naishommia pohtinut täällä ja aavistuksen verran täälläkin (ja aika monessa muussakin yhteydessä mutta en nyt kaikkea viitsi linkittää) niin en kirjastossa voinut vastustaa Sheryl Sandbergin Naiset ja menestymisen tahto-kirjaa.

Kirjasta on hankala iskeä mitään sen ihmeempää arvostelua eetteriin. Sandberg kirjoittaa amerikkalaisesta vinkkelistä joka ei ole ihan sama muotti kuin täällä meillä mutta paljon siellä on juttuja mitä ainakin mä koin että pystyn ammentamaan omassa elämässä. Ja paljon ajatuksia kirja herätti, ehdottomasti. Sandberg muuten käyttää Suomea esimerkeissään useamman kerran!

"Jos nykyinen suuntaus jatkuu, viidentoista vuoden päästä vain noin kolmannes yleisössä olevista naisista on kokopäivätöissä, ja suurinosa teistä tekee töitä vieressänne istuvalle miehelle"

Myönnän, tämä aihepiiri on kiehtonut mua tosi paljon viime aikoina. Mutta en koe kuitenkaan että olisin nyt mitenkään sen isommin naisten asialla kuin aiemminkaan. Koen tämän nyt tärkeäksi kasvattajana. Ja nimenomaan poikien kasvattajana. Kun ymmärrän tiettyjä yhteiskunnan rakenteita niin pystyn vaikuttamaan itseeni kasvattajana ja ennenkaikkea siihen, miten selitän lapsilleni tiettyjä juttuja. Miten rikon tiettyjä stereotypioita ja normeja. Kun tiedostan itse nämä sukupuolivääristymät, pystyn panostamaan asiaan ensinnäkin itse töissä työntekijänä sekä kotona kasvattajana. Josko se seuraava sukupolvi osaisi jo kohdata ihmiset ihmisinä. Tai josko se seuraava sukupolvi olisi edes menossa jo siihen suuntaan.

"Lupaus tasa-arvosta ei ole sama asia kuin todellinen tasa-arvo"

Jo kirjan esipuheessa (kirjoittanut Anni Vepsäläinen) sain itseni kiinni väärinymmärtämisestä. Vepsäläinen nimittäin kirjoittaa: "Työurani kestää kymmeniä vuosia. On sivuseikka, olenko viettänyt kuusi tai kymmenen kuukautta äitiyslomalla." Huomasin välittömästi ajattelevani että kylläpäs on väliä minkä aikaa olet kotona, kyllä sillä on sille lapselle merkitystä. Kunnes tajusin että Vepsäläinen puhuu työnteosta ja työurastaan. Jäinkin miettimään että kuinka paljon asioita ymmärretään väärin kun puhutaan vanhempien roolijaoista ja naisten työelämästä. Kuinka paljon puurot ja vellit menevät sekaisin ja homma tuntuu siksi niin vaikealta?

"Tytöille viestitetään pienestä pitäen, että heidän täytyy valita joko uramenestys tai hyvä äitiys."

Lomalla mietin paljon vuoden alussa koittavaa hoitovapaatani. Että kuinka paljon teen sillä hallaa itselleni työntekijänä. Kunnes päätin että voin hoitovapaani ajaksi kehittää myös jotain töihin liittyvää. Kehittää itseäni myös työntekijänä. Asia on nyt vielä aivan alkutekijöissään mutta ajattelin hakea opiskelemaan. Tai siis pyhittää ensi kevään hoitovapaan ohella pääsykokeisiin lukemiseen. Kunnianhimoa riittäisi. Tuntuu että haluan ja uskallan. Jos koulu kutsuu niin moni asia on hyvin iso kysymysmerkki mutta mitä sitten. Mä en ole tässä yksin. Siippa on myös perheen aikuinen. En mä täällä yksin pyöriä pyöritä. Mitenhän se on niin vaikea muistaa?

"Uralla eteneminen on usein kiinni riskinotosta ja itsensä puolesta puhumisesta - eikä tyttöjä rohkaista sellaiseen"

Perhe on tärkein. Mutta voinko jatkuvasti siirtää omia ammatillisia haaveita ja unelmiani eteenpäin perheen takia? Aina tulee eteen jotain miksi ei olisi se oikea aika. Kukaan ei tule mun puolesta näitä päätöksiä tekemään tai sanomaan että no nyt olisi hyvä hetki. Tottakai asiat pitää miettiä myös lasten vinkkelistä. Mutta en halua luopua haaveistani vain lasten takia. Pelkään että jonain aamuna herään huomaamaan että on liian myöhäistä jos en nyt ala toimimaan. Ja uskon että mun opiskelu hyödyttäisi koko perhettä pitkällä juoksulla.

"Taloudellisen ja lastenhoidollisen vastuun jakamisesta seuraa syyllisyydentunnottomampia äitejä, osallistuvampia isiä ja hyvinvoivia lapsia. Useissa eri rooleissa toimivat naiset ovat itse asiassa vähemmän ahdistuneita ja voivat henkisesti paremmin"

Aion ihan tosissani opetella päästämään irti siitä jatkuvasta syyllisyydestä. Että jos panostan töihin niin en muka ole riittävän hyvä vanhempi ja jos taas haluan panostaa perheeseen niin työt kärsii. Ihan paskapuhetta. Mulla on mennyt viisitoista vuotta siihen että löysin sen poltteen mitä olen kaivannut töiden suhteen. Myönnän ihan auliisti että multa on puuttunut se intohimo. Mulla ei ole ollut mitään haaveita ja toiveita urakehityksen suhteen. Nyt on. Ja nyt mä olen valmis tekemään töitä sen etenemiseni eteen.
Aion myös opetella pois siitä että mun pitäisi kyetä kaikkeen. Jos asetan ihan älyttömiä ja epärealistisia tavoitteita itse niin aiheutan siinä vahinkoa vain ja ainoastaan itselleni.


Kuva täältä

"Vanhempien tasapuolinen työnjako antaa paremman käyttäytymismallin seuraavalle sukupolvelle."

Mä olen sitä mieltä että isien pitäisi jäädä kotiin lasten kanssa ihan jo sentakia että äidit oppisivat tasapuoleistamaan vanhemmuutta. Varmasti löytyy vanhempia jotka osaavat tehdä sen ilmankin. Mutta niin usein kuulee miten äidit laittavat ruoan, vaatteet, välipalat, ihan kaiken mahdollisen valmiiksi siksi aikaa kun isät on lasten kanssa. Ja koko sen ajan kun äidit ovat poissa ja isät lasten kanssa niin äidit murehtivat että mitenhän ne isät nyt siellä pärjää. Miksi ihmeessä? Tuolla suhtautumisella ja ajatusmallilla tehdään vain vahinkoa; Isä toimii silloin lapsenvahtina, ei vanhempana.

Kaiken hallitseminen tuntuu olevan ongelma nimenomaan meille naisille. No, kaikkea ei voi hallita. Eikä tarvitsekaan. Lasten kanssa tulee aina vastaan asioita ja tilanteita joihin et ole voinut varautua. Mutta niitä ongelmatilanteita osaa ratkoa muutkin kuin vain äidit.
Sandberg tuo tämän esille myös kirjassaan ja muistuttaa että töissä käyvien vanhempien on osattava priorisoida asiat niin töissä kuin kotona. Mitkä ovat oleellisia ja mitkä vähemmän oleellisia.
Toki on hyvä muistaa myös se että kaikki äidit eivät halua olla töissä. He haluavat olla kotona. Ja se on ok, niin kauan kuin asiasta puhutaan niiden oikeilla nimillä. Mutta tässäkin herää kysymys; entä isät? Ehkä kaikki isätkään eivät haluaisi olla töissä. Vaan lastensa kanssa kotona.

Mä olin pitkään sitä mieltä että lasten täytyy saada olla kotona kun ovat pieniä. Ja osittain olen edelleen samaa mieltä. En tosin enää niin mustavalkoisesti. Lapset nimittäin kasvavat. Ja kokonaisuutta ajatellen, pitkällä juoksulla, on parempi että myös äidit panostavat uraansa. Tapahtui se opiskelemalla tai työtä tekemällä niin on parempi että vanhemmat ajattelevat myös tulevaa lasten ollessa pieniä. Ja nimenomaan niitä tulevia ansioita.

"Niin hullulta kuin se kuulostaakin, pronomineilla on väliä. Aina kun suinkin mahdollista, naisten pitäisi puhua 'meistä' eikä vain 'minusta'"

Vaikka Sandberg käyttääkin Suomea monessa kohdassa esimerkkinä, näen itse pohdittavaa ja kehitettävää myös tässä meidän systeemissämme.
Naisia on viime vuosikymmenet rohkaistu enempi vähempi suoraan jäämään kotiin lasten ollessa pieniä. On annettu ymmärtää että meillä on vapaus valita ja vaihtoehtoja. No, tavallaan onkin. Tosin ihmettelen että miksi äitejä ei sitten rohkaista samalla tavalla menemään töihin? Nämä vaihtoehdot eivät ole samalla viivalla koska niitä ei tuoda esille samalla tavalla. Päinvastoin.
Kun alettiin keskustella erilaisista vaihtoehdoista, joilla äidit saataisiin töihin, nousi varsinainen paskamyrsky. Varmaan jokainen muistaa surullisen kuuluisan Ajankohtaisen Kakkosen Kotiäiti-illan. Sen parituntisen aikana mun mielestä pystyi hyvin näkemään ja kiteyttämään koko homman. Yhtäkkiä asia käännettiinkin niin että perheillä (eli äideillä) ei olisikaan enää vaihtoehtoja. Vaikka siitä ei mun mielestä missään vaiheessa ollutkaan kyse. Vaan siitä että nimenomaan tuodaan samalle viivalle sitä että myös pienten lasten äitien työpotentiaalia voitaisiin käyttää. Että samalle viivalle tuotaisiin myös sitä vaihtoehtoa että isäkin voisi pitää osan vapaista lasten ollessa pieniä. Kenenkään tilannetta, ei kotiäitien eikä työssäkäyvien äitien, hyödytä se että räksytetään äitien oikeudesta olla kotona. Entäpä äitien oikeus olla töissä? Miksi sen puolestapuhujat kivitetään verbaalisesti? Voidaanko puhua siitä että meillä olisi vara valita, jos suhtautuminen on tuo? Ja niinkauan kuin suhtautuminen on tuo, ei naisten asema ole tasa-arvoinen työmaailmassa.
Voi kunpa naiset, oli heillä lapsia tai ei, pystyisivät muodostamaan yhtenäisempää rintamaa ja näkemään asiat kokonaisuutena. Eikä aina suhtautumaan samaan sukupuoleen kuin viholliseen.

Juttelin Tokan kanssa eräänä iltana pitkään siitä miten kautta maailman naisen asema ei ole sama kuin miehen. Ihan täällä meillä Suomessakin. Toka kiteytti asian yhteen sanaan; miksi? Ja heitti perään vielä että ihan tyhmää. Meillä on panostettu ihan aina sellaiseen neutraaliin kasvatukseen. Että ei korosteta ihmisistä sukupuolta, luonnetta, ulkoisia seikkoja. Ihmiset on ihmisiä ja that's it. Tuntuu hyvältä huomata että se kantaa hedelmää. Paljon on kuitenkin vielä työtä edessä senkin suhteen. Kodin ulkopuolelta kun tulee jatkuvasti ristiriitaista kannanottoa.

Mitään varsinaisia ratkaisuja ja keinoja vanhemmuuden ja työnteon yhdistämiseen kirja ei tarjoa. Kuten ei sillekään että miten edetä urallaan. Mutta itse ainakin motivoiduin sekä vanhemmuuden että työn saralla, Sandberg kirjoittaa tärkeistä asioista. Jutuista joista pitäisi puhua enemmän. Ihan kaikkialla, miestenkin. Mulla on paljon miespuolisia ystäviä ja kun olen heidän kanssaan yrittänyt (kiihkoilematta) keskustella näistä jutuista, on tyypit olleet ihan kuutamolla. Suomea pidetään maailmalla yhtenä tasa-arvon lippulaivana ja siksi mua hämmentääkin ihan valtavasti se miten kujalla suomalaiset kuitenkin ovat. Toki oma kaveripiiri on vain pieni otanta kokonaisuudesta mutta silti!

"Nalkuttava ääni takaraivossani muistuttaa minua samasta asiasta kuin jo Harvard business schoolissa: Älä pöyhkeile menestyksekselläsi tai edes kerro siitä ihmisille. Jos teet niin, he eivät pidä sinusta"

Vielä tuosta kirjan herättämästä motivoitumisesta.. Sandberg kertoo saaneensa ensimmäisenä Harvardin opiskeluvuotenaan stipidendin. Myöhemmin selviää että stipendin on kirjoittajan lisäksi saanut kuusi muutakin opiskelijaa. Jotka ovat miehiä. Kirjoittaja on ainoa joka ei pidä meteliä asiasta, stipendin saaneet miehet tuovat asian esille eri asiayhteyksissä eikä kukaan suhtaudu heihin paheksuvasti. Sandberg pohtii kirjassa useampaankin otteeseen että miksi naiset kokevat menestymisensä vähän jopa hävettävänä seikkana ja juttuna mistä pitäisi vaieta. Olen itse törmännyt samaan. Pari kuukautta sitten kehityskeskustelussani esimieheni kertoi että aikoo ehdottaa mua työnantajamme tsemppipalkinnon saajaksi. Myöhemmin selvisi että meitä oli kaikenkaikkiaan neljä joille tätä palkintoa ehdotettiin. Pomoni ei tiedä kuka sen saa vai saako kukaan mutta hän painotti että on parempi kun asiasta ei puhuta mitään. Että ollaan ihan hiljaa vain. Miksi ihmeessä? Jos työpanostamme pidetään hyvänä ja esimerkillisenä niin miksi siitä pitää olla hiljaa? Eikö olisi paljon parempi jos asiasta tehtäisiin julkista ja ehdokkaat kerrottaisiin kaikille perustelujen kera? Eikö kateutta juuri herätä sellainen salamyhkäisyys? Ja miksi siitä omasta menetymisestä pitäisi vaieta sentakia ettei muille nyt vaan tule paha mieli? Eikö ne avaimet menestymiseen ole loppupeleissä meillä jokaisella ihan omissa käsissä.

"Kaikki työt vaativat uhrauksia. Ideana on välttää tarpeettomia uhrauksia"

Haluan lopuksi vielä mainostaa vielä kerran jo aika monessa postauksessa hehkuttelemaani Miss Representation-dokkaria. Katsokaa se oikeasti. Se on hyvin silmiä avaava mun mielestä ennenkaikkea kasvattajana. Ja ylipäätään, olkaa tiedonnälkäisiä ja panostakaa siihen että laajennatte omaa maailmankuvaanne niin lukien, keskustellen kuin katsellenkin. Kurkoittakaa korkealle, haaveilkaa ja uskokaa. Josko mekin saisimme osamme ennakkoluulottomammasta ja tasa-arvoisemmasta maailmasta.

Ei riitä että tasa-arvo tavoitetaan työpaikalla, sen on lähdettävä jo sieltä vanhempien sylistä. Ei riitä että johtoasemia tavoittelevien naisien ammatillista itsetuntoa vahvistetaan jotta he uskaltavat tavoittaa korkealle. Pitää vahvistaa myös johtoasemassa olevien (useimmiten miesten) itsetuntoa jotta he uskaltavat palkata tehtävään sopivimman henkilön. Ei sopivinta miestä.

Kursivoidut lainaukset Naiset ja Menestymisen tahto-kirjasta

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Ihanan kamalaa vai kamalan ihanaa

Ensimmäiset työpäivät loman jälkeen on olleet ihan kamalia ja ihan ihania.
Lähdin keskiviikkona eli ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen itkien töihin koska ikävä ahdisti niin paljon. En oikein edes tiedä että mistä se ikävä sillälailla niin voimalla tuli. Miten sitä kuukaudessa pystyi pyyhkimään arjen niin kokonaan, että tuntui kuin aloitettaisiin ihan alusta. Ihankuin mä olisin mennyt vasta nyt ekaa kertaa töihin, ihankuin olisin nyt vasta ollut ensimmäistä kertaa niin pitkään Kolmosesta erossa ja ihankuin kaikki olisi ihan uutta.

Yritin lueskella alkuvuoden tekstejä ja etsiä sieltä onko ollut sama tunne. Että ihan oikeasti ahdistaa eikä vaan jännitä. Ei ainakaan silmään sattunut että olisin vastaavia purkanut.
Siipan kanssa puhuttiinkin että Kolmas tuntuu nyt reagoivan voimakkaammin loman loputtua siihen että olen poissa kuin silloin alkuvuodesta kun palasin töihin. On kyllä taputeltu itseämme selkään kerta jos toinenkin sen suhteen että Kolmas jatkaa vielä vuoden kotihoidossa. Joskus tyypin synnyttyähän mietittiin että hoitoura olisi alkanut nyt elokuussa. Tuntuisi vähän turhan rankalta ajatukselta nyt. Ei tämäkään arjen palauttelu kivaa ole mutta pienempi paha kuin se että kaikki hyörittäisiin oravanpyörässä.

Pari ekaa päivää meni kotipäässä suht kivuttomasti mutta mun yövuorojen alkaessa alkoi Kolmas reagoimaan. Ruoka ei maistu, tyyppi olisi tissillä _ihan koko ajan_ (juuei vierotettu lomalla), mikään ei ole hyvin ja tyyppi on tosi kovakourainen. Sekä isäänsä että mua kohtaan. Kaikilla on hermo tiukassa ja kieltämättä kerran jos toisenkin on käynyt mielessä että mikä helvetin järki tässä on?
Ehkä tyyppi reagoi siihenkin että Kaksikko oli omalla lomareissullaan ja kotona oli vain Siippa. Kuka tietää. Todennäköisesti koko elokuu menee enempi vähempi perheenjäsenten kipuillessa, Kaksikon koulu kun alkaa tiistaina.

Luulin että riittämättömyyden tunteet olisivat jo tasapainossa vaan ei. Luulin että olisin jo käsitellyt itseni kanssa sen että nyt mä käyn töissä ja isä on hoitovapaalla. Mutta ei. Haluan ehdottomasti käydä töissä mutta haluaisin olla myös kotona. Haluan myöskin että Siippa on kotona. En todellakaan haluaisi olla NYT hoitovapaalla. Haluanenhalua. Miksei sitä vaan voisi osata revetä kaikkeen?

Ja samalla on ollut taas ihanaa olla töissä. Arjessa oleva jatkuva vipinä on juttu mikä pitää mun pyörät pyörimässä. Toki tässä menee se pari viikkoa että kroppa taas tottuu siihen että töissä käydään mutta se sellainen lomafleguilu katosi jo parissa päivässä. On niin siistiä tehdä töitä ja käyttää päätä ja olla työminä. Huomata osaavansa ja tietävänsä. Ja nauttivansa ihan täysillä siitä mitä teet.

Niin tehokkaasti oli loma pyyhkinyt työn pois päästä että ensimmäisenä päivänä joutui ihan tosissaan miettimään sellaisia juttuja, joihin ei tarvitse normaalisti käyttää laisinkaan aivokapasiteettia. Jotka kumpuaa tuolta jostain rutiinista ja lihasmuistista. No nyt ei kyllä leikannut yhtään. Jouduin jopa hetken miettimään sitä että mitä reittiä tulen aina töihin. Olin ihan järjettömän poikki ekan päivän jälkeen koska piti niin paljon miettiä.

Syksyn myötä töissä puhaltelee vähän uusia, kovasti odotettuja tuulia. Olisi kovasti kiva nauttia niistä ilman tunnontuskia. Ja kiva nauttia siksikin, että kohtahan mä jään kotiin. Siltikin olisi kiva löytää se balanssi näiden asioiden kanssa. Osata olla potematta riittämättömyyden tunteita ja todeta vaan että kyllä mä riitän.

tiistai 5. elokuuta 2014

Note to self; Muista mennä töihin!

Vietetyistä lomaviikoista on hankala kertoa mitään. On kamalan vaikea purkaa sanoiksi meidän lomaa. Me kun tehtiin kaikkea ja ei mitään.

Mä tein asioita joita arkisin kaipaan eli leivoin, luin ja lakkasin kynsiä. Ja urheilin. Jösses että urheilin. Palautin takaisin rakkaita tuttavuuksia joita ei vaan arjessa ole saanut vielä takaisin. Helteellä ei toki maistunut juurikaan kuin vedessä tapahtuvat aktiviteetit. Mutta niitäkin tuli suoritettua. Paljon.

Lukeminenkin oli ihanaa. Luin paljon. Huonoa että hyvää. Oli niin kivaa kun oli aikaa. Ihan kaikkeen. Enpä muista koska viimeiksi olisi ollut tämmöinen olo kuin nyt loman jälkeen on. Ei yhtään stressaantunut, ei uuvuta, ei väsytä. Paitsi helle vähän valvotti ja sitä myötä väsyttää. Mutta siis, kokonaisuutena oikein levännyt olo.

Kotonakin oli aika leppoisaa vaikka täällä kaikki päät paikalla olikin. Ainoat kinastelut Siipan kanssa käytiin kotitöistä. Hän kun ahnehtimalla yritti taas tehdä kaiken vaikka sanoin että mäkin olen himassa, mä voin tehdä nyt.

Eka huiski paljon omilla teillään kavereiden kanssa. Pojan sai vielä onneksi keskusteltua mukaan perheen yhteisiin leffailtoihin, ostosreissuille, uimaan jne. On se vaan kuulkaa jo iso!

Tokan kanssa käytiin Isojen poikien keskustelu. Joka pitää sisällään valtaisaa jäätelön syöntiä sekä juttelua murrosiästä, päihteistä ja seksistä. Olen todennut että otollisin ikä näille jutusteluille on tässä viidennen ja kuudennen luokan välissä. Vitosella kun on ihmisbilsaa jo vähän käsitelty ja murrosikä aluillaan mutta tyyppi on vielä senverran avoin että ei nolostu liikaa näistä keskusteluista. Liikaa yksityiskohtia ei keskustella mutta sellaisella valistushengellä mennään. Ja sillä ajatuksella että tyyppi kuulisi jutut meiltä eikä kavereilta.

Kolmosesta kuoriutui varsinainen mansikkapoika. Oli päiviä kun oikein mikään ei maistunut ja kiukutti vaan mutta mansikat meni aina. Ja jäätelö.
Kolmas on myös ihan hullu vesipeto. Paino sanalla hullu. Pikkuhunni Kolmas juoksee veteen hukkumaan uimaan niin kovaa kuin jaloista irtoaa eikä todellakaan hidasta tultuaan veteen. Juoksisi niin kauan että pää on veden alla. Ei omaa minkäänlaista itsesuojeluvaistoa tai pelkoa veden läheisyydessä. Pari mulauskertaakaan ei opettanut, sama meno joka kerta. Meidän rantareissut ei todellakaan olleet mitään rentouttavia vaan koko ajan sai kytätä että missä se pätkä taas pyyhältää. Harmitti alkukesästä että ei tälle kesälle suunniteltu mökkireissua mutta ei se tuon kanssa olisi onnistunutkaan. Kolmashan on meidän pojista ainoa vauvauimari ja tässä tulos. En ole nähnyt vielä toista lasta joka yhtä hullunraivolla ryntää sinne veteen. Vaikka se olisi miten kylmää.

Yhdessä Kaksikko fillaroi, skeittasi ja kruisasi. Ui, sukelteli ja hyppi hyppytorneista. Pötkötteli, nukkui pitkään ja valvoi myöhään. Lapsuuden kesiä :) Ja kerrankin Kaksikonkin suusta kuului se että onpa kivaa kun ollaan vaan perheen kanssa. Että ei ole mikään pakko tehdä mitään. Koko perheen yhdessäolosta taisi nauttia kaikista eniten Kolmas. Se yhteinen kiireettömyys oli meille kaikille tosi tärkeää mutta Kolmas oikein sädehti kun oltiin kaikki paljon yhdessä.

Leffoja on katsottu porukalla ihan järjettömästi. Melkein joka ilta joku. Klassikoita omasta lapsuudesta, jokaisen omia suosikkeja ja kaikille uusia tuttavuuksia. Siipan kanssa tahkottu sarjoja kun Kaksikko on ollut poissa. Ja luettu yhdessä.

Vältellessäni tietokonetta ja somea huomasin senkin että tänne päivittämisestä on tullut jotenkin pakkoa. Että jos en perkele arjessa muuta ehdi niin edes blogia päivitän. Että tiedän mitä meille on kuulunut tässä vaiheessa elämää. Olen pistänyt pitkin kevättä täysin puoliraakileita tekstejä eetteriin, joista on jäänyt puuttumaan vaikka mitä. Kun ei ole ollut aikaa kunnolla kirjoittaa mutta on ollut muka pakko suoltaa tekstiä. Mun mielestä mun teksteistä on jo pitkään puuttunut se sellainen kepeys ja iloisuus ja kaikki on vaan sellasta raskasta paatosta. Teki hyvää huomata mistä se johtui. Ja teki hyvää tehdä jotain ihan muuta ja miettiä että ehkä niitä lomalla tehtyjä juttuja saisi pitää siellä arjessakin voimiinnuttamassa.

Kun ei työt häirinneet eikä somekaan häirinnyt kun sieltä pysyi poissa niin oli myös yllättävän paljon aikaa miettiä. Joku hetki sitten tapahtuneesta kehityskeskustelusta lähtien olen miettinyt tosi paljon omaa tulevaisuutta. Nimenomaan työntekijänä. Ja nyt on joku raami ja suunnitelma mietittynä. Perheen mielipide tentattuna ja omat voimavarat sommiteltu. Ensi keväänä olisi tarkoitus hoitovapaan ohella päntätä pääsykokeisiin. Katsotaan sitten mitä tapahtuu...

Saatiin pieni lastenvahtihommakin lomalla. Tosin karvainen sellainen. Heti loman alkumetreillä Kolmosen kummisetä soitti lähestulkoon lentokentältä että hän lähtee nyt Saksaan katsomaan jalkapallon MM-finaalia ja jää mahdollisesti lopputuloksesta riippuen paikan päälle vähän juhlimaan. Että josko voisimme hoitaa kissan. Muistutti vielä lopuksi että humalassa ei kannata ostaa lentolippuja mihinkään ;)
Aivan kadehdittavan mahtavaa spontaaniutta! Kissa tuli hoidettua ja riittävän humuilun jälkeen kävimme noutamassa kummisedän kentältä. Muutamaa päivää myöhemmin sama tyyppi polki kylmiltään fillarilla Porvooseen ja takaisin.

Lomalla kävi myös yökyläkavereita. Niin lasten kuin meidän aikuisten. Mikä on aina kivaa ja ehdoton juttu kesässä. Eka luuhasi myös tosi paljon omilla kavereillaan yökylässä. Ainoat kinat hänen kanssaan kesän aikana syntyikin siitä että välillä piti olla kotonakin.

Kaikesta lomailusta huolimatta saatiin kaikennäköisiä aikaiseksikin. Kaapit tuli siivottua, partsi laitettua, talvivaatteet huollettua ja mitähän vielä. Tuntuu tosi hyvältä että vaikka levättiin niin ei vain öllötelty. Että kaikki odottamassa olleet hommat ei jääneet tekemättä. Niinkuin viime kesänä vaikka silloin oltiin Siipan kanssa kymmenen viikkoa samaan aikaan kotona. 

Kesän kuumimmat päivät osui lomalle ja vaikka meillä tykätäänkin helteestä niin nyt oli kyllä välillä jo liian kuuma. Meillä nukuttiin tosi huonosti eikä ulkona voinut olla kun paahde oli niin kova. En muista koska olisin viimeiksi kesällä hillunut näin paljon alasti tai alusvaatteisillani. Tarkennetaan vielä että kotiseinien sisäpuolella.
Tykkään kyllä lämmöstä ihan isosti mutta kyllä nyt tuntui että heilutaan liian ääripäässä. En muista että olisin raskaanakaan ollut näin tuskissani kuin tänä kesänä olin.
Mä en muutenkaan ole yhtään auringonpalvoja, enkä ymmärrä näitä "ruskea läski on nätimpää kuin valkoinen läski"-juttuja. Tykkään kyllä olla ulkosalla kun on lämmin mutta se sellainen itsensä paahtaminen on seikka jota en ymmärrä. Kevyt päivettyminen on paljon kivemman näköistä ja iholle parempi vaihtoehto kuin sellainen ehta rusketus. Ja rusketusrajat on pääsääntöisesti ruman näköisiä.

Kelithän tosiaan siis suosi ja minä hiekkalaatikon vihaajakin nautin perheen kanssa ulkoilusta. Tänäänkin kun tuossa rantatiellä käveltiin, nähtiin niin Kendon treenaajia, kitaransoittaja kuin kaveriporukoita istuskelemassa ja nauttimassa lämmöstä. Kun kaikki lähipäiväkodit oli suljettuna loman ajan niin oli todella paljon varaa valita että missä ollaan, niiden normipuistojen ja oman pihan lisäksi. Kolmosen keinutusvuorot ratkaistiin demokraattisesti kivi-sakset-paperilla. Mä taisin joutua keinutushommiin koko loman aikana kolmasti.

Saatiin Siipan kanssa olla pari päivää ihan kaksin. Mikä oli ihanaa mutta samalla myös ihan kamalaa. Parin päivän aikana yritettiin elää kuin lapseton pariskunta. Paitsi että meistä kumpikaan ei muista millaista silloin oli. Vietettiin yksi ilta kavereiden kanssa baarissa ja loput vapaat sitten siitä reissusta toipuessa. Käytiin ulkona syömässä ja nautittiin hiljaisesta kodista. Kaksi päivää kyllä riitti molemmille. Kolmas on vielä niin pieni että ei mitään järkeä riipiä pitkiä lapsivapaita ja sitten viettää suurinosa siitä ajasta ikävöiden.
Mutta teki kyllä hyvää huomata että se mun tyyppi siinä vieressä pitää myös hyvänä ideana kuunnella Queenia aamuyöllä baarista kotiutumisen jälkeen ja pistää mahdolliset meluhaitat naapurin lapsettoman pariskunnan piikkiin. Silloin jos koska tuli yhteenkuuluva olo. 

Pääsin ulkoilemaan yksinkin. Ja voin kertoa että krapulan hankkiminen kuumimpana kesänä viiteenkymmeneen vuoteen on ehkä typerintä mitä voit tehdä. Onneksi Mr. Murphy oli tällä kertaa suht suopealla päällä ja oma pääkin senverran skarppina että runsas vedenjuonti alkoholin ohella taisi pelastaa siltä pahimmalta potemiselta. Ulkoilukertoja ja reissuja olisi ollut useampikin tarjolla mutta intoa ja jaksua ei löytynyt. Loma oli kivointa olla perheen kanssa.

Vaikka loma oli hyväkivajeee niin musta on kivaa mennä myös töihin. Oli ihanaa olla lasten kanssa kiireettä ja tehdä Kolmosesta taas äidin poika ja huoltaa parisuhdetta mutta on kiva taas saada arkirutiinitkin. Ja syödä muutakin kuin jäätelöä ja suklaata.
En kaipaa aikatauluja sanelevaa kalenteria (oli jo ihan riittävän haasteellista synkronoida sinne lomapäissään kaikkien lasten harrastukset, lääkärit, kerhot ja muut vimpautukset) mutta kaipaan niitä rutiineja joita mulla arkena on. Lomalla alkaa aina jossain vaiheessa olla sellainen laiskan väsynyt ja vetämätön olo. Se puuttuu multa arkisin.

Nyt mä menen poistamaan kynsilakat ja leikkaamaan kynnet takaisin lyhkäisiksi. Vielä pitäisi etsiä työavaimet ja kalenteri. Ja huomenna sitten töihin.
Lopuksi vielä muutama kännykällä napattu lomakuva.


Se ihan ensimmäinen lomapäivä. Perinteinen aloitus. Viintä ja lakkaa.


Shoppailueväät Kaksikon kanssa. Tämän jälkeen jaksoi taas.


Tahkottiin Siipan kanssa iltavapaalla enkat Hilpeän Hauen Trivial Pursuitiin. Tämä on meillä perinne.


Mangustikasa Korkeasaaressa.


Köyhiä ritareita ja tuoreita mansikoita. Nams!


Loman virallinen voileipäkakku. Italia-teemalla.


Vikan illan Mojitot. Taustalla mun uusi keittiöpuutarha jossa minttu on ihan riehaantunut.

maanantai 4. elokuuta 2014

Vaatteet on mun aatteet

Meidän verkkaripoika Eka on saanut päähänsä että myös vaatteiden ulkonäöllä on väliä. Ja että vaatteet pitäisi olla merkkivaatteita. Tai no, vähän ehkä paha sanoa että poika olisi saanut tämän päähänsä. Esimerkin voima jyllää ja tokihan pikkuhiljaa on pojan kohdalla käynyt selvemmäksi ja selvemmäksi että ulkonäköön halutaan panostaa. Ja että se on Ekalle tärkeä juttu. Nämä muutokset vaan tulee mun mielestä jotenkin kamalalla vauhdilla ja yhtäkkiä. En pysy perässä ja tuntuu että pojan kiinnostuksen kohteet on niin ristiriidassa aikaisempien kanssa että välillä huomaan miettiväni kenen lapsi tuo oikein on?
Mutta takaisin niihin vaatehommiin....

Meillä hoidettiin vaateostokset vuosikausia niin että oikeastaan vain ulkovaatteet ja kengät käytiin fyysisesti jossain kaupassa sovittelemassa. Kaikki varsinaiset käyttövaatteet ostettiin netin tms. kautta. Joskus jotain hankittiin kirppareilta tai saatiin. Jo tuossa parisen vuotta sitten alkoi olla aika selvää että mä en ominpäin voi enää Ekalle ostaa vaatteita. Ei poika sanonut mitään mutta mun omatoimiostokset jäi kaappiin käyttämättöminä.
Murrosiän alkamisen myötä pojan vartalokin on muuttunut senverran että en ole osannut enää ostaa pomminvarmana sopivia vaatteita.

Jossain vaiheessa kesää Eka alkoi harmittelemaan että kun kaverit kulkee merkkivaatteissa ja hän ei. Mulle ei missään vaiheessa oikein selvinnyt että millaisissa merkkivaatteissa mutta kovasti tämä tuntui olevan Ekalle iso juttu. Kun asiasta juteltiin enemmän niin kaverithan luonnollisesti saavat 600e vaaterahaa kuukaudessa. En nyt ihan purematta niele näitä lasteni satuiluja mutta voi niissä joku totuuden siemenkin olla. Vaikka meillä olisi molemmat vanhemmat kokopäiväisesti töissä niin ei olisi mitään jakoa sille että voitaisiin iskeä lapsille kouraan noin paljon rahaa kuukaudessa. Kasvupyrähdykset, kausivaatteiden hankinta ym. on eri asia. Mutta että joka kuukausi? Epäilen.

Mulle vaatteen kestävyys on tärkeä seikka mutta olen jo aikoja sitten luopunut siitä toivosta että esimerkiksi Ekan vaatteita saataisiin kierrätettyä Tokalle. Ensinnäkin poikien vaatemieltymykset eroaa toisistaan ja toisekseen kahden fyysisesti aktiivisen pojan äitinä olen pistänyt edullisemman hinnan kestävyyden edelle. Kun lapsi skeittaa kolme kertaa päällä olleet verkkarit rikki niin ei vituta yhtään niin paljoa jos ne maksoi vain 10e kuin jos ne oli ne 60e:n pöksyt. En halua hillitä lasteni liikkuvaisuutta ja rämäpäisyyttä. Ja kummankin harrastukset nyt sattuvat olemaan sellasia jossa vaatteita tuhoutuu. Kenkien suhteen on tehty sama homma. Harrastuksia varten on hankittu omat popot joissa tekeminen saa näkyä, muita kenkiä pidetään sitten muuten. Ei nämä nyt ihan suoraviivaisia ja ehdottomia linjauksia ole mutta joku suunta.

Ymmärrän kyllä Ekaa ja sitä halua olla samanlainen, muistan että itsellekin oli teininä tärkeää se että oli edes jotain merkkivaatteita. Mulla ei ole koskaan ollut mikään valtaisa polte vaatteista, aikuisenakaan. Mutta muistan kyllä että mun nuoruudessa esimerkiksi oli tosi tärkeää että oli Leviksen 501:t. Ja nimenomaan se oli tärkeää mulle itselleni.

Kuitenkin, tämä asia on vähän kinkkinen. Eikä vain sen rahan takia. Vaikka se raha löytyisikin niin en ole laisinkaan varma siitä että haluanko lapseni oppivan siihen että sitä itsetuntoa ja omaa arvoa pönkitetään niillä asioilla mitä rahalla saa. Toki niillä voi vähän hemmotella sitä itsetuntoa ja buustata. Mutta että rakentaa se itsetunto niin että verhoat ja ympäröit itsesi rahallisesti? Kallis ja hyvännäköinenkään vaate ei näytä hyvältä jos kantajalla ei ole sydän paikallaan. Uskon kyllä ihan vilpittömästi että esimerkiksi vaatetta voi rakastaa mutta siitä huolimatta toivoisin ja haluan että se onni rakennetaan jotenkin muuten kuin materialla. Ja uskon siihenkin että joku tietty vaate päällä tulee hyvä ja itsevarma olo. Muistan että mullakin oli ne levikset päällä vähän itsevarmempi olo. Ehkä Ekallakin on niin. Ne tietyt vaatteet tekee pojalle olon että näyttää hyvältä.

Näiden ulkonäköseikkojen suhteen on mullekin tullut eteen se että koen nämä asiat vaikeaksi. Nimittäin kun mulle on äitinä tullut hieman yllätyksenä että pojillakin voi olla ulkonäköpaineita ja "huono itsetunto" sen suhteen miltä näyttävät. Ne ei ole vain tyttöjen ongelmia vaan pojat kärsii niistä yhtä lailla. Jos lapseni saa lisäbuustia itsetuntoonsa siitä että hänellä on jotain merkkivaatteita niin miksi en tukisi lastani? Teenkö silloin väärin? Vai yritänkö pikemminkin ymmärtää lastani ja sitä miltä hänestä tuntuu. Mutta se rajanveto. Se on niin käsittämättömän vaikeaa. Koska kaiken ei tarvitse olla merkkivaatetta. Kaiken ei tarvitse olla sitä kalleinta. Kaiken ei tarvitse olla sitä brändätyintä.

Mulle on aivan sama jos joku haluaa ostaa lapselleen merkkivaatteita. Mutta voisiko niille lapsille opettaa sen että ihminen ei ole vain sitä miten pukeutuu. Että loppupeleissä on aivan sama mitä niissä vaatteissa lukee. Ihan muut asiat on oikeasti tärkeitä. Rahalla et voi saavuttaa kaikkea.
Mä tiedän että Ekankin kavereista osa on niistä perheistä joissa vanhemmat ovat paljon poissa. Ja kompensoivat sitä omaa poissaoloaan sillä että lapset saa sen ajan ja läsnäolon tavarana. Mä en halua tuomita ketään tai osoitella syyttävällä sormella mutta nämä ei ole niitä keinoja joita itse haluan omien lasteni kohdalla käyttää. Ja vaikka lapset ei sitä nyt aina näe ja ymmärrä niin tiedän että tulee päivä jolloin nämä mun jutut ja arvot aukeaa heille. Ehkä vasta silloin kun (jos) saavat omia lapsia.
Meillä harvoin tulee riitaa rahasta mutta koen ihan tosi inhottavaksi nämä rajanvedot. Vaikka meillä olisikin rahaa ostaa mitä vaan niin musta on aina tärkeää miettiä myös se kokonaistarve. Että mitä oikeasti tarvitsee ja mitä ei. Vaikka sitä rahaa olisikin niin tarviiko ihan kaikkea kuitenkaan ostaa? Ja entäpä jos teinillä on vaikka omaa rahaa? Tienattua tai lahjaksi saatua. Perään on kuitenkin katsottava vähän että mihin niitä käytetään mutta on tosi ankeaa olla kieltämässä. Ne kerrat kun on oltu ostoksilla niin Ekastakin on ollut välillä selvästi havaittavissa vähän sitä että aivan sama mitä ostetaan, kunhan ostetaan. Joka on juuri sitä mikä riitelee täysin kaikkia mun ajatuksia vastaan. Vanhempana on kuitenkin muistettava myös se että mun periaatteista ei välttämättä tule lapsen periaatteita. Mun maailmankuva saattaa olla hyvinkin päinvastainen kuin lapsen. Ja se on muistettava. Teinin kanssa ei enää voi ajaa asioita läpi vain siitä mun vinkkelistä. Vaan on osattava huomioida myös ne nuoren mielipiteet ja näkökanta. Mutta teini ei voi myöskään vielä tietää esimerkiksi vaatteen alkuperästä. Teinin maailmankuva on yllättävänkin ruusunpunainen eikä mielessä käy lainkaan se että hänen vaatteensa vuoksi joku toinen on saattanut kärsiä. Näidenkin suhteen on vähän vaikea vetää linjanvetoja että mitä ja miten kertoo. Minkä verran nuori mieli kykenee käsittelemään informaatiota, mikä on aiheellista kertoa.

On vaikeaa vetää se raja että missä mukailee teinin haluja ja missä sitten kieltää. Edelleenkään kun tuonikäinen ei oikeasti hahmota täysin esimerkiksi merkkivaatteiden arvoa. Ainahan se menee teinin näkövinkkelistä niin että kaikki muut saa. Että kenelläkään muulla ei ole mitään sääntöjä tai rajoituksia. Että vain hänellä. Ja toki niitä sääntöjä pitääkin olla ja asioita täytyy rajoittaa. Mutta tuntuu tosi kurjalta jos kaikki aina torpataan. Kyllä pitää teininkin saada asioita joita toivoo. Ei kaikkea eikä aina. Mutta joskus ja jotain.

Joku tasapaino ja yhteisymmärrys on nyt löydetty. Ennen vaateostoksia mietitään se summa mikä käytetään (muutama euro sinne tänne toki voi heitellä mutta ei niin että 100 euroa muuttuukin 250 euroksi) ja sen saa käyttää joko yhteen kalliimpaan tai sitten useampaan edullisempaan. Etukäteen yritetään vähän miettiä että mille on tarve ja mille ei mutta jos jotain oikein kivaa löytyy niin heräteostoksia saa tehdä. Ja ne harrastevaatteet ostetaan jostain halpavaatepuljusta. Joiden kohdalla ei tarvitse miettiä ja murehtia jos kuluvat ja hajoavat.
Tärkeää on myös että ostoksille lähdetään hyvin nukkuneina, ei nälkäisinä ja kiireettömän aikataulun kanssa. Asennoituneina niin että kaikki maailman kaupat käydään läpi ennenkuin löytyy edes jotain etäisesti miellyttävää. 

Onneksi näitä teinejä on vain kaksi kerrallaan, tarpeeksi kun tahkoaa töitä niin saa vaatetettua. Jännä huomata miten ne omat tarpeet on melko minimalistisia ja esimerkiksi jo vuoden verran ostoslistalla olleet uudet urheilurintsikat ei sitten olekaan ihan niin akuutti puutos kuin luulin. Lisäksi mulle on tullut yllätyksenä myös se että teinin vanhemmalla täytyy löytyä itseltäänkin ihan hemmetin hyvä ja vahva itsetunto. Teini kun osaa vedota. Tai ainakin yrittää. Haistelee hetkiä ja tapoja mikä uppoaisi milloinkin. Ja vaikka olisi itsellä millainen hetki, väsymys päällä tai kiire niin ei auta. Nimittäin aika monena hetkenä sillä omalla hyvällä itsetunnolla täytyy kannatatella sitä teinin vasta kehittymässä ja kasvamassa olevaa itsetuntoa. Ja valaa uskoa ja luottamusta että ihan oikeasti se olet sinä jolla on merkitystä, ei niillä vaatteilla joita kannat.